Nyt on päässyt käymään niin ikävästi, että ilkeät feministit pikkusieluisella toiminnallaan ovat menneet pahoittamaan Suomen suurimman elokuvalehden, Episodin, vakituisen avustajan Lauri Vuotilan mielen.

Lauria ahdistaa kovasti ajatus siitä, että elokuvayhtiöt matelevat kaiken maailman feministimielensäpahoittajien twiittien edessä ja poistavat katukuvasta mainosmateriaalia, joissa fiktiivinen mutanttipaskiainen kuristaa fiktiivisessä tarinassa yhtä fiktiivistä naishahmoa, jonka näyttelijä on tunnettu siitä, että hän kaatuilee gaalatapahtumissa helmoihinsa. Lauri kuuluttaa järjen ääntä ja pelaa rohkeasti keskustelussa myös First world problem -kortin sekä vahvalla tunteella todistaa, että tuskinpa kukaan kuvan perusteella äityy naista pieksemään.

On varmasti todella rankkaa joutua pyörittämään silmiään feministien sosiaalisessa mediassa aiheuttamien kohujen vuoksi (toisaalta itselleni ainakin silmälääkärit ovat suositelleet päätetyön rasittamille silmille säännöllistä jumppaa, joten ehkä Laurinkin nyt pitäisi olla kiitollinen että hänen silmien kunnostaan pidetään huolta), mutta haluaisin muistuttaa Laurille, että tässä kohtaa voidaan varmaan olla porukalla onnellisia myös siitä, että sinun ongelmasi tässä maailmassa ovat näinkin pieniä, kuin muutama vihainen feministi.

Lauri toivoo kirjoituksensa lopussa, että elokuvayhtiöt eivät jatkossa enää taipuisi mielensäpahoittajien ja kitisijöiden edessä. Itse lähinnä toivoisin, että kenelläkään ei olisi tarvetta pahoittaa mieltään tai kitistä. On aivan totta, että hyvin usein supersankarileffoissa naiset pieksevät naisia ja miehiä ja miehet yhtälailla miehiä ja naisia, mutta tähän asti tuota väkivaltaista kuvakieltä ei ole tarvinnut tuoda mainoksiin. Pelkkä tarinasta irrotettu kuva jää ilman kontekstia ja latistuu pelkäksi kuvaksi, jossa mielikuvistusmutantti kuristaa toista ja itse mieluiten ottaisin julkiset tilani ilman sattumanvaraisia väkivaltakuvauksia. Ja sitäkään nyt ei voi ohittaa, että tässä tapauksessa kuvan hahmot ovat selvästi oletettavissa naiseksi ja mieheksi. Vaikka kuva tuskin kannustaa ketään kuristamaan puolisoaan se kuitenkin tuossa kontekstissa on omiaan normalisoimaan väkivaltaa. Väkivalta on usein tarinoissa pakollinen paha ja erityisesti se nyt kuuluu tämän tyylisiin elokuviin, mutta silti on aiheellista keskustella siitä mikä on tarpeellista väkivaltaa ja mikä on tarpeetonta. Väkivallan luonne populaarikulttuurissa on muuttunut valtavasti 20 vuodessa. Esimerkiksi elokuvateollisuus on viimeisen vuosikymmenen aikana normalisoinut kiduttamisen osaksi tarinoita, joissa vielä viime vuosituhannen puolella ei todellakaan olisi sitä käytetty tehokeinona.

Niin mukavaa kuin se oma viihde olisikin ottaa vain viihteenä on kuitenkin muistettava, että viihde elää kiinni ajassa siinä missä me ihmisetkin. Vaikeita tarinoita pitää voida kertoa ja fiktion voimin voidaan käsitellä asioita, joiden käsittely on vaikeaa tai jopa jossain määrin mahdotonta. Kuitenkin asiayhteydestä irrotetun väkivallan istuttaminen arkiseen katukuvaan ei ole tarpeellista missään tilanteessa. Tämän toivoisin myös Episodin kirjoittajien muistavan.