Hyvää oloa etsimässä lautaselta

17.4.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Jäädessäni sairauslomalle antoi lääkäri ohjeeksi nukkua, liikkua ja syödä monipuolisesti. Kaksi ensimmäistä on nyt kunnossa ja nyt sitten olen alkanut keskittyä viimeiseen. Eli siihen hyvään ja monipuoliseen ruokailuun.

Teorian tasolla olen aina tiennyt miten syödä hyvin ja monipuolisesti, mutta niin naurettavalta kuin se ehkä kuulostaakin niin yksi uupumusoireistani oli se, että menetin kykyni syödä järkevästi ja tässä on nyt taas yksi asia, jota meidän perheessä opetellaan nyt uusiksi tämän uuden arjen myötä.

Yhä useammin lautaselle etsiytyykin useampaa erilaista kasvista mahdollisimman helposti lähestyttävässä muodossa. Lapsiparka, joka on seitsemän vuotta kasvanut äidin työmatkojen makuisella makaronilaatikolla ei nyt tästä käänteestä ole ollut vilpittömän iloinen, mutta muuten huomaa, että kuten myös liikunnassa niin tässä on sellainen arkinen tapa, josta pitää yrittää pitää kiinni.

Jossain vaiheessa kun elämä muuttui sellaiseksi että kävin lähinnä kotona nukkumassa tai koomaamassa sohvalla aloin myös samalla palkita itseäni herkuilla. Suklaata junaan pitkän koulutuspäivän jälkeen tai pussi sipsejä hotellille kun ei enää pitkän päivän jälkeen jaksanut lisätä sosiaalista kuormaa ravintolareissulla. Ja tämä on se ruokavalio, josta keho niin kovasti haluaisi pitää kiinni. Kroppa huutaa sokeria, huonoja hiilareita, prosessoituja kovia rasvoja. Ja pää pyrkii vastaamaan kropan huutoon keksimällä hyviä tekosyitä miksi kaupasta pitäisi tulla sen suklaapatukan kanssa.

Tavallaan tässä toipumisprosessissa on kamalinta ollut huomata se, että miten monella tavalla meidän perhe-elämäämme tämä uupumus on vaikuttanut. Kun kynttilää on käytännössä poltettu loppuun viimeiset seitsemän vuotta olemme oppineet koko perhe täysin vinoutuneen käsityksen siitä mitä on sellainen kiva ja hyvinvoiva arki. Joskus lomilla siitä on näkynyt välähdyksiä, mutta viimeisen vuoden aikana en edes jaksanut lomalla skarpata.

Ei ole kovin helppoa myöntää ääneen, että hei, mä olen 36-vuotias nainen, jolla on elämänhallinta ihan sekaisin ja olen myös sotkenut sen vuoksi todella pahasti perheeni elämän. Onneksi miehellä on sentään pysynyt jotenkin tämä meidän laiva kurssissa, ettei olla ihan ajauduttu kivikkoon, mutta aika lailla kaikki meidän on nyt tässä parissa kuukaudessa pitänyt puhua uusiksi. Sen lisäksi, että minä opettelen kokonaan uuden tavan tehdä töitä, opettelemme koko perhe uusiksi sen, että ennakoiva ruoanlaitto ei tarkoitakaan pesuvadillista erittäin juustoista makaronilaatikkoa. Opettelemme uusiksi sitä, että arki-illat eivät tarkoita sitä että äiti makaa sohvalla zombiena tai on reissussa ja isä yrittää pitää kodin asuttavan näköisenä ja puhtaita vaatteita kaapissa. Haluaisin uskoa, että tämä oli nyt viimeinen hetki kun tilanne saadaan pelastettua lapsen kannalta. Koululaisen kanssa se arki pitää joka tapauksessa neuvotella uusiksi, joten nyt tässä on sitten koko perhe yritetty opetella uutta arkea.

Muutoksen sanotaan syntyvän parhaimmillaan jo kuukaudessa. Meillä on nyt neljä kuukautta siihen, että minun ns normaali työarki lähtee ensi syksynä pyörimään. Nyt sitten nähdään meneekö neljässä kuukaudessa uudet opit esimerkiksi syömisestä selkärankaan vai tipummeko takaisin pesuvadinkokoisten makaroonilootien maailmaan.

Rakkaus työhön voi imeä myös kuiviin

5.3.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Kävin tänään tapaamassa taas työpsykologiani. Sitä tyyppiä, joka suositteli minulle sairaslomaa jo tammikuussa, mutta jota minä en uskonut vaan sinnittelin vielä melkein kaksi kuutta töissä.

Tämän vajaa kaksi kuukautta olen käynyt aika paljon dialogia itseni kanssa siitä mitä tässä nyt oikein on tapahtumassa. Olen tuijottanu tätä maisemaa työhuoneen ikkunasta ja tuijottanut junan ikkunasta vilisevää metsää ja yrittänyt selvittää missä olen ja mihin olen menossa.

Olen tajunnut, että suhteeni työhöni on monella tapaa epäterve. Sinäänsä asia ei ole mitenkään poikkeuksellista. Työskentelen järjestössä ja olen tähän järjestöön tullut töihin suoraan luottamustoimesta. En oikeastaan muista edes enää siihen, että miltä tuntuu se, että työ on vain työtä. 11 vuotta hommia rakkaudesta lajiin on saanut suhtemme muuttumaan oikeastaan aikalailla samaksi miten alkoholisti suhtautuu alkoholismiin. Olen menettänyt täysin suhteellisuudentajuni sen suhteen mitä on normaalit työmäärät ja olen löytänyt vakuuttelevani itselleni, että luen työsähköpostit nyt vain tämän yhden kerran illalla ja sitten alan taas olemaan itselleni armollinen.

Mitenkään yksinhän tässä suossa rämmi. Olen yhteisöpedagogiopintoihini liittyen nyt aika paljon selvitellyt kolmannella sektorilla palkkatöissä olevien työelämäkysymyksiä ja siellä nousee esiin oikeastaan kaikki minun työssäni olleet ongelmat. Teen työtä rakkaudesta lajiin. Uskon aatteeseen ja teen sen eteen töihin, jolloin myös sitten helposti teen vielä sen yhden ekstravenymisen tilanteissa, joissa se ei ole enää järkevää. Toinen haaste on epäsosiaaliset työajat. Työskentelen jäsenrajapinnassa ja koska jäsenistä iso osa on päivät töissä ovat kaikki koulutukset ja tilaisuudet iltaisin. Koulutukset ovat työni yhtä parasta antia, mutta silti pakko myöntää tilanteessa jossa palautumisaika on vähissä loppuu myös paukut kouluttajalta. Ja sitten on se kolmas teema, joka järjestöissä erityisesti korostuu. Vallan ja vastuun rajat. Laki lähtee siitä, että yhdistyksessä työnantajana toimii hallitus. Käytännössä kuitenkin meidänkin kokoisessa järjestössä se hallitus on täysin kuutamolla siitä päivittäisarjesta mitä me rivityöntekijät tehdään. Ja sitten kun ongelmana on se, että palkkajohtokaan ei aina ole ollut selvillä mitä pitää tehdä niin se valta ja vastuu ei ole tosiaankaan mennyt aina kuten olisi pitänyt mennä.

Työn tulevaisuutta kertovat tutkimukset tukevat kyllä sitä, että autonominen työ yleensä lisää asiantuntijan hyvinvointia, mutta kun autonomia muuttuu yksin sinnittelyksi niin sitä tulee yleensä seinä vastaan. Itselläni tämä tapahtui vähän huomaamatta useamman surullisen sattumuksen sarjana. Tiimistä yksi eläköityi kesken organisaatiouudistuksen, toisen määräaikaisuutta ei jatkettu ja kolmas joutui pitkälle saikulle. Surkeiden sattumusten sarjan myötä päädyin tekemäni yksinäni neljän ihmisen töitä varsinkin koulutusten osalta ja sitten en alkuvuodesta ollutkaan kotona käytännössä lainkaan. Lapsihan tuosta alkoi oireilla ja kun lapsi oli koko ajan perseen ammuttu karhu ja minäkin lähinnä vollotin omaa kurjuuttani kaikki hetket kotona niin alkuvuoden aikana meidän perheessämme ei elo ole ollut ihan ruusuilla tanssimista. Silti yritin venyä ja sinnitellä, koska se perussyy oli aina olemassa. Ne meidän jäsenet. Ne jäsenet tarvitsee apua ja enhän minä voi jättää heitä pulaan. Tässä kohtaa olisin tarvinnut oikeasti sitä, että joku olisi tullut toteamaan, että et voi auttaa muita ennen kuin autat itseäsi.

Tämän päivän keskustelu päättyi siihen että todettiin, että nyt vasta ollaan sen suhteen alkutekijöissä. Monella tapaa itseasiassa olen huonommassa jamassa kuin mitä olin vielä viikko sitten. Angiina ja vuodelepo pakottivat kyllä lepäämään mutta palautumisesta ei voida puhua vielä mitään. Torstaina menen lääkäriin ja sitten katsotaan jatkoa. Siihen asti sitten yritetään tehdä niitä asioita jotka olisivat palauttavia. Jos vaikka tämä streptokokki A olisi nitistetty tällä antibioottikuurilla.

Se ei niin hallittu hysteria

2.3.20182.3.2018 ~ Anu ~ 2 kommenttia

Viikko ja kaksi päivää sitten tein illalla kotisohvalla päätöksen, joka varmaan olisi pitänyt tehdä aikaisemmin. Varasin maanantaille ajan työterveydestä ja torstaina puhuin asiasta avoimesti tiimiparilleni sekä muutamille muille työkavereilla. Perjantain suunnittelupäivässä sanoin sen sitten lopulta ääneen myös yksikön johtajalle ja uudelle aloittavalle esimiehelle.

Olen väsynyt ja tarvitsen lepoa.

Tai no väsynyt ei ehkä oikein ole oikea sana kuvaamaan tätä mitä olen. Olen yhtä aikaa rätti poikki ja kaikki aistit äärimmilleen viriteltynä. Työkaveri kuvaili minua ylivireäksi ja se nyt ehkä parhaiten kuvaa tilaani. Ilmeisesti myös olin ollut jo niin kamalaa katsottavaa, että iso osa työkavereista lämpimästi kannusti olemaan tulematta töihin vähään aikaan.

Tosin ei tässä nyt tarvitse olla mikään ruudinkeksijä huomatakseen että tässä on nyt rouva joskus parempiakin päiviä nähnyt. Hymy ei enää ollut noussut silmiin asti aikoihin ja huumori muuttui ilkeäksi. Sitten kun siihen yhdistettiin aamuyöunettomuus ja liian vähäinen palautumisaika niin lopputulos oli nyt aika helposti nähtävissä. Viimeinen pysäytys itselleni oli se kun tiistaina vaihdoin salasanaa ja puoli tuntia myöhemmin olin unohtanut koko salasanan. Tajusin muuttuneeni dementoituneeksi mummoksi. Siksi jolta puuttui kaikki sosiaalisten normien ymmärryksen taju ja jonka pää vuosi kuin seula. Aloin myös huomata, että minulta oli kaikki kärsivällisyys asiakkaita kohtaan käytetty loppuun ja totesin, että nyt pitää ottaa neuvo lentokoneiden turvallisuusohjeista. Pelasta ensin itsesi jotta voit pelastaa muut.

Maanantaina sitten menin sinne lääkäriin. Taustalla minulla oli aikaisemmat käynnit jo työpsykologilla ja siellä vakavan työuupumuksen rajalle nousseet pisteet. Lääkäri pisti tekemään masennusseulan ja onneksi me työuupuneet ollaan yleensä helposti masennuksen määreet täyttäviä niin sain nyt sitten senkin diagnoosin. Tosin tässä nyt suoraan sanoen aikamoisesti vituttaa, että nyt minulla sitten on masennusdiagnoosi vaikka en tunne itseäni masentuneeksi. Olen vain polttanut itseni loppuun, mutta sitähän meillä ei tunnusteta syyksi palkalliseen sairalomaan niin ollaan nyt sitten masentuneita ja ahdistuneita. Kaksi viikkoa näin alkuun tuli sairaslomaa ja käskyksi tehdä hitaita kävelylenkkejä ja syödä tervellisesti sekä yrittää nukkua.

Nukkunut olen mutta kahden muun kanssa on sitten ollut vähän heikompaa. Tiistaina alkoi nimittäin helvetillinen kurkkukipu ja kun eilen sitten vääntäydyin lääkäriin tuli diagnoosiksi angiina. Eli minä tunnollinen työntekijä nyt sitten sairastan kaikki sairaslomat yhdellä iskulla. Mitähän tässä nyt vielä voisi keksiä tähän päälle. Uni rytmi minulla on ihan perseellään kun kipeä nielu on herätellyt öisin ja toisaalta olen torkkunut päivisin. Lähinnä palauttavaa toimintaa olen ollut lukiessani Tuija Lehtisen vanhoja romaaneja Storytelistä. Nyt ehkä pikku hiljaa alkaa taas elämä voittaa, joka on hyvä asia, koska kaikki tuo määrä romanttisia tarinoita ei vain tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Varsinkin kun nuo Lehtisen kirjat ovat sellaisia että jo aika alkumetreiltä yleensä tietää kenen kanssa kolmiodraamojen pyörityksessä pyöritetty päähenkilö ~~joutuu~~ päätyy yhteen (yritän sensuroida tuota sisälläni asuvaa antiromantikkoa).

Mitä tämän jälkeen? Enpä tiedä. Ensi viikolla menen juttelemaan uusiksi sekä psykologin että lääkärin kanssa. En edes uskalla arvata mitään. Yritän nyt ensin hoitaa tämän perkeleen angiinan pois päiväjärjestyksestä ja sitten alkaa pistää elämääni takaisin pakettiin. Tosin olen myös antanut itseni ymmärtää, että yksi ongelma miksi tässä nyt ollaan on tämä minun haluni suorittaa asioita, että toisaalta tämä angiina nyt kyllä tuli niin oikeaan aikaan. Joskus näemmä pitää se pakko pysähtyä tulla monella tavalla ennen kuin jääräpää uskoo.

No tämäkin vielä

5.2.2018 ~ Anu ~ Yksi kommentti

Tammikuun puolella näin yhden valmentajakollegan tekemän päivityksen siitä miten vuosi 2018 on alkanut ihanalla energialla ja miten voi vain tuntea että tämä on mahtava vuosi. Tuijotin päivitystä ja en keksinyt edes mitään kyynistä sanottavaa. Itse kävin tammikuun kunniaksi kellottamassa työterveyspsykologilla 60 pistettä työuupumustestistä ja pakko sanoa, että energiat on jota täällä meidän suunnilla liikkuu on kaikkea muuta kuin hyviä.

Olen nyt tehnyt kohta kaksi kuukautta yksin töitä joita normaalisti tekee kolme. Tässä puuhassa keho ei pääse palautumaan ja keho ei palaudu ollaan siinä pisteessä, että tässä ei poltella kynttilää molemmista päistä vaan ihan joka paikasta. Toki tässä on nyt tehty aika paljon sen eteen etten olisi näin kuormittunut. Olen saanut itselleni takapäivystäjän jolle siirtää asiakkaita ja kalenterista vedettiin henkselit yli muutamille koulutuksille, mutta kyllä tässä huomaa, että en ole lähelläkään vielä normaalitilaa.

Koska normaalisti en esimerkiksi ala itkeä kun uudet kengät hajoavat käteen ensisovituksella

Että en nyt tiedä mitä universumi minulle yrittää puhua. Ehkä sitä että ei pitäisi harrastaa ostosterapiaa, mutta nuo Parikan tossut nyt vaan oli niin hurmaavat ja reilussa alessa. Mutta onhan tämä nyt helvetin ironista. Sitä yrittää hemmotella itseään ostamalla designtossut ja lopputuloksena päätyy itkemään olohuoneen lattialle kun noista kengistäkin on vain lisää stressiä ja kuormitusta tilanteessa jossa ei tarvita yhtään lisää stressiä ja kuormitusta. Verkkokaupasta sain viimeisen omaa kokoani joten vaihtaa noita ei voi, en millään jaksaisi alkaa lähettää niitä takaisin Italiaan, mistä kengät minulle lähetettiin ja vaikka saisin kengät liikkeelle ja rahat takaisin niin olisin ilman kenkiä koska mokomia ei enää mistään minun koossani saa. Ja rehellisesti sanottuna nyt vähän meni maku siihen, että kengät varmasti ehjänä pysyvät jos laatu on tuota kamaa että metallisen lenkin saa katkeamaan kiristämällä tarranauhaa.

Tai sitten vaihtoehtoisesti olen tässä stressaantuneena alkanut kanavoida jotain sisäistä mutanttiani. Ehkä kaikki vuosien saatossa juomani cokis on muuttanut minut supersankariksi (tai no antisankarin puolelle tämä saattaa valua) joka saa maagiset voimat työstressin kivutessa pilviin.

Niin tai näin, lisätään nyt sitten tämäkin asia sinne to do listalle lapsen koulun helmimarkkinoiden, tiliöitävien kuittien, vastausta odottavien asiakkaiden ja deadlinea odottavien opintojen kanssa.

Soppatykki täyteen eli miten löysimme tukiverkon

7.1.2018 ~ Anu ~ Kommentoi

Me kuten monet muutkin perheet Helsingissä muodostumme kahdesta junantuomasta vanhemmasta ja yhdestä hyvin helsinkiläisestä lapsesta. Yhtälö ei ole aina helppo. Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että kinaamme onko silpata sana vaiko ei (no onhan se, tosin ilmeisesti ei kenellekään muulle kuin varsinais-suomalaisille) ja nolaamme lapsen sinnikkäästi tilaamalla kahvilassa piispanmunkkia (no okei, ei me tilata, mutta mussutetaan aina miehen kanssa miten tuote on väärinnimetty). Pahimmillaan se tarkoittaa sitä, että meillä ei ole tukiverkkoja käytössämme.

Pojan olessa vauva olin kateudesta vihreänä ystävilleni joiden äidit ja anopit tulivat hakemaan vauvoja vaunulenkeille tai joilla isovanhemmat ottivat kopin ja tulivat päästämään vanhemmat yhdessä leffaan tai vaikka ruokakauppaan. Meillä varsinkin kun vauvavuosi ei ollut sieltä helpoimmasta päästä olisin antanut käden, jalan ja toisen munuaisen siitä, että saisi jonkun helpottamaan sitä arkea. Ei mekään täysin oman onnemme nojassa oltu. Henkistä tukea tuli kyllä lapsen kummisedältä ja työkavereilta, mutta silti monessa arkisessa hetkessä ne lisäkädet jäivät uupumaan.

Reiluuden nimissä me kuitenkin olemme päässeet siinä mielessä helpolla, että äitini eläkeläisenä ja intohimoisena mummi-ihmisenä oli aina valmis hyppäämään junan kyytiin lapsen sairastuessa ja vauvavuotena otti meidät pojan kanssa säännöllisesti nurkkiinsa notkumaan. Ja itseasiassa vieläkin ottaa lapsen mielellään mökkeilemään kanssaan. Ja itseasiassa mitä pidemmälle tässä on menty niin sitä huomaa, että meillä itseasiassa on kuin onkin kehittynyt oma turvaverkostomme.

Meidän turvaverkostomme on itseasiassa sitä mitä tarkoitetaan juurikin sillä kun puhutaan uusyhteisöllisyydestä. Tosin pohja tälle luotiin täysin perinteisen instituution pohjalta eli tämän meidän jengin perusporukasta kolme kohtasivat aikanaan kohta kahdeksan vuotta sitten perhevalmennuksessa, sieltä me jatketiin muskariin jonne minä puhuin myös matkaan sattumalta samaan bussiin osuneen tutuntutun. Sieltä silmäpussisten muskarinjälkeiskahvittelujen pohjalta rakentui se ystäväporukka joista osasta on tullut sen jälkeen myös naapureita ja porukka on kasvanut vielä lisää muutamalla muullakin lapsiperheellä. Tämä on sitä porukkaa, jotka kastelevat toistensa viljelypalstat loma-aikaan, ruokkivat kissan yliyönreissuilla, ovat ristiin toistensa lasten varahakijoina päiväkodissa ja jotka järjestävät kävelevän koulubussin kotiovelta koululle, ettei sen porukan arimmankaan tarvitse kävellä yksin. Tämä jengi on mahdollistanut sen, että kun työaikataulut meillä heittävät häränpyllyä niin lapsi on silti haettu ajoissa päiväkodista kotiin ja löytyy iloisena valmiina iltapalalle kun vihdoin me vanhemmat ehdimme kotiin. Ja tämän porukan pienemmät sisarukset ovat opettaneet tälle meidän ainoakisella valtavasti sitä miten ollaan reilusti se isompi kaveri pienemmälle.

Tänään sitten tällä porukalla yhden perheen muuton lomassa meidän pöydälle nostettiin viisi litraa keittoa ja korillinen leipää joilla ruokittiin kymmenen lasta ja kuusi aikuista. Ei me varsinaisesti oltu suunniteltu tätä. Pihalla tuli kylmä joten tultiin sisälle ja kun viestitin meidän vanhempien WA-ryhmään mistä lapset löytyy soi pian ovikello ja sieltä tuli vielä yhden perheen lapset isänsä kanssa meille. Siinä sitä lapset leikki, soppa katosi parempiin suihin ja muuttajat toivat vielä tullessaan kahvipöytään makeaa niin sitä sai tyytyväisenä huomata, että itseasiassa meillä on aivan mahtava oma turvaverkosto. Ja myös sen, että näitä hetkiä varten meidän kolmihenkisellä perheellä on jättikokoinen ruokapöytä ja viiden litran kattila.

Löydät minut makaamasta olohuoneen matolta

9.12.2017 ~ Anu ~ Kommentoi

Tai junasta.

Tai Itä-Pasilasta.

Tai sinnittelemässä arjen parissa.

Haluaisin löytää energiaa kirjoittamiselle, mutta tässä ja nyt on pakko myöntää, että minulla ei vain riitä paukut. Töitä on liikaa ja tilanne ei ratkea sen osalta vielä toviin. Opintojakin pitäisi saada etenemään, mutta on ollut pakko myöntää, että nyt tällä hetkellä ei paukut riitä kuin siihen, että aamulla raahaudun töihin ja illalla raahaudun kotiin tai hotellille. Onneksi niiden opintojen suhteen tilanne ei ole katastrofaalinen. 15 opintopistettä pedagogisia opintoja pitää rutistaa helmikuun loppuun mennessä kasaan ja sitten ei jäljellä enää ole kuin opinnäytetyö, josta on jo teoriaosuus jo hyvällä mallilla. Eli ne voivat nyt odottaa, että saadaan töiden kanssa sinniteltyä.

Tavallaan ironista, että tämän syksyn ajan olen eniten kouluttanut meidän jäseniä ajanhallinnasta ja nyt sitten itse yritän vain sinnitellä ettei korttitalo romahda. Tai lähinnä keskityn vain toivomaan etten vaan sairastu tai ettei mistään puskista tule enää mitään yllättävä. Että jotenkin nilkutetaan helmikuulle, jolloin toivottavasti saan tiimiparini takaisin töihin ja muutenkin toivottavasti asiat lähtevät selviämään.

Lyhyesti sanottuna kuitenkin nyt on ehkä vain paras hyväksyä, että tämä blogi ei päivity vaikka miten haluaisin löytää tällekin aikaa. Palataan siis asiaan myöhemmin.

Puhutaan parisuhteessa ja parisuhteesta

25.11.2017 ~ Anu ~ Kommentoi

Valeäidin tontin kautta ajauduin lukemaan Hesarin artikkelia parisuhteista jotka ovat kriisin jälkeen löytäneet toisensa uudelleen ja pysyneet yhdessä. Luin jutun ja jäin miettimään, että noiden parisuhteenpelastusteemojen pohjalta eihän meillä pitäisi olla parisuhdetta laisinkaan.

Juttu lähtee siis siitä, miten helposti parisuhteessa kadottaa yhteyden. Viikon työmatkan jälkeenkin sen joutuu jo rakentamaan uusiksi. Tässä meidän suhteen valossa kuitenkin me ei ilmeisesti olla tehty mitään muuta kuin rakennettu sitä yhteyttä uusiksi. Meillähän tämä iso tarina kun menee niin että kun vihdoin kolmen vuoden ystävyyden jälkeen tajusimme opiskelukavereiden vähemmän hienovaraisen kannustuksen jälkeen että olisimme ehkä parempia pariskuntana kuin ystävinä emme ole ikinä olleet kovin tiiviisti yhdessä. Ensimmäisen seurusteluvuoden minä toimin valtakunnallisen opiskelijajärjestön hallituksessa ja vietin ison osan siitä vuodesta itseasiassa ystäväni sohvalla Helsingissä. Seuraavana vuonna kyllä muutimme yhteen, mutta viikko muuton jälkeen mies pakkasi putkikassin ja minun vanhan matkatelkkarin matkaansa ja muutti töiden perässä Hankoon. Toki vuorotyöläisen oli aina mahdollista pitkillä vapailla tulla kotiin, mutta suurin osa ajasra vierettiin eri osoitteissa ja kun kesätöiden jälkeen mies vielä jäi tekemään työpaikalleen opparia niin kahden kaupungin mallilla jatkettiin aina siihen asti, että kolme vuotta seurustelun alun jälkeen menimme naimisiin ja muutimme yhteiseen kotiin Kirkkonummelle.

Itseasiassa yhteistä kotiahan suositeltiin parisuhteen pelastuskeinona, mutta eihän me tuolloinkaan nähty toisiamme. Mies oli siirtynyt tekemään tuotekehityshommaa jossa ne pyörittivät vuorotyönä kolmen tyypin voimin prosessia ja aina viikon kerrallaan mies teki yö-, aamu- tai iltavuoroja. Eli tuolloin olimme yhtäaikaa kotona noin joka kolmas viikko. Edellyttäen etten itse ollut työmatkoilla. Vuoden verran jatkoimme tällä kunnes mies siirtyi toiselle työnantajalle ja alkoi tehdä sosiaalisia työaikoja. Paha juttu vaan, että järjestöduunarivaimolla ne työajat jatkuivat epäsosiaalisena. Siihen samaan soppaan voidaan myös lisätä se, että miehen työ on juuri niitä paheellisia insinööriduuneja joissa lähdetään viikoksi Keskieurooppaan ihmettelemään milloin minkäkin linjaston uutta toimijaa.

Että tämän pohjalta pitäisi olla pieni ihme, että me nyt ylipäätään olemme yhdessä. Ei tässä sitä laatuaikaa saada 15 tuntia viikossa, joka oli jutun pohjalta suositeltu määrä. Mahdetaanko edes saada kuukaudessakaan. Ei varmaan. Siis jos aktiiviseksi yhdessä oloksi lasketaan kahdestaan vietetty aika, johon ei saa liittyä television katsomista. Toki nytkin olemme viikonlopun koko perhe yhdessä, mutta meillä mukana kulkee tuo lapsi varmaankin koko viikonlopun. Jutussa korostettiin sitä, että parisuhde pitäisi nostaa lasten yläpuolelle, mutta kun juttelimme tästä lehtijutusta olimme kyllä yksimielisiä, että tässä arjessa jossa lapsi joustaa tosi paljon vanhempien työaikojen vuoksi on meidän perheen hyvinvoinnin salaisuus se, että lapsi voi hyvin. Se lapsi vain ansaitsee ja tarvitsee läsnäoloajan kasvunsa ja kehityksensä tueksi.

Toki parisuhteissa ja tilanteissa on eroa, mutta uskoisin, että meillä auttaa se, että olimme ensin ystäviä ja ei se ystävyys ole sieltä mihinkään kadonnut. Meillä on yhteinen arvomaailma ja yhteiset kiinnostuksen kohteet. Meillä se television katsominen käy yhteisestä harrastuksesta, koska siinä ruudun ääressäkin keskustellaan pyöri telkkarissa sitten tv-sarja tai jalkapallomatsi. Ja toisaalta me olemme myös luoneet muita kommunikaation muotoja.

Torstai-ilta Hämeenlinnassa. Koulutus loppui ja junan lähtöön oli vielä aikaa. Tein sen mitä aina teen tässä kohtaa. Soitin miehelle. Puhelin ei ehkä ole sama asia kuin kasvotusten juttelu, mutta kummasti sillä puhelimella on meidän parisuhteen arki pyörinyt jo 14. vuotta.

Varmasti suuressa kuvassa ohjeet siitä, että pitää viettää aikaa yhdessä, puhua kunnioittavasti ja korjata prioriteettijörjestyksjiä on tarpeen, mutta näistäkin tulee helposti vain lisää kuormitusta. Parisuhdeajan munakellottamisesta tuksin hyötyy kukaan. Ja olipa juttuun ängetty suosikkiohjeeni, joulun vietto kotona oman perheen kesken, joka tuntuu olevan tällä hetkellä se patenttikeino kaiken ruuhkavuosikiireen taltuttamisessa,

Toisaalta tässä varmaan vain pitää olla onnellinen siitä, että meillä vastoin kaikkia oletuksia tämä homma toimii. Koska ei me niitä työmatkoja voida karsia ja kummallakaan ei ole akuuttia halua vaihtaa työtehtäviä. Ja varmasti aina on syytä miettiä että huomioiko puolisoa parhaalla mahdollisella tavalla arjessa. Silti uskallan myös kyseenalaistaa sen tarvitseeko parisuhteenkin kohdalla käydä niitä ruutuaikakeskusteluja. Yhdet parhaat keskustelut kun meidän parisuhteessa käydään vikonloppuaamuisin kun kumpikin oman pädinsö takaa kommentoi Hesarin juttuja.

Noi tyypit

13.11.201713.11.2017 ~ Anu ~ Kommentoi

Töihin paluu muutti perheemme dynamiikkaa. Jotenkin koulun aloitus yhdistettynä opintovapaaseeni oli nopeasti synnyttänyt meille kokonaan uusia rutiineja, joiden nyt sitten tarvitsi muuttua. Paluu töihin toi mukanaan vielä ikävän uutisen työkaverini terveydentilasta ja yhtäkkiä olimme tilanteessa, jossa kalenteri näytti uhkaavasti siltä, että perheemme siirtyy vahvaan Dinojuna-arkeen. Dinojunassahan esiintyy kerralla vaan yksi vanhemmista ja olemme epäilleet että se johtuu kustannussyistä. Tässä meidän dinojuna-arjessa vanhemmista toinen siirretään kustannussyistä yleensä työmatkalle.

Viime viikolla vedin ensimmäisen 50+-tuntisen työviikon ja torstai-iltana istuessani lähijunassa Lahdesta kotiin sateessa kastuneena olin varma, että suosta en ihan äkkiä nouse tai ainakaan en seuraavasta kolmesta viikosta ihan helpolla selviä. Sitten tuli viikonloppu. Ja sitten tuli nuo mun elämäni tyypit.

Leffareissu, brunssi, kävely metsässä ja eteen osuneen puiston tyyppailua. Aikaa olla yhdessä. Tämä oli juuri sitä mitä tähän tilanteeseen tarvittiin. Edelleen tässä ollaan nuoralla tanssien etenemässä jaksamisen suhteen, mutta ainakin tiedän, että on olemassa se vastapaino joka vetää minut takaisin pinnalle. Ja lupasin sille pienemmälle vastapainolle, että kunhan nyt vaan selvitään jouluun niin elämä muuttuu. Ei tästä nimittäin mitään tule että teen kuukaudessa käytännössä viiden viikon työt.

Tervetuloa arki

23.10.2017 ~ Anu ~ Kommentoi

Syysloman jälkeen tiedossa oli paluu arkeen ja tässä kohtaa ei tietenkään tarjolla ollut pehmeää laskua vaan lähinnä hyppy suoraan syvään päähän. Siinä missä minä lähdin kimpsuineni ja kampsuineni Itä-Pasilaan lähti mies Osloon ja lapsi sai nyt ensimmäisen kerran tulla omine nokkineen kotiin. Huomenna sitten vielä pitäisi onnistua siinä että teen täyden työpäivän matkoineen lapsen ollessa koulun hoivissa vain kahdeksan tuntia.

Tänään vielä päästiin ihmettelemään kotiläksyjä ilta-auringon laskeutuessa. Pian ollaan siinä pisteessä että lähdemme ja tulemme pilkkopimeässä kotiin.

Olihan tämä melkoinen muutos alkusyksyn rentoihin aikatauluihin, mutta pakko sanoa, että töihin oli mukava palata. Minulla on huiput työkaverit ja oli ihana päästä taas heidän keskelleen. Ja onneksi minulla on niin huiput tiimikaverit että töissäkään ei ollut mitään tulipalona sammutettavana. Tosin kun fiksailin kalenterejani tuli kyllä sellainen olo, että ennen joululomaa saattaa palaa jotain. Jos ei muuta niin minun hihani kun katselin miltä kalenteri näyttää marras-joulukuun ajan junassa istuttujen tuntien suhteen.

Arkeen kuuluu myös varmaankin pakollisena pahana opettajalta tulevat Wilmaviestit jossa kerrotaan koulussa jylläävästä täiepidemiasta. Pystyykö kukaan lukemaan sellasta uutista ilman päänahan välitöntä kutinaa. Varmaan sitä pitää käydä ostamassa täikampa ja alkaa pitää seulontoja. Aikaisempina vuosina meitä säästi kummasti se, että lapsi oli käytännössä kalju. Nyt sitten noita kiharoita riittää ja niissö riittää myös setvimistä. Missähän niitä torjuntashamppoita myytiin…

Kun asiat eivät mene niin kuin suunnittelee

5.10.2017 ~ Anu ~ Kommentoi

Supervoimani on asioiden suunnittelu ja ennakointi ja nautin siitä, että saan pitää kaikki langat näpeissäni. En myöskään pidä siitä, jos minut sysätään pelkääjän paikalle omassa elämässäni. Nyt kuitenkin löysin itseni aika tukevasti sieltä pelkääjän paikalta.

Opintovapaan alkaessa olin etukäteen miettinyt miten päiväni rakennan. Saatan lapsen koululle ja lähden itse lenkille tai salille. Kotona lounaan jälkeen opintoja hyvässä tahdissa pari tuntia joka päivä. Säännöllisiä opintopiirejä opiskelukavereiden kanssa, tasapainoista ravintoa ja riittävästi liikunta. Noh, ei ihan mennyt niin kuin suunnittelin.

Olimme varautuneet, että koulun alussa lapsi on se joka sairastaa, mutta meillä sairastikin äiti. Kuutisen viikkoa sitten iski flunssa joka ei vain parantunut. Salille olen opintovapaan aikana päässyt kerran, uimaan kahdesti. Kävelemässä olen yrittänyt joka päivä käydä edes pienen lenkin, mutta en tiedä minkä verran lätäkössl lilluvien lehtien katselua voidaan pitää urheiluna.

Tällä viikolla sitten taivuin ja menin lääkäriin. Tulehdusarvot rajoissa, hemoglobiini enemmänkin kuin ok, kitakaaressa sientä tiheästä astmalääkkeen käytöstä ja diagnoosiksi hoitotasapainosta nyrjähtänyt astma. Sain paria troppia, joista toinen saattaa aiheuttaa vainoharhaisuutta, mutta nopeuttaa toipumista ja toisen olisi sitten tarkoitus nuo keuhkot elvyttää toimintaan. Lääkekuurin neljäntentä päivänä alkaa jo vointi kääntyä elämän puolelle, mutta kyllä rehellisesti sanottuna vituttaa, että tämä mahdollisuus keskittyä omaan hyvinvointiin nyt vähän vedettiin jalkojen alta pois. Tosin kyllähän tässä nytkin yritän kovasti itsestäni pitää huolta.

Opinnot ovat sentään edenneet. Sain kasaan 10 opintopistettä kesäopintoja aikataulussa, opinnäytetyö on edennyt niin että minulla on aika selkeät sävelet ja sitten toivottavasti ensi viikolla voin vihdoinkin keskittyä itse kirjoittamiseen kun olen saanut itseni kuosiin. Opintovapaata olisi vielä jäljellä 2,5 viikkoa, mutta niistä viimeisen viikon lapsi on syyslomalla, joten en ainakaan mitenkään kovin täyspainoisesti pysty opintoihin keskittymään.

Toisaalta mietin, että onko tämä nyt joku tapa jolla elimistöni suoraan kertoo että nyt on aika hidastaa. Tein vuodessa yli 70 opintopistettä opintoja töiden ohella ja kun tuo työ vielä pakottaa tekemään ja liikkumaan epäsosiaalisiin aikoihin niin kyllähän tässä on kynttilää poltettu molemmista päistä. Pakkolevosta on ollut se hyvä puoli, että samalla kun keho on levännyt niin on levännyt myös mieli. Toki sitten haittapuolena on se, että olen koukuttanut itseni erinäisiin päivätelevision ohjelmiin.

Millä fiiliksellä sitten olen palaamassa töihin? Hyvällä. Opinnäytetyö tuskin on valmis, mutta koska kurssaikataulujen vuoksi viimeiset pedagogiset opinnot kestävät kuitenkin ensi keväälle niin ei tässä mikään kiire ole. Breikki työarjesta on tehnyt hyvää. Nyt itseasiassa onnistuin siinä paljon paremmin mitä aikanaan vuoden mittaisella perhevapaallani. Pari kertaa olen töissä käynyt työkavereiden kanssa lounaalla ja hoitamassa yhden talousjutun, mutta muuten en ole liiaksi töitä ajatellut. Tästä myös iso kiitos kuuluu työkavereille, jotka ovat tajunneet olla soittelematta perään. Työsähköpostin salasana näyttää vanhentuneen viime viikolla, mutta en ole jaksanut edes päivittää sitä. Toki nyt en pääse kirjautumaan työkoneellekaan, mutta enköhän minä tällä omalla Chromebookilla pysty hoitamaan opiskelut riittävästi.

Monella tapaa ajatukset kirkkaina kuvittelen ainakin palaavani töihin. Huomaan jo odottavani innoissani, että pääsen työstämään tulevia koulutuksia. Vähemmän innoissani odotan sitten pitkiä työmatkoja ja sitä, että arjen rytmi muuttuu. Sen tämä breikki on ainakin opettanut että paitsi että tykkään työstäni ja tiedän että olen hyvä tässä mitä opiskelen niin jossain kohtaa tahdin pitää muuttua. Joko enemmän arkivapaita iltatöiden vastapainoksi, enemmän autonomiaa työaikojen sijoitteluun ja enemmän autonomiaa siitä mistä töitä teen. Varsinkin sitten kun opinnot on paketissa on pakko miettiä uusiksi miten ylityötunteja tasaan, koska tästä sairastelusta huolimatta olen nyt kyllä oppinut että tässä itse rytmittämisessä on omat puolensa. Toki tiimin kanssa työtä tehtäessä pitää toimia koko tiimin tarpeet huomioiden, mutta eiköhän sitä aina joku perjantai- tai maanantaivapaa viikkoon mahdu edes kerran kuussa.

Ja sitten tästä päästäänkin siihen miten itsenäisyyspäivän tienoilla voin avautua siitä että miten se töihin paluu ei mennytkään lainkaan niin kuin suunnittelin, mutta enköhän silloinkin ole löytänyt jonkun asian jota suunnitella lisää…