Pidän kirjoistani sellaisina, että ne ovat tukevasti irti arkitodellisuudesta. Lapsena aloitin fantasialla, teininä lisäsin pakettiin scifin ja taisin vähän kasvaa molemmista yli jossain vaiheessa ja nykyisin todellisuuspakoisena tartun useimmiten dystopiakirjoihin. Viimeiset vuodet ovat tässä genressä ollut melkoista juhlaa. Ainakin jos ilkeää lukea YA-kirjallisuutta edelleen vaikka seuraavaksi mittarissa on jo 35 vuotta.

Vappuna otin lukujonoon James Dashnerin The Maze Runner -trilogian. Tarina tuli minulle ensin tutuksi elokuvana (jota tosin en ole nähnyt, koska haluan ensin lukea kirjat). Trilogia alkaa tilanteesta jossa käytännössä kaikeen muun paitsi nimensä unohtanut Thomas herää labyrintistä, jossa hänen lisäkseen on joukko muita muistinsa menettäneitä poikia.

Kovin paljon muuta tarinasta ei pysty kertomaan ilman ettei sorru spoilaamaan. Trilogian kohdalla kuitenkin voi päätellä että yleensä jippoja on tiedossa ainakin muutaman mutkan verran. Tosin uskallan väittää, että tämän kirjasarjan kohdalla kustannustoimittajan olisi pitänyt olla tiukkana ja paketoida kirjat yhdeksi tarinaksi. Tarinassa riittäisi imua yhdeksi tiiliskiveksi, mutta trilogiana tarina oli paikoitellen ihan joutokäynnillä. Onneksi sentään elokuvien kohdalla näyttäisi löytyvän uskallusta rikkoa kaava ja leffoja on tulossa vain kolme.

Reissu Lontooseen oli onneksi hedelmällinen myös kirjarintamalla, joten taidan päästä jo tällä viikolla seuraavan trilogiani kimppuun. Loppuviikosta luvassa olisi pistokeikka Jyväskylään eli junassa on aikaa nauttia yllin kyllin sekä teetä että dystopiaa.