Room

Vaikka siltä saattaisi vaikuttaa, niin en ole lukinut itseäni perunakellariin tai tullut ufojen sieppaamaksi. Olen kevään ajan tehnyt vaan niin paljon töitä tuottaen materiaalia ja samalla viimeistellen opinnäytetyötä, ettei enää vain irronnut mitään tänne puolelle vaikka olen lukenut kirjoja enemmän kuin vuosiin. Ja nytkään en linjoille palaa kirjan vaan elokuvan merkeissä.

Eilen lähdin siis nojatuolimatkalle elokuvan siivin. Matkasin Yhdysvaltoihin omakotitalon takapihalla olevaan vajaan, jossa asuvat Jack ja hänen äitinsä Joy.

Äärimmäisen klaustrofobisena ihmisenä pysähdyin ensin hämmästelemään sitä miten elokuva oli onnistuttu kuvaamaan siten että en ahdistunut ahtaasta tilasta. Elokuvan yksi upeus olikin siinä miten sen ensimmäinen puolikas, joka sijoittuu Huoneeseen saa Jackin näkemään huoneen kokonaisena maailmana, koska äiti on näin hänelle uskotellut. Tilanteessa, jossa tulee selväksi, että pitää paeta ja pako onnistuu, mittasuhde muuttuu parivaljakon astuessa uuteen maailmaan.

Nautin elokuvan pienistä yksityiskohdista, joilla kuvataan ihmisiä, jotka eivät ole tarinan keskiössä. Jackin paettua ja päädyttyä poliisien hoiviin miespuoleinen poliisi ei kuuntele vaan puhuu päälle ja hukkaa aikaa jota ei oikein olisi hukattavissa. Joyn isä taas ei pysty käsittelemään Jackin olemassaoloa eikä tajua että samalla torjuu tyttärensä, jolle Jack oli ainoa elämässä kiinni pitänyt voima.

Elokuva oli myös mielenkiintoinen koska se lopulta toteutettiin kouralisella näyttelijöitä ja näistäkin vain puolilla oli nimet. Nimettömät hahmot toimivat median ja virkavallan edustajina ja heidät tietoisesti pidettiin tarinan ulkopuolella. Keskiössä lopulta olivat vain Jack, äitinsä ja isoäitinsä.

En yhtään ihmettele miksi Brie Larson suorituksellaan suunnilleen kaikki mahdolliset palkinnot voitti ja miksi elokuva oli myös elokuvana ehdolla. Kerrankin voin kiittää itseäni, että satuin bongamaan suosituksen muuten melko pökälemäistä sisältöä tuottavan Episodin päivityksistä ja muistin kääntää televion päälle oikeaan aikaan. Kun ei juurikaan enää katso televisiota televiona oli oikeastaan aika virkistävä harjoitus katsoa elokuva hyvinkin selvästi aikaan ja paikkaan sidottuna.

Katsokaa miten onnellinen olen

Minne matkustin: Lontooseen

Matkan järjestäjä: Holly Bourne

Matkaseurana: Tori Bailey

IMG_0533

Mikään ei sano loman aloitus samalla tavalla kuin uusi kirja, jonka kanssa voi vetäytyä sohvalle ja lukea koko opuksen yhdellä istumalla.

Olen Holly Bourne-fanityttö. Pari kesää sitten nappasin mökkikirjastosta lainaan ensimmäisen suomennetun nuorten kirjan ja sitten olen hotkinut kaiken mitä Bournelta olen käsiini saanut. Katsokaa miten onnellinen olen on Bournen ensimmäinen aikuisille kirjoitettu kirja ja tässä onnistuttiin siirtämään aikuisten maailmaan se mistä olen pitänyt Bournen YA-tuotannosta. Rehellisen kertojaäänen sekä epäsovinnaisten ajatusten kirjaaminen on Bournen vakiosettiä ja tässäkin kirjassa Tori puhuu kaunistelematta myös niistä oman pään sisällä kuuluvista ei niin kauniista puhujaäänistä.

Matkaoppaana tällä Nojatuolimatkalla toimii siis Tori Bailey, kolmikymppinen kirjailija, joka nousi maailmanmaineeseen kirjoitettuttaan 25-vuotiaana kirjan siitä miten elää rehellisesti. Kolmikymppisenä Torilla on paine kirjoittaa uusi kirja, mutta miten se kirjoittaminen onnistuu kun hän huomaa, että ei pysty olemaan rehellinen somessa eikä oikein edes itselleen. Edellisen kirjan myötä syntynyt unelmasuhde ei olekaan enää unelmaa ja kaikki muut ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja lisääntyvän siinä missä Torilla itsellään ei ole edes seksiä.

Lapseton ystäväni luki kirjan ja koki epämiellyttäväksi tavan jolla kirjassa kuvattiin äitiyttä. Bournen kieli on kieltämättä graaffista, mutta sitten taas toisaalta osa siitä äitien puheesta oli suoraan Vauva-lehden AV:sta pahimmalla mahdollisella mutsi on toiselle susi -asenteella ja omia valintoja puoleustetaan välillä hyvinkin (passiivis)agressiivisesti vittuilemalla ja eristämällä. Toisaalta Tori myös itse kieltäessä itseltään oman tarpeensa päätyy itse eristämään itseään  muista ihmisistä.

Kirja nostaa myös hyvin esiin sen miten herkästi elämänvaihe voi vaikuttaa siihen millainen on sosiaalinen verkostomme ja toisaaltaa taas myös sitä miten helposti tietyt ihmiset jäävät vain elämänvaiheystäviksi. Ja myös sitä, että miten joku joka joskus on voinut olla sinulle todella tärkeä muuttuukin ihmiseksi joka on sinulle täysin vieras ja ainoa mitä jää jäljelle on se, että jokus ennen jaoit tämän ihmisen kanssa yhteisen historian.

Kaikesta tästä huolimatta kirja kuitenkin on hyvin tyypillinen chick lit-kirjallisuuden edustaja. Sellainen, josta helposti sanotaan, että se hömppää vaikka kirjassa käsitelläänkin lopulta hyvin kipeitä aiheita. Jos pidät Marian Keyes tuotannosta pidät luultavasti myös tästäkin. Kirja on nopea lupea, se nauratti ja se ei taatusti muodostu moderniksi klassikoksi, mutta se oli hyvää viihdettä ja antoi äänen sellaiselle kuvaukselle, joka kirjallisuudessa yleensä jää vähemmistöön ja koska representaatioilla on väliä niin tervehdin ilolla jokaista 30+-vuotiaasta naisesta kertovaa kirjaa jossa käsitellään sitä että elämä ei olekaan vielä kolmikymppisenä valmis.

Ultra Bra – sokeana hetkenä

Minne matkustin: 90-luvulle

Matkan järjestäjät: Ville Similä ja Mervi Vuorela

Matkaseurana: Ultra Bra

img_1313

Juuri kun pääsin edellistä kirjoitusta kirjoittaessa mainitsemaan, että en yleensä lue elämänkertoja niin nyt sitten päädyin kuitenkin lukemaan niitä kaksi putkeen. Ja jos Michelle Obaman kohdalla tunnustin suhtautuneeni kirjaan skeptisesti koska en ollut mikään fanityttö niin tähän vähän pelkäsin tarttua koska tosiaankin olin se fanityttö.

Ultra Bra on kutsuttu sukupolvikokemukseksi. Oli miten oli, ainakin yhtye käsitteli sukupolvikokemusta.

”Ultra Bran biisien sanat heijastelivat Kekkosen Suomeen 1970- ja 80-luvulla syntyneiden maailmaa ja sen muutosta, vaikka sitä ei voi lukea suoraan niistä teksteistä. Se maailma, johon me synnyttiin ja jonka säännöt me opittiin lapsena, katosi kokonaan 1980-luvun lopulla. Koko yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttui voimakkaasti” Janne Saarikivi sanoo.

Sokeana hetkenä lähteeä liikkeelle Kerkko Koskisen lapsuudesta. Valinta on monella tapaa itsestään selvä, koska jättimäinen bändi lähti liikkeelle Koskisesta ja oli monella tapaa Koskisen oma lapsi. Ääni kirjassa kuitenkin annettiin kaikille bändissä vakinaisesti esiintyneille sekä myös muille ihmisille, jotka ovat olleet tiiviissä roolissa bändin syntymisen kanssa kuten yllä siteerattu Janne Saarikivi ja niin ikään sanoituksia tehnyt Anni Sinnemäki.

Kirja keskittyy hyvin myös siihen, että miten bändi lähti syntymään ja ääneen päästettiin bändin ikätovereita Kallion lukiosta ja muita heidän verkossaan vaikuttaneita. Itseasiassa kirjasta hyvinkin puolet käytettiin kuvaamaan sitä miten koko bändi sai alkunsa ja miten alunperin hyvätä vitsistä syntyi bändi, josta tuli monella yhden sukupolven tunteiden tulkki.

Kirja keskittyy myös hyvin kuvaamaan sitä, miksi oli selvää että Ultra Bran oli aika lopettaa silloin kun se lopetti. Haastatteluista käy hyvin ilmi se miten usein ainoa mistä kaikki olivat yksimielisiä oli ristiriita. Ja siitä miten vahva hierarkia ja nokkimisjärjestys jättimäisessä bändissä vallitsi.

Itselleni oikeastaan parasta antia kirjassa oli se kun sanottajat pääsivat kuvaamaan sitä mitä biisien taustalla oli tapahtunut. Kirjaa lukiessa oli pakko nakata Spotify soimaan ja nauttia niin kovin tuttujen kappaleiden sanoituksista, joista lähdin löytämään aivan uusia vivahteita ja pointteja. Jännää miten eri tavalla olinkin osannut ajatella osan kappaleista. Ja toisista taas tunnistanut kaiken.

Luin kirjan Bookbeatin kautta ja tätä lukiessa tuli vahvasti sellainen olo, että taidan kirjan haluta myös fyysisenä kopiona hyllyyni. Joka kevät kun ensimmäistä kertaa vaihdan lenkkitossut jalkaan on vain pakko laittaa aamulla kuulokkeista pauhamaan UB ja uskon, että haluan palata vielä toistekin juuri noihin kappaleiden taustoihin.

Minun tarinani

Minne matkasin: Chicagon laitakaupungeista huippuyliopiston kautta Valkoiseen taloon

Matkan järjestäjä: Michelle Obama

Matkaseurana: Michelle perheineen ja ystävineen

img_1307

Pakko sanoa, että en ole mikään elämänkertojen ystävä. En myöskään ole mikään varaukseton Michelle Obama -fanityttö, joten kun somevirtani alkoi täyttyä loppuvuodesta suitsutuksesta suhtauduin kirjaan vielä suuremmalla skeptisyydellä. Tartuin kirjaan uuden vuoden aikana kun remontin vuoksi nukuimme hetkellisesti koko perhe samassa huoneessa enkä voinut lukea iltaisin lukulampun valossa. Muutaman sivun jälkeen jouduin myöntämään, että tässä kohtaa on vain todettava, että olin rajusti väärässä.

Teoksen alkuperäinen nimi, Becoming, on mielestäni kuvaavampi kuin käännös, Minun tarinani. Michelle Obama itse kuvaa kirjan nimeä näin:

”Minulla sana becoming tämän teoksen alkuperäisessä nimessä ei tarkoita määränpäähän pääsemistä eikä tietyn tavoitteen saavuttamista. Näen sen pikemminkin eteenpäin suuntautuvaksi liikkeeksi, keinoksi kehittyä, keinoksi kurottaa lakkaamasti kohti parempaa minä.”

Tätä Michelle kuvaa oikeastaan vasta kirjan ihan lopussa, mutta tämä ajatus oli se mikä sai kirjan kolisemaan minulle tunteella. Kirja puhutteli sisälläni asuvaa kahta ammattiminää. Uravalmentajana rakastin sitä Michelle analysoi omaa osaamistaan ja rakentaa omaa kertomustaan. Yhteisöpedagogina hurmaannuin hänen asenteestaan yhteisön ja yhteiskunnan eteen tehtävästä työstä.

Kirjaa lukiessani opin arvostamaan Michelle Obamaa valtavasti ihmisenä ja löysin hänestä ihmisen, jonka työmoraalia ja elämän asennetta voin nyt myöntää fanittavani melkoisesti. Pidin inhimillisestä äänestä, jolla Michelle tarinaansa kirjoitti. Törmästin FB:n kirjallisuusryhmässä kommentteihin, joissa kirjan sävyä pidettiin jaarittelevana. Itse koin sen enemmänkin jutustelevana ja lämminhenkisenä. Erityisesti nautin hetkistä, joissa Michelle kuvaa Barackia.

”Barack Obama oli myöhässä ensimmäisenä päivänä. Itsuin työhuoneessani 47. kerroksessa ja odotin ja toisaalta en odottanut hänen saapumistaan”

Samaisessa kirjallisuusryhmässä nousi keskusteluun epäilys siitä, että kirja on haamukirjoittajien kirjoittama, koska kukaan ei voisi tuollaista tiiliskiveä tulostaa hetkissä. Noh, Michelle Obama on nainen jolla on viimeisen vuosikymmenen ajan ollut puheenkirjoittaja käytössään eli eiköhän kirjassa ole käytetty ammattilaista apua muutenkin kustannuttoimituksen osalta.

Kuitenkin kyseenalaistan sen, etteikö tuollaista tarinaa voisi itse saada kasaan. Michelle Obama on kirjoittanut koko elämänsä ajan ilmeisen tarkkaa päiväkirjaa, joka on prosessissa isona apuna. Muuten tuo oman elämän suuren tarinan kertominen vaatii vain sitä, että osaa poimia sieltä omalta aikajanaltaa ne pointit joiden pohjalta sitä omaa tarinaansa lähtee rakentamaan. Tämä on pitkälti sitä työtä jota itse teen uravalmentajana asiakkaiden kanssa. Yritän saada heidät kirjoittamaan sen oman tarinansa niin, että työnantaja pystyy löytämään heidän elämänsä kultahiput. Ne suuren tarinan kannalta keskeisimmät asiat. Mikä on tehnyt sinusta juuri sen ihmisen, joka olet tässä ja nyt?

Michelle Obamalta näiden hippujen valitseminen onnistui hyvin. Hän toi esiin niitä asioita, jotka ovat toimineet häntä edistävinä tekijöinä. Vanhempien halun mahdollistaa lapsilleen paremman elämän kuin mitä he itse ovat saaneet. Hyvän koulutuksen ja verkostojen arvon. Hän nosti esiin myös rehellisesti sen miten vaikeaa on ollut musta tämän päivän Amerikassa. Erityisesti jäimme muutaman ystäväni kanssa pohtimaan sitä mitä poliittinen optiikka vaati Michellen ulkonäöltä. Toivon aidosti nyt kun hänen ei tarvitse enää välittää valkoisten setämiesten näkemyksistä hän uskaltautuisi luopumaan kaikesta siitä työstä mitä hiusten suorana pitäminen vaatii. Toisaalta mikäpä minä permanenttikiharoineni olen sanomaan, että mikä on kaunista ja mikä ei. Mutta sanonpa nyt vain sen, että melkoinen kaksoisstandardi siinä kyllä piilee, että valkoisena naisena minun permanenttikiharoitani pidetään ihanina samaan aikaan kuin rodullistetun naisen luonnonkiharia sopimattomina ja epäsiisteinä.

Pidin tavasta, jossa kirjan aikajana oli jaettu. Kirjassa keskityttiin enemmänkin kuvaamaan sitä miten Valkoiseen taloon oli päädytty ja miten Valkoisesta talosta jatketaan eteenpäin. Itse Obaman presidenttikausi jätettiin tässä ajanjaksossa paljon pienemmälle osuudelle ja hyvä näin, koska nyt meille kerrottiin enemmän sitä tarinaa, jota emme ole saaneet lukea jo lööpeissä. Sen sijaan jään nyt innolla odottamaan mitä saamme vielä kuulla Michelle Obamasta. Moni odottaa hänestä presidenttiehdokasta, mutta tämän kirjan pohjalta sitä nyt ei taida olla odotettavissa. Ja jälleen hyvä näin. Kyllä kai sieltä isosta maasta löytyy nyt ehdolle ihmisiä joiden perheestä joku ei ole jo istunut presidentin työhuoneessa, ole narsistinen viihdetähti tai pähkähullu aseen kanssa heiluva Raamatulla päähän lyövä kiihkoilija.

Sitä odotellessa kannattaa kuitenkin napata luettavaksi Michelle Obaman Minun tarinani.

Kannas

Minne matkasin: Kotiin Karjalaan, kuten mummoni sanoisi, Kannakselle

Matkan järjestäjä: Hanneriina Moisseinen

Matkaseurana: Maria Shemeikka ja Kannaksen evakot

IMG_1296

Helmet -lukuhaastessa oli tänä vuonna kohta pienkustantamon julkaisema ja koska nyt yritän kääntyä mahdollisimman usein oman kirjahyllyni pullistelevien tsundokupinojen puoleen, oli nyt hyvä kääntää katse kohti sarjakuvahyllä. Ostin Moisseisen Kannaksen syksyllä sarjakuvamessuilta ja se oli jäänyt hyllyyn odottamaan lukemista.

En tiedä miten viisas teko oli tarttua Kannakseen keskiyöllä joululomalla. Tarinassa oli niin monta henkilökohtaista tasoa, että lyijykynäpiirroksia tutkiessani palasin niin moniin tunnetasoihin, joihin en täysin ollut varautunut. Kannas kuvaa viimeistä kesää Karjalan Kannaksella kun evakuointikäsky on jo annettu. Pääosaa tarinassa kuljetta nuori Maria Shemeikka, joka lehmien kanssa odottaa isäänsä tavaran ajossa. Toisessa tarinankaaressa kuljetetaan naapurikylän traumautuneen sotamiehen kautta.

Sarjakuvasta kirjoitetuissa arvioissa kerrotaan siitä miten lehmille on tarinassa anettu iso osa ja aihetta ehkä osin ihmetelläänkin. Itselle lehmät ja evakkous on olivat hyvinkin tuttuja lapsuuden tarinoista. Olen kasvanut kuunnellen Edla Tuulikin ja Siiri Augustan kertomuksia siitä kun aika tuli lähteä. Siiri lähti matkaan vuoden vanha lapsi kyydissään. Tuulikki oli pakannut päivää ennen omaa lähtöään sisäministeriön auton takapenkille lapsensa ja radion, jotka lähtivät anopin kanssa evakkoon, Tuulikin seuratessa lehmien kanssa perässä. Vuoden vanha pieni taapero oli äitini ja takapenkille radion viereen istutettu kolmevuotias oli isäni.

IMG_1297

Tuulikki ja Kaarlo kesällä 1942 Tiitualla.

Minun otteeni sotaan on ollut aina naisien kertomaa. Molemmat isoisäni kuolivat kun olin vielä pieni ja ei heistä kumpikaan sodasta puhunut. Isoäidit puhuivat sitten senkin edestä ja karjalainen mieli eli Tuulikissa vielä 2000-luvulla. Kannas-kirjan takakannessa on sitaattina lause ”Kyl meilt iha kaikki jäi!”. Itselle tästä on jäänyt enemmän elämään mummon viljelemä ”Kaik män, mut muistot jäi!”

IMG_1295

Tämä nojatuolimatka sai myös muistelemaan matkaa jonka tein fyysisesti 20 vuotta sitten. Ainoaa kertaa kun mummoni sanoin minä matkasin kotiin Karjalaan. Tutustumaan siihen keltaiseen puutaloon, johon mummo tuli nuorena miniänä ja jonka hän jätti lopulta kahdesti taakseen.

En tiedä miten tarina lähtisi aukeamaan ihmiselle, jolla ei ole lapsuudesta asti vahvistettua siirtokarjalaista perheidentiteettiä. Pitäisi varmaan luetuttaa kirja miehellä, tosin epäilen, että kohta 15 vuotta siirtokarjalaismeininkiä on alkanut tarttua jo mieheenkin. Tämä pisti myös kovasti miettimään sitä omaa identiteettiä karjalaisena. Yleensä esittelen itseni helsinkiläistyneenä turkulaisena, anoppi viittasi kerran Länsiuusimaahan sukuni lähtösijana, koska siellä molemmat vanhempani kasvoivat aikuiseksi, mutta sitten taas välillä pysähdyn miettimään mikä tai kuka minä olen. Vielä verrattain vanhojen vanhempien lapsena olen 80-luvun lapsena ollut yleensä ensimmäisen polven Karjalan ulkopuolella syntyneenä ollut vähän epätyypillinen ilmestys. Ehkä nyt tämän nojatuolimatkan myötä innostun kirjoittamaan siitä mitä se karjalaisuus on 2000-luvulla tällaiselle, joka on karjalaiseksi kasvanut kaikkialla muualla paitsi Karjalassa, Suomalaisen kirjallisuudenseuran muistitietokyselyssä.

Että näin syvissä vesissä lähdettiin tämän vuoden alkuun liikkeelle. Katsotaan mihin vielä päädytään ennen kuin loppiaisen jälkeen ihmisen pitää palata töihin.

Vuoden 2018 nojatuolimatkat

Uusi vuosi tietää uusia nojatuolimatkoja, mutta käännetään vielä katse viime vuoden reissuihin.

IMG_0021

Vuoden luvut olivat melkoiset, sivuja meni melkein 30 000. Tai no itseasiassa helpostikin tuo meni rikki, koska en kirjaa ylös työhöni tai opintoihini liittyviä kirjoja. Tavoitteena kuitenkin olisi päästä nyt ihan harrastuslukemisella yli 30 000 sivun vuoden 2019 aikana.

IMG_0022

Vuosi lähti alkuun Älä pyyhi kyneliä -trilogialla, jotka luin Tukholman risteilyn aikana. Emme oikeastaan laivalla viihdy ihmisten ilmoilla, mutta lukevalle ihmiselle harva asia on yhtä mukavaa kuin hytissä hyvän kirjan ja karkkipussin kanssa makaaminen. Nämä olivat kiistatta vuoden lukulistan kovimmasta päästä.

Kissani Jugoslavia taas oli ensimmäisiä täsmäluettuja kirjoja vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen ja sen luettuani suuntasin vanhojen ystävieni Welshin sisarusten pariin fiilistellen Marian Keyesin kirjoja. Uusin Dan Brown taas tuli lukuun työkaverilta. Joskus huonona hetkenä mietin, että mikäli tämä uravalmennus ei joku päivä lyö leiville alan Dan Browniksi. Kirjoitan vuosi toisensa jälkeen samaa tarinaa hieman toisin paketoituna…

IMG_0023

Tässä kohtaa kirjoja mentiin helmikuussa. Luin Vegetaristin ja annoin sen vaihturina lainaan myös Dan Brownin minulle lainanneelle työkaverillei ja taisin kerätä työyhteisömme kummajaisen maineen. Itse kuitenkin pidin Vegetaristista niin outo kuin se olikin.

Ennen kuin mieheni katoaa tuli lainaan taas ystävältä ja se sekä Hertta molemmat päätyivät lukuhaasteeseeni täsmäluettuna. Tässä kohtaa elettiin ajallisesti helmikuun puoliväliä ja olin jo ehtinyt lukea melkoisen määrän kirjoja. Olin töissä tiimimme ainoana työntekijänä ja istuin enemmän tunteja junassa mitä toimistolla ja nukuin useampia öitä hotellissa kuin mitä kotona. Lopulta helmikuun lopussa oli pakko luovuttaa. Huomasin etten enää pystynyt lukemaan, lopulta en nukkunut enää sen paremmin kotona kuin hotellissakaan ja jäin lopulta sairaslomalle työuupumuksen vuoksi.

Ihmiselle, joka on lukenut aina ja kaiken oli järkytys tajuta etten pysty lukemaan. Tuo taisi myös olla se mikä sai äitini tajuamaan miten huonossa hapessa tytär oli. Lopulta kaiken burn outin lisäksi sain kimppuuni inhottavan tiukan streptokokin ja maaliskuun alun makasin sängyssä ja luin Tuija Lehtisiä kun en muuhunkaan pystynyt.

IMG_0024

Maaliskuussa olin kotona. Saatoin lasta kouluun, kävelin hitaita kävelylenkkejä ja yritin lukea kirjoja. Käynnistelin lukutaitoa Lehtisen kirjoilla joiden kanssa ei tarvitse ajatella ja Keyesillä joka oman masennushistoriansa vuoksi tuntui suorastaan täydelliseltä kirjailijalta.

Muutenkin teemat olivat vielä pitkälti kevyitä, chick litiä, romantiikkaa, YA-dystopiaa (jonka myös Ahern paljastui rokotekriitikoksi ja joutui ikuisesti minun mustalle listalleni) ja ihanaa Satu Rämöä. Paluun rankempien teemojen pariin suoritin Heidi Köngäksen Sandaralla, joka oli suorastaan itkettävän ihana. Jos jotain tästä kollaasista luet niin lue tämä.

IMG_0025

Viha jonka kylvät on tämän vuosikymmenen merkittävimpiä ajankuvia. Kirja veteli täysin samoista naruista mitä aikanaan teininä lukemani Hintonin Me kolme ja jengi. Älä anna kirjan nuortenkirjastatuksen tämä kannattaa lukea. Samalla kun nuorten hyllylle eksyt lainaa myös Rakkaudella Simon.

Jeff Vandermeerin Hävitys päätyi lukulistalleni, koska päätin haluta lukea kirjan ennen Netflixin leffan katsomista ja tajusin ostaneeni kirjatrilogian joitain vuosia sitten alelaarista. No leffa on edelleen katsomatta, mutta kirja oli mahtava.

Suurin pettymys tämän kollaasin reissuista oli Nix. Kirjan piti edustaa kaikkea sitä mitä rakastan koska olen suurien amerkikkalaisten romaanien ystävä, mutta tässä nyt mätti joku pahemman kerran. En oikein itsekään tiedä. Ehkä se oli se uupumus tai jotain.

Kristiina Vuori oli minulla pitkään sijoitettuna Kaari Utrio fanityttökategoriaan, mutta pakko sanoa, että Vuori on kasvanut kyllä Utriota suuremmaksi. Hän malttaa pitää tarinansa riittävän ihmisen kokoisina ja nautin kielestä jossa tuodaan esiin kauan sitten kadonneita sanoja.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli kanssa kirja, jonka halusin lukea ennen elokuvaa, mutta en ehtinyt vieläkään leffaa katsomaan. Olin selvästi keväällä kiireinen uupumuspotilas kun en ehtinyt edes leffassa käymään.

Muotitalo oli taas täsmälukua Helmet-haasteeseen. Mielenkiintoinen ajankuva neuvostoviron muotilehden maailmasta ja ylipäätään maailmasta jota ei enää löydy.

IMG_0026

Tässä kollaasissa alamme jo kolkutella vappua ja olin palannut osittain töihin. Hemmottelin itseäni lukemalla Nevermoorin, joka kyllä tässä genressä parasta mitä Potterien jälkeen on nähty.

Palasin vanhojen ystävien pariin lukien Kirjan ja ruusun päivän -kirjana julkaistun Leena Lehtolaisen sekä Fanficmäisen Emilia Kentin, joista jälkimmäinen oli aivan hurmaava. Jokaiselle joka on ollut aina enemmän Emilia kuin Anna, tämä kuuluu lukulistalle.

Martinin Jäälohikäärme oli täsmälukua lukuhaasteeseen. En yksinkertaisesti jaksanut lukea mitään tiiliskivimäistä fantasiateosta lohikäärmekohtaan, joten vedin helpolla lukupalalla. Parempien ihmisten lapsi oli myös täsmälukua hyllynlämmittäjiin. Beta ja Noitakirja edustavat taas kotimaista YA-kirjallisuutta, joiden pariin usutan mielelläni muitakin. Tsekkaa myös Noitakirjan edeltäjä Kirjanoita.

Tässä kohtaa päästiin jo kesän kynnykselle ja itselleni kesä tarkoittaa nykyään myös uutta Jussi Adler-Oleseniaa. Sen verran pahasti Osasto Q:n suomennokset laahaa jäljessä, että luotan saavani myös ensi kesälle luettavaa.

Kaikki anteeksi taas oli kokeilu sille, että miten rankkoja teemoja uskallan lukea. Rankka ja inhottava teema, mutta hyvin kirjoitettu. Tälle matkalle kannattaa lähteä.

IMG_0027

Tässä nyt täsmäluettiin voimalla lukuhaastetta loppuun. Jenny Colganit luin ensin tajuamatta, että kirjoittaja on sama koska teemat olivat toisistaan melkoisen kaukana. Molempien pohjalta uskaltaisin kuitenkin suositella. Tuota nörtimpää versiota minulla olisi vielä ksi tsundokujonossakin.

Vihkilumen talo oli lukuvuoteni epäsuosituin kirja Goodreadsin perusteella, mutta minä pidin. Tosin en ole kovin kokenut runonlukija. Tein vain päätöksen, että haluan lukuhaasteeseen lukea kotimaista modernia naisen kirjoittamaa runoutta ja voin sanoa, että Akateeminen ei kovin monipuolista kokemusta tarjonnut.

Kansankodin pimeämmän puolen jälkeen vadelmavenepakolaisuuteen ei enää koskaan suhtaudu samalla fiiliksellä. Myös Ylen näyttämään Aika on meidän -sarjaan on vaikea suhtautua aivan samoilla fiiliksillä. Kannattaa kuitenkin lukea. Keskisarja kirjoittaa vetävästi. Tämä päätyi minulla lukuhaasteeseen palkittuna tietokirjana, mutta alunperin valitsin kirjansen perusteella että kirjoittaja on perheenjäsenesi kaima.

Kaimaksi pääsi nyt kuitenkin bloggaajana tunnetummaksi tullut Karoliina, jonka molemmista kirjoista olen pitänyt yllätyksekseni. Varsinkin tässä vauvaversiossa oli mahtavasti tavoitettu sitä samaa kipuilua mitä itse koin aikanaan vauvan synnyttyä.

Ja sitten luin kotimaista fantasiaa. Taikuri ja taskuvaras oli viehättävä kertomus ja hyllyn lämmittäjänä aikansa kököttänyt Hän sanoi nimekseen Aleia oli yksi parhaita fantasiakirjoja joita olen lukenut.

IMG_0028

Lemmyn elämänkerta oli lukuhaasteeni viimeinen kirja ja ehkä oudoimmasta päästä valintoja. Esimieheni esimies oli tuon käynyt sujauttamassa töissä postilaatikkooni kun kuuli minun kahvilla puhuvan lukuhaasteesta, joten luettiin nyt jotain aivan oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

Lukuhaasteen tultua maaliin pääsin vapaasi jatkamaan Aleian tarinan parissa ja juhlin syntympäivääni lukemalla Leena Lehtolaista, jolta yleensä kirja niihin aikoihin tuppaa syntymään ja sitten luin myös uutta Taavi Soininvaaraa vaikka koska kuten Remekseni kanssa kerroin en vain osaa elää ilmankaan näitä.

Onnen algoritmillä palasin taas kunnon romantiikkahömpän pariin. Kirjaa lukiessa oli pakko todeta että nyt ei auta lukea liian tarkasti tätä koska kirja ei varsinaisesti kestä insinöörihenkistä tarkastelua. Ja siitä oli helppo jatkaa romantiikan parissa. Kesäloma oli pättymässä ja olin palaamassa ensimmäistä kertaa sitten helmikuun täyspäiväisesti töihin ja minua pelotti jakamiseni puolesta. Hoidin itseäni sillä millä aina ennenkin eli lukemalla suuria tunteita kirjoista.

IMG_0029

Töihin paluu sujui kuitnekin yllättävän hyvin, ehkä se sitten oli hillittömän Cathy Kelly -maratonin ansiota tai sitten puoli vuotta lepoa teki hyvää. Samalla teemalla jatkoin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia -kirjan kanssa, jonka ajattelin istuvan teemaan, mutta rehellisesti sanottuna tuossa kirjassa toimivaa lähinnä oli nimi. Hän lupasi soittaa oli myös hyvin perinteist chic litiä, josta pystyi arvaamaan lopulta lopputuloksen.

Syksyn ilahduttavimpia kirjoja olivat Love Simonista tutun Leahin oma kirja sekä Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, joka on kaunein kirja mitä rakkaudesta sipseihin on koskaan kirjoitettu.

Vedenkehrääjä on jatko-osa vuotta aikaisemmin lukemalleni Linnunsitojalle ja taas hyvin kelpoa kotimaista dystopiaa. Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku taas oli mahtavaa sci fiä. Upeasti kirjoitettu kuvaus rotusorrosta ja luokista.

IMG_0030

Aleian tarina sai päätöksensä Nefrin tyttäreissä ja oli syksyni yksi odotetuimpia kirjoja.  Monen muun kohdalla odotukset taas oli korkealla Ferranten Napolisarjan viimeisessä. Itselläni Loistava ystävä tökki alkuvuodesta tunteella ja toinen osa jäi vaiheeseen yli puoleksi vuodeksi. Lopulta syyslomalla luin loppuun koko sarjan ja rakastin jokaista hetkeä. Kirjojen kanssa tuntuu että sillä, että kohtaa tarinan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, on valtavasti merkitystä.

Venäläiset tilikirjani kuuluu myös niihin joiden kanssa olin ottanut monta huonoa lähtöä, mutta lopulta hotkaisin kirjan melkein yhdellä istumalla ja nyt jopa odotan päästää uudelleen Reijan kanssa Pietariin.

The Upside of Unrequiten oli tämän vuoden kolmas  Albertallin kirja ja tutustuttaa meidät Leahin serkkuun Mollyyn, joka oli vähään aikaan ehkä maailman samastuttavin teinihahmo. Ehkä siitä että itse olisin teininä ennemmin purrut käteni poikki kuin kertonut jollekin pojalle, että olen kiinnostunut siitä.

Syksyn suurimmasta tunnepläjäyksestä vastasi Juha Itkonen ja Ihmettä kaikki. Luin kirjaa ja itkin. Itkin Itkosta ja vaimoaan. Itkin niitä kahta vauvaa, joita odotettiin samaan aikaan netin eräässä vertaisryhmässä omani kanssa, mutta joita ei koskaan saatu elossa kotiin ja lopulta taisin itkeä ihan vain itkemisen ilosta. Sitten itkin vielä vähän ilosta ja ihan vain koska itketti. Että jos olet herkästi vetistelevää sorttia niin älä lue tätä julkisilla paikoilla. Voin nimittäin sanoa, että jos parkuu junassa silmiä päästään kirjaa lukiessa saa lähinnä peloteltua kanssamatkustajia. Että pahoittelut vielä sinne kymmenen vuoden taakse sille lähijunassa kanssani matkustaneelle miehelle, jonka onnistuin pelästyttämään purskahtamalla itkuun kesken kirjan lukemisen.

IMG_0031

Ja sitten päästiinkin joulukuulle. Yönaiset ja Perikato tulivatkin jo tutuiksi. Ferrante odoittelee matkakertomuksesi pääsyä, joten ei tähän jäänyt kirjoitettavaa kuin Kaverin puolesta kyselen osalta.

En tiedä, ehkä olen jotenkin liian keski-ikäinen, keskiluokkainen, ja naimisissä oleva perheenäiti, mutta jotenkin tässä nyt jäi vähän tarinan kehityskaari vajaaksi. Osa tarinoista nyt hieman pisti hymyilemään, mutta vaikka noin muuten yleensä aina sanonkin, että millekäs muullekaan sitä nauraisi kuin pissalle, kakalle ja pierulle, niin tämän kohdalla oli pakko todeta, että olisin mielelläni nauranut myös jollekin muulle.

Näitä naputellessani muuten tajusin, että listaltani oli jäänyt uupumaan ihanan Julia Thurenin Kaikki rahasta. Mitenköhän olen onnistunut Goodreadsini kanssa toimimaan. Noh, bonussektorina suosittelen lämpimästi kirjaan tarttumaan. Minä raha-asioiden suhteen huoleton heinäsirkka (sellainen pyylevä keski-ikäinen heinäsirkka) olen kirjan myötä löytänyt aivan uuden tavan suhtautua rahaan Julian avoimen rahapuheen myötä. Ja näin vuodenvaihteen kunniaksi tulikin mieleen, että pitääkin taas automatisoida kaikki tilisiirrot tämänkin vuoden ajalta jotta oravamainen hajauta ja unohda -rahanjemmimis mallini kantaa tämänkin vuoden ajan. Raha-asioiden pohtimiselta vapautuneen ajan voin sitten käyttää vaikka kirjojen lukemiseen.

Perikato

Minne matkasin: Staycationille kotikaupunkiin, nopeille kaupunkipyrähdyksille Keski-Eurooppaan, Yhdysvaltojen itärannikolle

Matkan järjestäjä: Ilkka Remes

Matkaseurana: Robert Forsten ja hänen epätoimiva perheensä

IMG_1159

Jos joku asia on jouluissa varmaa, niin se, että miehen paketista löytyy anopin ostamana uusin Ilkka Remes. Ja varmaa on myöskin se, että perheen nopeimpana lukijana nappaan kirjan itselleni ensimmäiseksi ja luen yleensä kirjan yhdellä istumalla vielä joulunpyhien aikana.

Eilenkin siis anopin luona paketista löytyi uusi Remes ja kun pääsimme takaisin äitini luokse kaivoin kaapista loimulohen ja kotijuuston rääppeet ja kaadoin viimeiset tilkat punaviinipullosta lasiin ja lähdin katsomaan mitä Remes tällä kertaa on saanut aikaan.

Suhteeni Remekseen on hyvin kaksijakoinen. Luen mielelläni ja jopa innoissani hänen kirjansa, mutta varsinkin viimeiset vuodet olen koko ajan ajatellut, että kirjoista ei jää mitään käteen. Nauroin jo nyt kirjan nimeä. Eihän tuosta saa mitään tolkkua ja kirja on omiaan sekoittumaan ainakin puoleentusinaan Remeksen aikaisemmin kirjoittamaan kirjaan, jotka tapaan myös sotkea Taavi Soininvaaran tuotantoon. Molempien kirjoihin kun on tuntunut tulevan yhä vahvempana piirteenä epäuskottavan nopeat juonenkäänteet, joissa lennnellään ympäri Eurooppaa milloin minkäkin rikollisjengin perässä. Että tavallaan voisi olla hyvä välillä vain pysähtyä ja miettiä miten voisi uudistua kirjalijana ja pitää vaikka vuosi rehellisesti taukoa.

Noh, jostain syystä silti näitä luen aina ja tällä kertaa kiinnosti millaisen hahmon Remes on kirjaansa kehittänyt. Tartuin kirjaan vähän skeptikkona, koska kirja käsittelee vahvasti maahanmuuttoteemoja ja suoraan sanoen en oikein jaksa Remeksen ”te muut ootte ääliöitä ja minä olen täällä yksinäni viisas”-asennetta tiettyihin yhteiskunnallisiin teemoihin. Ilokseni tässä nyt kuitenkin maahanmuutto oli oikeastaan vain aika pieni sivujuoni ja enemmän tarina keskittyi suureen kokonaisuuteen alt-right -kuvioiden osalta. Ja koska Remes nyt on yhden sortin danbrown on kirjassa luonnollisesti odotettavissa myös mehevä salaliittoteoria.

Robert Forsten on päähenkilönä  hyvin tyypillinen lajinsa edustaja. Monikulttuurinen tiedusteluammattilainen, jolla on hyvin kummallinen perhe, joka ei tietenkään ole sitä miltä se ensivaikutelmaltaan näyttää. Perikato avaakin kokonaan uuden sarjan ja vähän pakostakin kirjaa lukiessa tuli mieleen, että tässä on nyt selvästi kirjoitettu kirjaa se mielessään ja tarina jäi lopulta aika irralliseksi introksi, jonka aikana esiteltiin tulevien osien keskeiset näyttelijät eli Forsten sukulaisineen sekä tämän sisaren miesystävä. Ja kuten edellisessäkin sarjassa niin tässäkin hallitaan sen verran mainiot cliffhangerit, että miehen on parasta saada ensi joulunakin uusi kirja ja perun jo tässä vaiheessa toiveen siitä että Remes malttaisi pidentää julkaisuväliä ja keskittyä enemmän originaalien juonikuvioiden kehittämiseen.

Toivoisin Remekseltä enemmän malttia tehdä hahmoistaan inhimillisempiä. Nyt kirjat keskittyvät pitkälti kuvailemaan teknisiä yksityiskohtia ja niin insinööri kuin olenkin niin jään kaipaamaan enemmän ulottuvuutta kirjan hahmoihin. Luin kirjan eilen ja nyt oikeastaan vasta tajusin, ettei lukemastani jäänyt mieleen juuri mitään yksityiskohtia kirjan hahmoista tarinan ulkopuolelta. Vaikka onkin kliseistä, että Soininvaaran hahmoilla on mieltymyksensä alkoholin ja autojen suhteen ja Lehtolainen kirjoittaa naisilleen karkkihimoa ja punkbändejä, auttavat nuo kuitenkin muodostamaan monipuolisemman kuvan hahmoita. Ja ilman tuota monipuolista kuvaa hahmoihin on vaikea kiintyä. Ja kun hahmoihin ei kiinny, niin eipä sitä kyllä liikoja välitä silloin heidän kohtaloistaankaan.

Eli kuten huomata voi, niin ristiriitaisille tunteilla tässä mennään. En pidä Remeksestä enkä hänen hahmoistaan, mutta en osaa olla lukemattakaan. Mikä on hölmöä kun lukujono on täynnä toinen toistaan kiinnostavampia kirjoja. Remekset kuitenkin toimivat täydellisesti siinä, että ne auttavat aina täydellisesti pääsemään lukujumista eroon ja sitä olen taas potenut tässä parisen viikkoa kun sain Yönaiset luettua. Nyt kun Remeksellä saatiin tulppa poissa edestä niin epäilen että tulen tämän syysloman aikana ottamaan useammankin äkkilähdön.

Naiset joita ajattelen öisin

Minne matkasin: Syvälle Afrikkaan, villiin Amerikkaan, kartoittamattomille alueille Aasiaan. Alueille, jonne yksikään nainen ei ollut aikaisemmin matkannut

Matkan järjestäjä: Mia Kankimäki

Matkaseurana: Upeat yönaiset, nuo ihmiset jotka eivät tyytyneet siihen osaan mitä heille tarjottiin

yönaiset.jpg

Ensimmäinen nojatuolimatkani oli yhtä aikaa todellinen seikkailu maailmaan ääriin poistumatta kertaakaan kotimaan kamaralta. Rehellisyyden nimissä kuitenkin tulin poistuneeksi tätä kirjaa lukiessani ensin työmatkalle Ouluun, sitten Tampereelle ja lopulta viimeistelin minun ja Yönaisten yhteisen matkan matkalla Turkuun.

Jos rakastuin jo aikanaan palavasti Mia Kankimäen esikoisteoksessa siihen miten aikuinen nainen tulenapalavasti fanittaa jotain niin nyt iskettiin fanityttökierrokset vielä paremmin kaakkoon. Kunnon fanityttönä sitä itse arvostaa aina sitä kun löytää toisen kaltaisensa, joka uskaltaa pokalla innostua asioista tavalla jota on yleensä pidetty teineille sopivana.

Yönaisten kohdalla fanituksen kohteet tosin ovat sellaisia niistä kyllä sietääkin innostua ikään tai sukupuoleen katsomatta. Kankimäki itse epäilee sotkeutuvansa yönaistensa kanssa runsaudenpulaan, mutta itselläni sielu lepäsi kuin luin Kankimäen ja hänen yönaisten päänsisäistä vuoropuhelua. Esikoisteoksen tavoin tässäkin Kankimäki kuljettaa historiallisten henkilöiden tarinaa nivoen sen omaan tarinaansa ja laittaen oman ja ihailemiensa naisten tarinat käymään luontevaa vuoropuhelua keskenään.

Ensimmäiseksi nojatuolimatkakirjaksi Naiset joita ajattelen öisin oli täydellinen. Se kuljettaa lukijansa paikkoihin joissa vierailua ei tänä päivänäkään pidetä aina itsestäänselvimpänä. Tosin kirjaa lukiessa herätin itsessäni suunnattoman halun päästä vierailemaan Firenzessä todistamassa sitä miten historiassa vaiennetut naiset ovat vihdoin alkaneet saa arvonnousua ja sijaa näyttelyissä.

Yönaisista lukiessani en voi kuin pysähtyä ihastelemaan miten rohkeasti nämä naiset ovat aikanaan lähteneet rikkomaan rajoja. Tosin kuten Kankimäki itsekin toteaa löytyy useiden näiden naisten taustalta tekijöitä jotka toimivat mahdollistajina, tyypilisimmin mahdollistajana on toiminut puoliso tai isä, joiden syyt sallia naiselle epätyypllinen käytös eivät välttämättä aina ole olleet myöskään täysin vilpittömiä. Nautin kuitenkin valtavasti siitä miten Kankimäki kirjassaan summaa yönaisten oppeja. Verkotu naisten kanssa mutta tienaa kuin mies ja älä koskaan pakkaa enempää tavaroita matkaan kuin mitä saat yhteen lääkärilaukkuun mahtumaan.

Vaikka itse onkin aika tehokas pakkaaja on jälkeimminen silti haastavaa. Tänään kuitenkin päätin haastaa itseäni Nellie Blyn hengessä. En ehkä lähtenyt päivän varoitusajalla Nellien tavoin maailmanympärysmatkalle matkassani lääkärilaukku ja yksi mekko, mutta pääsin sentään Turkuun yhden mekon taktiikalla enkä edes vielä ole onnistunutsottamaan tätä ainokaista mekkoni ruokaan. Nellien opeista viisastuneena jätin myös turhat kosmetiikat ja kauneuden hoitovälineet pois laukusta tilaaa viemästä. Tosin jouduin sitten kuitenkin nielemään ylpeyteni ja käydä ostamassa tuosta Wiklundilta uuden hammasharjan kotiin jätetyn tilalle koska epäilen sen olevan enemmän kuin tarpeen. Että nyt kyllä yönaiset, joista iso osa oli varsinaisia tarkan markan matameja,  paheksuisivat moista huikentelevaisuutta.

Yönaisten opeista opin myös, että on parempi matkoilla jalkautua muiden turistien keskeltä paikallisten pariin, jotta saat paremman kuvan matka-alueestasi. Hamburger Börsin hissin perusteella tämä pitää paikkaansa ehdottomasti. Muiden hissimatkustajien kohdalla kun kulttuurishokki oli tainnut tulla pelkästä matkasta Turkuun. Niin kamalan vaikeaa tuntui reissu olevan. Teatterisillan joulukoristeetkin olivat aivan mahdottomat kuulemma. Tosin Kankimäen oppien mukaan tämä muutosvastarinta on aivan ymmärretävää ja kyllä se kymmenen päivän kohdalla helpottaa. Nyt vain pitäisi keksiä miten se perus työmatkareissaaja saataisiin pidettyä täällä suomalaisen sivistyksen kehdossa vielä yhdeksän päivän ajan, jotta pääsisi kunnolla nauttimaan sivistyksestä.

Suurin osa Kankimäen yönaisista oli minulle ennalta vieraita ja heidän tarinoitaan lukiessa nousi pakostakin mieleen se miten historia on kirjoitettu hallitsevien näkökulmasta ja naisen rooli on toimia ensin isänsä tyttärenä, sitten miehensä vaimona ja lopulta poikansa äitinä. Omilla ansioillaan nainen ei julkisuuteen päässyt ja ei pääse helposti vieläkään. Tähän riittää ihan vaikka vilkaisu Wikipedian henkilöartikkeleihin, joissa yhä edelleen nainen on ensijaisesti jotain näistä kolmesta. Näin löytyy Wikipediasta myös mainittuna oma isomummoni. Nainen, josta jälkipolville kerrottavaksi jäi se, että hän synnytti pojan josta aikaan tuli ministeri.

Kirjaa lukiessa mietin  myös omia yönaisiani. Vaikka rehellisyyden nimissä en kyllä öisin heitä ajattele vaan mikäli uni ei tule silmään pääsyn yleensä vatvomaan työasioita ja kun nuo työasiani ovat insinöörejä ajattelen lähinnä heitä jos uni ei tule silmään. Omiin yönaisiini kuuluisi  ainakin ihmisen kuuhun koodannut Margaret Hamilton, naisten äänioikeustaistelija Emmeline Pankhurst, maailman parhain kirjailija Jane Austen. Ketkä ovat sinun yönaisesi?

Nojatuolimatka alkaa

Huhtikuussa blogi meni kuin huomaamatta koteloon. Alkuun meni viikkoja, lopulta kuukausia kun en edes muistanut blogin olemassaoloa. Kaikki energia meni ensin loppukeväästä uuden työarjen opetteluun. Kesä meni hyvinkin pienellä liekillä vielä eläen ja elokuussa palasin sitten vihdoin tekemään täyttä viikkoa töihin ja pystyin jatkamaan opintojakin. Uupumuksen ollessa pahimmillaan en edes pystynyt keskittymään lukemiseen, mutta kesällä löysin jo vanhan lukurytmini ja heinäkuussa sain tämän vuoden osalta jo Helmet-lukuhaasteen maaliin. Syksyn mittaan alkoi tulla fiilis, että haluaisin kirjoittaa varsinkin lukemistani kirjoista. Päädyin vuodattamaan Instan puolelle liian pitkiä kuvatekstejä ja mietin, että voisihan tästä blogiinkin kirjoittaa. Jotenkin vaan se kirjoittaminen tuntui sopimattomalta ja jahkasin koko sivuston kohtaloa.

Perjantain WordPress lähetti minulle muistuksen, että käyttäjätilini on erääntymässä ja että minun pitäisi käydä vahvistamassa haluanko edelleen jatkaa tilausta. Hetken mielijohteesta painoin tilausnappia ja seuraavaksi törmäsin LitAdvisor-haasteeseen, jossa kannustettiin vaihtamaan yksi lentomatka lukumatkaan ja totesin, että tässä ollaan nyt sen minun ydinjuttuni äärellä.

Eli tervetuloa Nojatuolimatkalle, matkablogiin, jossa ei juurikaan matkusteta omaa olohuonetta kauemmas!

IMG_2849

Jos tänne nyt eksyy joku uusi niin lyhykäisyydessään olen siis Anu. Siitä asti kun lukemaan opin olen lukenut kaiken käsiini saaman oli kyse sitten maitotölkin kyljestä tai tiiliskiviromaanista. Olen myös kaikkiruokainen kirjojen formaattien suhteen eli luen paperilla, ereadirillä, tabletilla ja nyt tämän vuoden olen opetellut kuuntelemaan äänikirjoja. Olen kasvanut perheessä jossa on luettu aina paljon ja jossa aina keksittiin hyviä syitä ostaa toiselle kirja oli kyse sitten pikkujouluista, ystävänpäivästä, kesäloman alusta tai toisen nimen nimipäivästä.

Jaan kotini puolison ja lapsen kanssa. Aikaisemmin meillä eli maailmanvalloituksesta haaveileva kissa, jolle kävi kuten usealle muullekin wannebe-diktaattorille eli kuolema korjasi karvakorvan lokakuussa ennen maailmanherruutta tai kissan tapauksessa rouvuutta. Jos minun ei tarvitsisi murehtia elannosta haluaisin toimia mediakasvattajana, mutta koska asuntolainamme saldo ei vielä ole asiasta samaa mieltä vietän päiväni järjestössä valmentaen ihmisiä kohti uusia tai mielekkäämpiä työuria ja sivutoimisesti sitten vielä koulutan ja valmennan muista teemoista ystävieni kanssa perustamassa osuuskunnassa.

Tästä siis alkaa nyt uusi matka, jonka ensimmäinen reissu on vienyt minut tähän asti jo syvälle Afrikkaan, muinaiseen Japaniin ja Pohjois-Amerikkaan. Palataan asiaan kun olen reissuni saanut pakettiin.

Omat viisi senttiäni synnytykseen valmistautumisesta

Hesari tarjoili minulle tänään henkilökohtaista aikamatkaa kahdeksan vuoden päähän julkaisemalla alun perin Meidän perhe -lehteen tehnyt jutun synnytykseen valmentautumisesta.

Tämän blogin puolella en ole tainnut kovin paljon omaa synnytyskokemustani avannut. Lyhyesti pähkinänkuoressa. Laskettuaikani oli aika monta päivää pielessä eli raskaus oli useamman päivän pidemmällä mutta ei riittävästi jotta laskettua aikaa olisi lähdetty rukkaamaan ja kaikki joilla se raskaus on mennyt pitkälti yli lasketun ajan tietävät että ne ovat pirun pitkiä päiviä.

No niitä pirun pitkiä päiviä vain kului ja kului ja lopulta lasta alettiin häätää mukavasta yksiöstään, kun raskautta oli kulunut kaikin mahdollisin laskutavoin se 42 viikkoa. Käynnistys ei oikein mennyt putkeen.  Ensin ei tapahtunut mitään 1,5 vuorokauteen ja sitten tapahtui vähän liikaakin. Lapsi oli kuolla kohtuun ja itse päädyin lopulta leikkaussaliin kolmatta litraa verta menettäneenä.

IMG_4524

Näin kahdeksan vuoden jälkeen olen hyvinkin sitä mieltä, että tässä nyt tarkoitus pyhitti keinot ja ymmärrän että tuossa tilanteessa ei nyt jääty kyselemään, että miltähän tämä arvon synnyttäjästä tuntuu, mutta paha maku siitä silti jäi. Ja osittain tästä syytän sitä, että olin käytännössä koko raskausajan valmistautunut siihen aktiiviseen toimijuuteen synnytyksessä ja en ollut mitenkään varautunut siihen että minulta viedään se aktiivinen toimijuus pois.

Saamani valmennus oli hyvin pitkälti samanhenkinen mitä tuo Hesarin juttu oli pääpiirteittäin. Korostettiin sitä kehollisuutta ja sitä miten itse voi olla aktiivinen toimija. Se mikä valmennuksesta jäi puuttuman oli se, että miten sitä ihminen voi pitää päänsä kasassa tilanteessa jossa mikään ei mene kuten oltiin kuviteltu. Tuossa kohtaa se minun samaani valmennukseni jätti minut ainakin täysin yksin. En voinut liikkua koska lasta piti monitoroida ja olin kiinni piuhoissa. Sykkeiden romahdettua ei tosiaankaan  jääty miettimään ideaalia synnytysasentoa mistään muuta näkökulmasta kuin että miten se lapsi mahdollisimman nopeasti saadaan pihalle. Ja kun edes ei voi sanoa, että tämä kaikki tuli tehtyä täysissä voimissa kun 1,5 vuorokauden ajan oksensi ulos kaiken ruoan jota yritti syödä. Jos jotain valmennus auttoi niin se raskausaikana liikunnalla hellitty keho sai sen vauvan sitten melko vauhdilla pihalle ja toipuminen oli nopeaa, mutta siihen se sitten jäikin.

Toki tiedostan, että iso osa synnytyksistä ei mene pieleen suunnilleen kaikessa missä nyt pieleen voi mennä, mutta toivoisin, että tuokin puoli tuotaisiin enemmän esiin prosessissa. Että miten se mieli pysyy hommassa mukana? Toki tähän voi ratkaisuksi ajatella doulat ja kätilöt, mutta pysähdytäänpä hetkeksi tarkastelemaan että mikä tässä mättää käytännön tasolla.

Suomessa on lakkautettu tai lakkautetaan ennätysmäärä synnytyssairaaloita. Synnytysmatkat pitenevät, synnytysvalmennukseen käytettäviä resursseja karsitaan. Omassa tilanteessani kaikki pk-seudun synnytyssairaalat olivat yhtä aikaa sulussa ja meno oli sen mukaista. Kätilöillä, lääkäreillä ja hoitajilla ei ollut aikaa olla läsnä tilanteessa. Ja tämä tulee olemaan yhä useamman synnyttäjän kohdalla se tilanne. Yhä useampi päätyy myös tulevina vuosina synnyttämään ambulanssissa bussipysäkeillä matkalla sairaaloihin.  Siinä kohtaa tarvittaisiin niitä taitoja ja valmiuksia jolla varmistetaan se, että se pää pysyy suunnilleen kasassa. Tarvittaisiin prosesseja jossa tämänkaltaisen synnytyksen jälkeen tilanne käydään läpi.

Julkiseen keskusteluun taas tarvittaisiin ymmärrystä siitä, että hyvin mennyt synnytys on yksi etuoikeuden muoto. Monellakaan tapaa sitä ei voi itse päättää että menekö synnytys hyvin vai huonosti. Ei voida sanoa, että hyvin mennyt synnytys olisi sen enempää synnyttäjän ansioita kuin huonosti mennys synnyttäjän vika. Ja vaikka itse tässä puhun siitä miten aktiiviseen synnytyksene valmistautuminen jätti minut yksin niin aivan yhtälailla käännän syyttävän katseen myös sinne terveydenhuollon puolelle. Kokemus sulkuruuhkaisesta synnytyssairaalasta ei  ollut mitenkään ruusuinen. Lähinnä tuntui, että me perheenä olimme siellä vaivaksi ja häirittiin henkilökunnan työtä sillä ettemme olleetkaan mikään liukuhihnasuoritus.

Ja kun tiedän, että en ole mitenkään tämän kokemuksen kanssa yksin. Synnytystrauma on asia josta ei keskustella kahvipöydissä. Synnytystrauma ei istu kaanoniin jota synnytyksistä kerrotaan vaikka sen pitäisi. Ymmärrän, että ihmiskunta kuolisi omaan mahdottomuuteensa jos kaikki peloteltaisiin lähtökohtaiseksi puolikuoliaaksi synnytyksen kanssa, mutta jos tässä nyt valmennuksesta puhutaan niin se resilienssi pitäisi myös pitää mielessä.