Hesari tarjoili minulle tänään henkilökohtaista aikamatkaa kahdeksan vuoden päähän julkaisemalla alun perin Meidän perhe -lehteen tehnyt jutun synnytykseen valmentautumisesta.
Tämän blogin puolella en ole tainnut kovin paljon omaa synnytyskokemustani avannut. Lyhyesti pähkinänkuoressa. Laskettuaikani oli aika monta päivää pielessä eli raskaus oli useamman päivän pidemmällä mutta ei riittävästi jotta laskettua aikaa olisi lähdetty rukkaamaan ja kaikki joilla se raskaus on mennyt pitkälti yli lasketun ajan tietävät että ne ovat pirun pitkiä päiviä.
No niitä pirun pitkiä päiviä vain kului ja kului ja lopulta lasta alettiin häätää mukavasta yksiöstään, kun raskautta oli kulunut kaikin mahdollisin laskutavoin se 42 viikkoa. Käynnistys ei oikein mennyt putkeen. Ensin ei tapahtunut mitään 1,5 vuorokauteen ja sitten tapahtui vähän liikaakin. Lapsi oli kuolla kohtuun ja itse päädyin lopulta leikkaussaliin kolmatta litraa verta menettäneenä.
Näin kahdeksan vuoden jälkeen olen hyvinkin sitä mieltä, että tässä nyt tarkoitus pyhitti keinot ja ymmärrän että tuossa tilanteessa ei nyt jääty kyselemään, että miltähän tämä arvon synnyttäjästä tuntuu, mutta paha maku siitä silti jäi. Ja osittain tästä syytän sitä, että olin käytännössä koko raskausajan valmistautunut siihen aktiiviseen toimijuuteen synnytyksessä ja en ollut mitenkään varautunut siihen että minulta viedään se aktiivinen toimijuus pois.
Saamani valmennus oli hyvin pitkälti samanhenkinen mitä tuo Hesarin juttu oli pääpiirteittäin. Korostettiin sitä kehollisuutta ja sitä miten itse voi olla aktiivinen toimija. Se mikä valmennuksesta jäi puuttuman oli se, että miten sitä ihminen voi pitää päänsä kasassa tilanteessa jossa mikään ei mene kuten oltiin kuviteltu. Tuossa kohtaa se minun samaani valmennukseni jätti minut ainakin täysin yksin. En voinut liikkua koska lasta piti monitoroida ja olin kiinni piuhoissa. Sykkeiden romahdettua ei tosiaankaan jääty miettimään ideaalia synnytysasentoa mistään muuta näkökulmasta kuin että miten se lapsi mahdollisimman nopeasti saadaan pihalle. Ja kun edes ei voi sanoa, että tämä kaikki tuli tehtyä täysissä voimissa kun 1,5 vuorokauden ajan oksensi ulos kaiken ruoan jota yritti syödä. Jos jotain valmennus auttoi niin se raskausaikana liikunnalla hellitty keho sai sen vauvan sitten melko vauhdilla pihalle ja toipuminen oli nopeaa, mutta siihen se sitten jäikin.
Toki tiedostan, että iso osa synnytyksistä ei mene pieleen suunnilleen kaikessa missä nyt pieleen voi mennä, mutta toivoisin, että tuokin puoli tuotaisiin enemmän esiin prosessissa. Että miten se mieli pysyy hommassa mukana? Toki tähän voi ratkaisuksi ajatella doulat ja kätilöt, mutta pysähdytäänpä hetkeksi tarkastelemaan että mikä tässä mättää käytännön tasolla.
Suomessa on lakkautettu tai lakkautetaan ennätysmäärä synnytyssairaaloita. Synnytysmatkat pitenevät, synnytysvalmennukseen käytettäviä resursseja karsitaan. Omassa tilanteessani kaikki pk-seudun synnytyssairaalat olivat yhtä aikaa sulussa ja meno oli sen mukaista. Kätilöillä, lääkäreillä ja hoitajilla ei ollut aikaa olla läsnä tilanteessa. Ja tämä tulee olemaan yhä useamman synnyttäjän kohdalla se tilanne. Yhä useampi päätyy myös tulevina vuosina synnyttämään ambulanssissa bussipysäkeillä matkalla sairaaloihin. Siinä kohtaa tarvittaisiin niitä taitoja ja valmiuksia jolla varmistetaan se, että se pää pysyy suunnilleen kasassa. Tarvittaisiin prosesseja jossa tämänkaltaisen synnytyksen jälkeen tilanne käydään läpi.
Julkiseen keskusteluun taas tarvittaisiin ymmärrystä siitä, että hyvin mennyt synnytys on yksi etuoikeuden muoto. Monellakaan tapaa sitä ei voi itse päättää että menekö synnytys hyvin vai huonosti. Ei voida sanoa, että hyvin mennyt synnytys olisi sen enempää synnyttäjän ansioita kuin huonosti mennys synnyttäjän vika. Ja vaikka itse tässä puhun siitä miten aktiiviseen synnytyksene valmistautuminen jätti minut yksin niin aivan yhtälailla käännän syyttävän katseen myös sinne terveydenhuollon puolelle. Kokemus sulkuruuhkaisesta synnytyssairaalasta ei ollut mitenkään ruusuinen. Lähinnä tuntui, että me perheenä olimme siellä vaivaksi ja häirittiin henkilökunnan työtä sillä ettemme olleetkaan mikään liukuhihnasuoritus.
Ja kun tiedän, että en ole mitenkään tämän kokemuksen kanssa yksin. Synnytystrauma on asia josta ei keskustella kahvipöydissä. Synnytystrauma ei istu kaanoniin jota synnytyksistä kerrotaan vaikka sen pitäisi. Ymmärrän, että ihmiskunta kuolisi omaan mahdottomuuteensa jos kaikki peloteltaisiin lähtökohtaiseksi puolikuoliaaksi synnytyksen kanssa, mutta jos tässä nyt valmennuksesta puhutaan niin se resilienssi pitäisi myös pitää mielessä.
Nojatuolimatka 