Kategoria: Viihdettä lapsille

Pelikasvatuksessa riittää kun olet aikuinen

~ Anu ~ Kommentoi

Tässä on nyt taas pari vähemmän iloista päivää, jos olet pelikasvattaja. Ensin Darude osin ihan aiheellisesti nosti esiin sen, että peliaddiktio on vaarallinen asia, mutta sitten tämän jälkeen Hesari päätti kaivaa naftaliinista Jari Sinkkosen.

Sinkkosesta on tullut näin eläköitymisen myötä yksi pirun Paavo Väyrynen. Se sinkoaa jostain laatikosta esiin vieteriukon lailla joka ikinen  kerta kun vähänkin puhutaan kasvattamisesta vaikka näin yhteiskunnan eteenpäin kulkemisen vuoksi olisi parempi, jos kumpikin keskittyisi vaikka sauvakävelemään, bingoamaan ja tekemään mitä nyt eläkeläiset yleensä tapaavat tehdä. Pitkän työuran jälkeen olisi hyvä ihan nauttia vaikka työnsä hedelmistä sen asemasta että muuttuu vain höperöksi huru-ukoksi. Koska sitä tuo Sinkkosen meininki nykyään on ainakin tuon Hesarin jutun perusteella.

Jutussa nostetaan esiin miten Sinkkoseen yhteyttä ottaneet vanhemmat ahdistuvat lapsensa peli-innosta tai miten vanhempaa ärsyttää se, että muut vanhemmat eivät sitoudu ikärajoihin ja lapsi vinkuu ja kitisee kun kaverit saa pelata mutta itse ei saa. Tässä kohtaa jotenkin itsellä tippui täysin maahan. Ei ongelma meillä ole lapset jotka haluavat pelata vaan vanhemmat jotka eivät vain jaksa olla tämän asian kanssa vanhempia.

IMG_4422

Eipä sillä, kyllä minä tiedän että joskus ei vaan jaksa. Kun raahaudut töistä kotiin aivot surraten edelleen työpäivän ylikuormitusta keksisin miljoona mielekkäämpää asiaa kuin alkaa vääntämään jostain perkeleen mobiilipelistä, jota kaikki muut eli ainakin yksi luokkakaveri saa pelata.

Rehellisesti sanottuna olen todella usein keplotellut itseni tilanteesta ilmoittamalla, että kysypä kuule isältä ja karannut itse työmatkalle. Mutta todella usein asiasta riittää lapselle myös ilmoitus, että me vanhemmat tutustumme peliin. Klikkaamme itsemme Common Sense Mediaan tai kysymme vanhemmilta tieteenharjoittajilta eli lapsen serkuilta tai ystäviltäni joilla on vanhempia lapsia.

Peleistä vääntäminen on tylsää ja tympeää ja voisin äärettömän hyvin elää ilman tätä vääntöä, mutta koska ne pelit nyt vaan ovat sitä elämää jossa lapseni elää niin minun tehtäväni on jaksaa olla se aikuinen niinäkin hetkinä kun ei vain huvita. Sitä kun tavataan kutsua vanhemmuudesi. Se tarkoittaa sitä, että välillä pitää olla se nuiva ääliö joka kertoo että vaikka kuinka kaikki muut saa pelata ties mitä pelejä niin meidän perheessä vanhemmat skriinaa ne pelit ja päättää että pelataanko vai eikö pelata. Toisaalta se myös tarkoittaa sitä että parhaimmillaan peleistä voi löytyä uusia harrastuksia koko perheelle. Tai kun istuu lapsen vieraan katsomaan tämän pelamista ja kuuntelemaan hänen  ajatuksiaan saattaa sivussa kuulla jonkun sellaisen lapsen arkisen ajatuksen joka muuten jäisi kuulematta.

Yhtä kaikki, välillä tästä lasten mediakasvatuksesta puhuttaessa vain tulee mieleen, että lapsia enemmän hukassa tässä on se että vanhemmat eivät vain jaksaisi tässä arjen puristuksessa olla tässäkin asiassa pallon päällä. Onneksi näitäkään asioita ei tarvitse pohtia yksin. Yleltä tuli tänään ulos hyvä vinkkilista, Common Sense Mediasta löytyy hyviä vinkkejä joihin kiinnittää huomiota esim. Hesarin jutussakin esiin nostetun Fortniten kanssa ja yksinkertaisimmillaan sinne Facebookin voi laittaa julkaisun jossa kysyy kanssavanhemmilta vinkkejä. Me vanhemmat ollaan tässä kuitenkin samassa veneessä ja kun ruuhkavuosissa ne paukut on välillä vähissä niin voisimme myös auttaa toisiamme.

Lapsi ja ruutuaika

~ Anu ~ Kommentoi

Latasin marraskuun alussa lapsen iPadilla Storytel-sovelluksen, koska lapsi oli ehtinyt kuuntelemaan jo käytännössä kaikki äänikirjat mitä Bookbeatilta häntä kiinnostavista sarjoista löytyi. Storytelin puolelta taas tiedettiin löytyvän Harry Pottereita ja Liekehtivän pikarin kuvat silmissä lapsi odotti, että sovellus saadaan ladattua.

IMG_1808

20 päivää sovelluksen käyttöönoton jälkeen, eilen illalla noin kello kahdeksan kävi sitten niin, että Liekehtivä pikari tuli loppuun. Lapsi on siis kuunnellut viimeisen kolmen viikon aikana keskimäärin reilun tunnin äänikirjaa joka ikinen päivä.

Tämän rinnalla lapsi luonnollisesti on käynyt koulussa, jossa iltapäiväkerhoineen vierähtää kahdeksan tuntia. Hän nukkuu yössä yhdeksän tuntia ja tekee läksyjä, soittoläksyjä sekä puheterapiaharjoituksia noin tunnin päivässä. Kahtena iltana viikossa hän lähtee harrastamaan ja niihin menee matkoineen pari tuntia. Viikonloput ovat olleet vaihtelevan buukattuja. Silti sanoisin, että lapsen urakka on melkoinen saavutus. Ja hän ei ollut mitenkään uupunut tämän kuuntelunsa jälkeen vaan klikkasi heti innokkaasti seuraavan kirjan sarjasta. 33 tuntia ja laskettiin, että eiköhän tämä ole taputeltu jouluun mennessä.

Tämän lisäksi lapsi on viettänyt ruudun ääressä aikaa pelaten. Kuukauden suuri suosikki on ollut Clash Royale, joka lapsen puhelimeen päätyi kavereiden vinkkaamana ja jota meillä alkoi myös pelata mies, jotta saadaan toteutettua se periaate, että vanhemmat on about suunnilleen kartalla siitä mitä lapsi pelaa. Tämän lisäksi lapsi on päivittäin vieraillut pädille Netflixissä, Ruudussa tai Yle Areenassa. Ruudun ääressä siis tulee vietettyä aikaa melkoisesti jos kysytään niiltä ihmisiltä, jotka ovat tiukimpien rajoitusten ihmisiä. Itse kuitenkin tässä kohtaa kannustaisin katsomaan ikkunasta ulos. Marraskuu on ehkä ankein kuukausi mitä tästä maasta löytyy ja jos silloin nysvää enemmän sisätiloissa niin otetaan se sitten takaisin joku sellainen kuukausi kun ulkona voi liikkua ilman ettei silmälasit ole pisaroitunut umpeen.

Mediassa kuitenkin on nyt digipositiivisen kirjoittelun rinnalle alkanut nousta entistä äänekkäämin esiin tiukkojen rajoitusten koulukunta. Pahin näistä esimerkeistä löytyi tällä viikolla Hesarissa kun paljastui, ettei toimittaja edes antanut lastensa katsoa kerralla yhtä kokonaista elokuvaa. Mietin juttua lukiessani, että soveltaakohan hän myös itseensä näitä samoja toimitapoja ja jos ei niin miten hän mahtaa asian itselleen perustella.  Sillä välin kun lapsi on jatkanut siis itselleen luontevaa ruutuajan käyttöä minä päädyin sosiaalisessa mediassa vääntämään juurikin tuon Hesarin jutun pohjalta siitä, että onko munakellolla aikatauluttaminen hyvää mediakasvatusta vai ei. Itse sanon edelleen että ei ole. Ei edes siinä kohtaa kun lapsi on sitä addiktoituvaa sorttia.

Munakellottamalla  peliaika päättyy yleensä juuri siihen hetkeen jolloin sen ei ole hyvä päättyä pelin pelaajan kannalta. Kannustan itse edelleen ennemmin kokeilemaan sitä tapaa, että lapselle etukäteen ilmoitetaan koska on tarve pelaaminen lopettaa esim. vieraiden saapumisen, ruokailun tai kotoa lähdön vuoksi ja lapsi lopettaa pelin seuraavaan hyvään hetkeen. Tämä toimii, koska ainakin tuo oma lapseni sanoitti, että häntä eniten ärsyttää jos peli pitää lopettaa huonoon kohtaan.

Haluan tässäkin kohtaa taas korostaa, että se ettei ole peliaikoja ei edelleenkään tarkoita että lapsi saisi pelata aina ja joka paikassa ja mitä tahansa. Meillä vanhemmat tarkastavat pelit etukäteen. Lapsi ei saa ladata mitään kännykkäänsä itse ja selvästi myös kerromme koska saa pelata ja koska ei. Hesarin jutussa pelikokeilun fiaskoksi kerrottiin että lapset eivät irtautuneet pelistä kun isoäiti yritti houkutella pelaamaan. Meillä esim. pelaaminen loppuu kun kylään tulee vieraita. Toki lapsi pelaa myös isoäitinsä läsnäollessa koska välillä vietämme saman katon alla useitakin vuorokausia putkeen, mutta silloinkin pelit eivät esim. änge ruokapöytään. Ja vaikka lapsi tietää tämän niin ei se estä sitä yrittämästä kysyä sitä. Viimeeksi tänään kävimme keskustelun siitä miksi pädi ei ole tervetullut pöytään, mutta ei siitä mitään tunnereaktioita tullut. Lapsi tuli pöytään ja istuimme ruokailun ajan keskustellen heidän luokan itsenäisyyspäiväjuhliin valmistelemasta esityksestä.

Olen miettinyt, että mikä voisi meillä saada pelikäytännöt vaatimaan muutosta. Ensimmäinen olisi selvästikin se, että lapsi laiminlöisi omat velvollisuutensa koulun ja harrastusten suhteen. Tällä hetkellä kuitenkin lapsi soittaa esim. soittoläksynsä useampana päivänä kuin mitä hänen soittopen mielestä olisi edes tarpeen ja hän myös itsenäisesti huolehtii, että ärrätreenit tulee tehtyä viisi kertaa viikossa. Toinen hälyytysmerkki olisi yöuniin liittyvät ongelmat. Toistaiseksi lapsi itse ehdottaa useimmiten viimeistään puoli yhdeksältä että olisi aika mennä nukkumaan, klikkaa äänikirjan päälle ja palauttaa sopivassa vaiheessa tarinaa pädin iltasatuseurana olevalle vanhemmalle, pistää pään tyynyyn ja nukahtaa. Kolmas olisi keskittymisongelmat, mutta olemme saaneet sekä koulusta että musiikkiopistosta viestiä, että lapsi on hyvä keskittymään ja sanoisin, että tuo 24 tuntia 20 päivässä äänikirjaa kertoo myös siitä, että lapsi itse löytää mielihyvää myös siitä että rauhoittuu tekemään asioita. Neljäs olisi sosiaalisten suhteiden ongelmat. Vielä lapsella pyörii kaverisuhteet pitkälti iltapäiväkerhon varassa ja ne ovat täysin ruutuvapaata aikaa. Toisinaan lapsi sopii jonkun ystävänsä kanssa leikkitreffejä ja silloin tapaamisiin voi liittyä pelaamista tai sitten siihen ei liity.

Ja ihan koska meillä nämä asiat on nyt mennyt niin hyvin niin ollaan miehen kanssa nyt päätetty, että joululahjaksi ostamme Nintendo Switchin ja voin jo etukäteen luvata, että joululomalla tosiaankin pelaamme. Ihan vaan koska voimme.

Kepler 62 – Salaisuus

~ Anu ~ Kommentoi

Timo Parvela ja Bjørn Sortlandin yhteisponnistus, Kepler 62 -sarja on nyt vihdoin edennyt viimeiseen kuuudenteen osaan. Kuten aikaisemminkin parilliset osat ovat norjankielistä alkuperää Bjørn Sortlandin kynästä vieden tarinaa Marien näkökulmasta.


Kuvitus tälläkin kertaa Pasi Pitkäsen toteuttamana. Tähän kirjasarjaan kannattaa tutustua jo pelkkien kuvienkin vuoksi.

Tätä kutososaa on meillä odotettu kesästä asti jolloin luimme viidennen osan. Bongasin tiedon kirjan julkaisusta maanantaina matkalla Turkuun junassa ja tiistaina suuntasimme Hansakorttelin Suomalaiseen kirjakauppaan. Saatuaan kirjan käteen lapsi ehdotti että voidaanko alkaa lukea kirjaa heti kun päästään mummilaan. Sen verran sain armoa että sain kuitenkin keittää teetä, mutta muuten aika lailla heti iskettiin kirjan kimppuun ja kolme tuntia sekä 183 sivua myöhemmin olimme saaneet tarinan loppuun.

Tarinan toisessa osassa eli ensimmäisessä Marien kertomassa kirjassa moitin kerrontaa liian haastavaksi lasten kirjaksi, mutta sekä neljäs että kuudes osa olivat tarinankerronnaltaan helpompia kun tarina ei niin paljon tapahtunut Marien pään sisällä. Tarina imi lapsen täysin mukanaan ja kesken lukemisen piti pitää tauko jotta minä sain lisää teetä ja lapsi soitettua isälleen siihen asti selvinneet tarinan koukut.

Miten tarina sitten päättyi? Nyt tästä eteenpäin tiedossa on paljastuksia joten älä lue tästä eteenpäin jos  halua lukea tarinan spoilerivapaana. 

Kutososa lähtee liikkeelle siitä mihin vitonen jää. Kepler 62e:n vuodenajat jatkavat yllättämistään ja Marie sekä Ari yrittävät tavoittaa karannutta Jonia. Salaliitto koko Kepler 62-hankkeen taustalla lähtee selviämään, mutta sitä ennen tiedossa muutama yllättävä paljastus, ihmisten ja planeetan alkuperäisasukkaiden välinen konflikti sekä yhden hahmon yllättävä kasvu. Tarinan loppu on onnellinen. Lapset saavat yhteyden maahan ja saavat kuulla että heidän luokseen on matkalla tähtipurjehtija jonka kyydissä on muunmuassa Arin ja Jonin äiti.

Käytännössä siis tarina jäi auki siten että sitä voisi vielä täydentää. Tavallaan toivoisin että hahmojen tarinaa jatkettaisiin vaikka uusien kirjailijoiden voimin YA-henkisempänä. Lapsi toivoisi että Kepler päätyisi joku päivä valkokankaalle ja nykytekniikalla tarina olisi kohtalaisen helposti valkokankaalle siirrettävissä.

Kaikenkaikkiaan Kepler-sarja eheä ja hyvä kokonaisuus joka oli sekä minun että lapsen mieleen. Jos et ole vielä tutustunut niin kannattaa kääntyä kirjaston puoleen.

Löysimme äänikirjat

~ Anu ~ Kommentoi

Äänikirjoja on suositeltu meille useasta lähteestä. Työkaverini treenasi itsensä puolimaratonille äänikirjoja ja podcasteja kuunnellen. Ystäväni lapsi rauhoittuu kuunnellen lastenromaaneja. Jopa mies kuunteli äänikirjoja silloin kun kymmenen vuotta sitten ajoi työmatkoja 95 kilometriä suuntaansa. Jotenkin vain meillä lapsen kanssa äänikirjat eivät ole ottaneet tuulta alleen. Itse en oikein ole osannut rauhoittua kirjojen äärelle ja lasta häiritsi ettei näe kirjojen kuvia. Nyt kuitenkin näyttää että taisimme äänikirjat löytää.


Syyslomalle lähdettiin kevyesti pakaten joten iltasatukin löytyi äidin pädistä. Maanantai-iltana päätimmekin antaa sitten mahdollisuuden äänikirjalle. Bookbeatista löytyi muutenkin lukulistalla nyt pyörineitä Supermarsuja, joista lapsi valitsi kuultavaksi Jääräpää Jannen

Ensimmäisenä iltana kuuntelimme perinteisen iltasadun verran eli parikymmentö minuuttia. Eilen lapsi sitten omatoimisesti jatkoi ja kuunteli yhdellä köllöttelyllä loput tunnin ja 50 minuuttia ja jatkoi sen päälle vielä niin ikään Bookbeatista löytyvällä Paula Norosen Yökoulu-sarjan yhdellä osalla. Aamulla lapsi kuunteli perään toisen ja jatkoi sen jälkeen seuraavalla Supermarsulla. Äitini lapsenlapsensa edesottamuksia seurattuaan totesi että ei ole etäisekseen tullut. Noita pieniä kirjojen suurkuluttajia kun meidän suvusta löytyy ainakin kolmessa polvessa.

Norosen Supermarsu-kirjat löysi meidän perheessämme ensin lapsi. Eskarissa oli luettu joku tarina ja nyt syksyllä yhdellä kirjastoreissulla lapsi valitsi yhden kirjan ja nyt sitten ollaan oltukin sillä tiellä. Norosen kieli naurattaa niin vanhempia kuin lapsia ja Supermarsu eli Emilia on mainio keskushahmo. Itse iloitsen erityisesti siitä, että lapsi on innostunut nyt tarinoista, joissa keskushahmo on tyttö. Lapsille suunnattu populaarikulttuuri on edelleen turhan poikavetoista, koska alalla vallitsee käsitys siitä, että pojille ei viihteessä kelpaa naishahmot päähenkilöinä, mutta tytöt kyllä ostavat poikahahmot. Niin, että mitens ne yhteiskunnan valtarakenteet… mutta yhtä kaikki tämä feministimutsi hieroo tyytyväisenä yhteen kouriaan kun lapsi innostui itse tarinoista, joissa on tyttö keskeisessä roolissa. Tai no eihän tuo meidän lapsi ole koskaan noille tyhmille sukupuoliteemoille korvaansa lotkauttanut. Tärkeintä on että tarina iskee.

Itse kuuntelin lapsen kanssa myös Jääräpää Jannea ja ainakin lastenkirjana äänikirja toimi. Seuraavaksi voisin töihinpaluun myötä kokeilla äänikirjoja työmatkoilla. Varsinkin iltaisin kun pitkien koulutuspäivien jälkeen silmät ovat usein niin väsyneet ettei jaksa lukea, kuuntelua voisi kuitenkin kokeilla. Ja ehkä joskus vielä kokeilen lenkkeilyäkin. Joku sopiva dekkari varmaan kummasti poistaisi minuutteja kilometriajoista.

HBO Nordic kutsuu lapsetkin katsomaan

~ Anu ~ Kommentoi

Jossain kohtaa syksyä tajusimme, että lapsi on lopettanut kokonaan television katsomisen. Siis televisiolaitteen. Ohjelmasisältöjä lapsi kyllä aktiivisesti käyttää iPadillaan. Ohjelmia lapsi etsii lähinnä Elisa Viihteen tallenteista, Yle Areenasta, Ruudusta ja Katsomosta sekä yli kaiken Netflixistä. Siinä missä Netflixin aktiivisin käyttäjä meidän perheessä on ollut lapsi on HBO jäänyt täysin meidän vanhempien käyttöön, koska eihän sieltä tähän asti ole mitään lapselle löytänyt vaikka lapsi kuinka yrittikin väittää että kyllä hän voi Supergirliä katsoa. Nyt kuitenkin HBO lähtee kilpailemaan myös perheen pienemnistä katsojista.


HBO Nordic pisti hynttyyt yhteen toisen Time Warner-toimijan, Turnerin, kanssa ja lopputuloksena syntyi Toonix. 

Toonixin kohdeyleisönä ovat 3-12 -vuotiaat lapset ja heidän perheensä. Sisältö tulee Turnerin Cartoon Networksilta sekä klassisista Warner Bros -piirretyistä. Tämän lisäksi tuotu lokalisoitua viihdettä kuten Peppi Pitkätossua, Bamsea, Rasmus Nallea sekä lapsen suursuosikkeja nukkeanimaatioa-Muumeja. Osin sisältö on jo aikaisemmin Netflixistä tuttua, mutta suppeammalla tarjonnalla kuten esimerkiksi My Little Ponyt ja Ninjago, josta löytyy molemmista vain muutamia jaksoja. Uutuustarjontaa kuitenkin löytyy meidän lapsellemme kivasti, koska meillä ei ole maksullisia kanavia ollut käytössä ja lapsi ei ole Cartoon Network Studion sarjoihin juurikaan tutustunut.

Käyttöliittymä Toonixissa näyttää sellaiselta, että lapsi pärjää. HBO on varsinkin selainpohjaisessa käytössä ollut selvästi heikompi kuin vaikkapa Netflix tai Yle Areena, mutta tässä tablettisovelluksessa homma näytti pikaklikkailulla toimivan. Kaikissa ohjelmissa, joita avasin oletuskielenä tuli suomi. Erikoista tosin oli se, että osassa elokuvissa ei ollut lainkaan originalkielisiin versioihin tekstityksiä. Voi olla vähän vaikea saada 12-vuotiasta katsomaan dubattua ohjelmaa. Tosin leffavalikoima nyt ainakin on sellainen ettei se välttämättä muutenkaan puhuttele esiteiniä.

Toonix toimii HBO Nordicin oman sovelluksen sisällä ja tässä kohtaa varmasti herääkin kysymys, että onko lapsi parin klikkauksen päässä katsomassa dystopista raiskauskohtausta päädyttyään aikuisten puolelle. Noh, riski on selvästi tajuttu myös HBO:n puolella ja Toonixiin saakin asetettua pin-koodin, jolla lapsi ei pääse harhailemaan aikuisten sisällön puolelle. Tämän rinnalle kyllä toivoisin silti mahdollisuutta alikäyttäjätileihin Netflixin malliin, jossa lapselle saa asetettua ikärajat sisällölle jota tämä käyttöä.

Lapsi aamun pikaselailulla näytti kiinnostuvan sisällöstä, joten eiköhän tässä lähipäivinä saada myös kohderyhmä kokemusta. Mielenkiinnolla myös jäämme odottamaan miten ohjelmasisältö lähtee kehittymään. 

Ninjago Movie

~ Anu ~ Kommentoi

Viimeiset pari kuukautta meillä on tuijotettu melkoisella intohimolla Youtubesta Ninjago-elokuvan trailereita ja kun kesän lopulla kauppoihin alkoi saapua elokuvan Lego-pakkaukset niin niitä on myös käyty kuolaamassa ja hipeltämässä joka ikisellä kauppareissulla. Lauantaina sitten oli se päivä kun leffaa mentiin katsomaan.

En nyt oikein tiedä mitä tästä leffasta sanoa. Alkuperäistä sarjaahan meillä on veivattu tunteella ja kun jossain kohtaan julkaisuun tuli pidempi tauko olen käynyt maahantuojan kanssa jo kirjeenvaihtoakin aiheesta.  Ninjago on myös ainoa sarja jonka olen pistänyt meillä jäähylle, koska sarja mielestäni opetti lapsille rumaa ja ylimielistä tapaa kommunikoida omassa elinpiirissäoleville ihmisille. Tästä huolimatta huomasin elokuvassa kaipaavani juurikin sarjaa.

Elokuva siis pyyhkii heti alkumetreiltä pöytää tv-sarjasta tutulla kaanonilla. Ninjat ovat lukiolaisia, Lloydin äidille on tehty Spidermanin May-tädit ja hahmoa oli nuorennettu reilulla kädellä (ja samalla olivat vaihtaneet nimenkin). Uudessa tarinassa Ninjoista oli myös tullut todella yksiulotteisia ja dialogista vieläkin onnettomampaa. Haluaisin kertoa myös elokuvasta enemmän, mutta rehellisesti sanottuna nukahdin siinä suunnilleen kolmen vartin kohdalla ja heräsin vasta varttia myöhemmin enkä edes voi kysyä mieheltä aiheesta kun samalla kun heräsin tökin hänetkin hereille.

Lapsi kuitenkin leffasta piti. Lapsesta elokuva oli paljon sarjaa parempi ja selvästi se vetosi näin alle metrimitanmittaisiin leffakävijöihin. Lapsi erityisesti tykkäsi siitä että elokuvaan oli tuotu Lego Movie-henkisesti reaalimaailmaa mukaan. Siinä missä Lego Batmanissa oli ulottuvuuksia meille vanhemmille, tässä ei kuitenkaan ollut mitään mihin itse olisi saanut otetta. Animaatiojälki oli komeaa katsottavaa, se leffan eduksi on kuitenkin sanottava. Itseäni häiritsi myös se, että leffassa naishahmot ovat todella onnettomia. Itse olisin taipuvainen sanomaan, että tämä leffa oli enemmän huti kuin hitti, mutta toisaalta enpä kyllä itse ole sen kohdeyleisöäkään.

Lukemista lukemaan opettelevalle

~ Anu ~ Kommentoi

Yhä useampi ekaluokkalainen on kouluun mennessä sujuva lukija ja monesti tunnutaan pitävän vähän jo itsestään selvänäkin että viimeistään eskarivuoden aikana lukemaan opitaan. Meidän lähipiirissä niin tuntuikin käyvän todella monelle ja nekin jotka eivät olleet osanneet vielä eskarivuoden lopulla lukea olivat päässeet jyvälle lukemisestä kesän aikana.

Lukemaan oppiminen olikin yksi isoimpia stressin aiheita koulun alussa ja asian tiimoilta itkettiin monet itkut jos hän sitten onkin ainoa joka ei vielä osaa lukea. Lapsi oli surullista kyllä vakuuttunut, että hän on merkittävästi muita tyhmempi kun ei vain itse oppinut lukemaan kuten ystävänsä ja me vanhemmat taas päätimme että tässä meillä menee raja. Me emme lukemista opeta, koska vaikka insinöörit nyt muuten osaa muunmuassa kaiken niin tätä asiaa me ei vain osata. Olimme myös varmoja, että lukeminen lähtee sujumaan omalla painollaan koulussa koska valmiudet olivat valmiit. Lapsi osasi kirjaimet, pelasi sujuvasti Ekapeliä ja vähän koomisesti osasi kyllä kuulemastaan poimia sanojen kirjaimet ja kirjoittaa ne vaikka toisinpäin viesti ei kulkenut mihinkään.

Lukuläksyt lapsi on tehnyt motivoituneesti ja niiden rinnalle lähdimme tutustumaan myös kirjaston Helppoa luettavaa -hyllyn sisältöön.

IMG_0382

Nappasimme kirjaston helppolukuisten hyllystä läjän erilaista luettavaa ja oli ihana katsoa miten lapsi ottautui kirjoihin kaikista osaamiseensa liittyvistä ennakkoluuloista huolimatta. Meidän hyvin itsekriittisen lapsen kohdalla nämä lyhyet kirjat toimivat hienosti itseluottamusta vahvistavana, koska muutaman sivun kirjakin oli kuitenkin selvästi kirja.

Lapsen lukulistalla onkin nyt ollut vihkomaiset Kipinät-sarja, jonka seitsemän osaa ovat tavutettuja ja kertovat hyvin yksinkertaisia, mutta hauskasti kuvitettuja eläintarinoita. Kirjoja löytyy sekä suur- että pienaakosilla kirjoitettuna. Toinen vihkomainen sarja on Ullakkokirjasto, jossa on tavutetut pienaakkoset. Näistä pääsee liikkeelle siinä kohtaa kun lukutaito on vielä tavujen tasolla. Varsinkin Kipinät-sarjan ensimmäinen ja toinen kirja keskittyvät pyörittämään niitä aapisista tuttuja ”su-si ui” ”aa-si o-saa” -dialogeja eli toimivat hyvin ensimmäisiä lukuelämyksiä tuovana helppona tapana tutustua itsenäiseen lukemiseen.

Enemmän kirjamaisesta päästä ovat Banaani-sarjan kirjat. Meillä nyt lapsi lukenut lukemista aloittaville olevia Vihreä Banaani -kirjoja, joissa on pienaakkosin tavutettua tekstiä. Sarjasta löytyy juuri lukemaan oppineilleille Sininen banaani, vähän enemmän lukeville Punainen banaani, sujuvasti lukeville Keltainen banaani sekä tarinoita, tietoa ja tehtäviä sisältä PLUS Banaani. Näiden lisäksi luvussa on Kirjatiikeri-sarja, joka on suuraakkosin tavutettu kirjasarja. Nämä molemmat sarjat vaativat jo sitä että tavut yhdistyvät jo enemmän sanoiksi ja osa sanoista on jo neli-viisitavuisia.

Aiheen tiimoilta vähän tylsä yllätys oli se, että lapsen kirjahyllystä edelleen löytyvät monet takavuosien lempparit eivät sitten kuitenkaan ole olleet kovin helppoja lukemista opettelevalle. Useisiin pienten lasten kirjoihin teksti on painettu fontilla, joka on lukemista tavailevalle todella vaikeaa. Esim. Maisa-kirjat ja lapsen rakastamat ”Missa on”-kirjat ovat sellaisia että lapsi ei tunnistä välttämättä edes kaikkia kirjaimia vaikka muuten kirjaimet ovat hallussa. Ymmärrän, että näissä kirjoitus on valittu ehkä enemmän kuvitukseen sopivista näkökulmista, mutta pienen lukijan näkökulmasta tämä on harmillista.

Itseasiassa lukinäkökulmasta parasta olisi jos kirjojen tekstit olisivat Comic Sans -tyyppisellä fontilla kirjoitettuja. Comic Sanshan on ehkä eniten pilkattu fontti ja itsekin olin ennen taipuvainen naureskelemaan fontille. Sitten opintojen myötä tulin tutustuneeksi enemmän esteettömyyskysymyksiin ja yksi esteettömyyskysymys on myös lukivaikeuksien kitkeminen. Comic Sans on siitä mielenkiintoinen fontti, että siinä yksikään kirjain ei peilaudu toiseksi. Isossa osassa fontteja esim d ja b ovat keskenään toistensa peilikuvia ja tämä tekee lukemisen vaikeammaksi esim. lukihäiriöisille.

 

 

Kosmoksessa tavataan

~ Anu ~ Kommentoi

Pirullinen flunssa piti otteessaan oikeastaan koko viime viikon ja kun vihdoin keskiviikkona sain paketoitua koko kesäopintokokonaisuuden päätin että nyt tarvitaan jälkiruokaa.


Jälkiruokaa löytyi niin keholle kuin mielelle. Sulatin pakastimesta korvapuustin ja klikkasin tabletille auki Jack Chengin Kosmoksessa tavataan.

Kirja osui tietoisuuteeni kesällä jossain jutussa jossa tätä mainostettiin kirjana joka puhuttelee niin lapsia, nuoria ja aikuisia. Itse sanoisin että kirja ehkä kuitenkin on kahdelle jälkimmäiselle ja että kunnolla tarinan ulottuvuudet saa irti vain kun elettyä elämää on vähän enemmän takana.

Kirja lähtee liikkeelle 11-vuotiaan Alexin nauhoituksilla. Alex aikoo nauhoittaa kultaiseen iPodiinsa viestin ulkoavaruuteen ja lähettää tämän matkaan itse rakentamallaan Voyagerraketilla. Tarinan pihviksi lähtee kuitenkin paljastumaan se mitä ei kerrota. Miten 11-vuotias pääsee lähtemään yksin matkalle ja miten näennäisestä varhaiskypsyydestään huolimatta hän on kuitenkin vain pieni lapsi. Tarina kuljettaa Alexin matkalle, jonka aikana hänelle selviää että moni asia ei ollutkaan niin miten hän oli luullut. Se myös kuvaa taustalla toisen tarinan. Sen että joskus on vaikea olla aikuinen ja ottaa vastaan se vastuu jota ei ole koskaan halunnutkaan.

Tarina oli nopealukuinen ja mukaansatempaava. Täydellinen jälkiruoka  flunssan ja kurssitöiden puuduttamille aivoille. Pikkuvanha ja aikuisten maailmassa kiinni oleva Alex ei tuntunut kertojaäänenä lainkaan myötähäpeää aiheuttavalta ja minä jos joku olen myötähäpeän asiantuntija. Nyt kuitenkin puhutaan ihmisestä joka ei ole eläessään voinut katsoa yhtään Uuno-leffaa, koska häpesin liikaa tuotantotiimi  puolesta. Tämä on selvästi se osa-alue jossa neljänneksen suuruinen varsinaissuomalainen perimäni dominoi yli karjalaisen rempseyden.

Pidin kirjasta, mutta lopulta en osaa sanoa minkä ikäiselle tätä suosittelisin. Epäilen että teinille Alexin kerronta on liian lähellä omaa kokemusmuistoa ja tarina ei välttämättä siksi puhuttele. Toisaalta ei tämä nyt aikuisten kirjakaan ole. Lapselle en missään nimessä tätä vielä lukisi. Toisaalta en osaa sano lukisiko 11-vuotias kirjan eri perspektiivin kautta. Alex ei kokenut kirjassa olevansa heitteillä joten näkisikö lapsi tämän vain tarina suuresta seikkailusta ja tajuaisi vasta myöhemmin tarinan muut tasot. Tai sitten ei tajuaisi koskaan jos on yhtä palikka kirjojen lukijana mitä minä aikanaan.

Karma

~ Anu ~ Kommentoi

Nyt ei puhuta korulauseita siitä miten universumi kyllä antaa oikealla mitalla takaisin vaan nyt puhutaan viikonlopun tärkeimmästä someilmiöstä.

Perjantaina klo 17 Instagramissa pyörähti käyntiin Suomen ensimmäinen kokonaan Instan varaan rakennettu draamasarja. Sarjaa kuvattiin reaaliaikaisena storiesin puolelelle ja kohtaukset myös hävisivät storiesin logiikan mukaisesti vuorokauden sisään. Jos et sarjaa ehtinyt katsoa viikonloppuna on sarja kuitekin nähtävissä myös Youtuben puolella.

Sarjan taustajoukoista löytyi Ylen lisäksi kimppu lahjakkaita nuoria (täti täällä terve), joista osan kanssa Yle on tehnyy yhteistyötä ennenkin. Yksi kolmesta päänäyttelijästä eli Mimosa Willamo sekä sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut Ronja Salmi ovat melko monessa suomalaisessa lapsiperheessä tunnettuja Pikku Kakkosesta ja Galaxista muutaman vuoden takaa. Tosin tässä kohtaa ehkä myös se, että kyseiset naiset ovat minulle tuttuja siltä ajalta kun oma lapseni käynnisteli Pikku Kakkosen katsomisia, kertoo vahvasti siitä, että sarjaa ei nyt ihan ensimmäiseksi ole suunnattu tällaiselle 36-vuotiaalle täti-ihmiselle. Suurena teinidraamojen ja YA-kirjallisuuden ystävänä kuitenkin halusin ehdottomasti sarjan seurata vaikka tunsin luvattoman suurta halua jatkuvasti huomauttaa Allun hahmon kirjoilusta.

Karmaa olisi helppo verrata Skamiin, mutta tavallaan on vähän älyllisesti epärehellistä verrata sarjoja toisinsa. Toisaalta itsekin aikanaan suosittelin yhdelle ystävälle Skamia, että se on vähän kuin My So Called Life, jonka julkaisusta tuli muuten tällä viikolla kuluneeksi 23 vuotta. Että ehkä se on vain niin että nuortentelevisiossa asioita ei edes tapahdu kerran vuosikymmenessä. Noh, mutta takaisin Karmaan. Karman logiikka on jotain täysin uutta. Kohtaukset kuvattiin reaaliaikaisesti. Tämä on se joka tekee sarjasta mielenkiintoisen. Sarjassa kaiken piti mennä maaliin kerralla. Jokainen kuvakulma, valaistus ja asento piti miettiä valmiiksi ja se tekee näyttelijöiden valmistautumisesta melkosen urakan. Sarja piti myös käytännössä leikata jo käsikirjoitusvaiheessa jotta 17 sekuntin pätkät seurasivat toisiaan oikein. Ja sitten on myös se, että Karma on kuvattu pystyssä. Kuten siis kuuluukin. Kuvasuhteen muutos tekee kuitenkin sarjasta erilaisen seurata ja tämä sarja on tarkoitettu luurista seurattavaksi.

Mitä seuraa tämän jälkeen? Luotan ja toivon että saamme lisää Karmaa. Ja uskon että tulemme näkemään myös muita vastaavia tulevaisuudessa. Sosiaalinen media tulee uimaan entistä tiiviimmäksi ilmiöksi fiktion tuotannossa. Tämä tuo myös silloin mediakasvatuksen näkökulmaan uuden ulottuvuuden. Vanhempien pitää olla tästä ilmiöstä kartalla, jotta voidaan käydä läpi se, että mikä ero on  somessa sillä, että joku kertoo totuuden, joku värittää omaa totuuttaan ja joku tuottaa sinne täysin käsikirjoitettua sisältöä. Koska noista videoista ei edes hoksaa välttämättä katsovansa draamaa jos ei osu oikeaan aikaan katsomaan kun lopputekstit rullaavat. Ja tämä myös on ilmiö joka ainakin meillä kiinnosti lasta. Sarjan päätösjaksoa olisi ollut koko ajan kuikuilemassa yksi ekaluokkalainen, jonka tosin passitin pois katsomasta. Ensimmäisen jaksonhan katsoin ylhäisessä yksinäisyydessä perjantain ja lauantain välisenä yönä kun kukuin murehtien naapurissa samaisena yönä tapahtunutta vesivahinkoa.

Koulu alkoi ja vieläkään meillä ei ole ruutuaikaa

~ Anu ~ Kommentoi

Viikko koulua takana ja vielä nyt ei kovin syvälle meneviä linjauksia ole pystytty tekemään mediankäytön suhteen, mutta jotain muutoksia on jo nyt linjattu.

Vaikka minä olen vielä aamuisin kotona kellokalleilemassa ollaan otettu nyt selkeä linja siitä, että aamuisin ei pelata. Ei vaikka miten pädillä se Minecraft huutelisi houkuttelevasti niin nyt ollaan sovittu, että aamut ovat pelitöntä aikaa, koska ne helposti vievät ajantajun.

Toinen uusi sääntö on se, että kotona ei pelata ennen kuin läksyt on tehty. Tätä sääntöä varmasti muokataan siinä vaiheessa kun lapsi alkaa tulla yksin kotiin, mutta nyt vielä kun me vanhemmat olemmet kotona ottamassa tyypin vastaan niin kotiintulon jälkeen tehdään läksyt ensin alta pois. Yritämme siis opetella sitä, että ensin hoidetaan velvollisuudet ja sitten siirrytään vasta niihin kivempiin hommiin. Oppi joka toimii sitten toivottavasti myös muussa elämässä.

IMG_7891

Olemme myös päätyneet moderoimaan lapsen kuluttaman viihteen sisältöjä. Itseasiassa digitaalisten pelien tilalle olemme uittaneet perinteisempää pelaamista, käyneet iltaisin pyöräilemässä ja tutustuneet pianon soittoon. Toki siinä sivussa lapsi on sitten pelannut joka päivä vähän Pokemon Go:ta ja katsonut YouTubesta videoita, mutta olemme aktiivisesti harhauttaneet lasta tekemään muita asioita, koska koulun alku on ollut lapselle kuormittavaa ja tässä tilanteessa se koko perheen yhdessä touhuaminen on tärkempää kuin se että lapsi pääsee eristäytymään laitteen äärelle.

Eli etenemme edelleen tilanteen mukaan vaikka onhan tämä nyt aika paljon työlämpää kuin se että olisi tiukat rajat ajoille. Näissä hetkissä meidän vanhempien täytyy tunnistaa missä ovat ne tilanteet joissa tarvitaan enemmän tilaa ja aikaa. Silti sille että lauantaina väännettäisiin munakello pirahtamaan pleikkaripelin yhteydessä, ei ole tarpeen. Tässä kohtaa meidän vanhempien tehtävä on tukea lasta löytämään tapoja palautua koulupäivästä.

Eli edelleen samat perussäännöt toimivat: Käytettyä aikaa merkityksellimpää on se mitä sisältöä lapsi kuluttaa. Pelaamisen vuoksi ei saa tulla ongelmia arkisten velvollisuuksien noudattamisessa ja tilanteita tulee tarkkailla yksilöllisesti. Toisinaan pelaamista ja muuta viihdekäyttöä tulee rajoittaa, mutta sitten taas toisina hetkinä voidaan ottaa enemmän löysin rantein.