Jos ihmisillä ei olisi rajoittavia uskomuksia ja he tietäisivät osaamisensa olisin minä hyvin nopeasti itse se jolla olisi työnhaku ajankohtaista. Vielä, tavallaan ehkä valitettavasti noin yhteiskunnalliselta kannalta, rajoittavat uskomukset pitävät kovillakin asiantuntijoilla lappuja silmillä ja minut kiinni leivän syrjässä. Tästä kaikesta huolimatta oli vanhempana erittäin surullista huomata, että omalle lapselle oli jo ekan luokan alkumetreillä ja oikeastaan ennen ekaluokan alkua kehittynyt erittäin vahva rajoittava uskomus. Rajoittava uskomus on siis uskomusus. Ei fakta eikä mitenkään päin todeksi todistettava asia, se on kuitenkin kokijaalleen todellinen tuntemus ja tässä kohtaa se tuntemus toimii ajoankkurina joka estää yksilöä kehittymään täyteen potenttiaaliinsa.

Ekaluokkalaisen reppu on välillä ihan riittävän raskas aapisesta, jumppakamoista ja iltapäiväkerhon lelupäivän lelusta. Sinne ei kaivata kyllä enää yhtään lisäpainoa rajoittavista uskomusta.

Lapseni rajoittava uskomus liittyy lukutaitoon ja hänellä oli erittäin tiukassa oleva käsitys siitä, että lukeminen ei ole häntä varten koska hän ei kouluun mennessä vielä osannut lukea. Me vanhemmat yritimme selittää, että ei sillä niin väliä ole. Äitikin oppi vasta koulussa lukemaan, mutta lapsi oli heltymätön. Hän oli ympäröivästä yhteiskunnasta saanut signaalin, että lapsi joka ei osaa lukea kouluun mennessä on jotenkin tyhmä ja kelvoton.

Olen tässä koko syksyn yrittänyt miettiä mistä lapselle tämä käsitys on syntynyt. Meillähän on lapsella ollut aina kirjoja käden ulottuvilla ja suhtautuminen kirjoihin luontevaa. Tyypillä oli itseasiassa rattaissakin roikkumassa pieniä pahvisia katselukirjoja joita tämä luki suurella intohimolla jo yksivuotiaana aina kun rattailla liikuttiin. Lapselle on myös luettu paljon. Ensin kuvakirjoja, sitten kuvitettuja satuja ja viimeiset vuodet lasten romaaneja. Varhaiskasvatuksen puolelta saimme aina palautetta että lapsella on laaja sanavarasto vaikka osa äänteistä loistikin poissaolollaan. Kirjojen rinnalla lapsella on ollut myös Ekapeliä ja Lola Pandaa saatavilla lukemisen pelillistämiseen. Eskariope oli koko vuoden vakuuttunut, että lukeminen on aivan hilkulla. Tästä huolimatta lapselle oli jostain kehittynyt lukemisesta tolkuton peikko ja uskoisin, että tästä syystä myöskään lukemisessa ei tapahtunut mitään kehitystä kunnes sitten silloin eräänä päivänä niiden kirjaston vihkosten pariin eksynyt lapsi tajusikin kaikista uskomuksistaan huolimatta osaavansa lukea.

Tässä kohtaa kyllä sanoisin, että nämä rajoittavat uskomukset eivät ole tulleet minulta eikä lapsen isältä. Toki lukemisesta on paljon puhuttu koska asia on ollut lapsella niin pinnalla jo pidempään, mutta missään kohtaa emme ole sanoneet että lukemattomuudessa olisi pahaa tai että lukutaidoton kouluunmenijä olisi lahjaton tolvana. Jostain lapsi kuitenkin nuo asenteet itseensä nieli. Osa on varmaan ihan vain omien taitojen vertailua muihin, mutta osan lapsi on kyllä poiminut ympäristön aikuisilta. Varsinkin viimeisimmän kesäloman aikana lukutaito nostettiin esille ihan jokaisessa mahdollisessa välissä. Asiaa kysyi terveydenhoitaja kouluuntulotarkastuksessa, asiaa kysyi silmälääkäri näkötestissä, asiaa tuntui kysyvän suunnilleen joka toinen ystävä ja kylänmies johon viime kesän aikana törmäsimme. Jossain kohtaa kesää olimme miehen kanssa kypsiä toivottamaan jokaisen hyväntahtoisen kyselijän suunnilleen alimpaan mahdolliseen helvettiin, jossa ihminen viettää ikuisuuden suvun uteliaimman tädin viereen istutettuna sukujuhlissa vastaamassa kaikkiin niihin kysymyksiin, joihin ei haluaisi itse tosiaankaan vastata.

Ja nyt sitten kun päästiin kouluun niin nyt sitten ollaan niiden uusien rajoittavien uskomuksien synnyn sylttytehtaalla. Joka kerta kun paikalla on useampi ekaluokkalaisen vanhempi, tuntuu olevan puheenaihe se, että missä lukuryhmässä lapsi on ja että miten ihmeessä saadaan selville miten lapset on tasoryhmiin jaettu. Tässä kohtaa sitten yritti itse kertoa väliin, että tasoryhmiä ei kyllä saisi opetussuunnitelman mukaan olla vaan ryhmäyttäminen tulisi tehdä liukuvina ryhminä etenkin tällaisilla pikkukoululaisilla joilla tilanteet elävät koko ajan. Mutta kun taas yhdessä synttäreiden rääppiäiskahvittelupyödässä minut vaiennettiin toisen lapsen isän toimesta sillä, että kyllä nyt lahjakkaat lapset tarvitse enemmän haasteita, totesin, että en nyt halua käydä tätä keskustelua, kun viereisessä huoneessa on tusina ekaluokkalaista, joista ainakin tarkkakorvaisimmat kuulevat kaiken. Tämän lisäksi keskustelussa käytännössä aina nostetaan esiin että kyllähän tasoryhmät on siitäkin hyviä, ettei ne hitaat lapset turhaan vertaa itseään lahjakkaisiin lapsiin. Mieheni yritti tässä kohtaa kertoa tuttavalapsen kokemuksista, jossa vielä teini-ikäisenäkin lapsi muistelee miten hänet oli sijoitettu tyhmien lasten ryhmään koulussa.  Että kyllä ne lapset vertaa ihan vaikka eri ryhmässä olisivatkin ja tässä kohtaa ehkä hedelmällisempää olisi tukea sitä, että miten puhutaan siitä, että oppijat ovat janan eri kohdissa ja jokainen kulkee omaa tahtiaan sillä janalla. Tässä ei selvästikään ole onnistuttu jos lukemisen kanssa hitaammin ottanut tyttö vielä vuosia myöhemmin määrittää itsensä tyhmäksi.

Samaan aikaan meillä kuitenkin käydään yhteiskunnallista keskustelua siitä, että miksi lapset eivät lue enempää. Noh, tässä kohtaa tekisi mieli kysyä, että olisikohan meillä aikuisilla ja meidän suurilla suillamme jotain tekemistä aiheen kanssa? Että kuinkahan monelta lapselta se lukemisen into on nitistetty jo alkumetreillä siihen rajoittavaan uskomukseen, että tämä lukeminen ei nyt vaan ole minua varten. Jos se rajoittava uskomus syntyy meidän perheessä kirjojen keskellä kasvaneelle niin miten paljon pahempana se voi syntyä lapselle jonka vanhemmat eivät ole näin kirjaorientoituneita ja ole valmiina kaatamaan niitä raja-aitoja lukemiseen liittyvien ennakkoluulojen suhteen.