Room

31.5.2019 ~ Anu ~ Kommentoi

Vaikka siltä saattaisi vaikuttaa, niin en ole lukinut itseäni perunakellariin tai tullut ufojen sieppaamaksi. Olen kevään ajan tehnyt vaan niin paljon töitä tuottaen materiaalia ja samalla viimeistellen opinnäytetyötä, ettei enää vain irronnut mitään tänne puolelle vaikka olen lukenut kirjoja enemmän kuin vuosiin. Ja nytkään en linjoille palaa kirjan vaan elokuvan merkeissä.

Eilen lähdin siis nojatuolimatkalle elokuvan siivin. Matkasin Yhdysvaltoihin omakotitalon takapihalla olevaan vajaan, jossa asuvat Jack ja hänen äitinsä Joy.

Äärimmäisen klaustrofobisena ihmisenä pysähdyin ensin hämmästelemään sitä miten elokuva oli onnistuttu kuvaamaan siten että en ahdistunut ahtaasta tilasta. Elokuvan yksi upeus olikin siinä miten sen ensimmäinen puolikas, joka sijoittuu Huoneeseen saa Jackin näkemään huoneen kokonaisena maailmana, koska äiti on näin hänelle uskotellut. Tilanteessa, jossa tulee selväksi, että pitää paeta ja pako onnistuu, mittasuhde muuttuu parivaljakon astuessa uuteen maailmaan.

Nautin elokuvan pienistä yksityiskohdista, joilla kuvataan ihmisiä, jotka eivät ole tarinan keskiössä. Jackin paettua ja päädyttyä poliisien hoiviin miespuoleinen poliisi ei kuuntele vaan puhuu päälle ja hukkaa aikaa jota ei oikein olisi hukattavissa. Joyn isä taas ei pysty käsittelemään Jackin olemassaoloa eikä tajua että samalla torjuu tyttärensä, jolle Jack oli ainoa elämässä kiinni pitänyt voima.

Elokuva oli myös mielenkiintoinen koska se lopulta toteutettiin kouralisella näyttelijöitä ja näistäkin vain puolilla oli nimet. Nimettömät hahmot toimivat median ja virkavallan edustajina ja heidät tietoisesti pidettiin tarinan ulkopuolella. Keskiössä lopulta olivat vain Jack, äitinsä ja isoäitinsä.

En yhtään ihmettele miksi Brie Larson suorituksellaan suunnilleen kaikki mahdolliset palkinnot voitti ja miksi elokuva oli myös elokuvana ehdolla. Kerrankin voin kiittää itseäni, että satuin bongamaan suosituksen muuten melko pökälemäistä sisältöä tuottavan Episodin päivityksistä ja muistin kääntää televion päälle oikeaan aikaan. Kun ei juurikaan enää katso televisiota televiona oli oikeastaan aika virkistävä harjoitus katsoa elokuva hyvinkin selvästi aikaan ja paikkaan sidottuna.

Päiväleffassa: Lady Bird

17.3.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Osana tätä toipumisprosessia päätin käydä vaihtamassa nipun virikeseteleitä leffasarjalippuihi ja menin katsomaan viisi Oscarehdokkuutta ja nolla pystiä kerännyttä Lady Birdiä.

Lady Bird kertoo itsensä Lady Birdiksi nimenneestä Christinestä, joka tasapainoilee teini-iän tunnekuohujen, vanhempien ja kavereiden odotusten ja uskonnollisen koulun jäykkien perinteiden välillä. Leffan sijoittuu vuoden 2002 Sacramentoon. Kaunis kuvaus kuljettaa Sacramentoa pitkin tehden siitä käytännössä yhden elokuvan päähenkilön vaikka Lady Bird itse pitääkin kaupunkia aivan liian pienenä itselleen.

Toinen elokuvan keskeinen suhde kuvaa Lady Birdiä ja hänen hyvin voimakastahtoista sairaanhoitajaäitiään. Tuo äidin ja tyttären suhde oli pitkälti elokuvan parasta antia. Gerwig on mahtavasti onnistunut kuvaamaan teini-ikäisen tyttären ja keski-ikäisen äidin jännittyneitä välejä. Tosin varmaan osasyy sille miksi leffa tässä kohtaa kolisi niin kovaa oli se, että välillä tuntui, että käsikirjoituksen materiaalina oli käytetty minun ja äitini takavuosien dialogeja.

Lady Bird oli elokuvana hurmaava yhdistelmä draamaa ja komediaa ja myötähäpeän inhoajana ihailin sitä, että tässä kasvutarina oli kerrottu ilman myötähäpeän tunnetta. Nolot ja kiusallisetkin kohtaukset saatiin kuljetettua lämpimästi ohi. Jos sydämesi sykkii nuorien kasvukokemuksille tämä on elokuva joka kannattaa tsekata.

Itselle tämä päiväleffa oli kokemus, jota en ollut kokenut moneen vuoteen, mutta taidanpa ottaa nämä nyt itselleni ohjelmaan. Olen tähän asti aina ajatellut, että miksi pitäisi nyt arkivapaita yksinäni kun muu perhe on töissä ja koulussa, mutta tässä tuli nyt taas mieleen, että mitä kaikkea niiden arkivapaiden kanssa voisikaan tehdä. Ja osa kokemuksesta tässä päiväleffassa tuli niistä muista kävijöistä. Hurmaavia eläkeläispariskuntia jotka pohtivat leffan jälkeen kamera-ajoja, kömpelöillä ensitreffeillä olevia opiskelijapariskuntia ja yksin leffassa kävijöitä useita.

Eli taidan nyt taas luvata itselleni että menen katsomaan muitakin leffoja kuin lapsen kanssa piirrettyjä ja miehen kanssa nörttileffoja, jotka kieltämättä ovat yhteinen intohimoni. Virikeseteleitäkin jäi vielä tämän kahdeksan leffalipun jäljiltä toiseen mokomaan settiin. Tarjotaan näillä nyt sitten sitä palautumista arkeen. Vaikka joku voisi senkin kyseenalaistaa, että miksi työpaikoilla työhyvinvointitoiminta on niin usein noita virikeseteleitä eikä kiinnitetä huomiota siihen, että mikä ihmistä siellä töissä kuormittaa.

Zootropolis

28.3.201628.3.2016 ~ Anu ~ Kommentoi

Pääsiäinen on hyvä aika katsoa leffoja ja tällä kertaa valinnaksi osui Disneyn Zootropolis. Olimme vähän empineet pojan leffaan viemistä, koska olimme kuulleet, että tällä kertaa ikäraja K7 olisi voinut olla enemmänkin. Ikärajathan toimivat niin, että huoltajan seurassa kolme vuotta nuorempikin pääsee leffaa katsomaan, mutta tätä en tosiaankaan suosittele juuri neljä täyttäneille, koska elokuvassa on paikoin hyvinkin synkkiä kohtauksia.

Johtuen osin synkistä sävyistä Zootropolis oli kuitenkin erinomainen elokuva, joka puuttui hyvin ajankohtaiseen kysymykseen lokeroinnista ja leimaamisesta. Tarinan keskushahmo on Judy. Kani, joka haluaa olla poliisi, Zootropoliksen kaupungissa, jossa teoriassa kaikki on mahdollista, mutta käytännössä lokerointi elää vahvasti. Poliisiksi valmistunut Judy kohtaa lokerointia, mutta pääsee vahingossa kaupunkia hämmentäneen katoamissarjan jäljille ja saa avukseen taparikollisena itsensä elättävän ketun, Nickin.

Elokuvassa on paljon animaatioille tyypillisiä komediallisia elementtejä, mutta mikään nauretaan pissa housuissa -leffa tämä ei ole. Lapsi kuitenkin piti elokuvasta muuten, mutta lapsi antoi hyvin paljon kritiikkiä elokuvan saukkokuvauksesta, joka ei meidän saukkoasiantuntijan mukaan ollut yhtään saukolle lajityypillistä käyttäytymistä. Ja kieltämättä tuo häiritsi myös minua vähän laajemminkin. Zootropoliksessa siis eläimet ovat päättäneet asua rauhallista rinnakkaiseloa sen asemasta, että edelleen olisi peto- ja saaliseläimiä. Vanhat kaunat ja raisistiset uskomukset elävät kuitenkin tiukassa ja tätä asetelmaa leffassa lähdetään haastamaan.

Zootropolis on myös elokuva, joka joutui lokalisoinnin kohteeksi. Alkuperäinen nimihän oli Zootopia ja brittilehdistölle Disney on antanut selitykseksi nimivaihdolle sen, että nimi vaihdettiin paremmin alueelle sopivaksi, mutta totuus taisi olla kuitenkin se, että Zootopia on Euroopan alueella Tanskaan rakenteilla olevan eläinpuiston nimeksi. Sinäänsähän lokalisointi ei ole harvinaista. Espanjankielisillä alueilla ymmärrettävästi Laputa sai uuden nimen ja Inside Outissa isän tunteet seuraavat joko lätkää tai futista riippuen siitä kumpi on suositumpaa. Niin ja Riley dissaa taaperona japanissa parsan asemasta vihreitä paprikoita.

Zootropolis on nimiveivauksista ja huonosta villiintyneen saukon kuvauksesta kuitenkin hyvä elokuva, joka toimii aasinsiltana keskusteluun siitä miten välillä ihmiset myös lokeroinnilla päätyvät olemaan ilkeitä ja tyhmiä.