Jatketaanpa koulutusteemalla. Lainataan vanhempinäkökulmaan tiukkoja mielipiteitä työminältä, joka on askarrelut vuosikymmenen erilaisten koulutuspoliittisten kysymysten parissa (toki korkeakoulusektorilla) ja maustetaan vielä soppaa poliittisella ideologialla (että terveisiä vain täältä punavihreästä kuplasta, täällä on kivaa).

Eilen matkalla koululle juttelin tutun vanhemman kanssa kouluvalinnoista ja keskustelukumppanini pohti, että onko perinteinen peruskoulu riittävän haastavaa heidän lapselle, joka osaa jo kirjoittaa ja lukea. Tänään törmäsin sosiaalisessa mediassa vielä pidemmälle vietyyn esimerkkiin teemasta. Perheeseen, joka etsii kotiopettajaa lapselleen koska kokevat että lapsi osaa jo kaiken mitä peruskoulussa voi osata. Itse en tätä ajattelua ymmärrä, koska koulu on muutakin kuin ne kirjat ja niiden oppimäärä. Vaikka lapsi ekaluokalle tullessa osaisi jo lukea ja kirjoittaa sekä jonkun vieraan kielen alkeet tai  osaisi jo laskea matematiikkaa neljäsluokkalaisen tasolla on koululla silti lapselle paljon annettavaa sosiaalisten taitojen, erilaisten ihmisten kanssa toimimisen ja monen muun asian osalta. Toki tämän voisi ajatella keskinkertaisen kakaran happaman mutsin tasapäistämisvaatimuksina, mutta perustan väitteeni siihen, että jos ei aio lastaan pitää aikuisenakin umpiossa niin sitä tärkeämpää on jo lapsesta asti opettaa lapsille sujuvia vuorovaikutustaitoja.

Lehtijutun perheen vanhemmat olivat tehneet valintoja myös sen pohjalta etteivät itse viihtyneet koulussa ja ne oman koulumaailman kokemukset taisivat kaikua myös eilisen keskustelukumpanini puheissa. Tässä kohtaa itse sanoisin, että on tärkeää muistaa että se, että vaikka me olemme aikanaan käyneet peruskoulun, ei vielä riitä tekemään meistä suomalaisen perukoulun asiantuntijoita. Koulumaailma on muuttunut monella tapaa viimeisten vuosien aikana. Toki edelleen koulumaailmassa esiintyy kiusaamista, mutta se ei ole yksin peruskoulun ongelma vaan kyseessä on isompi yhteiskunnallinen ongelma. Opetuksen toteutustavoissa, eriyttämisessä, henkilökohtaisten vahvuuksien huomioinnissa on kuitenkin tultu eteenpäin. Tai ainakin olisi pitänyt tulla, tässä kohtaa kyllä itsekin myönnän, että yksi peruskoulun haaste on se, että opettajien halu kehittyä ja kehittää on pitkälti kiinni siitä haluavatko he tai mahdollistaako koulu kossa työskennellään kehitystyön. Yhtä kaikki kuitenkin, se mitä me tiedämme omasta koulumaailmastamme, on suunnilleen yhtä hyödyllistä tämän päivän arjessa kuin taito valikoida puhelinnumero veivattavalla puhelimella. Meidän vanhempen tehtävä on muistaa, että lapsemme eivät ole meidän kokemusmuistojemme jatkeita, vaan jos tarjoamme heille siihen mahdollisuuden niin, heillä on mahdollisuus edetä ilman niitä meillä ajoankkureina toimivien kokemusten taakkaa.

Sitten on se yhteiskunnallinen pointti. Huolimatta ilmaisesta koulutusjärjestelmästämme koulutus periytyy Suomessa. Kuitenkin tasapäistäväksi haukuttu peruskoulu on osaltaan avainasemassa siinä, että meillä käytännössä jokaisella lapsella perhetaustasta huolimatta on tällä hetkellä mahdollisuus kouluttautua juuri niin pitkälle kuin haluavat. Mitä tälle oikeudelle tapahtuisi, jos nykyistä peruskoulujärjestelmää lähdettäisiin systemaattisesti rapauttamaan? Jos peruskoulujärjestelmässä on valuvikoja pitää ne korjata sen asemasta, että ne joilla on mahdollisuus hylkäävät laivan. Oikeutta valita toisin perustellaan sillä, että halutaan omalle lapselle parasta. Sitä minäkin parasta minäkin haluan ja koen, että kaikille edes suunnilleen yhtenäiset mahdollisuudet tarjoava peruskoulujärjestelmä on vastaus siihen. Haluan, että lapsellani on mahdollisuus elää turvallisessa yhteiskunnassa, joka tarjoaa myös muille lapsille mahdollisuuksia. En halua opettaa lapselleni, että me voimme sulkea silmämme omien tekojemme yhteiskunnallisilta vaikutuksilta.

Sitä en sano, etteikö koulumaailmalla olisi edelleen paljon korjattavaa. Isoja ponnisteluja vaaditaan edelleen yksilöiden erilaisuuden kohtaamisen valmentamisessa, mutta tässä pallo on myös meillä perheillä. Resurssit on pidettävä riittävällä tasolla, opettajien täydennyskoulutusmahdollisuuksia tarkasteltava ja joku järkevä ratkaisu pitäisi myös löytää siihen millaisia kevätjuhlaliikkeitä opettajien pitää tehdä vakityösuhteeseen päästäkseen. Opettajien jaksamisesta tulisi huolehtia, jokaisen lasten kanssa työskentelevän tulisi saada säännöllistä työnohjausta ja myös opettajien ja oppilaiden fyysisestä terveydestä tulisi pitää nykyistä paremmin huolta. Näistä huolimatta koen, että peruskoulu ja vielä se oma lähikoulu ilman kummempia painotuksia on juuri oikea paikka minun lapselleni. Erityisluokilla on paikkansa suomalaisessa peruskoulussa, mutta ainakaan nyt en näe että minun lapseni paikka olisi siellä. Näen, että hänen paikkansa on istua sielä luokassa oppimassa uusia asioita ja myöskin vuorollaan turhautumassa kun käsitellään jotain minkä hän on osannut jo vuosia. Se turhautuminenkin kun on asia joka pitää joskus oppia ja toisaalta asia voidaan kääntää myös niin päin, että ne helpot ja luontevat asiat oppimisprosessissa vahvistavat lapsen positiivisia uskomuksia omasta minästään. Aivan vastaavasti taas ne uudet asiat pakottavat venyttämään niitä oman mukavuusalueen rajoja.