Kannas

Minne matkasin: Kotiin Karjalaan, kuten mummoni sanoisi, Kannakselle

Matkan järjestäjä: Hanneriina Moisseinen

Matkaseurana: Maria Shemeikka ja Kannaksen evakot

Helmet -lukuhaastessa oli tänä vuonna kohta pienkustantamon julkaisema ja koska nyt yritän kääntyä mahdollisimman usein oman kirjahyllyni pullistelevien tsundokupinojen puoleen, oli nyt hyvä kääntää katse kohti sarjakuvahyllä. Ostin Moisseisen Kannaksen syksyllä sarjakuvamessuilta ja se oli jäänyt hyllyyn odottamaan lukemista.

En tiedä miten viisas teko oli tarttua Kannakseen keskiyöllä joululomalla. Tarinassa oli niin monta henkilökohtaista tasoa, että lyijykynäpiirroksia tutkiessani palasin niin moniin tunnetasoihin, joihin en täysin ollut varautunut. Kannas kuvaa viimeistä kesää Karjalan Kannaksella kun evakuointikäsky on jo annettu. Pääosaa tarinassa kuljetta nuori Maria Shemeikka, joka lehmien kanssa odottaa isäänsä tavaran ajossa. Toisessa tarinankaaressa kuljetetaan naapurikylän traumautuneen sotamiehen kautta.

Sarjakuvasta kirjoitetuissa arvioissa kerrotaan siitä miten lehmille on tarinassa anettu iso osa ja aihetta ehkä osin ihmetelläänkin. Itselle lehmät ja evakkous on olivat hyvinkin tuttuja lapsuuden tarinoista. Olen kasvanut kuunnellen Edla Tuulikin ja Siiri Augustan kertomuksia siitä kun aika tuli lähteä. Siiri lähti matkaan vuoden vanha lapsi kyydissään. Tuulikki oli pakannut päivää ennen omaa lähtöään sisäministeriön auton takapenkille lapsensa ja radion, jotka lähtivät anopin kanssa evakkoon, Tuulikin seuratessa lehmien kanssa perässä. Vuoden vanha pieni taapero oli äitini ja takapenkille radion viereen istutettu kolmevuotias oli isäni.

Tuulikki ja Kaarlo kesällä 1942 Tiitualla.

Minun otteeni sotaan on ollut aina naisien kertomaa. Molemmat isoisäni kuolivat kun olin vielä pieni ja ei heistä kumpikaan sodasta puhunut. Isoäidit puhuivat sitten senkin edestä ja karjalainen mieli eli Tuulikissa vielä 2000-luvulla. Kannas-kirjan takakannessa on sitaattina lause ”Kyl meilt iha kaikki jäi!”. Itselle tästä on jäänyt enemmän elämään mummon viljelemä ”Kaik män, mut muistot jäi!”

Tämä nojatuolimatka sai myös muistelemaan matkaa jonka tein fyysisesti 20 vuotta sitten. Ainoaa kertaa kun mummoni sanoin minä matkasin kotiin Karjalaan. Tutustumaan siihen keltaiseen puutaloon, johon mummo tuli nuorena miniänä ja jonka hän jätti lopulta kahdesti taakseen.

En tiedä miten tarina lähtisi aukeamaan ihmiselle, jolla ei ole lapsuudesta asti vahvistettua siirtokarjalaista perheidentiteettiä. Pitäisi varmaan luetuttaa kirja miehellä, tosin epäilen, että kohta 15 vuotta siirtokarjalaismeininkiä on alkanut tarttua jo mieheenkin. Tämä pisti myös kovasti miettimään sitä omaa identiteettiä karjalaisena. Yleensä esittelen itseni helsinkiläistyneenä turkulaisena, anoppi viittasi kerran Länsiuusimaahan sukuni lähtösijana, koska siellä molemmat vanhempani kasvoivat aikuiseksi, mutta sitten taas välillä pysähdyn miettimään mikä tai kuka minä olen. Vielä verrattain vanhojen vanhempien lapsena olen 80-luvun lapsena ollut yleensä ensimmäisen polven Karjalan ulkopuolella syntyneenä ollut vähän epätyypillinen ilmestys. Ehkä nyt tämän nojatuolimatkan myötä innostun kirjoittamaan siitä mitä se karjalaisuus on 2000-luvulla tällaiselle, joka on karjalaiseksi kasvanut kaikkialla muualla paitsi Karjalassa, Suomalaisen kirjallisuudenseuran muistitietokyselyssä.

Että näin syvissä vesissä lähdettiin tämän vuoden alkuun liikkeelle. Katsotaan mihin vielä päädytään ennen kuin loppiaisen jälkeen ihmisen pitää palata töihin.