Pelikasvatuksessa riittää kun olet aikuinen

Tässä on nyt taas pari vähemmän iloista päivää, jos olet pelikasvattaja. Ensin Darude osin ihan aiheellisesti nosti esiin sen, että peliaddiktio on vaarallinen asia, mutta sitten tämän jälkeen Hesari päätti kaivaa naftaliinista Jari Sinkkosen.

Sinkkosesta on tullut näin eläköitymisen myötä yksi pirun Paavo Väyrynen. Se sinkoaa jostain laatikosta esiin vieteriukon lailla joka ikinen  kerta kun vähänkin puhutaan kasvattamisesta vaikka näin yhteiskunnan eteenpäin kulkemisen vuoksi olisi parempi, jos kumpikin keskittyisi vaikka sauvakävelemään, bingoamaan ja tekemään mitä nyt eläkeläiset yleensä tapaavat tehdä. Pitkän työuran jälkeen olisi hyvä ihan nauttia vaikka työnsä hedelmistä sen asemasta että muuttuu vain höperöksi huru-ukoksi. Koska sitä tuo Sinkkosen meininki nykyään on ainakin tuon Hesarin jutun perusteella.

Jutussa nostetaan esiin miten Sinkkoseen yhteyttä ottaneet vanhemmat ahdistuvat lapsensa peli-innosta tai miten vanhempaa ärsyttää se, että muut vanhemmat eivät sitoudu ikärajoihin ja lapsi vinkuu ja kitisee kun kaverit saa pelata mutta itse ei saa. Tässä kohtaa jotenkin itsellä tippui täysin maahan. Ei ongelma meillä ole lapset jotka haluavat pelata vaan vanhemmat jotka eivät vain jaksa olla tämän asian kanssa vanhempia.

IMG_4422

Eipä sillä, kyllä minä tiedän että joskus ei vaan jaksa. Kun raahaudut töistä kotiin aivot surraten edelleen työpäivän ylikuormitusta keksisin miljoona mielekkäämpää asiaa kuin alkaa vääntämään jostain perkeleen mobiilipelistä, jota kaikki muut eli ainakin yksi luokkakaveri saa pelata.

Rehellisesti sanottuna olen todella usein keplotellut itseni tilanteesta ilmoittamalla, että kysypä kuule isältä ja karannut itse työmatkalle. Mutta todella usein asiasta riittää lapselle myös ilmoitus, että me vanhemmat tutustumme peliin. Klikkaamme itsemme Common Sense Mediaan tai kysymme vanhemmilta tieteenharjoittajilta eli lapsen serkuilta tai ystäviltäni joilla on vanhempia lapsia.

Peleistä vääntäminen on tylsää ja tympeää ja voisin äärettömän hyvin elää ilman tätä vääntöä, mutta koska ne pelit nyt vaan ovat sitä elämää jossa lapseni elää niin minun tehtäväni on jaksaa olla se aikuinen niinäkin hetkinä kun ei vain huvita. Sitä kun tavataan kutsua vanhemmuudesi. Se tarkoittaa sitä, että välillä pitää olla se nuiva ääliö joka kertoo että vaikka kuinka kaikki muut saa pelata ties mitä pelejä niin meidän perheessä vanhemmat skriinaa ne pelit ja päättää että pelataanko vai eikö pelata. Toisaalta se myös tarkoittaa sitä että parhaimmillaan peleistä voi löytyä uusia harrastuksia koko perheelle. Tai kun istuu lapsen vieraan katsomaan tämän pelamista ja kuuntelemaan hänen  ajatuksiaan saattaa sivussa kuulla jonkun sellaisen lapsen arkisen ajatuksen joka muuten jäisi kuulematta.

Yhtä kaikki, välillä tästä lasten mediakasvatuksesta puhuttaessa vain tulee mieleen, että lapsia enemmän hukassa tässä on se että vanhemmat eivät vain jaksaisi tässä arjen puristuksessa olla tässäkin asiassa pallon päällä. Onneksi näitäkään asioita ei tarvitse pohtia yksin. Yleltä tuli tänään ulos hyvä vinkkilista, Common Sense Mediasta löytyy hyviä vinkkejä joihin kiinnittää huomiota esim. Hesarin jutussakin esiin nostetun Fortniten kanssa ja yksinkertaisimmillaan sinne Facebookin voi laittaa julkaisun jossa kysyy kanssavanhemmilta vinkkejä. Me vanhemmat ollaan tässä kuitenkin samassa veneessä ja kun ruuhkavuosissa ne paukut on välillä vähissä niin voisimme myös auttaa toisiamme.

Mitä mietin tällä viikolla

Viime viikolla kirjoitin päivän pohdintoja, mutta tuumailin, että tästähän voisi yrittää saada ihan pysyvän teeman. Kun aika usein sitä tulee jotain pohdittua.

Alkuviikosta lenkkeillessä intoilin mahtavaakin mahtavammasta Outo Laakso podcastista. En ole oikein aikaisemmin jaksanut keskittyä podcasteihin, mutta nyt löytyi sellainen, joka kolisi kympillä. Sofia ja Ville rakastavat kauhua ja käyvät läpi nyt tätä populaarikulttuurista ilmiötä. Kyse ei siis ole mistään pelottavasta vaan siitä mitä ilmiöitä teemaan liittyy. Ensimmäinen teema käsitteli Final Girliä eli kauhuleffojen niin tyypillistä viimeistä henkiin jäänyttä naishahmoa. Reilun tunnin aikana esiteltiin ikonisimpia hahmoja, mutta myös pohdittiin sitä ristiriitaa, että final girlit ovat populaarikulttuurissa usein harvinaisia toiminnallisia naissankareita, mutta silti ilmiö on usein kaikkea muuta kuin feministinen.

Tälle hyvänä jatkumona osui silmiin Hesarin Nytin kirjoitus siitä miten elokuvien naisten kokema väkivalta on käytännössä aina sadistista. Tyypillinen tapa syventää naisen henkilökuvaa on raiskaus vaikka loppujen lopuksi tässä ei kyse ole muusta kuin laiskasta käsikirjoittamisesta. Naishahmoon voi saada syvyyttä ja luonnetta ihan vain sillä, että päästäisi tämän vaikka leffassa ääneen. Lisäksi tarpeeton väkivalta normalisoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja myös muokkaa sitä kuvaa miten naisiin suhtaudutaan. Nuori nainen väkivallan kohteena herättää ilmeisesti katsojien sympatiat, mutta se on myös muuttunut väsyneeksi stereotypiaksi.

Miksi stereotypioita vastaan sitten kannattaa tapella? Siksi että normit harvoin tekevät kenestäkään onnellista ja varsinkin meidät naiset on normitettu todella ahtaalle. Kun olemme nuoria kelpaamme populaarikulttuurissa tapettavaksi kun muutumme vanhoiksi muutumme anoppivitsien hirviöiksi

En oikeastaan tiedä miksi seuraan edelleen Instassa Meidän perhettä, mutta kaipa tämä on sellainen lemppariärsytysjuttu kun en saa poistettua itseäni seuraajista. Nyt kuitenkin ollaan lähellä sitä. Käsi sydämelle, oma äitisuhteeni ei ole ollut aina sieltä yksinkertaisimmasta päästä, mutta silti keksin aika monta kamalampaakin ihmiskohtaloa itselleni kuin se, että kuulostan äidiltäni.

Työkaverini Jenni on viimeaikoina tullut tunnetuksi setäkuiskaamisesta ja aiheesta järjestetyssä työpajassa puhuimme siitä miten pojille niitä roolimalleja löytyy ja kukaan ei pidä naurettavana jos poika astuu isien jalanjälkiä. Siinä itseasiassa liehuu siniristiliput ja kyyneleet kihoaa setien silmiin kun näin toimitaan. Jostain syystä kuitenkin se kuukauden päästä sunnuntaina ylistämällä alistettu äiti siirretään tähän kuvaan niin äidistä tuleekin vitsi. Siitä tulee jotain sellaista jota voidaan pilkata meemeissä. Silti samaan aikaan Meidän perhe pitää kiinni siitä, että äitiys on naista kapea-alaistavaa jakamalla Poikein äidit-blogin hengessä perhe-elämästä yksisilmäisen ja paskamaisen kuvan antavaa kuvakieltä.

Että, eikö houkutakin heittää jo ehkäisy nurkkaan ja ryhtyä lisääntymistalkoisiin?

Ai ei vai? No ei kyllä minuakaan. Meillä onneksi tuo yksi kupeiden hedelmä on jo maailmassa eli säästymme suoranaiselta painostukselta, mutta tunsin kyllä vahvaa yhteenkuuluvuutta lukiessani eilen tätä Yle juttua yli 30-vuotiaista lapsettomista. Sopipa muuten tämäkin hyvin jatkoksi tähän samaan  julkisen keskustelun naisista maalaamaan kuvaan. Ensin me kelvataan populaarikulttuurin kalmoiksi (tosin vain jos olemme riittävän kauniita), sitten meitä voidaan syyllistää siitä ettemme muista lisääntyä ja lopuksi meistä tulee vain vanhoja vitsejä sanan kirjaimellisessa merkitysessä.

Mitä mietin tänään

Tänään olin sitten taas sairauslomalainen eli päivän ohjelmakin oli sitten taas ihan jotain muuta kuin mitä alkuviikosta ja tässä on ollut aikaa miettiä asioita. Tällä kertaa lähinnä äitiys, ehkäisy ja viherkasvi -näkökulmasta.

Aamulla revimme ystäväni kanssa huonoa huumoria perhe-elämää pitkittävistä karhuista. Että ei riitä että ihmiskunta on ajanut meidät naiset ahtaalle tämän perhe-elämäkuvion kanssa vaan niiden on pitänyt ulottaa tämä vielä karhuihinkin asti. Vakavammin sanottuna, en kyllä yhtään ymmärä miksi karhuja ylipäätään tarvitsee metsästää.

IMG_3957

Sitten olen miettinyt tämän kaktuksen hengenelämää. Olen aika monta kaktusta omistanut, mutta vielä en ole tämänkaltaista kohdannut. Työkaveri luonnehti kuvan nähtyään tätä montusta nousevaksi punk-norsuksi. Että miksi olla Pinteresthenkinen ikkunalautakoriste kun voit olla kohti kirkkautta ponnistava punkkarielefantti?

Iltapäiväohjelmana oli sitten vähemmän miellyttävästi kierukan vaihto ja tämä vasta pohdintoja aiheuttikin. Ensinnäkin, miksi ihmeessä niin pieni esine pitää pakata minisuksen kokoiseen pahvipakettiin, jota ei saa mitenkään normaalisti kannettua kassissa ilman ettei tule mainostaneeksi sitä kaikille vastaantulijoille? Toiseksi, miksi vastaantulijoita nyt ylipäätään kiinnostaisi se mitä jonkun random täti-ihmisen käsiveskasta pilkottaaa? Ja kolmanneksi, vaikka kiinnostaisikin niin entä sitten? Miksi ehkäisytarpeen paljastuminen olisi jotenkin kiusallista. Päätellen siitä, että tuo yksi lapsi ollaan omin avuin alulle saatu ja lapsiluku on jäänyt yhteen niin varmaan suurin osa on osannut laskea yhteen 1+1. Vaikka epäilen että eipä ihmisiä kyllä niin kiinnosta.

Kierukan asennukkseen liittyenkin heräsi pohdittavaa. Lääkäri kuvaili kipua ”kuukautismaisiksi”. Itse ehkä olisin sanonut enemmän tunnetilaa synnytysmäiseksi. Ystäväni, jolle asiasta purnasin tosin epäili että kaikkia naistentautien operaatioita kuvaillaan samoilla sanoilla. Tutkimuksethan puhuu, että naisten kipukokemuksia usein vähätellään, mutta tässä ei nyt siitäkään ole kyse. Edellisen kierukan jälkeen kun tyytyväisenä pyöräilin takaisin töihin. Nyt hoipuin polvet vetelänä bussiin ja nieleskelin oksennusta kotiin asti. Sikiöasennossa sohvalla maatessa oli hyvä katsoa Areenasta Victorian toisen kauden avausta ja muistuttaa itselle että miksi tästäkin kipukokemuksesta kannatti maksaa melkein 300 euroa. Että ennemmin tämä kuin yhdeksän lasta.

Mitä jäi käteen vuodesta 2017 ja mitä seuraavaksi

Aina puhutaan, että some on pelkkää ulkokuorta ja että se harvoin kertoo koko totuutta elämästä. Se fiilis itselleni tuli kun katsoin Instagramin yhdeksän suosituimman kuvan kokonaisuutta omasta viimevuodestani. Kuvat ovat ihania ja on ihanaa että elämääni ovat nuo hetket myös mahtuneet. Toivoisin, että elämässäni olisi vuonna 2018 myös lisää näitä hetkiä, mutta sitten on se kääntöpuoli, jota nämä kuvat eivät kerro.

IMG_2173

Näiden kuvien perusteella meidän perheessä on vanhemmat kiirehtineet lähijunalle matkalla ystävien häihin, on korjattu satoa pihalla olevista viljelylaatikoista ja kokoonnuttu naapuruston ystäväperheiden kanssa itsenäisyyspäiväbrunssille. Olemme saattaneet lapsen koulutielle ja samalla minä aloitin opintovapaani joka päättyi aurinkoisiin tunnelmiin mökin pihalla lokakuussa. Työssä olen saanut paitsi rasittaa päätäni niin olen myös saanut juosta useita kertoja noissa itäpasilalaiissa kierreportaissa. Olen istunut naapurin luona rääppimässä lastenkutsuja ja auttanut omaa lasta ja edellisen kuvan juhlakalua pistämään pystyyn pop up-ravintolan. Olen pyöräillyt yksivaihteisellani huulipunalla punatut huulet hymyillen.

Se mitä nämä kuvat eivät kerro on se toinen tarina. Jouduimme juoksemaan junaan matkalla häihin koska taistelin sukkahousujen kanssa, lopulta lähdin juhlaan paljain säärin inhoten pöhöttynyttä ja hikistä olemustani. Olen voinut tämän vuoden aikana luvattoman huonosti. Puolet vuodesta olen ollut enemmän tai vähemmän puolikuntoinen kamalan flunssan myötä ja se näkyy myös olemuksessa. En ole koskaan painanut näin paljon mitä painan nyt ja se joka väittää että vaa’an näyttämä luku ei ole merkityksellinen ei kyllä tiedä tippaakaan mistä puhuu. Painon nousu nimittäin paitsi näkyy niin se tuntuu. Osa syy tähän on se, että oikeastaan tuota alakulman elämää ei viime vuoteen juurikaan mahtunut. Entisestä aktiivisesta työmatkapyöräilijästä kuoriutui julkisten käyttäjä kun Pasilan työmaa teki työmatkapyöräilystä energisoivan asemasta stressaavaa ja tuo nyt suunnilleen oli ainoita asioista joista stressiä saisin poistettua elämässäni. Ja itseasiassa tässä meidän naapuruston yhteisöllisyydessäkin on omat särönsä ja pari asukasta hartaasti vihaa noita meidän viljelylaatikoita.

Varmaan osin tästä kaikesta pääsi syntymään sellainen negatiivisuutta ruokkiva kierre ja kun tähän  vielä yhdistyi monia sellaisia asioita jotka eivät mitenkään ole minun omassa päätösvallassani jää varsinkin vuoden 2017 loppu mieleen aikana jolloin näköala on muuttamien päivien tai viikkojen päähän. En pysty suunnittelemaan oikeastaan yhtään mitään edes tälle vuodelle koska minulla ei rehellisesti sanottuna ole edes käsitystä siitä miten pystyn kesälomani pitämään, koska tällä hetkellä töissä pitää vain malttaa odottaa, että asiat a, b ja c selviäisivät.

Jäikö kuvien ulkopuolelle sitten jotain sellaista mitä voisin sanoa positiiviseksi viime vuodesta? Opinnot etenivät hyvin kevään ja kesän ajan. Sain opintovapaallakin 15 opintopistettä maaliin kivasti ja edellisen alkuvuoden aikana opintopisteitä kertyi ihan äärettömän hyvin. Opinnot on myös se asia joka minulla on tällä hetkellä vahvimmin omissa näpeissäni tätä vuotta ajatellen. Viimeiset kurssit vielä pakettiin ja sitten panostan opinnäytetyöhön. Olen jo miettinyt millaisen retriitin opinnäytetyöni kanssa toteutan, mutta joku vetäytyminen tässä pitää tehdä jotta saan sen maaliin.

Positiivista myös on se, että viime vuonna sain elvytettyä lukuharrastukseni. Siis olen aina lukenut paljon, mutta viime vuonna aloin tietoisesti haastaa itseäni ulos omalta dystopiaa-dekkareita-chicklitiä -mukavuusalueeltani ja tätä päätin jatkaa vieläkin. Lukeminen on mahtava harrastus ja aion aktiivisesti siitä myös sellaisen tehdä. Tämä tulee luultavasti näkymään myös täällä blogin puolella.

Toinen plussalle jäänyt on myös se minkä alku kuvassa näkyi eli lapsen koulunkäynti. Lapsi jolle muutokset eivät ole helppoja on ottanut koulun hyvin omakseen. Inhoan itse sitä, että me vanhemmat retostellaan lasten koulumenestyksellä, koska usein se on asia jota emme juurikaan voi pitää omana ansionamme. Joten tyydyn nyt vain sanomaan, että lapsella on koulu lähtenyt käyntiin hyvin. Hän pärjää akateemisesti mukavasti, on löytänyt itselleen hyvän kaveriporukan sekä naapuruston lapsista että vanhoista eskarikavereista, hän huolehtii hienosti itse tavaroistaan ja läksyistään siten että meille vanhemmille riittää vain sivusta seuraajan ja hiljaisen kannustajan rooli. Lapsi sen sijaan tulee siirtymään blogissa entistä enemmän taka-alalle muuten paitsi mediakasvatuksellisista teemoista puhuttaessa.

Tuolle omassa nahassa pahoinvoinnille toivoisin voivani tekeväni jotain. Ensin pitää tämä on-off-infektiokierre saada katkaistua ja sitten keskittyä uneen ja liikuntaan. Pyörittelin päässäni tavoitteita. Toivoisin lukevani tänä vuonna 50 kirjaa, tekeväni 50 kehonhuoltotreeniä ja 100 lenkkiä (kävellen, juosten, pyöräillen mikä nyt hyvältä tuntuu). Sitten lupaan juoda enemmän vettä ja pysyä erossa maitotuotteista mahdollisimman pitkälti koska mokomat tuppaavat tuon astmani kanssa riitelemään. Väsyneenä sitä löytää itsensä usein tekemästä typeriä, itselle haitallisia valintoja, mutta toivottaan, että tästä nyt löytyisi aikaa ja mahdollisuuksia sille, että pidän itsestäni parempaa huolta.

Että näin, vähän syvissä vesissä, räkäisten nenäliinojen keskellä tämä vuosi lähtee käyntiin. Katsotaan sitten 51 viikon päästä miten tämä vuosi taputellaan loppuun. Onko kirjoja luettu, lenkkipolkua kierretty ja opinnot saatu maaliin. Ja mitä tapahtuu työrintamalla? Jotain selviää jo tässä kuukauden aikana ja sitten sen pohjalta pääsee jo itsekin vaikuttamaan.  Toivotaan parasta.

 

Talkoot joihin osallistua ja toiset jotka jättää väliin

Me suomalaiset olemme kuuluisia siitä, että tykkäämme pistää pystyyn talkoita vähän yhdestä suin toisesta syystä. Viikon aikana mediakynnyksen on ylittänyt kaksi talkooehdotusta, joista toiseen kannattaa tarttua ja toinen jättää kaikin mahdollisin tavoin väliin.


Kukkakaalitalkoilla yritetään pelastaa tämän kelien suhteen haasteellisen kesän kukkakaalisato mädäntymästä pellolle. Tuetaan suomalaisia viljelijöitä, kotimaassa tuotettua ruokaa ja kaiken päälle syödään ravintoarvoiltaan erinomaista ruokaa. Vahva suositus siis kukkakaalitalkoille. Meillä on jo kahtena päivänä kukkakaali maistunut. Huomenna jatketaan tämänpäiväisen välipäivän jälkeen harjoituksia.

Sen sijaan vahvasti suosittelen jättämään väliin synnytystalkoot. Lapsia nyt ylipäätään nyt ei tehdä vaan saadaan ja hommaan pitäisi lähteä lähtökohtaisesti jos lapsen itse elämäänsä haluaa. Niitä lapsia ei ainakaan pidä tehdä valtiolle. Jos tehtäisiin voisimme taas käydä siirtämässä pari kirjaa dystopiahyllystä ajankohtaista yhteiskunnassa otsikon alle.

Synnytystalkoot on niin monitahoisesti sysipaska ilmestys, että aidosti ihmettelen miten kenellekään tulee mieleen edes moista ehdottaa. Jos nyt unohdetaan nuo valtiolle synnyttämiset, jotka retoriikassa ponnistavat suoraan kylmän sodan ajoista jää jäljelle vielä aika monta muuta epäkohtaa. Aivan ensinnäkin tämä meidän nykyinen hallituksemme joka tekee kaikkensa kurittaakseen lapsiperheitä. Toisaksi sitten se, että nykyisillä perhevapaajärjestelyillä synnytystalkoot voidaan nähdä yhtäläisyysmerkein yhdistettynä naisten työntämiseen pois työmarkkinoilta, joka nyt ei mitenkään taas helpota tilannetta muuten kuin että siten että naisten ollessa kotona miehille riittää enemmän työtä tehtäväksi. Ja kun me nyt ei muutenkkaan eletä maailmassa jossa varsinaisesti olisi pulaa ihmisistä. Tosin ehkä tässä nyt on ongelmana se että rodunjalostushengessä tässä haetaan äidinmaidosta rakkautensa ruisleipään imeviä suomalaisia eikä niitä ministeriä lainatakseni ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä.

Ehkä vain menen syömään kukkakaalia. Tämän toisen talkoon ajattelu ei tee kuin vihaiseksi.

Ei tapahtunut minulle, joten ei voi pitää paikkaansa

Lauantai-illalla istuin Tubeconin infotiskin äärellä jo henkisesti valmistautumassa päivän paketointiin, kun sisään alkoi juosta vauhdilla osallistujia. Rajuilma oli iskenyt päälle ja areenan piha-alue piti saada tyhjäksi koska tuuli nappasi kiinni esittelytelttoihin sekä Rushin hyppyalueeseen. Illan keikan alettua aloin selata somea. Asuin alueen FB-ilmoitustaululle alkoi tulla kuvia. Alikulku tulvi, puita oli kaatunut tielle, peltikatto oli rullautunut talosta, kaatunut puu oli rikkonut kerrostalosta ikkunoita.

Hetken aikaa hirvitti. Miten ihmeessä tästä pääsee kotiin. Jos tiet ovat enemmän vähemmän tukossa tulvivien vesien ja kaatuneiden puiden vuoksi ei mies pääse hakemaan minua. Junaliikenne pamahti välittömästi myöhyästymismoodiin sadekuuron alettua ja luettuani kaatuneista puista ajatus märästä ja pimeästä Keskupuistosta ei kuitenkaan houkutellut. Lopulta ysin jälkeen kun olimme saaneet saateltua osallistujat kotimatkalle kävin palauttamassa tietokoneet ja radiopuhelimet toimistolle ja soitin miehelle, että lähden nyt kotimatkalle.

IMG_9960

Rajuilman asemasta astuin autiolle pihalle ihmettelemään ehkä yhtä upeimpia auringonlaskuja, joita olen koskaan nähnyt. Kävelin Pasilan asemalle ja ehdin sopivasti laiturille kun 20 minuuttia myöhässä kulkenut juna siihen tuli. Kotimatkalla asemalta kotiin kävellessä alkoi sataa uudelleen. Kiskoin niskaan sadeviittaa ja kiipeilin kävelytielle kaatuneiden mäntyjen yli kohti kotia.

Sunnuntaiaamu valkeni meidän ikkunasta katsottuna liki normaalilta. Tarkempi kävely paljasti, että päiväkodin kulmalta oli kaksi vaahteraa revennyt todella pahasti, koulureitillä retkotti puolikas salavaa ja Alppiruusupuisto oli muuttunut sadunomaisesta lähinnä hengenvaaralliseksi kun tuulen kaatamat puut retkottivat miten tahansa. Sitten ääneen pääsi some. Ne ihmiset internetin alalaidasta, jotka aina tietävät paremmin miten asiat tapahtuvat. Heidän mukaan mitään myrskyä ei ole ollut. Naurettavaa paisuttelua ja taas vain osoitus siitä, että helsinkiläiset ovat hieman heikompaa tekoa kuin muut kunnon suomalaiset.

Näinä kohtina en voi kuin hämmästyä. Se, että joku asia, kuten tässä tapauksessa rajuilma, ei osu kohdallesi se ei poista sitä tosiasiaa, että se silti on tapahtunut. Ja kun kyse on vesialueen yli tulevasta ukkosrintamasta ei valitettavasti voida suoraan sanoa, että nyt se tulee Helsinkiin, mutta kiertää sitten jonkun toisen paikkakunnan. Se tulee mistä sattuu tulemaan ja tasan sillä voimakkuudella kun sattuu tulemaan. Helsingin kohdalla tilanne oli siksikin vielä kriittinen, että lauantaina alueella järjestettiin kaksi isoa conia, yhdet isot festarit ja kirsikkana kakun päälle juostiin vielä maratonia. Kaupunki oli siis täynnä väkeä, joka ei voinut suorilta hakeutua suojaan omaan kotiinsa.

Nyt ihmeen kaupalla säästyttiin pahoilta henkilövahingoilta. Yleisötapahtumien osalta siitä kiitos kuuluu järjestäjille, jotka esim. Flowssa osasivat tyhjentää telttoja ja jotka tajusivat pistää konsertin holdiin pahimman myrkän ajaksi. Sonispheren syöksyvirtauksesta on opittu ja se vaatii välillä myös ratkaisuja jotka voivat tuntua liitoittelulta. Itse olen tässä suhteessa ehdottomasti enemmän parempi katsoa kuin katua -koulukunnan edustaja. Ja veikkaanpa vielä, että jos varotoimenpiteitä ei olisi tehty ja vaikkapa Flowssa tai Tubeconissa olisi tapahtunut jotain niin sitten ne samat ihmiset olisivat huutaneet yhtä lailla somessa.

Tämän kaltainen vähättelevä, yksisilmäinen ja faktoilta silmänsä sulkeva kommentointi ei kuitenkaan vain rajoitu tähän luonnonilmiöön. Jostain syystä elämme yhteiskunnassa, jossa on normaalia vähätellä toisen mahdolliset tunteet ihan puhtaasti siltä pohjalta, että koska minä koen asiaa näin niin et sinäkään voi kokea muuta. Tätä esiintyy paitsi vähemmistöjen kohtelussa niin myös äärettömän monessa muussa tilanteessa. Kroonista kipua kärsivälle tarjotaan buranaa ja säännöllistä jumppaa tai kieltäydytään uskomasta että mitään kipua edes on. Tai että koska keski-ikäinen mies ole koskaan kokenut työelämässä syrjintää ei sitä voi olla olemassa. Lähdekriittisyys on tietysti jossain määrin tervettä, mutta sitten pitäisi myös tajuta, että se oma kokemus ei ole se riittävä lähde.

Ja sitten puhumattakaan siitä, että oltaisiin empaattisia toista kohtaan. Vaikka nyt sattuisikin olemaan niin, että tämä rajuilman huono kesto on ihan puhtaasti meidän heikkoudestamme kiinni niin silti sitä voisi olla ihan vain kohdallaan toivottaa tsemppiä raivaustöihin sen asemasta, että pitää tiukasti kiinni siitä, että tämä on taas väärin myrskytty. Toisaalta varsinkin tämän luonnonilmiön kohdalla en kyllä aidosti tajua miksi joku sen myrskyn haluaa päälleen. Kun ei se myrskytuhojen kartoitus minusta ollut yhtään sen mukavampaa myöskään siellä metsässä, jossa kävimme 2011 Tapani-myrskyn jälkeen veljeni kanssa laskemassa kaatuneita puita. Itseasiassa siellä metsässä kukaan ei ollut hengenvaarassa ja kun meillä tuo metsä ei ole tapa tienata, niin se oli itseasiassa minusta huomattavasti vähäisempi asia mitä vaikka täällä kotikulmilla ihmisen asuntoon kaatunut puu. Sen verran ymmärrän kuitenkin että tämä on minun tilanteeni ja että siinä kohtaa kun syöksyvirtaus pyyhkäiseen nurin perheen elannon niin ne kaatuneet puut metsässä vituttaa hieman eri kertoimella mitä minun ja veljeni kohdalla.

Miten tämä keskustelutyyli sitten voitaisiin muuttaa? Ainakin voisimme opetella kuuntelemaan aktiivisesti? Tämä on itseasiassa aika mielenkiintoinen harjoitus valmennustilanteissa vetää. Voisi kuvitella, että kyllähän nyt jokainen osaa kuunnella, mutta kuinka usein aidosti pysähdymme kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa ja laskemme ne omat filtterimme alas. Tahallisella ilkeydellä ja väärinymmärtämisellä lisäämme vain pahoinvointia ympäristössämme.  Ja varsinkin internetin alalaidasta puhuttaessa on hyvä muistaa, että sielläkin pitäisi sanoa vain asioita, jotka tulisi uskaltaa toistaa myös ihmisille suoraan päin kasvoja.

Syömään pakottaminen

Tällä viikolla Pauliina perheineen teki äärettömän rohkean teon ja tulivat Hesariin omalla nimellään ja naamallaan puhumaan lasten nirsoudesta. Itse Hesarin juttu oli hyvin kirjoitettu, mutta olisi kannattanut jättää lukematta kommenttiosio ja vielä enemmän jättää lukematta Vauva.fi:n keskustelu nirsoudesta ja miten siitä päästään eroon.

Tiettyjen ihmisten mielestä nirsous on puhtaasti vallan käyttöä lapsen osalta ja varmasti he ovat siinä oikeassa. Syöminen ja vessassa käyminen kun on suunnilleen ainoita asioita joihin tuollainen metrin molemmin puolin huiteleva tyyppi voi itse vaikuttaa. Kuitenkin se miten tähän pitäisi suhtautua jakaa mielipiteitä. Itse sanoisin olevani nirsouden kokemusasiantuntija. Olen itse ollut nirso, äitini se vasta nirso olikin ja minulla on myös nirso lapsi. Usein väitetään että nirsous on mallista opittua ja että niroudesta pääsee kyllä eroon kun lapseen käytetään riittävästi kuria. Kuten Hesarin kommenteissa tiedettiin Syyriassa kyllä oppisi syömään. Paitsi ettei oppisi. Äiti on syntynyt sotavuosina ja kasvanut aikana jolloin Suomeen vielä tuotiin ruoka-avustusta lapsille. Eli on niitä jotka kuulemma kyllä oppivat syömään. Paitsi ettei oppinut. Sukumme parhaita tarinoita on edelleen ne synttärijuhlat joissa äitini tunki ananasta kenkään kun ei voinut syödä niitä. Tai kun hän luokkaretkeltö Helsinkin roudasi kotiin voipaperiin käärittynä kaiken epäilyttävän kuten liha-makaronilaatikon. 

Minun syntyessäni äitini oli kuitenkin kaikkea muuta kuin nirso ihminen. 1980-luvulla lapsuudenkodissani syötiin hyvinkin monipuolisesti ruokaa kun kauppojen valikoimat alkoi monipuolistua, mutta niiden lisäksi tarjolla oli myös kaikkea sellaista, joita kukaan täyspäinen ihminen ei enää tarjoa perusruokana lapsiperheessä. Olen syönyt tyytyväisen esimerkiksi maksakastiketta ja verilettuja lapsena. Lasagnen sitten jätin syömättä koska se oli klimppinen ja minun ja silakkapihvien onnetomaata suhteesta olen kertonut vaikka miten monesti. Nykyään sitten syönkin oikeastaan kaikkea muuta paitsi noita silakkapihvejä. Jopa lapsuuden ykkösinhokit kypsät kasvikset menevät hyvällä ruokahalulla.


Mutta sitten meillä on se kolmannen polven nirso, jonka kanssa niistä kasviksista vääntää. Se tyyppi, joka söi kuvan lautaselta perunat, muttei olisi halunnut koskea mihinkään muuhun vaikka rakastaa sekä raakaa kukkakaalia että porkkanaa sekä parsakaalia ja bataattia sosekeitossa.

Tässä päästään sitten siihen, että saako lasta pakottaa syömään? Mielestäni ei, mutta maistamista saa vaatia. Siinä sitten käytiin eilen ruoalla periaattellista keskustelua että maistetaanko ruokaa vai ei. Lopulta tyyppi söi kukka- ja parsakaalit kokonaan ja bataatin ja porkkanankin puoliksi. Puhuttiin että uusien makujen maistaminen vaatii 20 kertaa ja muuten ei opi syömään jos ei maista.

Itse yritän vanhempana löytää tasapainon nirsoilun, vallankäytön ja pakottamisen välillä. Perheemme ruokahuolto ei voi pyöriä lapsen määräämänä, mutta ruokailuista ei saa myös tulla tilanteita joihin jokainen perheenjäsen tulee jo valmiiksi kireänä. Ja kireäksihän se meininki menee jos kaikki osapuolet ovat jo kaivaneet kantapäät maahan ja ovat vakuuttuneita että pöydän ääressä ei ainakaan ole kotoisa tunnelma. Sillä tunnelmallakin kun on väliä. Itseasiassa juuri tällä viikolla kun söimme ravintolassa Tallinnassa ja myöhemmin Helsingissä lapsi itse nosti esiin että pöydän ääressä on hänestä kotoisa tunnelma. Että on kiva syödä kun istumme oman perhen kesken pöydän ääressä syömässä ja juttelemassa.

Tuon tunnelman vuoksi olenkin valmis tekemään melko paljon ettei tilanne kärjisty, mutta silti uittamaan lautaselle niitä uusia makuja. Tosin sitten on myös niitä iltoja ja viikkoja kun toinen vanhemmista on työmatkalla. Silloin meillä kyllä käännytään sen makaronilaatikon puoleen. Tosin isoäitinsä tavoin tuo lapsihan ei lihaversiota syö, mutta sitäkin enemmän papujen kanssa. Sitten kun aikaa ja paukkuja on enemmän tutustutaan siihen, että se sosekeitossa maailman parhaalta maistuva bataatti ei olekaan pelottavin kaikista.