Kesällä piano muutti veljeni luota meille kotiin lapseni päästyä musiikkiopiston soitinvalmennukseen. Nyt tunteja on kuukauden verran takana ja uskallan jo sanoa, että aika moni asia on muuttunut sitten sen kun itse kävelin (tai no klenkkasin, koska jalastani oli poltettu samana päivän syylä, kaiken sitä muistaakin) pianotunneille.

Siinä missä itse aloitin Aaronin pianokoululla jota edelleen myydään kaupoissa totesi opettaja nuo vihot auttamattomasti vanhanaikaiseksi ja antoi ohjeeksi käydä ostamassa aivan erinäköistä vihkoa ja lapsi lähtikin opettelemaan nuotteja aapismaisist lähestymisen kautta.

Lapselle soittaminen on leikkiä. Välillä koskettimilla seikkailee legokrokotiili ja sitten perään lapsi soittaa opettajan hänelle nuottien ulkopuolelta ohjeistaman kirppuhyppelyharjoituksen.

Tässä ehkä tulee se suurin ero minun ja lapsen soitonopettelussa. Pidin pianonsoitosta, mutta en kyllä muista sen olleen hauskaa sanan syvimmässä merkityksessä. Opettaja ei myöskään kannustanut koskaan improvisoimaan tai kokeilemaan. Lapsi taas tuli jo toisen soittokerran jälkeen kotiin mukanaan soittoläksy, jonka hän oli itse säveltänyt. Osan selittää aika ja osan selittää varmasti myös opettajien persoonaerot, mutta tuntuu,että toisella meistä lähdettiin liikkeelle A:sta ja toisellä Ö:stä. Ja uskaltaisin sanoa, että tuo lapsen saama opetus kummasti kannustaa enemmän omaksumaan sen musiikin omakseen.

Mietimme miten hyvin oikeiden soittotuntien alkaminen istuu koulunaloitukseen. Edellistalvenahan lapsi jo kävi soitinkarusellissa, mutta silloin se oli vielä soittimiin tutustumista ilman kotiläksyjä. Soittaminenhan on harrastus, joka vaatii sen kotona harjoittelun pidemmän päälle, mutta meillä itseasiassa soittoläksyt ovat sujahtaneet hyvin osaksi läksyrutiineja. Olemme pitäneet sääntönä että enemmin soitetaan useammin ja lyhyen aikaa kuin että maanantai-iltana paniikissa tahkottaisiin soittoläksyjä ennen tunteja. Soittoläksyt ovat myös erinomainen tapa opetella sitä harjoittelun merkitystä sekä avata oppimista kokonaisuuten prosessina. Sitä miten säännöllinen harjoittelu vie eteenpäin sekä myös sitä miten levon aikana aivot ehtivät prosessoida harjoiteltuja asioita ja ne muuttuvatkin kerta kerralta helpommiksi.

En tiedä onko lapsen kiinnostus ilmiöihin synnynnäistä vai onko lapsi vain mallioppinut meiltä vanhemmilta, mutta tällä hetkellä kaikki luonnontieteelliset jutut ovat todella hip, pop ja cool meidän perheessämme. Alkuvuodesta päiväkodissa järjestettiin lapsen ryhmälle tiedeaamu yhden ryhmäläisen lapsen äidin toimesta ja samoilla lämmöillä ilmoitimme lapsen myös tiedekerhoilemaan kun kaverin äidiltä heidän toiminnastaan kuulimme.

Pikku-Jippoilua on nyt takana kolme kertaa, joista ensimmäisen missasimme taudin vuoksi, joten olemme vähän jälkijunassa nyt tehneet ensimmäisen viikonkin kotitehtävää eli kasvattaneet herneitä.

  
Tehtävä on yksinkertainen. Istutetaan kahteen kulhoon herneitä, laitetaan toinen valoon ja toinen pimeään ja lähdetään havainnoimaan mitä purkeissa tapahtuu. Herneet ovat sitää kiitollisia, että itäminen tapahtui vuorokaudessa ja kolmentana päivänä lapsi pääsi jo äkkäämään, että jotain eroa tässä jutussa nyt syntyy ja nyt neljäntenä päivänä ero oli jo selkeä. Lapsi tutkii ja hoitaa versojaan vähintään yhtä suurella intohimolla kuin opiskeluaikaisen kesätyötutkimusryhmäni  kiinalainen tutkija rukiitaan.

Viime viikolla kotitehtävänä leivottiin juurimenetelmällä pullaa ja havainnointiin hiivan toimintaa. Viisivuotias muistaa jo, että hiiva vaatii lämpöä, mutta kuumuus tappaa sen ja että hiivaa täytyy ruokkia sokerilla. Pullat myös olivat melkoisesti maistuvampi kotitehtävä kuin tämän viikon kotitehtävä, jossa lapsen pitää lajitella kiviä. Tehtävässä kyllä onnistuttiin tavoittamaan jotain perimmäistä tuon minun lapseni ajatusmaailmasta. Meidän kun ei tarvitse edes lähteä kiviä hakemaan, koska lapsella on sänkynsä alla jo valmiiksi kenkälaatikoissa Haagan kattavin keppi- ja kivikokoelma eli nyt lähinnä podemme runsaudenpulaa, kun kotitehtävän totteutukseen tarvitaan vain kuusi kiveä.

Tiedekerhossa lasta odotellessa panin merkille yhden asian, joka on minua muutenkin häirinnyt harrastuksissa. Kahdeksasta paikalla olleesta lapsesta kaksi oli tyttöjä. Lapsen toinen rakas harrastus, Rokkimuskari, on mennyt poikabändinä jo toista talvea. Filosofiakahvilassakin on useimmiten filosofoitu poikien kesken ja itseasiassa Arkkitehtikoulussakin kymmenen lapsen ryhmässä on vain kolme tyttöä. Minulle nuo harrastukset ovat kaikki sukupuolineutraaleja, mutta jostain syystä pojat ovat ryhmissä yliedustettuna. Miksi pienten tyttöjen vanhemmat eivät tuo lapsiaan näihin ja syntyykö päätös lapsen oman mielenkiinnon vai vanhempien päätöksen pohjalta?

Jos teilläkin asuu pieni tutkija kotona, kannattaa tutustua Pikku-Jippojen virtuaalikerhoon. Videoitujen ohjeiden ja marketista löytyvien ohjeiden avulla jokainen voi turvallisesti tutkia luonnontieteellisiä ilmiöitä.