Hyvää oloa etsimässä lautaselta

17.4.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Jäädessäni sairauslomalle antoi lääkäri ohjeeksi nukkua, liikkua ja syödä monipuolisesti. Kaksi ensimmäistä on nyt kunnossa ja nyt sitten olen alkanut keskittyä viimeiseen. Eli siihen hyvään ja monipuoliseen ruokailuun.

Teorian tasolla olen aina tiennyt miten syödä hyvin ja monipuolisesti, mutta niin naurettavalta kuin se ehkä kuulostaakin niin yksi uupumusoireistani oli se, että menetin kykyni syödä järkevästi ja tässä on nyt taas yksi asia, jota meidän perheessä opetellaan nyt uusiksi tämän uuden arjen myötä.

Yhä useammin lautaselle etsiytyykin useampaa erilaista kasvista mahdollisimman helposti lähestyttävässä muodossa. Lapsiparka, joka on seitsemän vuotta kasvanut äidin työmatkojen makuisella makaronilaatikolla ei nyt tästä käänteestä ole ollut vilpittömän iloinen, mutta muuten huomaa, että kuten myös liikunnassa niin tässä on sellainen arkinen tapa, josta pitää yrittää pitää kiinni.

Jossain vaiheessa kun elämä muuttui sellaiseksi että kävin lähinnä kotona nukkumassa tai koomaamassa sohvalla aloin myös samalla palkita itseäni herkuilla. Suklaata junaan pitkän koulutuspäivän jälkeen tai pussi sipsejä hotellille kun ei enää pitkän päivän jälkeen jaksanut lisätä sosiaalista kuormaa ravintolareissulla. Ja tämä on se ruokavalio, josta keho niin kovasti haluaisi pitää kiinni. Kroppa huutaa sokeria, huonoja hiilareita, prosessoituja kovia rasvoja. Ja pää pyrkii vastaamaan kropan huutoon keksimällä hyviä tekosyitä miksi kaupasta pitäisi tulla sen suklaapatukan kanssa.

Tavallaan tässä toipumisprosessissa on kamalinta ollut huomata se, että miten monella tavalla meidän perhe-elämäämme tämä uupumus on vaikuttanut. Kun kynttilää on käytännössä poltettu loppuun viimeiset seitsemän vuotta olemme oppineet koko perhe täysin vinoutuneen käsityksen siitä mitä on sellainen kiva ja hyvinvoiva arki. Joskus lomilla siitä on näkynyt välähdyksiä, mutta viimeisen vuoden aikana en edes jaksanut lomalla skarpata.

Ei ole kovin helppoa myöntää ääneen, että hei, mä olen 36-vuotias nainen, jolla on elämänhallinta ihan sekaisin ja olen myös sotkenut sen vuoksi todella pahasti perheeni elämän. Onneksi miehellä on sentään pysynyt jotenkin tämä meidän laiva kurssissa, ettei olla ihan ajauduttu kivikkoon, mutta aika lailla kaikki meidän on nyt tässä parissa kuukaudessa pitänyt puhua uusiksi. Sen lisäksi, että minä opettelen kokonaan uuden tavan tehdä töitä, opettelemme koko perhe uusiksi sen, että ennakoiva ruoanlaitto ei tarkoitakaan pesuvadillista erittäin juustoista makaronilaatikkoa. Opettelemme uusiksi sitä, että arki-illat eivät tarkoita sitä että äiti makaa sohvalla zombiena tai on reissussa ja isä yrittää pitää kodin asuttavan näköisenä ja puhtaita vaatteita kaapissa. Haluaisin uskoa, että tämä oli nyt viimeinen hetki kun tilanne saadaan pelastettua lapsen kannalta. Koululaisen kanssa se arki pitää joka tapauksessa neuvotella uusiksi, joten nyt tässä on sitten koko perhe yritetty opetella uutta arkea.

Muutoksen sanotaan syntyvän parhaimmillaan jo kuukaudessa. Meillä on nyt neljä kuukautta siihen, että minun ns normaali työarki lähtee ensi syksynä pyörimään. Nyt sitten nähdään meneekö neljässä kuukaudessa uudet opit esimerkiksi syömisestä selkärankaan vai tipummeko takaisin pesuvadinkokoisten makaroonilootien maailmaan.

Mistä huomaa että vointi paranee

5.4.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Päätöksestä jäädä sairauslomalle on nyt mennyt 1,5 kuukautta ja nyt alkaa näyttää siltä, että pahin on takana. Kävin eilen tapaamassa työpsykologia, jonka myötä sain myös ulkopuoliselta asiantuntijalta vahvistusta siihen, että kyllä tässä nyt ollaan selvästi voiton puolella.

Mikä sitten kertoi itselle, että pahin on takana päin?

Siinä missä alkuvuodesta hymy piti pakottaa kuviin tulee se nyt itsestään. Ja sehän vasta hymyilyttääkin kun jaksoi tehdä kahden tunnin kävelylenkin ihanassa auringonpaisteessa.

Olen siis taas jaksanut liikkua ja itselleni se liike on parasta lääkettä. Tiedän, että kaikilla tämä ei toimi samalla tavalla, mutta minulle lenkkipolku on parasta hoitoa mitä voi olla. Mitä enemmän saan liikuttua sitä paremmin nukun ja sitä parempi yleisfiilis minulla.

Jaksan myös tehdä asioita sen asemasta, että vain makaisin sohvalla. Maanantaina löysin itseni pesemästä uunia ja pyyhkimästä pölyjä. Ihmiselle, joka vihaa siivoamista tämä on melkoinen suoritus. Ja tämäkin on tavallaan itseään ruokkiva kierre. Mitä enemmän saan asioita hoidettua sitä parempi fiilis itselle tulee. Tosin tässä on myös riskinsä. Se, että lähtee ahnehtimaan liikaa. Haluaisin tehdä esimerkiksi eteisessä pienen pintaremontin eli pistää aika lailla koko vaatesäilytyksen uusiksi ja maalata seinät, ovet ja karmit uusiksi (sekä asentaa ne lattialistat, jotka puuttuvat edelleen puolilta seiniltä), mutta tässä järki tuli väliin. Tämä asia voi odottaa vaikka kesälomaan.

Kolmas iso asia on se miten suhteudun töihin. Töihin on kiva mennä, työihmiset ovat mahtavia ja saan iloa töihin uppoutumisesta, mutta en ruoki stressiä enää jatkuvalla tsekkailulla. Itseasiassa työsähköposti on nyt kännykästä kokonaan poissa päältä ja niin saa ollakin työn ulkopuolella. Osittainen paluu työhön on nyt parin viikon perusteella tehnyt hyvää. Koska tässäkin on taas se totuus, että se työarki auttaa kuntoutumaan kun ei pääse laitostumaan kotisohvalle.

Ja sitten on se, että olen tajunnut, että minun ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Olen niin monta vuotta sammuttanut tulipaloja, tehnyt tolkuttomia työtunteja, opiskellut siinä ohessa ja hoitanut luottamustoimia. Ja olen myös turboahtanut vapaa-aikani ja kokenut, että kyllähän minun pitää tehdä ja ehtiä. Nyt olen tajunnut että ei pidä eikä tarvitse. Vedin henkselit opinnäytetyön kirjoittamisen päälle. Sen ehdin saada valmiiksi syksylläkin ja päätin, että kesäksi suunniteltu ihana ja odotettu, mutta pirun työläs ulkomaanmatka saa odottaa ja tehdään jotain paljon pienimuotoisempaa. Maataan vaikka mökillä riippumatossa (tai jos sataa niin vintillä villasukat jalassa) lukemassa kirjaa, tehdään pyöräretkiä (siinä ei sadekaan haittaa) ja nautitaan myös tästä kesäisestä Helsingistä, joka on tämän reilun vuosikymmenen pääkaupunkiseudulla asumisen jälkeen minulle aika vieras.

Edetään siis hitaasti ja nautitaan siitä mitä tehdään. Mietitään kaiken kohdalla, että lisääkö tämä minun hyvinvointiani.

Paluu työelämään

27.3.201827.3.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Neljän viikon sairausloman jälkeen tuli eilen se päivä jolloin palasin töihin. Tai no kävin jo viime viikolla yhtenä päivänä istumassa palaverissa ja pakkaamassa työhuoneeni kamat. Eilen sitten yritin muistaa mennä täysin toiseen kerrokseen töihin ja käytin työpäivästäni ison osan purkaen muuttolaatikoita ja kytkien tietotekniikkaa paikoilleen.

Kaikkien kypsien 36-vuotiaiden tavoin laitoin hyllylle istumaan itse itselleni ostamani Supergirl-nuken, ystältäni saaman yksisarvislumisadepallon sekä lapsen piirtämän lohikäärmeen. Ei tässä vielä mitään oman elämän Terästyttöjä olla, mutta voidaan ainakin leikkiä että olen sinne matkalla.

Tuskastuttavan hitaalla matkalla, mutta ehkä tässä pitää hyväksyä sekin, että jos jaksamisvelkaa on kerrytetty vuosia niin ei tästä suosta ihan hetkessä itseä nosteta. Paluu arkeen nimittäin on tosi hidasta. Alkuun teen kahta päivää viikossa ja vappuna tähtään siihen, että tekisin töitä kolme päivää viikossa. Tämän mahdollistaa työterveyden suosituksesta aloitettu osasairausloma ja työnantaja, joka lähti kohtalaisen ennakkoluulottomasti muokkaamaan työtäni siten, että osa-aikainen työ nyt kerrankin on aidosti mahdollista. Tänään istuin ensin alas esimiehen kanssa määriteltiin minulle nyt keväälle työtehtäviä ja loppupäivän säädin kalenteriani kuntoon. Nyt siellä lukee kiltisti miten aikani jaan työn ja toipumisen välillä ja olen myös kirjannut näkyviin omien projektieni ajankäyttöä.

Käytännössä siis osasairausloma tarkoittaa töiden tekoa 40-60% normaalista viikkotyöajasta ja nyt alkuun teen vain 40 %:sta työaikaa. Itse totesin itseni tuntien, että on turvallisempaa tehdä kokonaisia työpäiviä harvemmalla tahdilla sen asemasta, että olisin lähtenyt tekemään useampia työpäiviä lyhyemmillä tunneilla. Jälkimmäinen on usein suositeltua siitä syystä, että aina kahdeksan tunnin työpäivä ei vain ole jaksamisen rajoissa. Itse kuitenkin epäilen että en osaisi lyhyitä päiviä vaan unohtuisin tekemään töitä sen asemasta että lähtisin kahdelta jo kotiinpäin. Epäilen myös että tämä minun käytäntöni auttaa siinä että saan helpommin eroteltua työn ja vapaa-ajan välisen eron sen asemasta että vähän joka päivä kävisin työasioita pohtimassa. Asiantuntija kun ei kuitenkaan aina saa aivojaan narikkaan kotiinlähdön aikaan.

Odotukset ovat siis korkealla ja toivon että tästä se hidas paraneminen lähtee liikkeelle. Itselläni on jotenkin nyt äärettömän hyvä fiilis. Tähän varmasti auttaa se, että aikaisempi näkoalattomuus on lähtenyt nyt korvautumaan selkeillä suunnitelmilla ja moni aikaisempi kuormitustekijä on tunnistettu ja niistä yritetään nyt päästä mahdollisimman monella tapaa eroon. Ei asiat varmasti maagisesti yhdessä yössä tai edes yhdessä kuukaudessa muutu, mutta toivottavasti tämä nyt on se oikea suunta.

Liikunta ja uupumus

18.3.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Jossain vaiheessa ajauduin siihen pisteeseen, että en enää jaksanut käydä liikkumassa työpäivien ulkopuolella. Yllättävän pitkään sain asian pidettyä sidettävällä tolalla arkiliikunnalla, koska kävelen päivittäin osan työmatkoista ja normaalisti olen myös pyöräillyt melkein puolet vuodesta. Varsinkin työmatkapyöräily taisi pitkään olla se minun fyysisen kuntoni kulmakivi.

Vuosi sitten lapsi kasvoi ulos pyörän peräkärrystä eli pitkät koko perheen pyöräretket jäivät oikeastaan siihen ja samaan aikaan myös Keskipasilan rakennustyömaa muutti pyöräilyreitilleni pakottaen minut todella huonolle kiertoreitille tai vaihtoehtoisesti vaihtamaan liikennevalottoman reitin useampiin valoihin. Aloin huomata, että työmatkapyöräily vain ärsytti minua ja tulin töihin ja kotiin kiukkuisempana kuin aikaisemmin. Jätin pyörän seisomaan autotalliin ja kävin ostamassa kausikorttiin lisää virtaa.

Nyt sitten pikkuhiljaa havahduin siihen, että olen oikeastaan aika surkeassa fyysissä kunnossa. Minä joka kuitenkin olen jaksanut ylipainokiloineni juosta kymmentä kilometriä ja polkea satasta en jaksanutkaan enää samaan malliin ja kun myös ne henkiset voimavarat oli kortilla päädyin sohvannurkkaan joka lopulta oli karhunpalvelus molemmista näkökulmista jaksamista tarkasteltaessa.

Nyt sitten pitäisi saada pikkuhiljaa myös tuo fyysinen puoli kuntoon, koska uskoisin, että se myös kantaisi henkistä puolta eteenpäin. Terve sielu terveessä ruumiissa ja niin pois päin. No tiedän ettei se aina niin mene, mutta niin vaikeaa kuin se liikkeelle lähteminen onkin niin isolta osin liikunta on kuitenkin aina ollut sellaista, että se kuitenkin antaa enemmän mitä ottaa.

Eilen lähdimme kauniin päivän kannustamina ulkoilemaan vaikka se sohvan nurkka olisikin kutsunut kauppareissun jälkeen. Kompromissina otin 20 minuutin voimanokoset ja sitten lähdettiin meidän perheen ja kaveriperheen isän ja lapisen kanssa luultavasti tämän talven viimeisiä pulkkamäkiä laskemaan. Tämän jälkeen lähdimme vielä miehen kanssa saunalenkille ja omaa vuoroa odotellessa kaivoin pitkästä aikaa kahvakuulat esiin ja tein reilun vartin pikatreenin kotona.

Jo saunaan mennessä tuntui kropassa hyvältä. Kevätauringon, raikkaan ilman, treenissä väsytettyjen lihaksien ja yleisen saunan tuoman raukeuden huomasi siitä, että heräsin varttia vaille kymmenen kun tiputin kännykän naamalleni nukahtaessani sohvalle. Siirtyminen petiin toi yhdeksän tunnin hyvinkin rennot yöunet ja aamulla herätessä lihaksissa tuntui jo lupaavasti se mukava pieni tuntemus, jonka treenitauon jälkeen niin herkästi tulee.

Nyt sitten pitäisi vain löytää se uusi tapa liittää liikunta osaksi arkea, koska Pasilan tilanne ei työmatkapyöräilyyn kutsu. Uskoisin että töihin palattuani voisin kuitenkin useammin työmatkalenkkeillä. Viiden kilometrin työmatka kun on siihen aika optimaalinen ja pystyn hyödyntämään isolta osin maastona Keskuspuistoa. Ajattelin myös ostaa itselleni pari kahvakuulaa lisää, jotta saisin kotitreeneistä opimaalisimman. Isoin haaveeni olisi palata ensi syksynä tanssitunneille vuosien jälkeen ja tämä on yksi asia joka on ollut keskusteluissa töiden suuntaan.

Nyt aikaisemmin iltakoulutusten sattumanvaraisuus on aiheuttanut sen etten ole pystynyt sitoutumaan mihinkään iltaharrastukseen joka tapahtuu viikottain tiettynä päivänä ja tähän haluamme tiimiparina kanssa muutosta. Epäsosiaaliset työajat ja pitkät päivät ovat jo muutoinkin kuormittavia, mutta jos siihen päälle lisätään vielä se, että emme pysty sitoutumaan mihinkään meille tärkeään ajasta ja paikasta riippuvaan toimintaan ei tilanne ole enää kestävä. Toki aina viikonloppuisinkin voisi jotain harrastaa, mutta kun on arjet ollut pitkälti poissa perheen luota niin a) en ole raaskinut olla erossa perheestä, b) pitänyt myöskään reiluna puolisoa kohtaan sitä että viikonloputkin vielä menisin aina omissa menoissani sekä vielä c) viikonloppuharrastukset herkästi johtavat siihen, että lapsi ei näkisi isovanhempiaan kuin jouluna ja kesällä joten ollaan siitäkin syystä yritetty pitää viikonloput vapaana.

Lapsen kuitenkin koko ajan kasvaessa alkaa sitä aikaa löytyä aivan eri tavalla. Nyt kahtena viikonloppuna olemme käyneet miehen kanssa yhdessä lenkillä ja tästä kyllä haluan pitää kiinni ja muutenkin tuo A-kohta sitä kautta muuttuu enemmän sallivaksi. B on tietysti yhtenlainen haaste edelleen, koska ihan yhtälailla minun töitteni vuoksi myös puoliso on joutunut karsimaan harrastuksiaan eli vieläkään en täysin minä, minä ja minä edellä voi tässä mennä.

Ja sitten on se C. Viimeeksi hiihtolomalla mumminsa nähnyt pieni mies kun on haaveillut mumminsa näkemisestä nyt taas jo kaksi viikkoa joten pääsiäisenä nyt taas mennään mummilaan ja sitten on vielä se puoli että ei nuo meidän vanhemmat tästä nuorru ja vaikka sekä minun äidilläni että miehen vanhemmilla asuu lapsia myös lähellä niin en pidä sitäkään reiluna että me toisessa maakunnassa asuessa täysin pesisimme kätemme heistäkään.

Eli aika paljon tässä on oppittavaa ja jonkun verran myös vanhoja uskomuksia kaadettavana. Sitten siellä toisessa vaakakupissa on se fyysisen hyvinvoinnin tuomat edut myös henkiseen puoleen sekä myös unen laadun parantuminen. Selvää on se, että liikunnalle se aika ja paikka pitää elämässä raivata, mutta se muutos kyllä taitaa vaatia aikansa.

Päiväleffassa: Lady Bird

17.3.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Osana tätä toipumisprosessia päätin käydä vaihtamassa nipun virikeseteleitä leffasarjalippuihi ja menin katsomaan viisi Oscarehdokkuutta ja nolla pystiä kerännyttä Lady Birdiä.

Lady Bird kertoo itsensä Lady Birdiksi nimenneestä Christinestä, joka tasapainoilee teini-iän tunnekuohujen, vanhempien ja kavereiden odotusten ja uskonnollisen koulun jäykkien perinteiden välillä. Leffan sijoittuu vuoden 2002 Sacramentoon. Kaunis kuvaus kuljettaa Sacramentoa pitkin tehden siitä käytännössä yhden elokuvan päähenkilön vaikka Lady Bird itse pitääkin kaupunkia aivan liian pienenä itselleen.

Toinen elokuvan keskeinen suhde kuvaa Lady Birdiä ja hänen hyvin voimakastahtoista sairaanhoitajaäitiään. Tuo äidin ja tyttären suhde oli pitkälti elokuvan parasta antia. Gerwig on mahtavasti onnistunut kuvaamaan teini-ikäisen tyttären ja keski-ikäisen äidin jännittyneitä välejä. Tosin varmaan osasyy sille miksi leffa tässä kohtaa kolisi niin kovaa oli se, että välillä tuntui, että käsikirjoituksen materiaalina oli käytetty minun ja äitini takavuosien dialogeja.

Lady Bird oli elokuvana hurmaava yhdistelmä draamaa ja komediaa ja myötähäpeän inhoajana ihailin sitä, että tässä kasvutarina oli kerrottu ilman myötähäpeän tunnetta. Nolot ja kiusallisetkin kohtaukset saatiin kuljetettua lämpimästi ohi. Jos sydämesi sykkii nuorien kasvukokemuksille tämä on elokuva joka kannattaa tsekata.

Itselle tämä päiväleffa oli kokemus, jota en ollut kokenut moneen vuoteen, mutta taidanpa ottaa nämä nyt itselleni ohjelmaan. Olen tähän asti aina ajatellut, että miksi pitäisi nyt arkivapaita yksinäni kun muu perhe on töissä ja koulussa, mutta tässä tuli nyt taas mieleen, että mitä kaikkea niiden arkivapaiden kanssa voisikaan tehdä. Ja osa kokemuksesta tässä päiväleffassa tuli niistä muista kävijöistä. Hurmaavia eläkeläispariskuntia jotka pohtivat leffan jälkeen kamera-ajoja, kömpelöillä ensitreffeillä olevia opiskelijapariskuntia ja yksin leffassa kävijöitä useita.

Eli taidan nyt taas luvata itselleni että menen katsomaan muitakin leffoja kuin lapsen kanssa piirrettyjä ja miehen kanssa nörttileffoja, jotka kieltämättä ovat yhteinen intohimoni. Virikeseteleitäkin jäi vielä tämän kahdeksan leffalipun jäljiltä toiseen mokomaan settiin. Tarjotaan näillä nyt sitten sitä palautumista arkeen. Vaikka joku voisi senkin kyseenalaistaa, että miksi työpaikoilla työhyvinvointitoiminta on niin usein noita virikeseteleitä eikä kiinnitetä huomiota siihen, että mikä ihmistä siellä töissä kuormittaa.

Kun ei vain jaksaisi olla

12.3.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Tänään kahdeksan aikaan kiskoimme lapsen kanssa kengät jalkaan. Käveltiin koululle päin ja poimittiin läheisestä risteyksestä pari kaveria matkaan ja juteltiin siinä lasten kanssa kuluneesta viikonlopusta, söpöistä koirista ja miten lapset aikoo pukeutua tämän viikon tyyliviikkoon ja että onko e-urheilu oikeaa urheilua jolla voisi kuitata sporttityylipäivän. Lapset jäivät koulun pihalle ja itse jatkoin kävelyä eteenpäin.

Kiersin läheisen metsäpolun kautta tyhjän leikkipuiston läpi toiselle metsä polulle ja kävelin kotiin. Pidempää lenkkiä en uskaltanut tehdä, koska sain eilen lenkkeiltyä uusilla lenkkareilla toiseen kantapäähän vähän häijyn rakon. Tulin kotiin, petasin sängyt, avasin verhot jotta valo pääsee kiertämään, vaihdoin maljakkoon tuoreen veden kukille ja sitten tulin istumaan tähän koneen ääreen.

Tässä kohtaa iski se hetki kun tuntui, että jos vaan ihan nopeasti tsekkaan sähköpostit ja alan tekemään jotain tuottavaa. Mutta sitten muistin, että tässähän sitä nyt ollaan sairaslomalla eli ei tässä nyt aleta suunnittelemaan uusia koulutuksia eikä edes miettimään opintojen edistämistä. Jotain tässä kuitenkin pitäisi keksiä, koska rehellisesti sanottuna en vain osaa olla. Toisaalta tiedän etten myöskään vielä läheskään jaksa palata töihin. Lauantaina kävimme pidemmän kaavan mukaan ruokakaupassa ja illalla kävin kaverin synttäreillä ja olin jo kymmeneltä illalla ihan rätti poikki. Silti tässä on tolkuton ristiriita sen kanssa, että en vain osaa olla. En jaksa vain olla. Haluaisin tehdä ja liikkua ja toteuttaa, mutta sitten en taas kuitenkaan.

Kaksi viikkoa nyt ainakin mennään tällä moodilla, mutta sitten kyllä toivon, että töihin paluu onnistuisi jollain osittaisdiilillä. Sellainen syö kakku ja säästä se -malli olisi nyt se mitä tavoittelen. Koska pää lahoaa ihmisellä siihen, ettei ole riittävästi tekemistä ja pelkällä lukemisella ja kävelylenkeillä en jaksaa päiviäni täyttää. Toki muuten voisi miettiä myös muita liikuntamuotoja, mutta näppäränä naisena kun kävin torstaina ottamassa jatkoa tatuoinnille niin kaikki hikirääkki ja uinti on esim. poissa laskuista.

Että on tämäkin nyt, ensin sitä ihminen valittaa kun ei saa riittävästi levätä ja sitten kun vihdoin saisi levätä niin valittaa sitä että ei halua levätä vaan tehdä asioita. Mutta ehkäpä tämä tästä. Taidan mennä hauduttamaan kupin teetä ja katsoa vaikka jakson The Good Fightia HBO:lta.

Rakkaus työhön voi imeä myös kuiviin

5.3.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Kävin tänään tapaamassa taas työpsykologiani. Sitä tyyppiä, joka suositteli minulle sairaslomaa jo tammikuussa, mutta jota minä en uskonut vaan sinnittelin vielä melkein kaksi kuutta töissä.

Tämän vajaa kaksi kuukautta olen käynyt aika paljon dialogia itseni kanssa siitä mitä tässä nyt oikein on tapahtumassa. Olen tuijottanu tätä maisemaa työhuoneen ikkunasta ja tuijottanut junan ikkunasta vilisevää metsää ja yrittänyt selvittää missä olen ja mihin olen menossa.

Olen tajunnut, että suhteeni työhöni on monella tapaa epäterve. Sinäänsä asia ei ole mitenkään poikkeuksellista. Työskentelen järjestössä ja olen tähän järjestöön tullut töihin suoraan luottamustoimesta. En oikeastaan muista edes enää siihen, että miltä tuntuu se, että työ on vain työtä. 11 vuotta hommia rakkaudesta lajiin on saanut suhtemme muuttumaan oikeastaan aikalailla samaksi miten alkoholisti suhtautuu alkoholismiin. Olen menettänyt täysin suhteellisuudentajuni sen suhteen mitä on normaalit työmäärät ja olen löytänyt vakuuttelevani itselleni, että luen työsähköpostit nyt vain tämän yhden kerran illalla ja sitten alan taas olemaan itselleni armollinen.

Mitenkään yksinhän tässä suossa rämmi. Olen yhteisöpedagogiopintoihini liittyen nyt aika paljon selvitellyt kolmannella sektorilla palkkatöissä olevien työelämäkysymyksiä ja siellä nousee esiin oikeastaan kaikki minun työssäni olleet ongelmat. Teen työtä rakkaudesta lajiin. Uskon aatteeseen ja teen sen eteen töihin, jolloin myös sitten helposti teen vielä sen yhden ekstravenymisen tilanteissa, joissa se ei ole enää järkevää. Toinen haaste on epäsosiaaliset työajat. Työskentelen jäsenrajapinnassa ja koska jäsenistä iso osa on päivät töissä ovat kaikki koulutukset ja tilaisuudet iltaisin. Koulutukset ovat työni yhtä parasta antia, mutta silti pakko myöntää tilanteessa jossa palautumisaika on vähissä loppuu myös paukut kouluttajalta. Ja sitten on se kolmas teema, joka järjestöissä erityisesti korostuu. Vallan ja vastuun rajat. Laki lähtee siitä, että yhdistyksessä työnantajana toimii hallitus. Käytännössä kuitenkin meidänkin kokoisessa järjestössä se hallitus on täysin kuutamolla siitä päivittäisarjesta mitä me rivityöntekijät tehdään. Ja sitten kun ongelmana on se, että palkkajohtokaan ei aina ole ollut selvillä mitä pitää tehdä niin se valta ja vastuu ei ole tosiaankaan mennyt aina kuten olisi pitänyt mennä.

Työn tulevaisuutta kertovat tutkimukset tukevat kyllä sitä, että autonominen työ yleensä lisää asiantuntijan hyvinvointia, mutta kun autonomia muuttuu yksin sinnittelyksi niin sitä tulee yleensä seinä vastaan. Itselläni tämä tapahtui vähän huomaamatta useamman surullisen sattumuksen sarjana. Tiimistä yksi eläköityi kesken organisaatiouudistuksen, toisen määräaikaisuutta ei jatkettu ja kolmas joutui pitkälle saikulle. Surkeiden sattumusten sarjan myötä päädyin tekemäni yksinäni neljän ihmisen töitä varsinkin koulutusten osalta ja sitten en alkuvuodesta ollutkaan kotona käytännössä lainkaan. Lapsihan tuosta alkoi oireilla ja kun lapsi oli koko ajan perseen ammuttu karhu ja minäkin lähinnä vollotin omaa kurjuuttani kaikki hetket kotona niin alkuvuoden aikana meidän perheessämme ei elo ole ollut ihan ruusuilla tanssimista. Silti yritin venyä ja sinnitellä, koska se perussyy oli aina olemassa. Ne meidän jäsenet. Ne jäsenet tarvitsee apua ja enhän minä voi jättää heitä pulaan. Tässä kohtaa olisin tarvinnut oikeasti sitä, että joku olisi tullut toteamaan, että et voi auttaa muita ennen kuin autat itseäsi.

Tämän päivän keskustelu päättyi siihen että todettiin, että nyt vasta ollaan sen suhteen alkutekijöissä. Monella tapaa itseasiassa olen huonommassa jamassa kuin mitä olin vielä viikko sitten. Angiina ja vuodelepo pakottivat kyllä lepäämään mutta palautumisesta ei voida puhua vielä mitään. Torstaina menen lääkäriin ja sitten katsotaan jatkoa. Siihen asti sitten yritetään tehdä niitä asioita jotka olisivat palauttavia. Jos vaikka tämä streptokokki A olisi nitistetty tällä antibioottikuurilla.

Se ei niin hallittu hysteria

2.3.20182.3.2018 ~ Anu ~ 2 kommenttia

Viikko ja kaksi päivää sitten tein illalla kotisohvalla päätöksen, joka varmaan olisi pitänyt tehdä aikaisemmin. Varasin maanantaille ajan työterveydestä ja torstaina puhuin asiasta avoimesti tiimiparilleni sekä muutamille muille työkavereilla. Perjantain suunnittelupäivässä sanoin sen sitten lopulta ääneen myös yksikön johtajalle ja uudelle aloittavalle esimiehelle.

Olen väsynyt ja tarvitsen lepoa.

Tai no väsynyt ei ehkä oikein ole oikea sana kuvaamaan tätä mitä olen. Olen yhtä aikaa rätti poikki ja kaikki aistit äärimmilleen viriteltynä. Työkaveri kuvaili minua ylivireäksi ja se nyt ehkä parhaiten kuvaa tilaani. Ilmeisesti myös olin ollut jo niin kamalaa katsottavaa, että iso osa työkavereista lämpimästi kannusti olemaan tulematta töihin vähään aikaan.

Tosin ei tässä nyt tarvitse olla mikään ruudinkeksijä huomatakseen että tässä on nyt rouva joskus parempiakin päiviä nähnyt. Hymy ei enää ollut noussut silmiin asti aikoihin ja huumori muuttui ilkeäksi. Sitten kun siihen yhdistettiin aamuyöunettomuus ja liian vähäinen palautumisaika niin lopputulos oli nyt aika helposti nähtävissä. Viimeinen pysäytys itselleni oli se kun tiistaina vaihdoin salasanaa ja puoli tuntia myöhemmin olin unohtanut koko salasanan. Tajusin muuttuneeni dementoituneeksi mummoksi. Siksi jolta puuttui kaikki sosiaalisten normien ymmärryksen taju ja jonka pää vuosi kuin seula. Aloin myös huomata, että minulta oli kaikki kärsivällisyys asiakkaita kohtaan käytetty loppuun ja totesin, että nyt pitää ottaa neuvo lentokoneiden turvallisuusohjeista. Pelasta ensin itsesi jotta voit pelastaa muut.

Maanantaina sitten menin sinne lääkäriin. Taustalla minulla oli aikaisemmat käynnit jo työpsykologilla ja siellä vakavan työuupumuksen rajalle nousseet pisteet. Lääkäri pisti tekemään masennusseulan ja onneksi me työuupuneet ollaan yleensä helposti masennuksen määreet täyttäviä niin sain nyt sitten senkin diagnoosin. Tosin tässä nyt suoraan sanoen aikamoisesti vituttaa, että nyt minulla sitten on masennusdiagnoosi vaikka en tunne itseäni masentuneeksi. Olen vain polttanut itseni loppuun, mutta sitähän meillä ei tunnusteta syyksi palkalliseen sairalomaan niin ollaan nyt sitten masentuneita ja ahdistuneita. Kaksi viikkoa näin alkuun tuli sairaslomaa ja käskyksi tehdä hitaita kävelylenkkejä ja syödä tervellisesti sekä yrittää nukkua.

Nukkunut olen mutta kahden muun kanssa on sitten ollut vähän heikompaa. Tiistaina alkoi nimittäin helvetillinen kurkkukipu ja kun eilen sitten vääntäydyin lääkäriin tuli diagnoosiksi angiina. Eli minä tunnollinen työntekijä nyt sitten sairastan kaikki sairaslomat yhdellä iskulla. Mitähän tässä nyt vielä voisi keksiä tähän päälle. Uni rytmi minulla on ihan perseellään kun kipeä nielu on herätellyt öisin ja toisaalta olen torkkunut päivisin. Lähinnä palauttavaa toimintaa olen ollut lukiessani Tuija Lehtisen vanhoja romaaneja Storytelistä. Nyt ehkä pikku hiljaa alkaa taas elämä voittaa, joka on hyvä asia, koska kaikki tuo määrä romanttisia tarinoita ei vain tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Varsinkin kun nuo Lehtisen kirjat ovat sellaisia että jo aika alkumetreiltä yleensä tietää kenen kanssa kolmiodraamojen pyörityksessä pyöritetty päähenkilö ~~joutuu~~ päätyy yhteen (yritän sensuroida tuota sisälläni asuvaa antiromantikkoa).

Mitä tämän jälkeen? Enpä tiedä. Ensi viikolla menen juttelemaan uusiksi sekä psykologin että lääkärin kanssa. En edes uskalla arvata mitään. Yritän nyt ensin hoitaa tämän perkeleen angiinan pois päiväjärjestyksestä ja sitten alkaa pistää elämääni takaisin pakettiin. Tosin olen myös antanut itseni ymmärtää, että yksi ongelma miksi tässä nyt ollaan on tämä minun haluni suorittaa asioita, että toisaalta tämä angiina nyt kyllä tuli niin oikeaan aikaan. Joskus näemmä pitää se pakko pysähtyä tulla monella tavalla ennen kuin jääräpää uskoo.