Vaikka siltä saattaisi vaikuttaa, niin en ole lukinut itseäni perunakellariin tai tullut ufojen sieppaamaksi. Olen kevään ajan tehnyt vaan niin paljon töitä tuottaen materiaalia ja samalla viimeistellen opinnäytetyötä, ettei enää vain irronnut mitään tänne puolelle vaikka olen lukenut kirjoja enemmän kuin vuosiin. Ja nytkään en linjoille palaa kirjan vaan elokuvan merkeissä.
Eilen lähdin siis nojatuolimatkalle elokuvan siivin. Matkasin Yhdysvaltoihin omakotitalon takapihalla olevaan vajaan, jossa asuvat Jack ja hänen äitinsä Joy.
Äärimmäisen klaustrofobisena ihmisenä pysähdyin ensin hämmästelemään sitä miten elokuva oli onnistuttu kuvaamaan siten että en ahdistunut ahtaasta tilasta. Elokuvan yksi upeus olikin siinä miten sen ensimmäinen puolikas, joka sijoittuu Huoneeseen saa Jackin näkemään huoneen kokonaisena maailmana, koska äiti on näin hänelle uskotellut. Tilanteessa, jossa tulee selväksi, että pitää paeta ja pako onnistuu, mittasuhde muuttuu parivaljakon astuessa uuteen maailmaan.
Nautin elokuvan pienistä yksityiskohdista, joilla kuvataan ihmisiä, jotka eivät ole tarinan keskiössä. Jackin paettua ja päädyttyä poliisien hoiviin miespuoleinen poliisi ei kuuntele vaan puhuu päälle ja hukkaa aikaa jota ei oikein olisi hukattavissa. Joyn isä taas ei pysty käsittelemään Jackin olemassaoloa eikä tajua että samalla torjuu tyttärensä, jolle Jack oli ainoa elämässä kiinni pitänyt voima.
Elokuva oli myös mielenkiintoinen koska se lopulta toteutettiin kouralisella näyttelijöitä ja näistäkin vain puolilla oli nimet. Nimettömät hahmot toimivat median ja virkavallan edustajina ja heidät tietoisesti pidettiin tarinan ulkopuolella. Keskiössä lopulta olivat vain Jack, äitinsä ja isoäitinsä.
En yhtään ihmettele miksi Brie Larson suorituksellaan suunnilleen kaikki mahdolliset palkinnot voitti ja miksi elokuva oli myös elokuvana ehdolla. Kerrankin voin kiittää itseäni, että satuin bongamaan suosituksen muuten melko pökälemäistä sisältöä tuottavan Episodin päivityksistä ja muistin kääntää televion päälle oikeaan aikaan. Kun ei juurikaan enää katso televisiota televiona oli oikeastaan aika virkistävä harjoitus katsoa elokuva hyvinkin selvästi aikaan ja paikkaan sidottuna.
1987 julkaistu Dirty Dancing oli aikansa ilmiö. Patrick Swayzen tanssiopettaja Johnny oli naisten ja tyttöjen päiväunien kohde ja elokuvan maine kulki aikana ennen internetiä suusta suuhun. Itse olin leffan julkaisun aikaan kuusivuotias ja keskityin lähinnä katsomaan piirrettyjä, mutta tullessani teini-ikään tutustutti parhaan ystäväni seitsemän vuotta vanhempi isosisko meidät tähän aikansa klassikkoon.
Eilen kun leffa tuli telkkarista laittoi ystävä viestiä, että miten ihmeessä tämän vuorosanat voi edelleen osata ulkoa. No sinäänsä ei ehkä mikään yllätys, koska loppujen lopuksi meillä oli teineinä tapana lukittua katsomaan tiettyjä leffoja luupilla. Olen mennyt jo sekaisin laskuista kuinka monta kertaa leffan olen nähnyt, mutta nyt eilen katsoin elokuvaa ensimmäistä kertaa sellaisten silmälasien läpi, että mietin mikä sai kaksi hipihtävää teinityttöä palaamaan elokuvan pariin kerta toisensa jälkeen.
Tätä varten elokuvaa pitää tarkastella kahden eri ulottuvuuden kautta. Toinen on julkaisuvuosi 1987 ja toinen on 1963, joka on vuosi johon elokuvan tarina sijoittuu.
Aloitetaan julkaisuvuodesta.
Vuosi 1987 julkaistiin itseasiassa todella paljon elokuvia, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa populaarikulttuurissa. Ensi-iltansa sai toinen teinivuosieni rakkaus, Full metal jacket, lapsena naurattanut Kolme miestä ja baby, Predator, Tappava ase, Lahjomattomat ja RoboCop, nyt muutamia elokuvia mainitakseni. Se mikä eroittaa Dirty Dancingin näistä muista aikakautensa lapsista näkyy jo ensimmäisissä kohtauksissa elokuvassa. Dirty Dancing on nuoren naisen kertoma tarina aikana jolloin elokuvia tähditti miehet, tai itseasiassa korostetun miehekkään miehet.
Kasarin lapsena hyviä naishahmoja ei elokuvissa juhlaksi asti ollut. Baby kuitenkin oli paitsi keskeinen naishahmo niin myös äärettömän samastuttava hahmo. Loppujen lopuksi uskon, että minut tämän elokuvan pariin veti juurikin Jennifer Greyn Baby eikä niinkään Johnnyn kuuma tanssi.
Naisia löytyy myös elokuvan taustalta. Tuottajana toimi nainen ja erityisen merkittävää elokuvalle oli käsikirjoittaja Eleanor Bergstein, jonka ansiota on se, että tarinalla on niin monta muutakin ulottuvuutta kuin vain epäsopiva rakkaussuhde säädyttömänä pidetylly tanssilla höystettynä. Tästä päästäänkin siihen vuoden 1963 ulottuvuuteen.
Kesällä 1963 JFK oli vielä hengissä, mutta suuri yhteiskunnallinen muutos oli jo tapahtumassa. Kun katsoo tarinan taustalle löytää sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Sosioekonomisten erojen aiheuttaman näköalattomuuden ja sen miten mahdollisuuksien tasa-arvo on usein tarjolla vain niillä jotka saivat jo ensimmäisessä jaossa ne parhaat kortit käteensä. 60-luvun alussa rotukysymykset olivat pinnalla ja luokkayhteiskunta tosiaankin piti vahvasti otteessaan.
Elokuvan yksi keskeisiä alajuonia on laiton abortti ja seksuaalinen vapaus. Johnnyn tanssipari Penny on raskaana ja Baby pyytää isältään rahaa, jotta abortti voidaan teettää. Ja pieleenhän se puoskaroitu abortti menee, jolloin Babyn lääkäri-isä joutuu tulemaan hätiin ja kohtaamaan myös samalla omat ennakkoluulonsa sekä yhteiskuntaluokkien eroavaisuuksia ja oman lapsensa seksuaalisuutta kohtaan. Käsikirjoittaja Bergstein piti etenkin laittoman abortin teemaa elokuvalle tärkeänä, koska julkisessa keskustelussa aborttioikeus on niin kuuma peruna ja abortin kieltoa on helppo vaatia, jos ei koskaan näe mitkä ovat kiellon vaikutukset. Populaarikulttuurilla on siis mahdollisuus vaikuttaa ajatuksiimme ja käsityksiimme maailmasta niin monella tavalla ja tässä on se toinen syöttö joka osui suoraan lapaan minun kohdallani.
Jos olen idealistinen 36-vuotias, niin voin kertoa että parikymmentä vuotta sitten vasta idealistinen olinkin. Elokuvan yhteiskunnalliset taustateemat ovat puhutelleet varmasti sitä hippityttöä monella tasolla. Eihän sitä teininä kunnolla tajunnut että elokuva on niin paljon enemmän kuin vain kuvaus kielletystä rakkaudesta, mutta pitää olla kiitollinen että ystävän isosisko meidät tämän helmen pariin tutustutti. Elokuvan hyvyydestä kertoo jotain myös sekin, että elokuva ei ole muuttunut 30 vuoden jälkeen vieläkään noloksi. Isolle osalle kasarileffoja kun on käynyt niin. Yksiulotteisia neuvostovihollisia ja kirkasotsaisi machosankareita katsoessa huomaa että ne tarinat eivät ole millään tavalla kestäneet aikaa ja pakostakin tulee miettineeksi, että miten ihmeessä sitä on näinkin täysjärkiseksi päässyt katsomalla sitä kuraa. Koska kyllähän sitä tuli katsottua kun ei niin sanotusti parempaakaan tarjolla ollut.
Osana tätä toipumisprosessia päätin käydä vaihtamassa nipun virikeseteleitä leffasarjalippuihi ja menin katsomaan viisi Oscarehdokkuutta ja nolla pystiä kerännyttä Lady Birdiä.
Lady Bird kertoo itsensä Lady Birdiksi nimenneestä Christinestä, joka tasapainoilee teini-iän tunnekuohujen, vanhempien ja kavereiden odotusten ja uskonnollisen koulun jäykkien perinteiden välillä. Leffan sijoittuu vuoden 2002 Sacramentoon. Kaunis kuvaus kuljettaa Sacramentoa pitkin tehden siitä käytännössä yhden elokuvan päähenkilön vaikka Lady Bird itse pitääkin kaupunkia aivan liian pienenä itselleen.
Toinen elokuvan keskeinen suhde kuvaa Lady Birdiä ja hänen hyvin voimakastahtoista sairaanhoitajaäitiään. Tuo äidin ja tyttären suhde oli pitkälti elokuvan parasta antia. Gerwig on mahtavasti onnistunut kuvaamaan teini-ikäisen tyttären ja keski-ikäisen äidin jännittyneitä välejä. Tosin varmaan osasyy sille miksi leffa tässä kohtaa kolisi niin kovaa oli se, että välillä tuntui, että käsikirjoituksen materiaalina oli käytetty minun ja äitini takavuosien dialogeja.
Lady Bird oli elokuvana hurmaava yhdistelmä draamaa ja komediaa ja myötähäpeän inhoajana ihailin sitä, että tässä kasvutarina oli kerrottu ilman myötähäpeän tunnetta. Nolot ja kiusallisetkin kohtaukset saatiin kuljetettua lämpimästi ohi. Jos sydämesi sykkii nuorien kasvukokemuksille tämä on elokuva joka kannattaa tsekata.
Itselle tämä päiväleffa oli kokemus, jota en ollut kokenut moneen vuoteen, mutta taidanpa ottaa nämä nyt itselleni ohjelmaan. Olen tähän asti aina ajatellut, että miksi pitäisi nyt arkivapaita yksinäni kun muu perhe on töissä ja koulussa, mutta tässä tuli nyt taas mieleen, että mitä kaikkea niiden arkivapaiden kanssa voisikaan tehdä. Ja osa kokemuksesta tässä päiväleffassa tuli niistä muista kävijöistä. Hurmaavia eläkeläispariskuntia jotka pohtivat leffan jälkeen kamera-ajoja, kömpelöillä ensitreffeillä olevia opiskelijapariskuntia ja yksin leffassa kävijöitä useita.
Eli taidan nyt taas luvata itselleni että menen katsomaan muitakin leffoja kuin lapsen kanssa piirrettyjä ja miehen kanssa nörttileffoja, jotka kieltämättä ovat yhteinen intohimoni. Virikeseteleitäkin jäi vielä tämän kahdeksan leffalipun jäljiltä toiseen mokomaan settiin. Tarjotaan näillä nyt sitten sitä palautumista arkeen. Vaikka joku voisi senkin kyseenalaistaa, että miksi työpaikoilla työhyvinvointitoiminta on niin usein noita virikeseteleitä eikä kiinnitetä huomiota siihen, että mikä ihmistä siellä töissä kuormittaa.
Täytin kymmenen sinä vuonna kun Twin Peaksia alettiin näyttää Suomessa. Vanhempani tyypillisinä kasarilapsen vanhempina olivat ikärajoista kuutamolla kuin lumiukot ja antoivat kymmenvuotiaan katsoa sarjaa. Tiettyjen herätyskellojen olisi ehkä pitänyt soida siinä kohtaa kun sarjan lähetysaika on lapsen nukkumaanmenoaikaa myöhäisempi, mutta sen sijaan isäni tunnollisesti nauhotti minulle jaksot ja koska olin lähetyspäivän jälkeisenä aamuna menossa kouluun vasta kymmeneksi oli torstaiaamujeni viihdettä syödä aamupalaa olohuoneen sohvalla ja matkustaa Twin Peaksiin. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna tuo luultavasti piti huolta siitä, että sarjaa sain katsoa koska yleensä kumpikaan vanhemmista ei ollut kotona sen katsomista todistamassa.
Huolimatta siitä, että olin liian nuori sarjaa seuraamaan (Itseasiassa vielä kevään 1995 uusintojenkin kohdalla sarjaa olisi pitänyt katsoa aikuisen kanssa) rakastuin siihen ja Davin Lynchin tuotantoon palavasti. Ja ennen kaikkea rakastuin Dale Cooperiin. Ehkä maailman parhaiten käsikirjoitettuun hahmoon, jonka myötä olen ikuisesti sitä mieltä että tyylikkäintä mitä mies voi päälleen pukea on musta puku kapealla mustalla kravatilla.
Saatan myös joutua tunnustamaan, että nyt kun kolmas kausi on pyöritetty läpi, että itkin valtoimenaan kun originaali Badalamentin teema lähti soimaan ja Dale Cooper lähti kohti Twin Peaksia 25 vuoden jälkeen.
Twin Peaks: Return oli sarja jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Jos olin innoissani Gilmore Girlsien paluusta niin kerro se tunne 25:llä niin päästään lähelle sitä missä tunnelmissa sarjaa odotin. Jaksojen vastaanotto oli ristiriitainen. Originaalisarjan ystävissä näkyy selvästi että osalle jo toinen kausikin meni vähän liian hapokkaaksi ja Lyncin muu tuotanto vasta hapokkaaksi menikin. Return on siis sitä sitä hapokkaimman päädyn Lynciä. Jos odotit että kolmas tuotantokausi paketoi kasaan tarinan niin luultavasti joudut pettymään tai ainakin rakentamaan itsellesi oman totuuden siitä mitä sarjassa tapahtuu.
Tai niin ainakin minä päädyin tekemään. Minulla on oma tulkintani juonesta. Tulkinta mukailee selvästi suurimpia nettispekulaatioita. Sitä, että sarja liikkuu kolmannella kaudella useammassa aikatasossa ja todellisuudessa ja että on vain hyväksyttävä että kaikkeen emme saaneet vastauksia.
Jos et ole Twin Peaksiin vielä tutustunut niin nyt siihen on mahdollisuus Sub näyttää tänäsyksynä ensin alkuperäiset kaksi tuotantokautta ja sen jälkeen nyt kesällä HBO:n näyttämän Return-tuotantokauden. Itse olen sarjan katsonut läpi useita kertoja, mutta epäilen, että minun on taas lähdettävä matkalle Twin Peaksiin. Siitäkin huolimatta, että tarina särkee sydämen ja BOB on pelottavinta mitä televisiossa on koskaan näytetty.
Minun perheeni miehet päättivät lomanaloituksenaan lähteä viettämään kolmen sukupuolven miesten yhteistä laatuaikaa Turkuun sunnutaina ja ovat edelleen sillä reissullaan, koska päättivät vaihtaa vaarin suoraan lennosta mummoon kulkematta kodin kautta. Olen siis saanut nauttia siitä harvinaisesta herkusta, että olen ollut yksin kotona. Voidaan heti kärkeen todeta, että arjenhallintani on näemmä täysin riippuvaista perheeni miehistä. Välittämästi heidän lähdettyään olen tehnyt kymmentuntisia työpäiviä ja maannut illat sohvalla tuijottamassa telkkaria. Rappioelämä on vielä viimeistelty kyvyttömyydellä mennä ajoissa nukkumaan eli tosiaankin perjantaina työpäivän päättyessä olen loman tarpeessa. Toisaalta joskus parasta lääkettä on vain nollata aivoja viihteen parissa ja nyt löytyi sellainen sarja joka iski täysillä.
Rakastin varsinkin alkupään The Good Wife -sarjaa ja osasin odottaa, että The Good Fightkin minua puhuttelee. Sarja lähtee liikkeelle vuosi GW:n päättymisestä ja marssittaa ruutuun liudan tuttuja näyttelijöitä, mutta myös kokonaan uusia hahmoja. Siinä missä GW:llä oli omat ongelmansa moninaisuuden suhteen GF näyttää että televisioviihteessä todellakin on tilaa hyvinkirjoitetuille vähemmistöille. Sarjan tunnistaa monella tapaa tekijöidensä tuotteeksi. On oivaltavaa dialogia, ajankohtaisia teemoja oikeusjutuissa ja unelmien prinssinä pitkä tumma kapeakasvoinen juristi, jollaisia tottui näkemään GW:ssäkin Alician kiinnostuksenkohteina. The Good Fight on monella tapaa poliittisempi kuin edeltäjänsäkin, mutta niin myös aika on politisoitunut. Kritiikin kohteena on Trumpin hallinto, esiin nostetaan rakenteellinen rasismi, terrorismin monimuotoisuus ja vihapuhe. Teemoja käsiteltiin tuoreesti ja asiat harvoin olivat mustavalkoisia.
The Good Fightin ehdottomasti huonoin puoli oli se, että jaksoja on vain kymmenen. Eli minun käytössäni sarja tuli maaliin kahdessa illassa. Tai eihän se sarjan vika ole. Se minun holtittomuuteni ja tämän suoratoistopalvelun vika. Siinä missä ennen olisin kärvistellyt 42 viikkoa odotellen toista kautta on nyt edessä 51 viikkoa ja viisi päivää odottelua. Tuo tuo myös uuden haasteen viihdeteollisuudelle. Siinä missä ennen hitaammalla esitystahdilla hypeä kerättiin viikkoja ja kuukausia on nyt keskustelu pahimmillaan ohi viikonlopussa. Tuossa kohtaa eloon jäävät vain sarjoista parhaat ja itse tosiaankin toivon, että palaamme The Good Fightin vahvojen naisten pariin.
Näemmä onnistuin pitämään kolme viikkoa huomaamattani blogitaukoa. Voisin perustella tauon kamalalla flunssalla. Kolmen viikon kurimus, joka aaltoilee, muttei nosta kunnollista kuumetta. Keuhkot vinkuvat ja kroppa on kuin piesty säkillisellä appelsiineja. Voisin perustella ne sillä, että aloitin opinnot ja niihin on liittynyt kaikkea säätöä. Tosin säätö ehkä kannattaa kun ensimmäisen päivän jälkeen opintorekisteriote näytti 65 opintopistettä. Voisin kertoa käyneeni Prahassa, vaikka olin siellä vain yhden yön. Voin kertoa fasilitointikoulutuksesta jonka kävin ja vähän vielä lesota pojan pianotunneilla. Rehellisyyden nimissä viimeiset kolme viikkoa olen kuitenkin käyttänyt kaiken normaalisti esim. blogin kirjoittamiseen käyttämäni ajan aivan muissa merkeissä.
Katsoin nimittäin seitsemän kautta Gilmore Girlsejä.
Ystäväni on hillitön Gilmore Girls -fani ja tulin aikanaan katsoneeksi jakson sieltä ja toisen täältä. Tiesin, että sarja olisi ns minun sarjani, mutta se vain osui huonoon saumaan elämässä. Ja lähetyskohta osui huonoon saumaan viikossa. Nyt sitten kuitenkin oli aikaa. Lopulta sitten katsoin kolmessa viikossa sarjan kaikki 153 jaksoa.
Gilmore Girls oli tähän väliin juuri sitä mitä tarvitsin. Naurua, itkua ja suuria tunteita. Roskaruokaa, populaarikulttuuria ja ihmissuhteita. Erityisesti pidin Gilmore Girlseistä siitä, että sarja oli äärettömän inhimillinen. Ihmiset tekivät sarjassa virheitä, osa heistä otti niistä myös opikseen ja monen hahmon kohdalla nähtiin aivan mahtavia kehityskaaria. Nautin myös erityisesti siitä, ettei tarinoissa takerruttu yhteen oikeaan rakkauteen vaan myönnettiin, että niitä elmän suuria rakkauksia voi olla monia ja että myös toisinaan vaikka miten ihmistä rakastaisi niin hetki on totaalisen väärä.
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä sarja aikanaan siinä iässä kun Rory olisi ollut lähempänä omaa ikää, koska Rory vaikutti hahmolta johon samastua. Lorelai oli minusta läpi sarjan lähinnä lapsellinen ja ärsyttävä, mutta yllättävän paljon pidin Lorelaista silti. Ja kun nämä jaksot katsoi putkeen niin ehdin muodostaa myös vankkoja mielipiteitä Gilmoren naisten miessuhteista. Rorylle toivon tulevan minisarjan tuovan kokonaan uuden rakkauden, mutta näistä olemassa olevista poikaystävistä olen ehdottomasti Team Logan. Tai no Jess kyllä aikuistui hahmona kivasti myös. Loreille en taas pysty näkemään muita kuin Luken. Chris kun juuri on sitä väärä hetki -tyyppiä. Uusia jaksoja kuitenkin odotan nyt kipeästi. Epäilen, että miehellä on sopivasti tuona iltana pikkujoulut, joten pitänee ottaa illan sotasuunnitelmaksi saattaa lapsi ajoissa nukkumaan, ottaa sohvalle pesuvadillinen poppareita ja pitää maraton.
Siihen asti voisin sitten taas kokeilla elämä Netflixin ulkopuolella. Kännykkä piippasi juuri merkiksi että kahdessa e-lainassani on alkanut laina-aika. Opintoka varten pitäisi kirjoitella ensimmäiset paperit palautuskuosiin ja sitten olisi vielä niitä töitä, soittotunteja ja muutakin elämää elettävänä.
Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin menin lupautumaan Tubeconiin vapaaehtoiseksi ja pääsin sitä kautta eilen katsomaan ennakkonäytöksessä viikon päästä ensi-iltaan tulevan Nerven.
Kohta 35-vuotiaana ylempänä toimihenkilönä en ehkä niinkään ollut leffan kohdeyleisöä ja laitoin teatterin aulasta jo miehelle viestin, jossa epäilin nostavani paikan keski-ikää vähintään viidellä vuodella yksinäni, muta koska teema kiinnosti niin leffaan mentiin (ja hei ja minähän en muutenkaan sano ei ilmaisille leffoille).
Nerve periaatteessa ammentaa samasta lähteestä mistä dystopiaelokuvatkin. Liutateinejä irrotetaan meille tutusta yhteiskunnasta ja jätetään selviytymään. Tällä kertaa miljöö vain oli dystopisen maailman asemasta New York. Itseasiassa jo pelkästään New Yorkin vuoksi leffa kannatti katsoa ja ehdin jo kehittää hillittömän matkakuumeen lokakuiselle matkalleni.
Mistä Nervessä sitten on kyse? Nerve on mobiilipeli, joka urkkii tietosi eri sosiaalisen median kanavista ja jossa katsojat voivat äänestää mitä pelaajan pitää tehdä. Eli vähän kuin virtuaalista pullonpyöritystä, jossa on jätetty totuus pois tehtävävalikoimasta. Elokuvan päähenkilö Vee (Emma Roberts) päätyy pelaamaan peliä vähän vahingossa näytäessään parhaalle ystävälleen ettei ole tylsä. Katsojat parittavat Veen nopeasti Ianin pariksi ja kuten videosta näkee niin haasteet kovenee.
Käytännössä jos olet nähnyt trailerin tiedät mitä elokuvassa tapahtuu. Elokuvan käsikirjoitkseen ei saatu sisällytettyä yhtään varsinaisesti yllättävää käännettä. Sen sijaan korkeanpaikankammoiselle ihmiselle siinä oli kyllä yllinkyllin jännityselementtejä. Kannattaako elokuva sitten katsoa jos juoni ei ole kovin hääppöinen? Vaikea sanoa. Elokuva oli viihdyttävä. En vilkuillut kelloa tai haaveillut kotiinpääsystä. Tarina rullasi eteenpäin vauhdilla ja elokuva ei ainakaan ärsyttänyt. Casting oli hyvä. Veen äidinä vilahteli Juliette Lewis ja aisapariksi kisaamaan oli castattu ihanan James Francon veli Dave. Sivurooleissa vilahti myös OITNB:sta tuttuja kasvoja (Kimiko Glenn ja Samira Wiley). Ja itse pääosanäyttelijä Emma Roberts tulee varmasti kuulumaan tulevaisuudessa elokuvamaailman vakikalustoon.
Nervessä kuitenkin mielenkiintoisinta minulle oli idea jota peli edusti ja varsinkin pelissä oleva koukku siitä ettei pelistä puhuta eteenpäin. Toteutus oli tietysti viety melko äärimmilleen, mutta tarina kyllä toi esiin sen miten virtuaalisessa maailmassa liikkuessasi sinun pitää ymmärtää että teoilla on yleensä seurauksensa ja maine harvemmin tulee kunnian kanssa samaan perhesäästöpakettiin pakettuna vaan pikemmin maine luo helposti kultaisen häkin ympärilleen. Julkisuuden kanssa pelatessa saa koko ajan tasapainoilla sen varassa hallitseeko itse julkisuutta vai julkisuus sinua. Eikä tämä nyt ole mitään sellaista ”netissä kaikki ei ole sitä miltä näyttää”-varottelua vaan oikeastaan jatkoa sille mistä viimeeksi kirjoitin. Mikä on se digitaalinen jalanjälki ja miten sitä käytetään? Oikeastaan olisi todella kiva tietää miten ehkä enemmän elokuvan kohdeyleisössä olleet leffan hahmotti. Pitänee varmaan sukeltaa tubettajien maailmaan ja katsoa tuleeko sieltä millaisia kommentteja leffalle. Koska kirjoitetussa muodossa tuskin tästä ennakkonäytöksestä muita kommentteja tulee. Elokuvateatterin toinen yli 30-vuotias eli vieruskaverinkin paljastui tubettajaksi ja itseasiassa hänen innoittamaan itsekin pistin työpäiväksi taustalle pyörimään muutamia hyviä videoita. Radiossa hermostun helposti juontajiin ja aina ei jaksa kuunnella musiikkiakaan joten videot ja podcastit voisi olla kyllä siinäkin mielessä itselleni mielekästä kuunneltavaa.
Palasin maantaina töihin ja muun perheen lähtiessä vielä jatkamaan lomaa isovanhempien luokse kuvittelin käyttäväni valtavasti paukkuja blogiin. No kuten huomataan niin blogi oli hiljainen joten itse keskityin enemmän käymään ihailemassa juuri maailmaan saapunutta pientä ihmistä, itkemään räkäposkella Orange Is The New Blackin tuoreinta tuotantokautta ja uusimaan viime kesänä ystäväni kanssa alkaneen tavan, jossa käymme ystäväni kanssa katsomassa jonkun viihdyttävän chick flickin. Viime vuonna käytiin katsomassa Mad Max Fury Road ja tällä kertaa katsottiin Ghostbusters
Joo joo, tiedän, ettei chick flickeillä ihan tarkoiteta tätä, mutta ehkä parempi olisi että tarkoitettaisiin.
Ghostbusters oli saanut todella ristiriitaiset arviota. Sellaisetkin kriitikot joiden kanssa meillä menee yleensä maku yhteen eivät nyt leffaa ostaneet ja leffan tiimoilta on käyty valtavasti keskustelua siitä oliko reboot ylipäätään tarpeen. Yllättäen tätä keskustelua ei ole käyty Turtlesin, Transformersien tai vaikkapa Batmanin kanssa, joten edes kovin tiukasti istuvaa foliohattua päähän sovittelematta uskaltaisin epäillä että nyt kenkä puristi castingissa.
Itse koin, että castaus oli todella onnistunut. Rakastan Kristen Wiigiä ja Kate McKinnon oli roolissaan aivan mieletön. Tietyissä piireissä vastustusta on herättänyt Chris Hemsworthin roolihahmon tollous, mutta tässä kohtaa ehkä syytä olisi tarkastella niitä sukupuolirooleja. Lapsen päiväkodin osallistuessa Tasa-arvoinen kohtaaminenpäiväkodissa -hankkeeseen oli yksi saatuja vinkkejä lukea tarinoita niin että sukupuoliroolit käännetään päinvastoin. Jos luettu kuulostaa hassulta niin silloin sukupuolikuvaukset ovat poteroituneet. Tämä elokuva alleviivaa kiusallisesti sitä miten blondi nainen voi olla luvallisesti koominen tyhmä hahmo, mutta miehen kohdalla se muuttuu osalle kiusalliseksi. Itse sanoisin että Hemsworth näytti leffassa siltä, että hänellä oli harvinaisen hauskaa leffaa tehdessään.
Leffa oli noin muutenkin minusta enimmäkseen hyvällä fiiliksellä tehty ja jälki oli hyvännäköistä. Kehittynyt animaatiotekniikka oli toimi tarinan eduksi ja kokonaisuudessaan leffa teki hiendosti kunniaa originaalille. Toki itse en ole koskaan ollut originaalileffan suuri fani, joten jos se alkuperäinen on ollut lapsuutesi paras elokuva kannattaa pohtia miten kestää tarinan herättelyn. Noin muuten kuitenkin leffaa suosittelen ja pidän tärkeänä että nyt valkokankaalle mahtuu myös naishahmoja tämän tyylisissä elokuvissa. Itselleni ainakin lapsena olisi ollut todella tärkeää nähdä tällaista kuvastoa ja lapsena. Elokuvan jälkeen paransimme ystäväni kanssa maailmaa fajitasten ja mansikkamargaritojen äärellä ja työstimme ajatusta lapsuuden populaarikulttuurin vaikutuksista omaan ajattelumalliin. Tästä tosin taidan kirjoittaa ihan oman postauksen. Muutenkin toiveissa on että syksyn myötä saadaan blogi uuteen lentoon.
Ghostbusterson K12 elokuva eli harkinnan mukaan yhdeksänvuotiaan voi viedä aikuisen seurassa leffaan. Elokuvassa on kummitusten myötä kauhuelementtejä, joten kovin herkkää yhdeksänvuotiasta en leffaan veisi. Muuten elokuva toimii mielestäni hyvin esiteinien koko perheen leffana ja suosittelen että katsomaan viedään myös poikia.
Kohta kuudessa vuodessa olen tottunut siihen, että lapsiperhe-elämä asettaa omat rajoituksensa elämälle, mutta on hetkiä jolloin sitä tulee kirottua ohuehkoja tukiverkkoja lähellämme. Montaa minulle ja miehelle oleellista yhteistä harrastusta voimme tehdä lapsi mukana. Voimme lähteä pyörälenkille lapsi peräkärryssä, voimme seurata sarjoja lapsen mentyä nukkumaan ja voimme matkustella lapsi mukanamme, mutta yksi asia hiertää. Käytännössä meidän aktiivinen elokuvaharrastuksemme on mennyt siihen, että käymme katsomassa lastenleffoja ja meitä kiinnostavat leffat katsastetaan joskus ja jouluna, miten nyt saadaan itsemme samalle paikkakunnalle jonkun lapsenvahdin kanssa. Kai sitä voisi useammin pyytää kavereita katsomaan lapsen perään, mutta koska minun työni on käytännössä mahdoton muille palveluksen korvaamisessa niin arkailen pyytää apua. Oikeastaan ainoat joita kehtaan pyytää lasta katsomaan ovat äitini ja veljeni. Kaikkien muiden kohdalla tuntuu, että lapsen ottaminen on kuormitustekijä. No miten tämä liittyy sitten Kapteeni Amerikkaan. No sitten, että suunnilleen ja kaikki ja niiden isoäidit ehtivät leffaan ennen meitä. Lauantaina vihdoin kuitenkin leffaan päästiin ja juuri oikeaan aikaan. Viime viikon loppupuoli melkoista henkistä jännitystä niin työn kuin muutamien siviilipuolen asioiden kanssa ja asioiden selvittyä oli ihana kadota pariksi tunniksi leffateatterin pimeyteen.
No niin. Elokuva ei nyt varsinaisesti ollut se mitä osa tosifaneista odotti eli tarina Stevestä ja Buckysta vaan itseasiassa valkokankaalle vyörytettiin liuta supersankareita puhumaan politiikka kun kiistakapulana oli sopimus, jonka synnyttäminen näytti vielä meikäläistä kilpailukykysopimustakin vaikeammalta. Elokuva myöskin oletti, että leffan katsojat ovat tehneet kotiläksynsä. Katsottuna pitäisi olla, paitsi aikaisemmat MCU-leffat, sekä lisäksi katsojalta pitää löytyä sarjakuvista löytyvää yleissivistystä, jotta edes osaa nimetä kaikki meemin henkilöhahmot. Elokuva jätti myös paljon tulkinnan varaan ja näemmä kohtalaisen samoista lähtökohdista elokuvaa katsomaan menneet ihmiset voivat käsittää sen aivan eri tavoin. Sunnuntaina, kun vihdoin pääsin jälkipuimaan leffaa ystävien kanssa paljastui, että oikeastaan jokainen oli tulkinnut tarinaa omasta näkövinkkelistään ja tästä syystä tarina ei kaikilla lähtenyt lentoon. Itse hain elokuvaan kaikupohjaa osittaisn nykyisistä kansainvälisistä sopimuksista kuten TTIP ja ystäväni taas kaiutti elokuvaa historian perspektiivistä.
Civil Warin yksi haaste oli se, ettei tekijänoikeudellisista syistä tarinaan saatu tuotua Ryhmä X:ää (siis kuinka siistiä, että suomennos on sukupuolineutraali vrt. X-men) ja tarina oli pitänyt taivutella istumaan nykyiseen settiin. Tarinaa kuitenkin tarvittiin, jotta toivottavasti tulevissa leffoissa päästään kurkkaamaan enemmän mitä Steven ja Buckyn pään sisällä tapahtuu. Tarina myös esitteli tulevien elokuvien sankareita ja asetti hyvän pohjan tuleville Avengers-leffoille. Eli minä siis tykkäsin leffasta. Tosin olen melkoinen fanityttö ja veikkaan, että olisin katsonut tyytyväisen elokuvan vaikka siinä Steve olisi yksin autiolla saarella ja puhuu Buckyksi ristimälle lentopallolle. Elokuva oli minulle myös eheyttävä kokemus siinä mielessä, että edellinen Avengers: Age of Ultron ei millään fanilinsseilläkään muuttunut hyväksi elokuvaksi. Tosin ehkä minun pitäisi katsoa se uusiksi jossain vaiheessa. Saatoin nimittäin nukkua leffasta hyvän siivun aikanaan ja se saattaa kummasti vaikuttaa mielipiteeseeni. Toisaalta, jos leffa on hyvä niin sitä katsoessa harvemmin nukahtaa.
MCU:n tarinoiden aikajanan pääsee lunttaamaan muuten Marvelin sivuilta. Muistutukseksi tässä kohtaa myös asiaan vihkitymättömille pienten supersankarifanien vanhemmille, että nämä leffat eivät ole mitään lasten kamaa. Jos kotonasi kuitenkin asuu pieni supersankarifani, kannattaa tutustua Legon pätkiin tai etsiä käsiin Phineas ja Ferbin Mission Marvel -erikoisjakson. Supersankarijutut ovat jo yllättävän pienille tosi kova juttu, mutta liian aikaisin liian vaikeiden ja hurjien leffojen katselusta ei hyödy kukaan. Tsekkaathan siis etukäteen sopivatko supersankarileffat tai -pelit ikärajoiltaan lapsellesi.
Siitä lähtien kun ensimmäiset mainokset tulivat lapsen tietoisuuteen oli selvää, että Angry Birds on elokuva joka on pakko mennä katsomaan. Lapsi on oikeastaan ensimmäistä ikäluokkaa jolla vihaiset linnut ovat olleet maailmassa aina. Lapsen ollessa 10 kk talouteen saapui ensimmäin iPad ja lentävät kärttyiset pallot tulivat tutuksi myös lapselle. Sitten lapsi on opetellut esimerkiksi koko Star Warsin juonikaaren lintujen avulla, pelannut lukuisat tasot läpi Bad Piggiesiä ja romuttanut autoja Gossa.
Elokuva muutti lintujen luonnetta antamalla niille jalat ja pistämällä ne puhumaan. Ja itseasiassa viemällä linnuilta vihan. Vihaa alkoi elokuvaan löytyä vasta kuin possut veivät munat ja koko ikänsä ulkopuoliseksi itsensä tuntenut Red opetti ettei kannata kääntää toistakin poskea vaan joskus on hyvä edetä vihan kautta. Mielenkiinnolla odotan miten tuo lastenleffoille hieman poikkeuksellinen näkökulma otetaan maailmalla vastaan. Tosin kaipa me vastaan muut -teema on suosittu nykyään ihan kaikkialla.
Mitään syvällistä viestiä elokuvasta on turha yrittää etsiä ja itseasiassa näin puili vuorokautta leffan päättymisen jälkeen fiilis on lähinnä se, että tuo elokuva oli kyllä viihdyttävä, mutta oikeastaan aika yhdentekevä. Jotain elokuvasta kertonee se, että lapsi sanoi että se oli tosi hyvä, mutta perinteinen vaade, että leffa ostetaan omaksi heti kun se levyllä julkaistaan jäi tulematta. Tarina oli lopulta aika ohut ja hahmot vielä ohuempia. Kuten trailerista voi päätellä niin elokuva on selvästi komediallinen ja kyllä se nauratti, mutta huumori oli lopulta melko halpaa. Pystyn myös ymmärtämään, että elokuvan pystyy näkemään rinnasteisena tämän hetken maahanmuuttokeskusteluun, jos sovittelee oikeat lasit päähänsä. Itseasiassa kiusaus oli suuri kysyä elokuvan jälkeen edessäni istuneelta tunnetusti erittäin maahanmuuttokriittiseltä (tai no mitä sitä kiertelemään, rasistiselta) poliitikolta miten hän elokuvan näki, mutta koska leffaseurueeseen kuului myös poliitikon lapsi totesin parhaaksi vain paimentaa tuon oman kupeitteni hedelmän ulos leffateatterista.
Vaikka elokuva ei minua varauksettomasti saanutkaan puolelleen toivon sille kuitenkin kaikea hyvää. Roviolla on riittänyt rohkeutta lähteä tekemään jotain Suomen mittakaavassa ennenkuulumatonta ja tuollaisia avauksia kaivattaisiin enemmänkin tähän aikaan. Ilahduttavaa oli myös tajuta miten pitkälti kotimaisin voimin tuo leffa on saatu kasaan ja animaattoreiden jengistä löytyi ilokseni myös vanhan luokkakaverini nimi. Elokuva jätti takaportin auki kakkososalle ja soisin tarinan yltävän sinne asti. Pelisarja antaisi mahdollisuudet kuljettaa linnut tarvittaessa vaikka avaruuteen ja ensimmäisessä elokuvassa onnistuttiin jo hyvin tuomaan pelistä tuttuja elementtejä elokuvaan. Tai ainakin itse kummasti löysin yhtymäkohtia Bumerangilinnun käytöksen ja oman pelaamiseni väliltä…
Nojatuolimatka 