Feministimutsi ja vähän isomman pienen miehen kasvatus

10.4.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Eilen Pauliina pohti tontillaan ajatusta siitä, että maailma on tyttöjen ja miten pojat on ajettu ahtaalle. Aihe oli hyvin ajankohtainen, koska tässä lähipäivinä myös uutisoitiin sitä, miten nuorten miesten syrjätyminen vaikuttaa jo syntyvyyteen. Vastasin jo Pauliinan tontille omasta näkökulmastani, mutta lapsen nukahdettua kaivoin esiin myös kynän ja paperin ja piirtelin ajatukseni paperille ja päätin, että kirjoitan tänään paremmin nukutuilla aivoilla omasta näkemyksestäni tähän, että onko pojat ajettu ahtaalle ja onko maailma oikeasti pienten tyttöjen?

Sillä välin kun äiti pohtii miten saa kasvatettua lapsestaan yhteiskunnallisesti toimivan yksilön, lapsi laajentaa repertuaariaan selvästi laatikon ulkopuolelle. Miksi olla kilpikonna, dinosaurus tai supersankari kun voit olla kaikkia niitä yhtä aikaan.

Mutta itse aiheeseen. Sanotaan alkuun, että siinä mielessä ymmärrän Pauliinan tuskan, että puhtaasti tunteen kautta tarkasteltuna on äitinä kamala ajatella, että omaa lastani tullaan todennäköisesti jossain vaiheessa elämää syyttämään monista asioista ainoastaan siksi, että hän on sattunut syntymään rikkaaseen länsimaahan turvallisen keskiluokkaiseen perheeseen. Koska syytönhän lapseni tähän valkoisen miehen taakkaan on. Kuitenkin samaan aikaan tiedostan, että lapseni todennäköisesti tulee surffaamaan aikamonet elämän karikot ohi juuri siitä syystä että hän sattuu olemaan valkoinen hyvinvointivaltion kasvattama länkkäri.

Eli pelkkä kanaemomainen haluni suojella lasta ei nyt vain riitä vaan tämä yhteiskunnallinen rakenne pitää tunnustaa ja silloin kasvatuskin pitää miettiä eri näkökulmasta. Tässä kohtaa se pienen girlbossin kasvatus olisi varmasti monella tapaa voimaanntuvampaa siinä missä nyt pitää keskittyä miettimään miten tiettyjä yhteiskunnallisia haasteita kuvataan koululaisen termein.

Suomessa on yhdet segregoituneimmat työmarkkinat ja niihin pohjat perustetaan jo lapsuudessa. Meidän perheen kohdalla tässä kohtaa olemme saaneet hyvin vetoapua varhaiskasvatukselta. Lapsi on päiväkoti-ikäisenä päässyt jo osallistumaan Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa -hankkeeseen ja olen huomannut että tässä me elämme yhdenlaisessa tasa-arvoisessa kuplassa. Asia, josta olen äärettömän kiitollinen, mutta joka itseasiassa on alkanut minua mietityttämään entistä enemmän kun lapsi kasvaa isommaksi. Olen ylpeä siitä, että lapseni on monella tapaa sokea niin sukupuolen kuin ulkoisten seikkojen suhteen, mutta tämä on itseasiassa riski. Jos etuoikeutettu ihminen ei tiedosta yhteiskunnassa valitsevia normeja päätyy hän usein huomaamattaan tukemaan näitä ja kun lapsi kasvaa niin tämä tuo myös tähän kasvattamiseen ja kasvun tukemiseen ihan uusia ulottuvuuksia.

Opintojeni kautta tutustuin Älä oleta – normit nurin -oppaaseen, joka tarkoitettu pääsääntöisesti yläkoululaisten ja toisen asteen opiskelijoiden kanssa työskentelevien kanssa, mutta toimii hyvänä herättelynä myös tähän alakoululaisen kasvattamiseen. Näin vanhempana tästä voi jo löytää tapoja miettiä sitä oman lapsen maailmaa. Yksi oppaan harjoituksista liittyy kuvakielen tulkitsemiseen ja tässä tulee vastaan ne yhteiskunnan rakenteet, joita varten tarvitaan kapinallisten tyttöjen iltasatuja ja muita vastaavia teemoja. Avaa sitten sanomalehden, television tai poimii kirjastosta käteen kirjan ja kaikista niistä löytyy kuvia, kirjoituksia ja uutisia ihmisistä, jotka näyttävät samalta kuin lapseni. Hän elää maassa jossa presidentti ja pääministeri sekä iso osa muista merkittävistä poliitikoista ovat hänen kanssaan saman värisiä ja samaa sukupuolta. Ja koska näin on ei hän välttämättä aivan äkkiä tajua, että kaikki eivät elä tässä maailmassa. Tyttöspesifi iltasatukirja kuitenkin päätyi meidän hyllyymme, koska haluan että lapseni ei kasvaa pelkästään sen varassa, hän ja hänen kaltaisensa perivät maan.

Mediakasvatuksen näkökulmasta tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Edelleen vallitsee käsitys että toiminnallinen poikahahmo on samaistuttava sekä tytöille että pojille ja tämän haluan itse muuttaa. Eli se tarkoittaa sitten monenlaista tyttöerityistä viihdettä. Jos itse haluaa kokeilla jotain samaa niin kannattaa klikata vaikka Netflixistä pyörimään poc-erityisiä tuotantoja ja kokeilla miltä tuntuu katsoa viihdettä, jossa itsensä kaltaiset ovat vähemmistössä. Eli sen lisäksi että pyrimme valitsemaan lapselle populaarikulttuurista moninaisuutta tukevaa materiaalia kannattaa myös säännöllisesti haastaa itseään tällä rintamalla.

Pauliina nosti omassa kirjoituksessaan esiin herkkien poikien jäämisen paitsioon ja tämän itsekin allekirjoitan. Näen kuitenkin että herkät pojat ovat paitsiossa sen vuoksi, että heidän käytöksensä mielletään tyttömäiseksi ja tyttömäisyys tai naismaisuus ei edelleenkään ole se voittoisa tapa toimia. Tässä siis puhutaan taas niistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siitä miten kaikki perinteisesti naiselliseksi mielletty on edelleen vähempiarvoista. Tämä on myös teemoja, jotka eivät ole enää yksin meidän perheen valintojen varassa vaan joihin vaaditaan sitä suurempaa yhteiskunnallista muutosta.

Tärkeää on kuitenkin tajuta, että oikeudet tai arvostus eivät ole asioita, joita annostellaan määrämittaisessa sammiosta. Se että muiden oikeudet nostetaan samalle levelille kuin nykyisen etuoikeutetun ryhmän ei leikkaa kenenkään oikeuksia vaan takaa kaikilla mahdollisuuden osallisuuteen samassa määrin (tsekkaapa vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki). Kuitenkaan osallisuuskysymykset eivät ole pelkästään järjen kysymyksiä vaan näihin liittyy myös tunnetason teemoja. Tässä nousee esiin taas se mitä me vanhemmat voimme tehdä. Me voimme vahvistaa lapsemme tunnetta siitä että toisten oikeuksien kasvu ei ole häneltä pois. Kamalimpiin vanhemmuuden uhkakuviini kuuluukin että lapsestani kasvaisi netissä raiskausuhkauksia naisoletetetuille pelaajille lähettelevä kusipää. Tai että se teini-ikä osuu vähän raskaana väärään saumaan ja kriittinen perukoulun ja toisen asteen nivelvaihe menee kasvukipuja potien.

Poikien syrjäytyminen on tällä hetkellä oman näkemykseni mukaan suurimpia poikaspesifejä yhteiskunnallisia haasteita, mutta en usko, että poikien asemaa parannetaan sillä, että lopetetaan tyttöjen aseman parantaminen. Haasteet poikien kanssa ovat todellisia, mutta tähän on löydettävä joku muu yhteiskunnallisesti kestävä keino ratkaista tilanteita. Syrjäytyneet ja näköalattomat ihmiset ovat herkkiä disinformaatiolle ja osattomuuden kokemus katkeroittaa. Tärkeää olisi nyt löytää ne keinot jolla tämä ratkaistaan ja se vaatii taas sitä yhteiskunnallista tahtotilaa.

Mitä sä rageet?

23.11.2017 ~ Anu ~ Kommentoi

Jos kuvailen itseäni raatorehellisesti siteeraan entistä poikaystävääni. Olen ihminen, joka kiihtyy nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin. Sitten satuin saamaan lapsen joka on suunnilleen yhtä lyhyellä sytytyslangalla varustettu oli selvää, että meillä tunnetaidot ovat asia joita kannattaisi harrastaa ihan useammassa polvessa. Ihan vaan jo siksi että uskoisin että tuo perheemme kolmas henkilö arvostaisi vähän enemmän ihmismäistä ja vähemmän saatanallista otetta elämään sekä vaimoltaan että jälkikasvultaan.

Kirjakaupasta alkusyksystä löytyi kirja joka puhutteli. Anne-Mari Jääskisen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Mitä sä raheet – lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen tuntui kirjalta jota meidän perheessä tarvitaan.

Viikonloppuna nyt sitten vihdoin tartuin kirjaan. Olen suorittanut Helmetin lukuhaastetta josta suorittamatta oli kohdat kirjan nimessä on tunne sekä kirjassa on taito jonka haluaisit oppia. Tämähän olisi mennyt molempiin mutta otin tämän nyt jälkimmäiseltä kannalta. Koska oikeasti tämä on taito jonka haluan oppia. Sen lisäksi että haluan paremmin käyttää omaa temperamenttiani enemmän hyvään niin haluaisin vanhempana ettei lapsen tarvitse lyödä päätään ihan jokaiseen samaan petäjään mitä mutsinsa on hakannut.

Tykkäsin valtavasti kirjan otteesta. Teoria, esimerkit sekä myös tosi kivat harjoitukset veivät asiaa eteenpäin ja teksti oli helppotajuista. Toki minulla tämän lukemiseen motivaatio oli jo lähtökohtaisesti korkealla ja toisaalta myös ammatillisuuden kautta niitä kohtaamistaitoja on harjoiteltu muutenkin, mutta itse suosittelen kirjaa lämpimästi. Itseasiassa iskin sen myös miehen lukupinoon, koska varsinkin mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä useammin huomaan heidän puhuvan toistensa ohi ja käytännössä viimeistään teini-iässähän tuon kanssa ollaan ongelmissa.

Kirjassa käsitellään hyvin sitä miten eri temperamenteilla on omat haasteensa ja nostetaan esiin miten vanhempi voi tukea lapsen tunteiden tunnistamista ja niiden kannattelua. Tykkäsin myös kovasti siitä että kirja avasi hyvin kasvun prosessia ja kiinnitti huomiota myös siihen miten me vanhemmatkin herkästi olemme osa sukupolvien ketjua ja toistamme omien vanhempiemme toimintatapoja.

Vanhemmille kirjoitetun kirjan lisäksi sarjaan kuuluu myös nuorille itselleen suunnattu tunnetyön käsikirja ja ajattelin seuraavaksi etsiä sen käsiini. En ehkä niinkään vielä tuota ekaluokkalaista varten vaan ihan itseäni vaikka taidankin olla kohta 25 vuotta yli-ikäinen kohdeyleisöön.

Vasemmalla kädellä tehty

26.9.2016 ~ Anu ~ Yksi kommentti

Perheessämme asuu kolme vasenkätistä ihmistä ja lapsen analyysin mukaan vasenkäpäläinen kissa. Lapsesta näki oikeastaan todella pienestä, että lapsesta tulee vanhempiensa tavoin vasenkätinen ja tähän asti asia on ollut oikeastaan hyvin ongelmaton, mitä nyt neuvolassa takavuosina leikkaamista testattaessa testiasetelma oli täysin oikeakätisille suunniteltu eikä hoitajalla riittänyt ammattitaitoa mukauttamaan testiasetelmaa vasenkätiselle ja minun paperit vasurille sopivaksi kääntäessä sain haukut.

Sukutarinat kertovat isovanhemmista joita on pakotettu oikeakätiseksi. Meilläkin miehen isoäiti oli aikanaan oikeakätiseksi pakotettu. Kuitenkaan vasenkätisten ymmärtämättömyys ei rajoittunut sotavuosiin vaan vasenkätisyys koettiin ongelmaksi vielä 1980-luvullakin. Minun vanhemmilleni oli ehdotettu päiväkodista, että kynää sinnikkäästi siirtämällä minusta vielä kasvatettaisiin hyvä oikeakätinen ja mies oppi koululaisena virkkaamaan vain koska isoäitinsä sen hänelle opetti. Vastaavia tarinoita on ikätovereideni lapsuus täynnä (ilmeisesti voi uskoa vasenkätisyyden ja matemaattisen lahjakkuuden kulkevan onnellisina auringonlaskuun ainakin oman tuttavapiirini otannalla). Aihe nimittäin muuttui yllättävän kuumaksi kun eilen jaoin tyrmistystäni lapsen esikoulukokemuksista.

Lastani ei ole yritetty pakottaa oikeakätiseksi, häntä ei myöskään ole pakotettu leikkamaan saksilla oikealla kädellä, mutta kun eskarissa oli opeteltu ensimmäistä kirjainta on yksiselitteisesti lapselle oli kerrottu että hänen tapansa tehdä H-kirjain väärä, koska hän vetää poikkiviivan oikealta vasemmalta eikä vasemmalta oikealle. Pieni juttu, mutta paljasti täydellisesti sen ettei esikoulussa lainkaan hahmoteta vasenkätisyyttä.

Vasemmalla kädellä tehtyjä muistiinpanoja. Kierrevihon ns väärälle lehdelle ja joka ikinen H:n ja A:n poikkiviiva väärään suuntaan tehtynä.

Vasenkätiselle käsin kirjoittaminen on käytännössä pelkkien kompromissien tekemistä. Itse kirjoitan käsi koukussa ja paperi parhaimmillaan 90 asteen kulmassa, mies on valinnut klassisen ainakirjoituksen jälkeen koko käsi mustana lyijystä -tekniikan. Yhteistä meille, kuten nyt kuulemani perusteella isolle osalle vasenkätisistä tutuistani, on vaakaviivojen vetäminen väärään suuntaan. Ihan vain siksi että se on kynää vasemassa kädessä pitävälle ergonomisempaa. Jos et usko niin kokeile itse kirjoittaa vasemalla kädellä tyyppikirjaimia tai vaihtoehtoisesti oikealla kädellä peilikirjoitusta.

Kirjoitussuunnan mukainen piirtosuunta on kirjoittamisessa tärkeää kahdesta syystä. Se nopeuttaa kirjoittamista sekä opettaa kirjaimien sitomiseen. 2000 käyttöön otetuiden tyyppikirjaimien kohdalla julkaistu ohjeistus vielä tähdensi sitä, että vasenkätisille kirjoitussuunta on väärä, mutta se pitää silti harjoituttaa. Kuitenkin vuonna 2016 ei ohjeistuksella ole mitään merkitystä. Lapsille kun ei enää opeteta kirjaimien sitomista eli tuttavallisemmin kaunokirjoitusta ja nopeuskin on nyt ihan riippuvaista kirjoittajan kädestä. Miksi siis ohjeistus jota esikoulussa annetaan nojaa menneeseen maailmaan?

Aamulla asiasta kysyin esikoulussa ja sain vastaukseksi että koulu on viestinyt että kirjoitussuuntia pitää tarkkailla. Asia on varmasti vielä pari vuotta sitten ollut totta, mutta onko se enää. Pikainen kysely paljasti ettei pikkukoululaisten käsialaan puutua muutoin kuin tapauksissa joissa käsiala on epäselvää tai piirtojärjestys hidasta kirjoittamista kohtuuttomasti. Loppujen lopuksi nuo meikäläiset aakkoset kun ei ole vivahteikkuudeltaan missään japanin kirjoitusmerkkien kastissa. Asian kaivelu on selvittänyt myös sen miten vähän esimerkiksi opettajakoulutuksessa vasenkätisyyteen tutustutaan ja miten vähän asiaa ymmärretään edellenkin.

Olisi monella tapaa helppoa vain sanoa lapselle, että piirrä jatkossa se viiva toiseen suuntaan, mutta niin kauan kunnes joku pystyy minulle järkevästi perustelemaan miksi viivan piirtosuunta on tärkeä, en vain kykene. Asioiden tekeminen kyseenalaistamatta sitä miksi asiat pitää tehdä vaikeimman kautta ei vain toimi. En näe järkeä pakottaa lasta piirtämään viivoja ns oikein kun eskarin opettajakin itse totesi, että parin vuoden päästä on ihan se ja sama miten ne viivat piirtää. Erityisen ärsyttäväksi tämä asia tulee siinä, etten mielelläni kyseenalaistaisi lapselle esikoulun aikuisten auktoriteettiä. Lapsen maailmassa asioiden suuruuksien ja merkityksellisyyksien arvottaminen ei ole kovin helppoa. Väärään suuntaan piirretty viiva tai turvallisuusohjeet ovat molemmat yhtälailla ärsyttäviä ohjeita rajoittaa lapsen luontevaa olemista. Jos nyt opetamme, että hän saa kyseenalaistaa toisen niin miten varmistamme ettei hän seuraavaksi kyseenalaista myös toista?

Niin ja totetaan nyt sekin vielä kun vauhtiin päästiin, että varsinkin päiväkoteihin tiensä löytäneet molempikätisten sakset eivät muuten ole lainkaan sama asia kuin vasenkätisten sakset joissa terät on toisin päin kuin perinteisissä saksissa. Molempikätisten sakset teoriassa istuvat kauniisti käteen, mutta käytännössä ote ei toimi lainkaan niin kuin pitäisi. Eikä edes aloiteta siitä, että oman kokemukseni mukaan kukaan ei myöskään opeta että vasenkätisen kannattaisi aloittaa leikkaaminen ihan jostain toisesta kulmasta kuin oikeakätisen.