Uusi vuosi tietää uusia nojatuolimatkoja, mutta käännetään vielä katse viime vuoden reissuihin.
Vuoden luvut olivat melkoiset, sivuja meni melkein 30 000. Tai no itseasiassa helpostikin tuo meni rikki, koska en kirjaa ylös työhöni tai opintoihini liittyviä kirjoja. Tavoitteena kuitenkin olisi päästä nyt ihan harrastuslukemisella yli 30 000 sivun vuoden 2019 aikana.
Vuosi lähti alkuun Älä pyyhi kyneliä -trilogialla, jotka luin Tukholman risteilyn aikana. Emme oikeastaan laivalla viihdy ihmisten ilmoilla, mutta lukevalle ihmiselle harva asia on yhtä mukavaa kuin hytissä hyvän kirjan ja karkkipussin kanssa makaaminen. Nämä olivat kiistatta vuoden lukulistan kovimmasta päästä.
Kissani Jugoslavia taas oli ensimmäisiä täsmäluettuja kirjoja vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen ja sen luettuani suuntasin vanhojen ystävieni Welshin sisarusten pariin fiilistellen Marian Keyesin kirjoja. Uusin Dan Brown taas tuli lukuun työkaverilta. Joskus huonona hetkenä mietin, että mikäli tämä uravalmennus ei joku päivä lyö leiville alan Dan Browniksi. Kirjoitan vuosi toisensa jälkeen samaa tarinaa hieman toisin paketoituna…
Tässä kohtaa kirjoja mentiin helmikuussa. Luin Vegetaristin ja annoin sen vaihturina lainaan myös Dan Brownin minulle lainanneelle työkaverillei ja taisin kerätä työyhteisömme kummajaisen maineen. Itse kuitenkin pidin Vegetaristista niin outo kuin se olikin.
Ennen kuin mieheni katoaa tuli lainaan taas ystävältä ja se sekä Hertta molemmat päätyivät lukuhaasteeseeni täsmäluettuna. Tässä kohtaa elettiin ajallisesti helmikuun puoliväliä ja olin jo ehtinyt lukea melkoisen määrän kirjoja. Olin töissä tiimimme ainoana työntekijänä ja istuin enemmän tunteja junassa mitä toimistolla ja nukuin useampia öitä hotellissa kuin mitä kotona. Lopulta helmikuun lopussa oli pakko luovuttaa. Huomasin etten enää pystynyt lukemaan, lopulta en nukkunut enää sen paremmin kotona kuin hotellissakaan ja jäin lopulta sairaslomalle työuupumuksen vuoksi.
Ihmiselle, joka on lukenut aina ja kaiken oli järkytys tajuta etten pysty lukemaan. Tuo taisi myös olla se mikä sai äitini tajuamaan miten huonossa hapessa tytär oli. Lopulta kaiken burn outin lisäksi sain kimppuuni inhottavan tiukan streptokokin ja maaliskuun alun makasin sängyssä ja luin Tuija Lehtisiä kun en muuhunkaan pystynyt.
Maaliskuussa olin kotona. Saatoin lasta kouluun, kävelin hitaita kävelylenkkejä ja yritin lukea kirjoja. Käynnistelin lukutaitoa Lehtisen kirjoilla joiden kanssa ei tarvitse ajatella ja Keyesillä joka oman masennushistoriansa vuoksi tuntui suorastaan täydelliseltä kirjailijalta.
Muutenkin teemat olivat vielä pitkälti kevyitä, chick litiä, romantiikkaa, YA-dystopiaa (jonka myös Ahern paljastui rokotekriitikoksi ja joutui ikuisesti minun mustalle listalleni) ja ihanaa Satu Rämöä. Paluun rankempien teemojen pariin suoritin Heidi Köngäksen Sandaralla, joka oli suorastaan itkettävän ihana. Jos jotain tästä kollaasista luet niin lue tämä.
Viha jonka kylvät on tämän vuosikymmenen merkittävimpiä ajankuvia. Kirja veteli täysin samoista naruista mitä aikanaan teininä lukemani Hintonin Me kolme ja jengi. Älä anna kirjan nuortenkirjastatuksen tämä kannattaa lukea. Samalla kun nuorten hyllylle eksyt lainaa myös Rakkaudella Simon.
Jeff Vandermeerin Hävitys päätyi lukulistalleni, koska päätin haluta lukea kirjan ennen Netflixin leffan katsomista ja tajusin ostaneeni kirjatrilogian joitain vuosia sitten alelaarista. No leffa on edelleen katsomatta, mutta kirja oli mahtava.
Suurin pettymys tämän kollaasin reissuista oli Nix. Kirjan piti edustaa kaikkea sitä mitä rakastan koska olen suurien amerkikkalaisten romaanien ystävä, mutta tässä nyt mätti joku pahemman kerran. En oikein itsekään tiedä. Ehkä se oli se uupumus tai jotain.
Kristiina Vuori oli minulla pitkään sijoitettuna Kaari Utrio fanityttökategoriaan, mutta pakko sanoa, että Vuori on kasvanut kyllä Utriota suuremmaksi. Hän malttaa pitää tarinansa riittävän ihmisen kokoisina ja nautin kielestä jossa tuodaan esiin kauan sitten kadonneita sanoja.
Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli kanssa kirja, jonka halusin lukea ennen elokuvaa, mutta en ehtinyt vieläkään leffaa katsomaan. Olin selvästi keväällä kiireinen uupumuspotilas kun en ehtinyt edes leffassa käymään.
Muotitalo oli taas täsmälukua Helmet-haasteeseen. Mielenkiintoinen ajankuva neuvostoviron muotilehden maailmasta ja ylipäätään maailmasta jota ei enää löydy.
Tässä kollaasissa alamme jo kolkutella vappua ja olin palannut osittain töihin. Hemmottelin itseäni lukemalla Nevermoorin, joka kyllä tässä genressä parasta mitä Potterien jälkeen on nähty.
Palasin vanhojen ystävien pariin lukien Kirjan ja ruusun päivän -kirjana julkaistun Leena Lehtolaisen sekä Fanficmäisen Emilia Kentin, joista jälkimmäinen oli aivan hurmaava. Jokaiselle joka on ollut aina enemmän Emilia kuin Anna, tämä kuuluu lukulistalle.
Martinin Jäälohikäärme oli täsmälukua lukuhaasteeseen. En yksinkertaisesti jaksanut lukea mitään tiiliskivimäistä fantasiateosta lohikäärmekohtaan, joten vedin helpolla lukupalalla. Parempien ihmisten lapsi oli myös täsmälukua hyllynlämmittäjiin. Beta ja Noitakirja edustavat taas kotimaista YA-kirjallisuutta, joiden pariin usutan mielelläni muitakin. Tsekkaa myös Noitakirjan edeltäjä Kirjanoita.
Tässä kohtaa päästiin jo kesän kynnykselle ja itselleni kesä tarkoittaa nykyään myös uutta Jussi Adler-Oleseniaa. Sen verran pahasti Osasto Q:n suomennokset laahaa jäljessä, että luotan saavani myös ensi kesälle luettavaa.
Kaikki anteeksi taas oli kokeilu sille, että miten rankkoja teemoja uskallan lukea. Rankka ja inhottava teema, mutta hyvin kirjoitettu. Tälle matkalle kannattaa lähteä.
Tässä nyt täsmäluettiin voimalla lukuhaastetta loppuun. Jenny Colganit luin ensin tajuamatta, että kirjoittaja on sama koska teemat olivat toisistaan melkoisen kaukana. Molempien pohjalta uskaltaisin kuitenkin suositella. Tuota nörtimpää versiota minulla olisi vielä ksi tsundokujonossakin.
Vihkilumen talo oli lukuvuoteni epäsuosituin kirja Goodreadsin perusteella, mutta minä pidin. Tosin en ole kovin kokenut runonlukija. Tein vain päätöksen, että haluan lukuhaasteeseen lukea kotimaista modernia naisen kirjoittamaa runoutta ja voin sanoa, että Akateeminen ei kovin monipuolista kokemusta tarjonnut.
Kansankodin pimeämmän puolen jälkeen vadelmavenepakolaisuuteen ei enää koskaan suhtaudu samalla fiiliksellä. Myös Ylen näyttämään Aika on meidän -sarjaan on vaikea suhtautua aivan samoilla fiiliksillä. Kannattaa kuitenkin lukea. Keskisarja kirjoittaa vetävästi. Tämä päätyi minulla lukuhaasteeseen palkittuna tietokirjana, mutta alunperin valitsin kirjansen perusteella että kirjoittaja on perheenjäsenesi kaima.
Kaimaksi pääsi nyt kuitenkin bloggaajana tunnetummaksi tullut Karoliina, jonka molemmista kirjoista olen pitänyt yllätyksekseni. Varsinkin tässä vauvaversiossa oli mahtavasti tavoitettu sitä samaa kipuilua mitä itse koin aikanaan vauvan synnyttyä.
Ja sitten luin kotimaista fantasiaa. Taikuri ja taskuvaras oli viehättävä kertomus ja hyllyn lämmittäjänä aikansa kököttänyt Hän sanoi nimekseen Aleia oli yksi parhaita fantasiakirjoja joita olen lukenut.
Lemmyn elämänkerta oli lukuhaasteeni viimeinen kirja ja ehkä oudoimmasta päästä valintoja. Esimieheni esimies oli tuon käynyt sujauttamassa töissä postilaatikkooni kun kuuli minun kahvilla puhuvan lukuhaasteesta, joten luettiin nyt jotain aivan oman mukavuusalueen ulkopuolelta.
Lukuhaasteen tultua maaliin pääsin vapaasi jatkamaan Aleian tarinan parissa ja juhlin syntympäivääni lukemalla Leena Lehtolaista, jolta yleensä kirja niihin aikoihin tuppaa syntymään ja sitten luin myös uutta Taavi Soininvaaraa vaikka koska kuten Remekseni kanssa kerroin en vain osaa elää ilmankaan näitä.
Onnen algoritmillä palasin taas kunnon romantiikkahömpän pariin. Kirjaa lukiessa oli pakko todeta että nyt ei auta lukea liian tarkasti tätä koska kirja ei varsinaisesti kestä insinöörihenkistä tarkastelua. Ja siitä oli helppo jatkaa romantiikan parissa. Kesäloma oli pättymässä ja olin palaamassa ensimmäistä kertaa sitten helmikuun täyspäiväisesti töihin ja minua pelotti jakamiseni puolesta. Hoidin itseäni sillä millä aina ennenkin eli lukemalla suuria tunteita kirjoista.
Töihin paluu sujui kuitnekin yllättävän hyvin, ehkä se sitten oli hillittömän Cathy Kelly -maratonin ansiota tai sitten puoli vuotta lepoa teki hyvää. Samalla teemalla jatkoin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia -kirjan kanssa, jonka ajattelin istuvan teemaan, mutta rehellisesti sanottuna tuossa kirjassa toimivaa lähinnä oli nimi. Hän lupasi soittaa oli myös hyvin perinteist chic litiä, josta pystyi arvaamaan lopulta lopputuloksen.
Syksyn ilahduttavimpia kirjoja olivat Love Simonista tutun Leahin oma kirja sekä Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, joka on kaunein kirja mitä rakkaudesta sipseihin on koskaan kirjoitettu.
Vedenkehrääjä on jatko-osa vuotta aikaisemmin lukemalleni Linnunsitojalle ja taas hyvin kelpoa kotimaista dystopiaa. Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku taas oli mahtavaa sci fiä. Upeasti kirjoitettu kuvaus rotusorrosta ja luokista.
Aleian tarina sai päätöksensä Nefrin tyttäreissä ja oli syksyni yksi odotetuimpia kirjoja. Monen muun kohdalla odotukset taas oli korkealla Ferranten Napolisarjan viimeisessä. Itselläni Loistava ystävä tökki alkuvuodesta tunteella ja toinen osa jäi vaiheeseen yli puoleksi vuodeksi. Lopulta syyslomalla luin loppuun koko sarjan ja rakastin jokaista hetkeä. Kirjojen kanssa tuntuu että sillä, että kohtaa tarinan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, on valtavasti merkitystä.
Venäläiset tilikirjani kuuluu myös niihin joiden kanssa olin ottanut monta huonoa lähtöä, mutta lopulta hotkaisin kirjan melkein yhdellä istumalla ja nyt jopa odotan päästää uudelleen Reijan kanssa Pietariin.
The Upside of Unrequiten oli tämän vuoden kolmas Albertallin kirja ja tutustuttaa meidät Leahin serkkuun Mollyyn, joka oli vähään aikaan ehkä maailman samastuttavin teinihahmo. Ehkä siitä että itse olisin teininä ennemmin purrut käteni poikki kuin kertonut jollekin pojalle, että olen kiinnostunut siitä.
Syksyn suurimmasta tunnepläjäyksestä vastasi Juha Itkonen ja Ihmettä kaikki. Luin kirjaa ja itkin. Itkin Itkosta ja vaimoaan. Itkin niitä kahta vauvaa, joita odotettiin samaan aikaan netin eräässä vertaisryhmässä omani kanssa, mutta joita ei koskaan saatu elossa kotiin ja lopulta taisin itkeä ihan vain itkemisen ilosta. Sitten itkin vielä vähän ilosta ja ihan vain koska itketti. Että jos olet herkästi vetistelevää sorttia niin älä lue tätä julkisilla paikoilla. Voin nimittäin sanoa, että jos parkuu junassa silmiä päästään kirjaa lukiessa saa lähinnä peloteltua kanssamatkustajia. Että pahoittelut vielä sinne kymmenen vuoden taakse sille lähijunassa kanssani matkustaneelle miehelle, jonka onnistuin pelästyttämään purskahtamalla itkuun kesken kirjan lukemisen.
Ja sitten päästiinkin joulukuulle. Yönaiset ja Perikato tulivatkin jo tutuiksi. Ferrante odoittelee matkakertomuksesi pääsyä, joten ei tähän jäänyt kirjoitettavaa kuin Kaverin puolesta kyselen osalta.
En tiedä, ehkä olen jotenkin liian keski-ikäinen, keskiluokkainen, ja naimisissä oleva perheenäiti, mutta jotenkin tässä nyt jäi vähän tarinan kehityskaari vajaaksi. Osa tarinoista nyt hieman pisti hymyilemään, mutta vaikka noin muuten yleensä aina sanonkin, että millekäs muullekaan sitä nauraisi kuin pissalle, kakalle ja pierulle, niin tämän kohdalla oli pakko todeta, että olisin mielelläni nauranut myös jollekin muulle.
Näitä naputellessani muuten tajusin, että listaltani oli jäänyt uupumaan ihanan Julia Thurenin Kaikki rahasta. Mitenköhän olen onnistunut Goodreadsini kanssa toimimaan. Noh, bonussektorina suosittelen lämpimästi kirjaan tarttumaan. Minä raha-asioiden suhteen huoleton heinäsirkka (sellainen pyylevä keski-ikäinen heinäsirkka) olen kirjan myötä löytänyt aivan uuden tavan suhtautua rahaan Julian avoimen rahapuheen myötä. Ja näin vuodenvaihteen kunniaksi tulikin mieleen, että pitääkin taas automatisoida kaikki tilisiirrot tämänkin vuoden ajalta jotta oravamainen hajauta ja unohda -rahanjemmimis mallini kantaa tämänkin vuoden ajan. Raha-asioiden pohtimiselta vapautuneen ajan voin sitten käyttää vaikka kirjojen lukemiseen.
Nojatuolimatka 