Suuren urheilujuhlan tuntua

4.4.2017 ~ Anu ~ Kommentoi

Potkulaudan ostettuani kerroin miten keväällä talviunilta sohvankulmasta löydetty hyvin syötetty kehoni janoaa liikuntaa kun ensimmäiset valoisat illat saavuttavat nämä leveysasteet. Yhtä perinteisesti tässä vaiheessa herää paniikki siitä, että Naisten kymppi, johon työporukalla osallistumme, lähestyy. Ensimmäisenä vuoten yllätimme työkaverini kanssa itsemme ja juoksimme 10 kilometriä. Seuraavana vuonna työkaveri treenasi puolimaratonille, joten tunsin painetta treenata itsekin. Lopputuloksena päädyin taas parin vitosen lenkin jälkeen juoksemaan kympin. Neljä minuuttia ensimmäistä vuotta nopeammin. Nyt meillä nälkä kuitenkin kasvoi syödessä. Haluaisimme tällä kertaa päästä kympin vieläkin nopeammin, mutta se nyt vaatisi sitä, että nyt oikeasti pitäisi jaksaa pistää lenkkipolulla tossua toisen eteen.

Kunnon välineurheilijana ostin itselleni ensimmäiseksi uudet tossut Go Exposta. Olen perinyt isäni valitettavan jalkaterän, johon kuuluu kaikkiin kenkiin sopimaton kantapää, itsetuhoiset isovarpaankynnet ja ällöttävä taipumus saada rakkoja jalkapohjiin. Juoksin uusilla tossuilla 28 minuuttia ja lopputuloksena nolla rakkoa. Jösses. Millä tekosyyllä nyt jätän treenit väliin seuraavan parin viikon ajan väliin?

Mutta siis jälleen kerran juoksulenkillä tapahtui ihme. Ekat kaksi kilometriä olivat takkuiset ja juoksu oli pakotettua, mutta sitten se vain lähti rullaamaan. Happi virtasi keuhkoihin, tossut rullasivat hiekkapolulla ja kuulokkeissa pauhasi musiikki. Kaikesta yllämainitusta huolimatta lenkkeily on niin minun lajini. En niinkään ole aina ollut juoksija, mutta olen lenkkeillyt kävelemällä tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä. Pimeän lenkkipolun varrella olen itkenyt isän kuoleman, korjannut sydänsurut ja löytänyt parhaat ratkaisut käytännössä kaikkiin mielen päällä oleviin ongelmiin. Ja oikeasti nyt kun löysin oikean juoksutekniikan on juoksu niin minun lajini. Ainoa ongelma vaan on se, että pitkän tauon jälkeen en millään tahtoisi päästä juoksemisen rutiiniin kiinni. Joten toivotaan nyt, että se rutiini pysyisi päällä. Ainakin sinne toukokuun loppuun saakka, jotta tälläkin kertaa saisimme ajasta niistettyä reilusti. Tosin sen verran pessimistejä tässä ollaan, että päätimme jo mahdollisesti epäonnistumisesta syytää niitä mammoja, joka väkisin lähtevät kävelemään kuuman ryhmän mukana ja joita sitten alkaa tulla selkä edellä vastaan parin kilometrin jälkeen koko juoksureitin levyisinä letkoina.

Kun mutsi potkulaudan osti

30.3.2017 ~ Anu ~ Kommentoi

Pari vuotta olen ihaillut lapsen menoa potkulaudalla ja eilen lapsen soittotunnin aikana kun mies meni eläinkaupasta hakemaan kissalle ruokaa marssin Prismaan ja sieltä kassalle kainalossani potkulauta. Varttia myöhemmin kruisailimmekin jo tyytyväisenä kohti auringonlaskua jälkeläisen kanssa ja tänään tuntin aamulla takapuolessani sen että jotain uutta on tullut tehtyä.

Tänään lähdettiin jo heti uudestaan kierrokselle. Kaksi kilometriä meni yllättävän helposti ja huomenna räntäsateessa voidaan liukastella sitten varmaankin vielä tämänpäiväistäkin kipeämmän takapuolen kanssa.

Potkulauta osui taas siis siihen tunteeseen joka herää jokainen kevät. Kun päivät pitenevät ja kadut kuoritaan sepelistä niin on vain pakko päästä liikkeelle. Talvet voin maata helposti sohvan nurkassa, mutta ensimmäiset valoisat illat pakottavat liikkeelle. Toisaalta kroppa myös huutaa liikettä kun ensin tuli tikkien vuoksi liikuntataukoa ja sen päälle vielä noro vei voimat. Nyt kroppa olikin selvästi jo tukkoinen ja unien laatu kärsi jo selvästi liikunnan puutteesta. Viimeiset yöt olen nukkunut kuin tukki ja jotenkin kummasti ajatuskin juoksee ihan eri ratoja. Polte työmatkapyöräilyyn olisi myös kova, mutta eilisen lenkin perusteella Keskuspuisto ei ole vielä riittävän sula minun makuuni. Nyt vaan täytyy toivoa, että nuo ensi yön lumisateet on tämän kauden viimeiset ja saadaan pian valoisien iltojen lisäksi myös lämpimämpiä iltoja.

Liikuttavaa

19.9.2016 ~ Anu ~ Yksi kommentti

Ystäväni linkitti tänään kaveriporukkamme viestiketjuun uutisen jonka pihvi kutakuinkin oli se että liikuntakasvatuksen ongelma on se, että liikuntakasvatusta tekevät ihmiset elävät kuplassa, jossa valitsee käsitys siitä, että liikunta on kivaa. Yksinkertainen havainto sinäänsä, muttaa kuvaa äärettömän hyvin monia muitakin valistuksellisia kuplia. Kun itse elää ja hengittää jotain asiaa ei välttämättä tajua, että omat puheet saavatkin kuulijan laittamaan korvat lukkoon koska viestiä ei ole sovitettu lainkaan kuulijan taajuudelle. Toinen ystäväni jatkoi keskusteluun, että hän on juurikin tuollainen liikunnanvälttelijä, mutta niin vain viikonloppuna kertyi huomaamatta lenkkeilykilometrejä Pokemon Go:n kanssa.

Pokemonien perässä on liikuttu myös meidän perheessä. Muovisen Pikachun lisäksi kaverina pelissä on kulkenut virtuaali-Pikachu. Kolmessa päivässä itsasiassa 23 kilometriä.

Itseasiassa tästä syystä blogikin on ollut taas hiljainen. Iltaisin olemme ulkoilleet, koska samalla on myös ollut oletettavasti viimeiset lämpimät illat aikoihin. Tällä hetkellä uskallamme väittää että lapsi täyttää moninkertaisesti uudistetut alle kouluikäisten lasten liikuntasuositukset. Toisaalta sovitaan että nämä liikutaan nyt varastoon marraskuullekin, koska sitten kun vettä tulee taivaalta vaakatasossa ja iltaviideltä on pilkkopimeää niin ajatus ulkoilusta ei välttämättä tunnu lainkaan niin hyvältä ajatukselta. Silloin voisi kuvitella täällä blogissakin tahdin taas vilkastuvan.

Miehen kanssa olemme miettineet millaisen liikuntamallin poika saa meiltä. Emme varsinaisesti harrasta liikuntaa. Minä käyn silloin tällöin juoksemassa, mies pyöräilee työmatkoja ympäri vuoden ja minäkin enemmän tai vähemmän lumettomat ajat. Kävelen lähijunalle bussin ottamisen asemasta ja ruokaostokset teemme yleensä kävellen tai pyöräillen. Samoin lapsen harrastuksiin ja kirjastoon kuljemme yleensä apostolinkyydillä. Ilmeisesti arkiaktiivuus on tullut lapselle jo luontevaksi osaksi, koska taannoin lapsi oli järkyttynyt kun menimme Prismalle autolla ja veimme samalla kierrätyspisteelle lajiteltuja jätteitä. Ihmettelisin jos lapsesta kuoriutuisi aikuisena intohimoinen yksityisautoilija, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Fakta on kuitenkin se, ettemme miehen kanssa välttämättä täytä useimpina viikkoina aikuisille asetettuja liikuntasuosituksia. Toki miehen talvisetkin pyöräilypäivät, jolloin tulee poljettua 24 kilometriä ja minun päivittäiset kävelyt junalle ovat tyhjää parempia, mutta nyt kun lapsi on jo isompi ja arki tavallaan asettuneempaa olisi ehkä syytä saada lisättyä meidän vanhempienkin liikuntamääriä ja päättää että yrittäisimme kerran viikossa tehdä jonkun liikuntajutun koko perheen voimin, koska nämä syysiltaiset kävelylenkit lähipoluilla ovat olleet paitsi mukavaa perheaikaa niin myös yllättävän tehokasta liikuntaa, etenkin lapselle joka yleensä valitsee tienpenkalta sen vaikeimman reitin. En usko, että liikkuminen vaatii intohimoista harrastamista enkä ainakaan halua ampua lapsen kalenteria täyteen liikuntaharrastuksia, mutta haluaisin antaa lapselle mallin että tietty liikunnallisuus on aiva yhtä normaali juttu kuin hampaiden harjaaminen aamuin-illoin.

Miten teidän perheessä liikutaan? Tuntuuko vaikealta löytää ruuhkavuosina aikaa lenkkipolulle tai punttisalille?

Naisten kymppi

29.5.2016 ~ Anu ~ Kommentoi

Olen varmaan vähän turhan epänainen ollakseni täysin mukavuusalueellani Naisten kympillä, mutta niin vaan taas tänään kiskottiin violetti paita päälle ja lähdettiin työkavereiden kanssa lenkille. Viime vuoden juoksuporukasta yksi vaihtoi työpaikkaa joten juoksemaan meitä lähti nyt vain kaksi muiden jäädessä kävelemään. Juoksuparini oli juossut alle puolimaratonin ja itselläni edellisen naisten kympin juoksun jälkeen tehdyt juoksulenkit voi laskea melkein yhden käden sormilla. Työkaverille kymppi meni siis leppoisissa merkeissä ja itsekin sain puuskutettua maalin.

Ja sain pinkin lahjuskassinkin kun perheen miehet kiltisti toimittivat minulle kotiin unohtuneen rannekkeen ennen juoksun lähtöä.

Stadikan remontti oli siitänyt lähdön Kansalaistorille ja lenkille lähdettiin Baanaa pitkin, josta kurvailtiin rantoja pitkin Pikku Huopalahden kautta Keskuspuistoon ja Töölönlahden kautta Finlandiatalon takana odottaneeseen maaliin. Reitti oli paljon viime vuotista parempi ja nyt liikkeellekin päästiin aikataulussa toisin kuin viime kerralla. Lähdimme kakkosryhmän jälkivaiheilla joka oli siinä suhteessa hyvä, että suuri osa perusjuoksusta meni omassa tahdissa ilman ettei tarvinnut lähteä koukkimaan. Kuuden kilometrin jälkeen meidän ohi meni porukkaa jonkun verran eli varmaankin seuraavan lähtöryhmän kärki sai meidät siinä kohtaa kiinni ja paikotellen juoksu oli melkoista poukkoilua eli jatkossa ihmisillä toivottavasti löytyy enemmän luottoa omiin lahjoihin eikö reilusti alle seitsemän minuutin kilometriaikoja juokset ihmiset lähtisi hölkkääjissä liikkeelle.

Äänentoisto Kansalaistorilla toimi Maija Vilkkumaan keikalla hyvin, mutta sitten lähtövaiheessa äänet hävisivät kokonaan eli ensi vuodeksi vain reilusti enemmän volyymia lähtöihin. Äänentoistollisia ongelmia ei sensijaan tuntunut olleen meidän taaksemme viimeisen juomapaikan jälkeen osuneilla naisilla. Saimme lenkin lisäksi nauttia myös monisävyisen kuunnelman naisten ystävien miestenmetsästyksestä ja hääkäyttäytäymisestä. Jatkossa toivoisimme kuitenkin selvempää nimien käyttöä. Nyt oli vähän vaikea pysyä kärryillä, että kuka nyt lähti mihinkin baariin ja miksi. Puhumattakaan häissa tapahtuneista edesottamuksista.

Niin ja miten kävi itse juoksussa. Maaliin tultiin neljä minuuttia viimevuotista nopeammin ajassa 1h18 min. Kiitokset loppukiristä menee vähän itselleni epätyypilliselle taholle eli Kristillisdemokraateille, jotka jakoivat urheilujuomaa kahdeksan kilometrin kohdalla. Reitin ainoa heikkous nimittäin oli se, että juomapisteet oli turhan lähellä tosiaan neljän ja kuuden kilometrin kohdalla. Jos tässä pysytään ensi vuonnakin niin ehdottomasti vielä yksi juomapiste Uimastadikan kulmalle, koska kun on on pungertanut itsensä Aurooran sillalta ylämäkeen sitä nestetytystä tarvitaan.

Kaverin juoksun helppoutta seuranneena päätin nyt kuitenkin, että josko sitä vaikka ensi kerralla itsekkin olisi vähän paremmin valmistautunut. Ja vähän tuossa heitettiin ilmoille ajatusta, että josko myös seuraavalla kerralla saataisiin alitettua 70 min. Kun ei se nyt tälläkään tahdilla ihan kamalasti vaatisi kilometriajoista nipistämään.

Tarpeeksi aktiivinen

14.4.2016 ~ Anu ~ Kommentoi

Viimeiset kaksi vuotta ranteessani on kulkenut joko rannekellon rinnalla aktiivisuusranneke tai kellon ja aktiivisuusmittarin yhdistelmä. Maanantaina kuitenkin tuosta yhdistelmästä loppui patteri ja työmatkalla ehdin pohtia, että tarvitsenko mittaria oikeasti.

Tulin tulokseen, että enköhän minä tuon Mondainen kanssa pärjää.

Kaksi vuotta aktiivisuusrannekkeen kanssa nimittäin opetti minulle aika paljon omasta arkisesta ahkeruudestani. Ja se opetti myös siitä, että osa mittareista antaa askelia helposti ja osa reilusti kitsaammin. Tosin sen kitsaammankin mittarin kanssa tiedän jo hyvin miten askelia tulee. Normaalina työpäivänä mittari näyttää yleensä noin 8000 askelta kun illalla menen nukkumaan. Kauppa-, kirjasto- tai lapsen harrastusreissu yleensä nostaa askelmäärän 10000 askeleeseen. Jos hyppään päiväkodin vieressä bussiin ja huristelen sillä junalle ja tulen myös takaisin junalla ja bussilla häviän askelmäärästä sellaiset 3000 askelta. Samoin jos en poistu työpäivän aikana lounalle tai kauppaan häviää askelmäärästä vähän reilut 1000 akselta. Palaveripäivinä akselia myös kertyy huonosti. Työmatkoilla taas askelia kertyy helpostikin. Eli tiedän oikeastaan hyvin mitkä ovat aktiivisuudessani ne asiat joista minun pitää pitää kiinni. Ja tiedän myös, että perusarkessa minun pitäisi työmatkojen lisäksi tehdä sellaienen vajaan puolentunnin kävely jos tahtoisin että askelmäärät viikon aikana pysyisivät yli 70000 askeleen.

Toisaalta askelmittari ei mittaa kaikkea aktiivisuutta. Päivä messuilla seisten ei mittarin mukaan ole mitään ja itseasiassa myöskin pyöräilyä mittari ei tunnista. Voin polkea 70 km pyöräretken ja seuraavana päivänä aktiivisuusmittari lähettää itkeviä hyömiöitä kännykkään koska mittarin mukaan olen lähinnä vain istunut paikallani. Tänään jo ranteessani olisi ollut aktiivisuusmittari olisi huominen päivä ollut taas itkuisen hymiön päivä. Etäpäivänä tallustelin ehkä kotinurkissa ja päiväkotimatkalla 1000 askelta ja toisen tonnin hakiessani pakettia postista. Kuitenkin päivä ei mennyt passiivisena vaan suositusten mukainen liikuntamäärä tuli täyteen kun fillaroin ystävien luokse iltateelle ja takaisin kotiin Keskuspuiston mäkisissä maastoissa.