Paluu työelämään

Neljän viikon sairausloman jälkeen tuli eilen se päivä jolloin palasin töihin. Tai no kävin jo viime viikolla yhtenä päivänä istumassa palaverissa ja pakkaamassa työhuoneeni kamat. Eilen sitten yritin muistaa mennä täysin toiseen kerrokseen töihin ja käytin työpäivästäni ison osan purkaen muuttolaatikoita ja kytkien tietotekniikkaa paikoilleen.

IMG_3951

Kaikkien kypsien 36-vuotiaiden tavoin laitoin hyllylle istumaan itse itselleni ostamani Supergirl-nuken, ystältäni saaman yksisarvislumisadepallon sekä lapsen piirtämän lohikäärmeen. Ei tässä vielä mitään oman elämän Terästyttöjä olla, mutta voidaan ainakin leikkiä että olen sinne matkalla.

Tuskastuttavan hitaalla matkalla, mutta ehkä tässä pitää hyväksyä sekin, että jos jaksamisvelkaa on kerrytetty vuosia niin ei tästä suosta ihan hetkessä itseä nosteta. Paluu arkeen nimittäin on tosi hidasta. Alkuun teen kahta päivää viikossa ja vappuna tähtään siihen, että tekisin töitä kolme päivää viikossa. Tämän mahdollistaa työterveyden suosituksesta aloitettu osasairausloma ja työnantaja, joka lähti kohtalaisen ennakkoluulottomasti muokkaamaan työtäni siten, että osa-aikainen työ nyt kerrankin on aidosti mahdollista. Tänään istuin ensin alas esimiehen kanssa määriteltiin minulle nyt keväälle työtehtäviä ja loppupäivän säädin kalenteriani kuntoon. Nyt siellä lukee kiltisti miten aikani jaan työn ja toipumisen välillä ja olen myös kirjannut näkyviin omien projektieni ajankäyttöä.

Käytännössä siis osasairausloma tarkoittaa töiden tekoa 40-60% normaalista viikkotyöajasta ja nyt alkuun teen vain 40 %:sta työaikaa. Itse totesin itseni tuntien, että on turvallisempaa tehdä kokonaisia työpäiviä harvemmalla tahdilla sen asemasta, että olisin lähtenyt tekemään useampia työpäiviä lyhyemmillä tunneilla. Jälkimmäinen on usein suositeltua siitä syystä, että aina kahdeksan tunnin työpäivä ei vain ole jaksamisen rajoissa. Itse kuitenkin epäilen että en osaisi lyhyitä päiviä vaan unohtuisin tekemään töitä sen asemasta että lähtisin kahdelta jo kotiinpäin. Epäilen myös että tämä minun käytäntöni auttaa siinä että saan helpommin eroteltua työn ja vapaa-ajan välisen eron sen asemasta että vähän joka päivä kävisin työasioita pohtimassa. Asiantuntija kun ei kuitenkaan aina saa aivojaan narikkaan kotiinlähdön aikaan.

Odotukset ovat siis korkealla ja toivon että tästä se hidas paraneminen lähtee liikkeelle. Itselläni on jotenkin nyt äärettömän hyvä fiilis. Tähän varmasti auttaa se, että aikaisempi näkoalattomuus on lähtenyt nyt korvautumaan selkeillä suunnitelmilla ja moni aikaisempi kuormitustekijä on tunnistettu ja niistä yritetään nyt päästä mahdollisimman monella tapaa eroon. Ei asiat varmasti maagisesti yhdessä yössä tai edes yhdessä kuukaudessa muutu, mutta toivottavasti tämä nyt on se oikea suunta.

Rakkaus työhön voi imeä myös kuiviin

Kävin tänään tapaamassa taas työpsykologiani. Sitä tyyppiä, joka suositteli minulle sairaslomaa jo tammikuussa, mutta jota minä en uskonut vaan sinnittelin vielä melkein kaksi kuutta töissä.

IMG_3422

Tämän vajaa kaksi kuukautta olen käynyt aika paljon dialogia itseni kanssa siitä mitä tässä nyt oikein on tapahtumassa. Olen tuijottanu tätä maisemaa työhuoneen ikkunasta ja tuijottanut junan ikkunasta vilisevää metsää ja yrittänyt selvittää missä olen ja mihin olen menossa.

Olen tajunnut, että suhteeni työhöni on monella tapaa epäterve. Sinäänsä asia ei ole mitenkään poikkeuksellista. Työskentelen järjestössä ja olen tähän järjestöön tullut töihin suoraan luottamustoimesta. En oikeastaan muista edes enää siihen, että miltä tuntuu se, että työ on vain työtä. 11 vuotta hommia rakkaudesta lajiin on saanut suhtemme muuttumaan oikeastaan aikalailla samaksi miten alkoholisti suhtautuu alkoholismiin. Olen menettänyt täysin suhteellisuudentajuni sen suhteen mitä on normaalit työmäärät ja olen löytänyt vakuuttelevani itselleni, että luen työsähköpostit nyt vain tämän yhden kerran illalla ja sitten alan taas olemaan itselleni armollinen.

Mitenkään yksinhän tässä suossa rämmi. Olen yhteisöpedagogiopintoihini liittyen nyt aika paljon selvitellyt kolmannella sektorilla palkkatöissä olevien työelämäkysymyksiä ja siellä nousee esiin oikeastaan kaikki minun työssäni olleet ongelmat. Teen työtä rakkaudesta lajiin. Uskon aatteeseen ja teen sen eteen töihin, jolloin myös sitten helposti teen vielä sen yhden ekstravenymisen tilanteissa, joissa se ei ole enää järkevää. Toinen haaste on epäsosiaaliset työajat. Työskentelen jäsenrajapinnassa ja koska jäsenistä iso osa on päivät töissä ovat kaikki koulutukset ja tilaisuudet iltaisin. Koulutukset ovat työni yhtä parasta antia, mutta silti pakko myöntää tilanteessa jossa palautumisaika on vähissä loppuu myös paukut kouluttajalta. Ja sitten on se kolmas teema, joka järjestöissä erityisesti korostuu. Vallan ja vastuun rajat. Laki lähtee siitä, että yhdistyksessä työnantajana toimii hallitus. Käytännössä kuitenkin meidänkin kokoisessa järjestössä se hallitus on täysin kuutamolla siitä päivittäisarjesta mitä me rivityöntekijät tehdään. Ja sitten kun ongelmana on se, että palkkajohtokaan ei aina ole ollut selvillä mitä pitää tehdä niin se valta ja vastuu ei ole tosiaankaan mennyt aina kuten olisi pitänyt mennä.

Työn tulevaisuutta kertovat tutkimukset tukevat kyllä sitä, että autonominen työ yleensä lisää asiantuntijan hyvinvointia, mutta kun autonomia muuttuu yksin sinnittelyksi niin sitä tulee yleensä seinä vastaan. Itselläni tämä tapahtui vähän huomaamatta useamman surullisen sattumuksen sarjana. Tiimistä yksi eläköityi kesken organisaatiouudistuksen, toisen määräaikaisuutta ei jatkettu ja kolmas joutui pitkälle saikulle. Surkeiden sattumusten sarjan myötä päädyin tekemäni yksinäni neljän ihmisen töitä varsinkin koulutusten osalta ja sitten en alkuvuodesta ollutkaan kotona käytännössä lainkaan. Lapsihan tuosta alkoi oireilla ja kun lapsi oli koko ajan perseen ammuttu karhu ja minäkin lähinnä vollotin omaa kurjuuttani kaikki hetket kotona niin alkuvuoden aikana meidän perheessämme ei elo ole ollut ihan ruusuilla tanssimista. Silti yritin venyä ja sinnitellä, koska se perussyy oli aina olemassa. Ne meidän jäsenet. Ne jäsenet tarvitsee apua ja enhän minä voi jättää heitä pulaan. Tässä kohtaa olisin tarvinnut oikeasti sitä, että joku olisi tullut toteamaan, että et voi auttaa muita ennen kuin autat itseäsi.

Tämän päivän keskustelu päättyi siihen että todettiin, että nyt vasta ollaan sen suhteen alkutekijöissä. Monella tapaa itseasiassa olen huonommassa jamassa kuin mitä olin vielä viikko sitten. Angiina ja vuodelepo pakottivat kyllä lepäämään mutta palautumisesta ei voida puhua vielä mitään. Torstaina menen lääkäriin ja sitten katsotaan jatkoa. Siihen asti sitten yritetään tehdä niitä asioita jotka olisivat palauttavia. Jos vaikka tämä streptokokki A olisi nitistetty tällä antibioottikuurilla.

 

Se ei niin hallittu hysteria

Viikko ja kaksi päivää sitten tein illalla kotisohvalla päätöksen, joka varmaan olisi pitänyt tehdä aikaisemmin. Varasin maanantaille ajan työterveydestä ja torstaina puhuin asiasta avoimesti tiimiparilleni sekä muutamille muille työkavereilla. Perjantain suunnittelupäivässä sanoin sen sitten lopulta ääneen myös yksikön johtajalle ja uudelle aloittavalle esimiehelle.

Olen väsynyt ja tarvitsen lepoa.

Tai no väsynyt ei ehkä oikein ole oikea sana kuvaamaan tätä mitä olen. Olen yhtä aikaa rätti poikki ja kaikki aistit äärimmilleen viriteltynä. Työkaveri kuvaili minua ylivireäksi ja se nyt ehkä parhaiten kuvaa tilaani. Ilmeisesti myös olin ollut jo niin kamalaa katsottavaa, että iso osa työkavereista lämpimästi kannusti olemaan tulematta töihin vähään aikaan.

IMG_3431

Tosin ei tässä nyt tarvitse olla mikään ruudinkeksijä huomatakseen että tässä on nyt rouva joskus parempiakin päiviä nähnyt. Hymy ei enää ollut noussut silmiin asti aikoihin ja huumori muuttui ilkeäksi. Sitten kun siihen yhdistettiin aamuyöunettomuus ja liian vähäinen palautumisaika niin lopputulos oli nyt aika helposti nähtävissä. Viimeinen pysäytys itselleni oli se kun tiistaina vaihdoin salasanaa ja puoli tuntia myöhemmin olin unohtanut koko salasanan. Tajusin muuttuneeni dementoituneeksi mummoksi. Siksi jolta puuttui kaikki sosiaalisten normien ymmärryksen taju ja jonka pää vuosi kuin seula. Aloin myös huomata, että minulta oli kaikki kärsivällisyys asiakkaita kohtaan käytetty loppuun ja totesin, että nyt pitää ottaa neuvo lentokoneiden turvallisuusohjeista. Pelasta ensin itsesi jotta voit pelastaa muut.

Maanantaina sitten menin sinne lääkäriin. Taustalla minulla oli aikaisemmat käynnit jo työpsykologilla ja siellä vakavan työuupumuksen rajalle nousseet pisteet. Lääkäri pisti tekemään masennusseulan ja onneksi me työuupuneet ollaan yleensä helposti masennuksen määreet täyttäviä niin sain nyt sitten senkin diagnoosin. Tosin tässä nyt suoraan sanoen aikamoisesti vituttaa, että nyt minulla sitten on masennusdiagnoosi vaikka en tunne itseäni masentuneeksi. Olen vain polttanut itseni loppuun, mutta sitähän meillä ei tunnusteta syyksi palkalliseen sairalomaan niin ollaan nyt sitten masentuneita ja ahdistuneita. Kaksi viikkoa näin alkuun tuli sairaslomaa ja käskyksi tehdä hitaita kävelylenkkejä ja syödä tervellisesti sekä yrittää nukkua.

Nukkunut olen mutta kahden muun kanssa on sitten ollut vähän heikompaa. Tiistaina alkoi nimittäin helvetillinen kurkkukipu ja kun eilen sitten vääntäydyin lääkäriin tuli diagnoosiksi angiina. Eli minä tunnollinen työntekijä nyt sitten sairastan kaikki sairaslomat yhdellä iskulla. Mitähän tässä nyt vielä voisi keksiä tähän päälle. Uni rytmi minulla on ihan perseellään kun kipeä nielu on herätellyt öisin ja toisaalta olen torkkunut päivisin. Lähinnä palauttavaa toimintaa olen ollut lukiessani Tuija Lehtisen vanhoja romaaneja Storytelistä. Nyt ehkä pikku hiljaa alkaa taas elämä voittaa, joka on hyvä asia, koska kaikki tuo määrä romanttisia tarinoita ei vain tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Varsinkin kun nuo Lehtisen kirjat ovat sellaisia että jo aika alkumetreiltä yleensä tietää kenen kanssa kolmiodraamojen pyörityksessä pyöritetty päähenkilö joutuu päätyy yhteen (yritän sensuroida tuota sisälläni asuvaa antiromantikkoa).

Mitä tämän jälkeen? Enpä tiedä. Ensi viikolla menen juttelemaan uusiksi sekä psykologin että lääkärin kanssa. En edes uskalla arvata mitään. Yritän nyt ensin hoitaa tämän perkeleen angiinan pois päiväjärjestyksestä ja sitten alkaa pistää elämääni takaisin pakettiin. Tosin olen myös antanut itseni ymmärtää, että yksi ongelma miksi tässä nyt ollaan on tämä minun haluni suorittaa asioita, että toisaalta tämä angiina nyt kyllä tuli niin oikeaan aikaan. Joskus näemmä pitää se pakko pysähtyä tulla monella tavalla ennen kuin jääräpää uskoo.

No tämäkin vielä

Tammikuun puolella näin yhden valmentajakollegan tekemän päivityksen siitä miten vuosi 2018 on alkanut ihanalla energialla ja miten voi vain tuntea että tämä on mahtava vuosi. Tuijotin päivitystä ja en keksinyt edes mitään kyynistä sanottavaa. Itse kävin tammikuun kunniaksi kellottamassa työterveyspsykologilla 60 pistettä työuupumustestistä ja pakko sanoa, että energiat on jota täällä meidän suunnilla liikkuu on kaikkea muuta kuin hyviä.

Olen nyt tehnyt kohta kaksi kuukautta yksin töitä joita normaalisti tekee kolme. Tässä puuhassa keho ei pääse palautumaan ja keho ei palaudu ollaan siinä pisteessä, että tässä ei poltella kynttilää molemmista päistä vaan ihan joka paikasta. Toki tässä on nyt tehty aika paljon sen eteen etten olisi näin kuormittunut. Olen saanut itselleni takapäivystäjän jolle siirtää asiakkaita ja kalenterista vedettiin henkselit yli muutamille koulutuksille, mutta kyllä tässä huomaa, että en ole lähelläkään vielä normaalitilaa.

Koska normaalisti en esimerkiksi ala itkeä kun uudet kengät hajoavat käteen ensisovituksella

IMG_3230

Että en nyt tiedä mitä universumi minulle yrittää puhua. Ehkä sitä että ei pitäisi harrastaa ostosterapiaa, mutta nuo Parikan tossut nyt vaan oli niin hurmaavat ja reilussa alessa.  Mutta onhan tämä nyt helvetin ironista. Sitä yrittää hemmotella itseään ostamalla designtossut ja lopputuloksena päätyy itkemään olohuoneen lattialle kun noista kengistäkin on vain lisää stressiä ja kuormitusta tilanteessa jossa ei tarvita yhtään lisää stressiä ja kuormitusta. Verkkokaupasta sain viimeisen omaa kokoani joten vaihtaa noita ei voi, en millään jaksaisi alkaa lähettää niitä takaisin Italiaan, mistä kengät minulle lähetettiin ja vaikka saisin kengät liikkeelle ja rahat takaisin niin olisin ilman kenkiä koska mokomia ei enää mistään minun koossani saa. Ja rehellisesti sanottuna nyt vähän meni maku siihen, että kengät varmasti ehjänä pysyvät jos laatu on tuota kamaa että metallisen lenkin saa katkeamaan kiristämällä tarranauhaa.

Tai sitten vaihtoehtoisesti olen tässä stressaantuneena alkanut kanavoida jotain sisäistä mutanttiani. Ehkä kaikki vuosien saatossa juomani cokis on muuttanut minut supersankariksi (tai no antisankarin puolelle tämä saattaa valua) joka saa maagiset voimat työstressin kivutessa pilviin.

Niin tai näin, lisätään nyt sitten tämäkin asia sinne to do listalle lapsen koulun helmimarkkinoiden, tiliöitävien kuittien, vastausta odottavien asiakkaiden ja deadlinea odottavien opintojen kanssa.

Löydät minut makaamasta olohuoneen matolta

Tai junasta.

Tai Itä-Pasilasta.

Tai sinnittelemässä arjen parissa.

Haluaisin löytää energiaa kirjoittamiselle, mutta tässä ja nyt on pakko myöntää, että minulla ei vain riitä paukut. Töitä on liikaa ja tilanne ei ratkea sen osalta vielä toviin. Opintojakin pitäisi saada etenemään, mutta on ollut pakko myöntää, että nyt tällä hetkellä ei paukut riitä kuin siihen, että aamulla raahaudun töihin ja illalla raahaudun kotiin tai hotellille. Onneksi niiden opintojen suhteen tilanne ei ole katastrofaalinen. 15 opintopistettä pedagogisia opintoja pitää rutistaa helmikuun loppuun mennessä kasaan ja sitten ei jäljellä enää ole kuin opinnäytetyö, josta on jo teoriaosuus jo hyvällä mallilla. Eli ne voivat nyt odottaa, että saadaan töiden kanssa sinniteltyä.

Tavallaan ironista, että tämän syksyn ajan olen eniten kouluttanut meidän jäseniä ajanhallinnasta ja nyt sitten itse yritän vain sinnitellä ettei korttitalo romahda. Tai lähinnä keskityn vain toivomaan etten vaan sairastu tai ettei mistään puskista tule enää mitään yllättävä. Että jotenkin nilkutetaan helmikuulle, jolloin toivottavasti saan tiimiparini takaisin töihin ja muutenkin toivottavasti asiat lähtevät selviämään.

Lyhyesti sanottuna kuitenkin nyt on ehkä vain paras hyväksyä, että tämä blogi ei päivity vaikka miten haluaisin löytää tällekin aikaa. Palataan siis asiaan myöhemmin.

Ihanat rutiinit

Olen töihin palattuani reissannut ympäri Suomea lähinnä puhumassa ajanhallinnasta. Tämä on vähän tällainen ne jotka osaa tekee mitä vaan, jota ei, ne ryhtyy opettamaan -tyyppinen tilanne. Rehellisesti sanottuna kun olen ehkä maailman huonoin itsensä johtaja. Jos jonkun asian voi jättää huomiseksi niin sinne minä sen varmasti jätän.

Yksi asia kuitenkin missä olen aivan huippuhyvä on rutiineissa. Elin elämäni ensimmäiset 20 vuotta syöden suunilleen joka ilta iltapalaksi saman voileivän. Ja itseasiassa edelleenkin syön sen saman jälkiuuniruisleipäpalan iltapalaksi. Olen myös tässä suunnilleen pari kuukautta syönyt joka aamu aamupalaksi saman mahdollisen sekoituksen vegaanisesta rahkasta ja tykötarpeista. Jos ostan eväitä junaan ostan aina saman täytetyn sämpylän. Kävellessäni asemalta töihin kävelen yhtä reittiä ja palatessani iltapäivällä toista. Elämäni on täynnä rutiineja. Osa niistä on hyviä, osa niistä on huonoja. Kaikille niille yhteistä kuitenkin on se, että niiden olemassaolo vapauttaa minulta äärettömän paljon energiaa kaikkeen muuhun.

hallittuhysteria

Mitään järkeähän tämän kuvan valinnassa ei ole, olkoot se esimerkki niistä huonoista rutiineista. Työkoneeni on menossa tällä viikolla vauhtiin ja kun sitä olen nyt tonkinut on sen uumenista löytynyt käsittämätön määrä kansioimatonta tauhkaa kuten tämäkin muutaman vuoden takaisin blogin kuvituskuva.

Hyvistä rutineista taas puhuttessa huomaan olevani työmatkoilla rutinoitunut reissaaja. Yhdessä kohtaa ostin aina Joensuun Sokokselta rintaliivit koska siellä sattui olemaan hyvin isoja aakkosia pienellä ympärysmitalla. Nyt huomasin juovani varmaan viidettä kertaa putkeen misokeittoa Jyväskylän Hanko Sushista. Reissujen rutinoitumisesta kertoo myös se, että niin paljon kun yövyn hotelleista on minulta turha kysyä tarjottiinko hotelliaamupalalla pekonia. Itse osaan kertoa mistä löytyy puuro ja että oliko tarjolla kunnon ruisleipää vai yrittivätko ne syöttää Reissumiestä ihmiselle.

Olen itseasiassa tullut nyt siihen tulokseen, että tämä rutiinien luomisen taito on se ainoa millä pysyn selväjärkisenä tässä epäsäännöllisessä reissuarjessa. Kun minulla on ne tietyt hotelliaamupalat ja muut hotellirutiinit, junamatkan rutiinit ja mobiilityön rutiinit se matkustaminen ei vie oikeastaan lainkaan resursseja. Pakkaan kamatkin jo rutiinilla, ostan junaliput ja varaan hotellihuoneet rutiinilla ja sitten kuun lopussa välttelen kuittien selvitys viimeiseen päivään asti, sekin vahvasti rutiinien voimalla.

Kuitenkaan kaikki rutiinit eivät ole aina niin hyvästä. Juon aivan liikaa Zero Colaa ihan vain rutiinilla. Ostan sen epäterveellisimmillä täytteillä varustetun sämpylän rutiinilla ja tartun suklaalevyyn juurikin rutiinien voimasta. Eli nyt pitäisi löytää jostain rutiini sille, että jaksaisin lähteä uudelleenohjelmoimaan rutiinejani uusiksi paremmiksi rutiineiksi. Sille, että muistaisin kantaa vesipulloa mukanani, sille että rutinoisin itseni käymään kolmasti viikossa kävelylenkillä, sille että rutinoituneesti kävelisin sen epäterveellisiä sämpylöitä myyvän vitriinin ohi. Yksi rutiini josta voisin myös luopua on parita kolme-pelien pelaamisesta (eli siis Candy Crushit ja vastaavat, en sentään pyöritä vapaa-ajallani mitään polyamorista deittailupalvelua) ja korvata ne vaikka jollain rutiinien opetteluun tarkoitetulla pelillistämisen sovelluksella.

Niin paljon kun rutiineja rakastankin tässä kohtaa on myös kiitettävä tätä työtäni. Se tulee sopivasti ravistelleeksi tällaista rutiinien rakastajaa. Olen tässä nyt sen lisäksi että haastan noiden asiakkaiden ajattelua myös opetellut haastamaan omaa ajatteluani sen suhteen, että miksi toimin miten toimin. Ja itseasiassa joutunut huomaamaan, että siinä missä minä ehkä epäonnistunut itseni johtamisessa onnistun muissa ajanhallintaan liittyvissä kysymyksissä kun puhutaan siitä miten priorisoidaan, tehdään työtä näkyväksi ja suunnitellaan aikabudjetteja.

Tosin tämä töihin paluu on ollut myös yhdenlainen kantaanpään kautta oppimisen kokemus tuosta jälkimmäisestä. Otimme kesällä tietoisen riskin syksyä suunnitellessa ja nyt ne kaikki riskit sitten reaalisoituivat. Minun palatessani töihin joutui tiimikaverini jäämään pois töistä. Nyt tässä on sitten marraskuu tehty omien töiden lisäksi iso siivu myös työkaverin töistä ja tämän jälkeen kyllä muistan varmaan lopun ikääni sen että miksi aikabudjetointi pitää antaa sille pessimistisimmän aikakäsityksen omaavalle tehtäväksi. Siinä missä opintovapaa kirkasti minulle sitä että asioiden pitää muuttua ajankäytössäni ja priorisoinneissa on tämä marraskuu vaan entisestään korostanut sitä.  Kevään kalenteria koostettaessa lupaan itselleni, että luon uuden rutiinin ja syleilen sisäistä ajankäytön pessimistiäni, joka pyrkii tunnistamaan joka ikisen riskin aikabudjetoinnissa.

Kun asiat eivät mene niin kuin suunnittelee

Supervoimani on asioiden suunnittelu ja ennakointi ja nautin siitä, että saan pitää kaikki langat näpeissäni. En myöskään pidä siitä, jos minut sysätään pelkääjän paikalle omassa elämässäni. Nyt kuitenkin löysin itseni aika tukevasti sieltä pelkääjän paikalta.

Opintovapaan alkaessa olin etukäteen miettinyt miten päiväni rakennan. Saatan lapsen koululle ja lähden itse lenkille tai salille. Kotona lounaan jälkeen opintoja hyvässä tahdissa pari tuntia joka päivä. Säännöllisiä opintopiirejä opiskelukavereiden kanssa, tasapainoista ravintoa ja riittävästi liikunta. Noh, ei ihan mennyt niin kuin suunnittelin.

IMG_0831

Olimme varautuneet, että koulun alussa lapsi on se joka sairastaa, mutta meillä sairastikin äiti. Kuutisen viikkoa sitten iski flunssa joka ei vain parantunut. Salille olen opintovapaan aikana päässyt kerran, uimaan kahdesti. Kävelemässä olen yrittänyt joka päivä käydä edes pienen lenkin, mutta en tiedä minkä verran lätäkössl lilluvien lehtien katselua voidaan pitää urheiluna.

Tällä viikolla sitten taivuin ja menin lääkäriin. Tulehdusarvot rajoissa, hemoglobiini enemmänkin kuin ok, kitakaaressa sientä tiheästä astmalääkkeen käytöstä ja diagnoosiksi hoitotasapainosta nyrjähtänyt astma. Sain paria troppia, joista toinen saattaa aiheuttaa vainoharhaisuutta, mutta nopeuttaa toipumista ja toisen olisi sitten tarkoitus nuo keuhkot elvyttää toimintaan. Lääkekuurin neljäntentä päivänä alkaa jo vointi kääntyä elämän puolelle, mutta kyllä rehellisesti sanottuna vituttaa, että tämä mahdollisuus keskittyä omaan hyvinvointiin nyt vähän vedettiin jalkojen alta pois. Tosin kyllähän tässä nytkin yritän kovasti itsestäni pitää huolta.

Opinnot ovat sentään edenneet. Sain kasaan 10 opintopistettä kesäopintoja aikataulussa, opinnäytetyö on edennyt niin että minulla on aika selkeät sävelet ja sitten toivottavasti ensi viikolla voin vihdoinkin keskittyä itse kirjoittamiseen kun olen saanut itseni kuosiin. Opintovapaata olisi vielä jäljellä 2,5 viikkoa, mutta niistä viimeisen viikon lapsi on syyslomalla, joten en ainakaan mitenkään kovin täyspainoisesti pysty opintoihin keskittymään.

Toisaalta mietin, että onko tämä nyt joku tapa jolla elimistöni suoraan kertoo että nyt on aika hidastaa. Tein vuodessa yli 70 opintopistettä opintoja töiden ohella ja kun tuo työ vielä pakottaa tekemään ja liikkumaan epäsosiaalisiin aikoihin niin kyllähän tässä on kynttilää poltettu molemmista päistä. Pakkolevosta on ollut se hyvä puoli, että samalla kun keho on levännyt niin on levännyt myös mieli. Toki sitten haittapuolena on se, että olen koukuttanut itseni erinäisiin päivätelevision ohjelmiin.

Millä fiiliksellä sitten olen palaamassa töihin? Hyvällä. Opinnäytetyö tuskin on valmis, mutta koska kurssaikataulujen vuoksi viimeiset pedagogiset opinnot kestävät kuitenkin ensi keväälle niin ei tässä mikään kiire ole. Breikki työarjesta on tehnyt hyvää. Nyt itseasiassa onnistuin siinä paljon paremmin mitä aikanaan vuoden mittaisella perhevapaallani. Pari kertaa olen töissä käynyt työkavereiden kanssa lounaalla ja hoitamassa yhden talousjutun, mutta muuten en ole liiaksi töitä ajatellut. Tästä myös iso kiitos kuuluu työkavereille, jotka ovat tajunneet olla soittelematta perään. Työsähköpostin salasana näyttää vanhentuneen viime viikolla, mutta en ole jaksanut edes päivittää sitä. Toki nyt en pääse kirjautumaan työkoneellekaan, mutta enköhän minä tällä omalla Chromebookilla pysty hoitamaan opiskelut riittävästi.

Monella tapaa ajatukset kirkkaina kuvittelen ainakin palaavani töihin. Huomaan jo odottavani innoissani, että pääsen työstämään tulevia koulutuksia. Vähemmän innoissani odotan sitten pitkiä työmatkoja ja sitä, että arjen rytmi muuttuu. Sen tämä breikki on ainakin opettanut että paitsi että tykkään työstäni ja tiedän että olen hyvä tässä mitä opiskelen niin jossain kohtaa tahdin pitää muuttua. Joko enemmän arkivapaita iltatöiden vastapainoksi, enemmän autonomiaa työaikojen sijoitteluun ja enemmän autonomiaa siitä mistä töitä teen. Varsinkin sitten kun opinnot on paketissa on pakko miettiä uusiksi miten ylityötunteja tasaan, koska tästä sairastelusta huolimatta olen nyt kyllä oppinut että tässä itse rytmittämisessä on omat puolensa. Toki tiimin kanssa työtä tehtäessä pitää toimia koko tiimin tarpeet huomioiden, mutta eiköhän sitä aina joku perjantai- tai maanantaivapaa viikkoon mahdu edes kerran kuussa.

Ja sitten tästä päästäänkin siihen miten itsenäisyyspäivän tienoilla voin avautua siitä että miten se töihin paluu ei mennytkään lainkaan niin kuin suunnittelin, mutta enköhän silloinkin ole löytänyt jonkun asian jota suunnitella lisää…