Avainsana: feminismi

Dirty dancing – yllättävä kasarihelmi

~ Anu ~ Kommentoi

 

1987 julkaistu Dirty Dancing oli aikansa ilmiö. Patrick Swayzen tanssiopettaja Johnny oli naisten ja tyttöjen päiväunien kohde ja elokuvan maine kulki aikana ennen internetiä suusta suuhun. Itse olin leffan julkaisun aikaan kuusivuotias ja keskityin lähinnä katsomaan piirrettyjä, mutta tullessani teini-ikään tutustutti parhaan ystäväni seitsemän vuotta vanhempi isosisko meidät tähän aikansa klassikkoon.

Eilen kun leffa tuli telkkarista laittoi ystävä viestiä, että miten ihmeessä tämän vuorosanat voi edelleen osata ulkoa. No sinäänsä ei ehkä mikään yllätys, koska loppujen lopuksi meillä oli teineinä tapana lukittua katsomaan tiettyjä leffoja luupilla. Olen mennyt jo sekaisin laskuista kuinka monta kertaa leffan olen nähnyt, mutta nyt eilen katsoin elokuvaa ensimmäistä kertaa sellaisten silmälasien läpi, että mietin mikä sai kaksi hipihtävää teinityttöä palaamaan elokuvan pariin kerta toisensa jälkeen.

Tätä varten elokuvaa pitää tarkastella kahden eri ulottuvuuden kautta. Toinen on julkaisuvuosi 1987 ja toinen on 1963, joka on vuosi johon elokuvan tarina sijoittuu.

Aloitetaan julkaisuvuodesta.

Vuosi 1987 julkaistiin itseasiassa todella paljon elokuvia, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa populaarikulttuurissa. Ensi-iltansa sai toinen  teinivuosieni rakkaus, Full metal jacket, lapsena naurattanut Kolme miestä ja baby, Predator, Tappava ase, Lahjomattomat ja RoboCop, nyt muutamia elokuvia mainitakseni. Se mikä eroittaa Dirty Dancingin näistä muista aikakautensa lapsista näkyy jo ensimmäisissä kohtauksissa elokuvassa. Dirty Dancing on nuoren naisen kertoma tarina aikana jolloin elokuvia tähditti miehet, tai itseasiassa korostetun miehekkään miehet.

Kasarin lapsena hyviä naishahmoja ei elokuvissa juhlaksi asti ollut. Baby kuitenkin oli paitsi keskeinen naishahmo niin myös äärettömän samastuttava hahmo. Loppujen lopuksi uskon, että minut tämän elokuvan pariin veti juurikin Jennifer Greyn Baby eikä niinkään Johnnyn kuuma tanssi.

Naisia löytyy myös elokuvan taustalta. Tuottajana toimi nainen ja erityisen merkittävää elokuvalle oli käsikirjoittaja Eleanor Bergstein, jonka ansiota on se, että tarinalla on niin monta muutakin ulottuvuutta kuin vain epäsopiva rakkaussuhde säädyttömänä pidetylly tanssilla höystettynä. Tästä päästäänkin siihen vuoden 1963 ulottuvuuteen.

Kesällä 1963 JFK oli vielä hengissä, mutta suuri yhteiskunnallinen muutos oli jo tapahtumassa. Kun katsoo tarinan taustalle löytää sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Sosioekonomisten erojen aiheuttaman näköalattomuuden ja sen miten mahdollisuuksien tasa-arvo on usein tarjolla vain niillä jotka saivat jo ensimmäisessä jaossa ne parhaat kortit käteensä. 60-luvun alussa rotukysymykset olivat pinnalla ja luokkayhteiskunta tosiaankin piti vahvasti otteessaan.

Elokuvan yksi keskeisiä alajuonia on laiton abortti ja seksuaalinen vapaus. Johnnyn tanssipari Penny on raskaana ja Baby pyytää isältään rahaa, jotta abortti voidaan teettää. Ja pieleenhän se puoskaroitu abortti menee, jolloin Babyn lääkäri-isä joutuu tulemaan hätiin ja kohtaamaan myös samalla omat ennakkoluulonsa sekä yhteiskuntaluokkien eroavaisuuksia ja oman lapsensa seksuaalisuutta kohtaan. Käsikirjoittaja Bergstein piti etenkin laittoman abortin teemaa elokuvalle tärkeänä, koska julkisessa keskustelussa aborttioikeus on niin kuuma peruna ja abortin kieltoa on helppo vaatia, jos ei koskaan näe mitkä ovat kiellon vaikutukset. Populaarikulttuurilla on siis mahdollisuus vaikuttaa ajatuksiimme ja käsityksiimme maailmasta niin monella tavalla ja tässä on se toinen syöttö joka osui suoraan lapaan minun kohdallani.

Jos olen idealistinen 36-vuotias, niin voin kertoa että parikymmentä vuotta sitten vasta idealistinen olinkin. Elokuvan yhteiskunnalliset taustateemat ovat puhutelleet varmasti sitä hippityttöä monella tasolla. Eihän sitä teininä kunnolla tajunnut että elokuva on niin paljon enemmän kuin vain kuvaus kielletystä rakkaudesta, mutta pitää olla kiitollinen että ystävän isosisko meidät tämän helmen pariin tutustutti. Elokuvan hyvyydestä kertoo jotain myös sekin, että elokuva ei ole muuttunut 30 vuoden jälkeen vieläkään noloksi. Isolle osalle kasarileffoja kun on käynyt niin. Yksiulotteisia neuvostovihollisia ja kirkasotsaisi machosankareita katsoessa huomaa että ne tarinat eivät ole millään tavalla kestäneet aikaa ja pakostakin tulee miettineeksi, että miten ihmeessä sitä on näinkin täysjärkiseksi päässyt katsomalla sitä kuraa. Koska kyllähän sitä tuli katsottua kun ei niin sanotusti parempaakaan tarjolla ollut.

Feministimutsi ja vähän isomman pienen miehen kasvatus

~ Anu ~ Kommentoi

Eilen Pauliina pohti tontillaan ajatusta siitä, että maailma on tyttöjen ja miten pojat on ajettu ahtaalle. Aihe oli hyvin ajankohtainen, koska tässä lähipäivinä myös uutisoitiin sitä, miten nuorten miesten syrjätyminen vaikuttaa jo syntyvyyteen. Vastasin jo Pauliinan tontille omasta näkökulmastani, mutta lapsen nukahdettua kaivoin esiin myös kynän ja paperin ja piirtelin ajatukseni paperille ja päätin, että kirjoitan tänään paremmin nukutuilla aivoilla omasta näkemyksestäni tähän, että onko pojat ajettu ahtaalle ja onko maailma oikeasti pienten tyttöjen?

IMG_3754

Sillä välin kun äiti pohtii miten saa kasvatettua lapsestaan yhteiskunnallisesti toimivan yksilön, lapsi laajentaa repertuaariaan selvästi laatikon ulkopuolelle. Miksi olla kilpikonna, dinosaurus tai supersankari kun voit olla kaikkia niitä yhtä aikaan.

Mutta itse aiheeseen. Sanotaan alkuun, että siinä mielessä ymmärrän Pauliinan tuskan, että puhtaasti tunteen kautta tarkasteltuna on äitinä kamala ajatella, että omaa lastani tullaan todennäköisesti jossain vaiheessa elämää syyttämään monista asioista ainoastaan siksi, että hän on sattunut syntymään rikkaaseen länsimaahan  turvallisen keskiluokkaiseen perheeseen. Koska syytönhän lapseni tähän valkoisen miehen taakkaan on. Kuitenkin samaan aikaan tiedostan, että lapseni todennäköisesti tulee surffaamaan aikamonet elämän karikot ohi juuri siitä syystä että hän sattuu olemaan valkoinen hyvinvointivaltion kasvattama länkkäri.

Eli pelkkä kanaemomainen haluni suojella lasta ei nyt vain riitä vaan tämä yhteiskunnallinen rakenne pitää tunnustaa ja silloin kasvatuskin pitää miettiä eri näkökulmasta. Tässä kohtaa se pienen girlbossin kasvatus olisi varmasti monella tapaa voimaanntuvampaa siinä missä nyt pitää keskittyä miettimään miten tiettyjä yhteiskunnallisia haasteita kuvataan koululaisen termein.

Suomessa on yhdet segregoituneimmat työmarkkinat ja niihin pohjat perustetaan jo lapsuudessa. Meidän perheen kohdalla tässä kohtaa olemme saaneet hyvin vetoapua varhaiskasvatukselta. Lapsi on päiväkoti-ikäisenä päässyt jo osallistumaan Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa -hankkeeseen ja olen huomannut että tässä me elämme yhdenlaisessa tasa-arvoisessa kuplassa. Asia, josta olen äärettömän kiitollinen, mutta joka itseasiassa on alkanut minua mietityttämään entistä enemmän kun lapsi kasvaa isommaksi. Olen ylpeä siitä, että lapseni on monella tapaa sokea niin sukupuolen kuin ulkoisten seikkojen suhteen, mutta tämä on itseasiassa riski. Jos etuoikeutettu ihminen ei tiedosta yhteiskunnassa valitsevia normeja päätyy hän usein huomaamattaan tukemaan näitä ja kun lapsi kasvaa niin tämä tuo myös tähän kasvattamiseen ja kasvun tukemiseen ihan uusia ulottuvuuksia.

Opintojeni kautta tutustuin Älä oleta – normit nurin -oppaaseen, joka tarkoitettu pääsääntöisesti yläkoululaisten ja toisen asteen opiskelijoiden kanssa työskentelevien kanssa, mutta toimii hyvänä herättelynä myös tähän alakoululaisen kasvattamiseen. Näin vanhempana tästä voi jo löytää tapoja miettiä sitä oman lapsen maailmaa. Yksi oppaan harjoituksista liittyy kuvakielen tulkitsemiseen ja tässä tulee vastaan ne yhteiskunnan rakenteet, joita varten tarvitaan kapinallisten tyttöjen iltasatuja ja muita vastaavia teemoja. Avaa sitten sanomalehden, television tai poimii kirjastosta käteen kirjan ja kaikista niistä löytyy kuvia, kirjoituksia ja uutisia ihmisistä, jotka näyttävät samalta kuin lapseni. Hän elää maassa jossa presidentti ja pääministeri sekä iso osa muista merkittävistä poliitikoista ovat hänen kanssaan saman värisiä ja samaa sukupuolta.  Ja koska näin on ei hän välttämättä aivan äkkiä tajua, että kaikki eivät elä tässä maailmassa. Tyttöspesifi iltasatukirja kuitenkin päätyi meidän hyllyymme, koska haluan että lapseni ei kasvaa pelkästään sen varassa, hän ja hänen kaltaisensa perivät maan.

Mediakasvatuksen näkökulmasta tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Edelleen vallitsee käsitys että toiminnallinen poikahahmo on samaistuttava sekä tytöille että pojille ja tämän haluan itse muuttaa. Eli se tarkoittaa sitten monenlaista tyttöerityistä viihdettä. Jos itse haluaa kokeilla jotain samaa niin kannattaa klikata vaikka Netflixistä pyörimään poc-erityisiä tuotantoja ja kokeilla miltä tuntuu katsoa viihdettä, jossa itsensä kaltaiset ovat vähemmistössä. Eli sen lisäksi että pyrimme valitsemaan lapselle populaarikulttuurista moninaisuutta tukevaa materiaalia kannattaa myös säännöllisesti haastaa itseään tällä rintamalla.

Pauliina nosti omassa kirjoituksessaan esiin herkkien poikien jäämisen paitsioon ja tämän itsekin allekirjoitan. Näen kuitenkin että herkät pojat ovat paitsiossa sen vuoksi, että heidän käytöksensä mielletään tyttömäiseksi ja tyttömäisyys tai naismaisuus ei edelleenkään ole se voittoisa tapa toimia. Tässä siis puhutaan taas niistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siitä miten kaikki perinteisesti naiselliseksi mielletty on edelleen vähempiarvoista. Tämä on myös teemoja, jotka eivät ole enää yksin meidän perheen valintojen varassa vaan joihin vaaditaan sitä suurempaa yhteiskunnallista muutosta.

Tärkeää on kuitenkin tajuta, että oikeudet tai arvostus eivät ole asioita, joita annostellaan määrämittaisessa sammiosta. Se että muiden oikeudet nostetaan samalle levelille kuin nykyisen etuoikeutetun ryhmän ei leikkaa kenenkään oikeuksia vaan takaa kaikilla mahdollisuuden osallisuuteen samassa määrin (tsekkaapa vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki). Kuitenkaan osallisuuskysymykset eivät ole pelkästään järjen kysymyksiä vaan näihin liittyy myös tunnetason teemoja. Tässä nousee esiin taas se mitä me vanhemmat voimme tehdä. Me voimme vahvistaa lapsemme tunnetta siitä että toisten oikeuksien kasvu ei ole häneltä pois. Kamalimpiin vanhemmuuden uhkakuviini kuuluukin että lapsestani kasvaisi netissä raiskausuhkauksia  naisoletetetuille pelaajille lähettelevä kusipää. Tai että se teini-ikä osuu vähän raskaana väärään saumaan ja kriittinen perukoulun ja toisen asteen nivelvaihe menee kasvukipuja potien.

Poikien syrjäytyminen on tällä hetkellä oman näkemykseni mukaan suurimpia poikaspesifejä yhteiskunnallisia haasteita, mutta en usko, että poikien asemaa parannetaan sillä, että lopetetaan tyttöjen aseman parantaminen. Haasteet poikien kanssa ovat todellisia, mutta tähän on löydettävä joku muu yhteiskunnallisesti kestävä keino ratkaista tilanteita. Syrjäytyneet ja näköalattomat ihmiset ovat herkkiä disinformaatiolle ja osattomuuden kokemus katkeroittaa. Tärkeää olisi nyt löytää ne keinot jolla tämä ratkaistaan ja se vaatii taas sitä yhteiskunnallista tahtotilaa.

 

 

Mitä mietin tällä viikolla

~ Anu ~ Kommentoi

Viime viikolla kirjoitin päivän pohdintoja, mutta tuumailin, että tästähän voisi yrittää saada ihan pysyvän teeman. Kun aika usein sitä tulee jotain pohdittua.

Alkuviikosta lenkkeillessä intoilin mahtavaakin mahtavammasta Outo Laakso podcastista. En ole oikein aikaisemmin jaksanut keskittyä podcasteihin, mutta nyt löytyi sellainen, joka kolisi kympillä. Sofia ja Ville rakastavat kauhua ja käyvät läpi nyt tätä populaarikulttuurista ilmiötä. Kyse ei siis ole mistään pelottavasta vaan siitä mitä ilmiöitä teemaan liittyy. Ensimmäinen teema käsitteli Final Girliä eli kauhuleffojen niin tyypillistä viimeistä henkiin jäänyttä naishahmoa. Reilun tunnin aikana esiteltiin ikonisimpia hahmoja, mutta myös pohdittiin sitä ristiriitaa, että final girlit ovat populaarikulttuurissa usein harvinaisia toiminnallisia naissankareita, mutta silti ilmiö on usein kaikkea muuta kuin feministinen.

Tälle hyvänä jatkumona osui silmiin Hesarin Nytin kirjoitus siitä miten elokuvien naisten kokema väkivalta on käytännössä aina sadistista. Tyypillinen tapa syventää naisen henkilökuvaa on raiskaus vaikka loppujen lopuksi tässä ei kyse ole muusta kuin laiskasta käsikirjoittamisesta. Naishahmoon voi saada syvyyttä ja luonnetta ihan vain sillä, että päästäisi tämän vaikka leffassa ääneen. Lisäksi tarpeeton väkivalta normalisoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja myös muokkaa sitä kuvaa miten naisiin suhtaudutaan. Nuori nainen väkivallan kohteena herättää ilmeisesti katsojien sympatiat, mutta se on myös muuttunut väsyneeksi stereotypiaksi.

Miksi stereotypioita vastaan sitten kannattaa tapella? Siksi että normit harvoin tekevät kenestäkään onnellista ja varsinkin meidät naiset on normitettu todella ahtaalle. Kun olemme nuoria kelpaamme populaarikulttuurissa tapettavaksi kun muutumme vanhoiksi muutumme anoppivitsien hirviöiksi

En oikeastaan tiedä miksi seuraan edelleen Instassa Meidän perhettä, mutta kaipa tämä on sellainen lemppariärsytysjuttu kun en saa poistettua itseäni seuraajista. Nyt kuitenkin ollaan lähellä sitä. Käsi sydämelle, oma äitisuhteeni ei ole ollut aina sieltä yksinkertaisimmasta päästä, mutta silti keksin aika monta kamalampaakin ihmiskohtaloa itselleni kuin se, että kuulostan äidiltäni.

Työkaverini Jenni on viimeaikoina tullut tunnetuksi setäkuiskaamisesta ja aiheesta järjestetyssä työpajassa puhuimme siitä miten pojille niitä roolimalleja löytyy ja kukaan ei pidä naurettavana jos poika astuu isien jalanjälkiä. Siinä itseasiassa liehuu siniristiliput ja kyyneleet kihoaa setien silmiin kun näin toimitaan. Jostain syystä kuitenkin se kuukauden päästä sunnuntaina ylistämällä alistettu äiti siirretään tähän kuvaan niin äidistä tuleekin vitsi. Siitä tulee jotain sellaista jota voidaan pilkata meemeissä. Silti samaan aikaan Meidän perhe pitää kiinni siitä, että äitiys on naista kapea-alaistavaa jakamalla Poikein äidit-blogin hengessä perhe-elämästä yksisilmäisen ja paskamaisen kuvan antavaa kuvakieltä.

Että, eikö houkutakin heittää jo ehkäisy nurkkaan ja ryhtyä lisääntymistalkoisiin?

Ai ei vai? No ei kyllä minuakaan. Meillä onneksi tuo yksi kupeiden hedelmä on jo maailmassa eli säästymme suoranaiselta painostukselta, mutta tunsin kyllä vahvaa yhteenkuuluvuutta lukiessani eilen tätä Yle juttua yli 30-vuotiaista lapsettomista. Sopipa muuten tämäkin hyvin jatkoksi tähän samaan  julkisen keskustelun naisista maalaamaan kuvaan. Ensin me kelvataan populaarikulttuurin kalmoiksi (tosin vain jos olemme riittävän kauniita), sitten meitä voidaan syyllistää siitä ettemme muista lisääntyä ja lopuksi meistä tulee vain vanhoja vitsejä sanan kirjaimellisessa merkitysessä.

Talkoot joihin osallistua ja toiset jotka jättää väliin

~ Anu ~ Kommentoi

Me suomalaiset olemme kuuluisia siitä, että tykkäämme pistää pystyyn talkoita vähän yhdestä suin toisesta syystä. Viikon aikana mediakynnyksen on ylittänyt kaksi talkooehdotusta, joista toiseen kannattaa tarttua ja toinen jättää kaikin mahdollisin tavoin väliin.


Kukkakaalitalkoilla yritetään pelastaa tämän kelien suhteen haasteellisen kesän kukkakaalisato mädäntymästä pellolle. Tuetaan suomalaisia viljelijöitä, kotimaassa tuotettua ruokaa ja kaiken päälle syödään ravintoarvoiltaan erinomaista ruokaa. Vahva suositus siis kukkakaalitalkoille. Meillä on jo kahtena päivänä kukkakaali maistunut. Huomenna jatketaan tämänpäiväisen välipäivän jälkeen harjoituksia.

Sen sijaan vahvasti suosittelen jättämään väliin synnytystalkoot. Lapsia nyt ylipäätään nyt ei tehdä vaan saadaan ja hommaan pitäisi lähteä lähtökohtaisesti jos lapsen itse elämäänsä haluaa. Niitä lapsia ei ainakaan pidä tehdä valtiolle. Jos tehtäisiin voisimme taas käydä siirtämässä pari kirjaa dystopiahyllystä ajankohtaista yhteiskunnassa otsikon alle.

Synnytystalkoot on niin monitahoisesti sysipaska ilmestys, että aidosti ihmettelen miten kenellekään tulee mieleen edes moista ehdottaa. Jos nyt unohdetaan nuo valtiolle synnyttämiset, jotka retoriikassa ponnistavat suoraan kylmän sodan ajoista jää jäljelle vielä aika monta muuta epäkohtaa. Aivan ensinnäkin tämä meidän nykyinen hallituksemme joka tekee kaikkensa kurittaakseen lapsiperheitä. Toisaksi sitten se, että nykyisillä perhevapaajärjestelyillä synnytystalkoot voidaan nähdä yhtäläisyysmerkein yhdistettynä naisten työntämiseen pois työmarkkinoilta, joka nyt ei mitenkään taas helpota tilannetta muuten kuin että siten että naisten ollessa kotona miehille riittää enemmän työtä tehtäväksi. Ja kun me nyt ei muutenkkaan eletä maailmassa jossa varsinaisesti olisi pulaa ihmisistä. Tosin ehkä tässä nyt on ongelmana se että rodunjalostushengessä tässä haetaan äidinmaidosta rakkautensa ruisleipään imeviä suomalaisia eikä niitä ministeriä lainatakseni ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä.

Ehkä vain menen syömään kukkakaalia. Tämän toisen talkoon ajattelu ei tee kuin vihaiseksi.

Salaman paluu

~ Anu ~ Kommentoi

Salama McQueen. Tuo viimeiset vuodet taaperoiden suussa ties miksi muotoutunut punainen kilpa-auto on palannut.

Ensimmäisten teaseritrailerien pohjalta oli syytä odottaa, että Disney Pixar ei oppinut mitään Autot 2 -elokuvan epäonnistuneesta väkivaltaisuudesta, mutta onneksi netin mutsiraati oli virallisesti väärässä. Teattereihin leffa tuli S-merkittynä, mutta en kyllä alle kolmevuotiasta veisi leffaa katsomaan, koska siinä sitten kärsii koko sali kun kaksivuotiaalla ei nyt ihan vielä ole edellytyksiä istua paikallaan ja osa teemoista on tuollaiselle pikkuihmiselle myös turhan hurjia.

Uusi elokuva jätti agenttimeiningit taakseen ja siirtyi käsittelemään minun töissä asiakkaitteni kanssa jatkuvasti työstävää teemaa. Mistä johtuu että keski-ikäinen ei enää kelpaa työmarkkinoille? Miten löytää se oma fokus uusiksi ja tunnistaa ne kokemuksen kerryttävät siirrettävät ominaisuudet. Hieman omalaatuinen teema lastenleffalle, mutta valmentaa pilttejö hyvin siihen, että yllättävän nopeasti työntekijöiden kohtelun kertakäyttökulttuuri saattaa tavoittaa myös heidän vanhempansa. Siinä kohtaa lapsilla toivottavasti on viisautta kertoa vanhemmilleen että Salamakin löysi itselleen tavan toimia,

Salaman lähimmäksi aisapariksi leffaan tuodaan kilpa-auton urasta haaveillut Cruz Ramirez. Cruzin hahmon merkityksellisyys ei oikein aukea näille meille pohjoismaalaisille lapsille. Jenkeissähän Cruz on jotain mullistavaa. Latinotaustaiselle tytölle oli aina sanottu ettei tyttöjen paikka ole kilparadalla ja tyttö päätyi valmentamaan. Jenkeissä Cruzien tarina on merkityksellinen. Latinonaiset ovat kaikista ihmisryhmistä pahiten palkkakuopassa olevia ja ura- ja tulevaisuusnäköalat olemattomia. Suomessa tuo osa tarinaa ei ehkä niin aukea, mutta hyvä että tässä nyt tuodaan kuitenkin esiin sitä, että tytötkin voivat ajaa.

Kaikkien Autot elokuvien kantava teema on ollut Salaman kasvu henkisesti. Nyt kolmennessa osassa kasvu vie lopulta Salaman reitille pois kilparahoilta ja tukemaan Cruzin nousua kilpa-ajajaksi. Pidin tarinasta nyt niin paljon kuin ylipäätään Autot -leffasta voi ihminen tykätä. Eli ei tämä nyt mikään suuri tarinankerronnallinen klasikko ollut, mutta enemmän kuin mitä odotin. Itseasiassa sekä tämän että Itse Ilkimys 3:n valossa päätös siitä että jatkossa talot keskittyvät enemmän originaalitarinoihin on tylsä. Koska niin kauan kun tilalle tarjotaan mitä tahansa Emoji-leffan tasoa menisin ilomielin ennemmin katsomaan neljännen osan kummasta tahansa leffasarjasta. Siinä missä Ice Age -sarjassa ideat on ammennettu selvästi tyhjiin oli kumpikin tämän kesän jatko-osaleffa onnistunut ja leffat toimivat myös itsenäisinä.

Imetysgate ja kuuntelemisen taito.

~ Anu ~ Kommentoi

Sain tänään hyvän muistutuksen siitä, että joskus kun tunnet että on äärimmäisen tärkeää vetää päähän valkoinen hattu ja taistella parempien olojen puolesta on ensin syytä vetää henkeä ja miettiä mitä lähtee sanomaan. Tein FB:iin päivitykseen imetysgaten tiimoilta ja aiheeseen tuli kommentoimaan tuttavani, joka on läheinen ystävä ravintolan perustaneen perheen kanssa. Tuttuni viestit palauttivat minutkin taas miettimään joskus olisi syytä muistaa, että vastapuolella kuitenkin on ihmisiä ja vaikka ihminen tyhmästi toimiikin olisi tärkeämpää pysähtyä miettimään miten tämän väärässä olevan ihmisen saa näkemään valon.

Asia ei ole ihan yksinkertainen. Osin työtäni sivuten tiedän sen, että kun ay-jäärä puhuu liittojäsenyyden eduista hän luultavasti puhuu oman intohimonsa kautta täysin vääriä asioita kuulijan kannalta. Kun johonkin suhtautuu intohimoisesti niin siitä yleensä tulee puhuneeksi myös intohimoisesti. Tämän kun yhdistää myös vahvaan kokemuukseen siitä, että minä olen perkele oikeassa ja sinä väärässä aletaan liikkua vaarallisilla vesillä sen suhteen jos lopputuloksena olisi saada keskustelu muuttamaan mielipidettään. Kukaan ei tykkää olla hyökkäyksen kohteena, mutta varsinkin nykyisessä somekulttuurrissa koetaan monella tapaa hyväksyttävänä, että heikommassa asemassa olevat saavat suomia valta-asemassa olevia ja toiveet keskustelun asiallisuudesta kuitataan sävykyttäämisenä ja suitsimisena. Ymmärrän suoran puheen tarpeellisuuden, mutta toisinaan parempi lopputulos saavutettaisiin antamalla myös toiselle osapuolelle mahdollisuus säilyttää kasvonsa.

Mutta yhtä kaikki, seison tällä hetkelläkin edelleen päivitykseni takana, koska sen asemasta että suoraan haluan lynkata ravintoloitsijaa haluaisin nostaa keskusteluun sen puolen, että joka kerta kun imetys siivotaan pois katukuvasta ylläpidämme tilannetta, jossa meillä on rintaruokinnan ideaali ja pulloruokinnan käytännöt. Suomalaiset imetystilastot ovat karua luettavaa ja meillä on myös perheitä joissa imetystraumoja on jo ties miten monessa polvessa. Toki tässäkään tilanteessa yksilö ei tilasto ja tilasto on esim täysimetyksen osalta todelle todella tiukka, mutta yhtä kaikki on syytä miettiä miten me olenme päätyneet tilanteeseen, jossa on luonnollista lapsen ruokailutilannetta rinnastetaan ulostamiseen julkisella paikalla. 

Tämän valossa ravintola teki tyhmästi, mutta auttako tilannetta se, että ladataan somessa ensin paskamyrsky niskaan ja sen päälle vielä suunnitella imetysmielenosoitusta ravintolan eteen? Olisiko helpompi ratkaisu löytynyt keskustelemalla siitä miksi järjestely on huono. Yhteiskunnallisen imetyösmyöntäisyyden lisäksi insinöörinaivoni sijoittivat prosessikaavioon jo useanman riskikohdan. Miten toimitaan jos ruoka on jo toimitettu pöytään? Miten toimitaan jos ravintolassa olisi useammalla imettäjällä yhtäaikainen tarve käyttää imetyshuonetta? Miten varmistetaan, että ravintolaruokailu on perheen laatuaikaa, jos se imettävä vanhempi istuu pahimmillaan tunninkin siellä vessassa? Ja sitten vielä tällainen kestovaippoja käyttöneen kommentti. Miten ihneessä siellä ulkonäöllisesti siitissä vessassa pitäisi voida istua jos roskiksessa on yksikin kertsivaippa, joka löyhkää tautisesti?

Itse toivoisin ravintolalta rohkeutta pyörtää päätös tai profiloitumista selvästi aikuisten ravintolaksi. Nykytilanne on arvovalinnoiltaan kestämättömälle pohjalle rakennettu koska vaikka imetys on kuinka yksilökohtainen ratkaisu muokkaamme kaikki omalla suhtautumisellamme sitä miten normaalina imetystä pidetään. Ja normaaliahan se on. Monella se imetystarina on kaikkea muuta kuin ideaali, jollekin imetys oli parasta aikaa elämässä, joku ei imetä koska ja sekin on ok. Kuitenkin ison kuvan kannalta tärkeintä olisi luoda viestiä siitä että imetys on ok ja siihen tarvitaan nimenomaan tämän meidän yhteisömme valintaa.

Ja ennen kaikkea, toivoisin tässäkin suhteessa ihmisiltä erilaisuuden sietämisen taitoa. Usein ravintolassa se vieruskaveri ei ole mieleen. Tänä kesänä olen todistanut pariskunnan riitelyä ja vähemmän hurmaavia humalaisia miehiä, joista joku oli keksinyt, että on tosi hauska kertoa viiden minuutin välein ettei elämä oli pelkkää nousuhumalaa ja siemensyöksyjä. Rehellisesti sanottuna en haluaisi istua sen paremmin vainoharhaisen parisuhdekyykyttäjän kuin tuon nousuhumalasiemensyöksyjänkään naapuripöydässä, mutta ne kortit nyt vain minulle on annettu ja molemmilla kerroille yritin keskittyä aivan kaikkeen muuhun. Tätä samaa suosittelen lämpimästi myös kaikille, jotka uumoilevat että pian saattaisi naapuripöydässä nänni vilahtaa. Luultavasti et kuitenkaan siitä nännistä mitään näe. Iso osa imettäjistä kun osaa hoitaa asiat enemmän kuin fiksusti ja asia onnistuu myös isoilla rinnoilla. Tästä minulla on ihan omakohtaista kokemusta, koska varsinkin lapsen synnyttyä epäilin että rinnat varmasti erottuivat Kansainväliselle avaruusasemalle asti ja ne myös koollaan vaikuttivat vuorovesiin.

Että en sitten nyt oikein tiedä mitä tässä yritän sanoa. Todeta kai, että olisi tärkeää että siitä imetyksestä puhuttaisiin niin. Että jengi oikeasti tajuaisi miksi imetyksen sheimaaminen ei ole coolia, mutta yhtä lailla muistuttaa että hyökkäys ei tässä kohtaa ole se paras puolustus. Eli annetaan niihden lasten syödä, mutta ei ammuta kovilla, koska se rintaruokinnan ideaalissa, mutta pulloruokinnan käynnössä elänyt ihminen voi olla täysin vieraantunut koko aiheesta.

Kun äiti sai lahjaksi saman tavaran mitä isäkin

~ Anu ~ Kommentoi

Lapseni on äärettömän huono pitämään salaisuuksia ja koska viime viikolla vielä isänsä sattui olemaan työmatkalla eikä ehtinyt väliin takavarikoimaan äitienpäivälahjaa sain lahjani on keskiviikkona tiukkojen vaatimusten kanssa AVATA SE IHAN HETI JUST NYT, KOSKA HÄN EI VOI ODOTTAA!!!!,1!


Paketista kuoriutui täydellinen lahja lukevalle äidille eli lapsen tekemä kirjanmerkki. Ja tiedättekö mikä tekee lahjasta vielä mahtavamman? Se, että se on täysin samanlainen kuin miehen marraskuussa saama isänpäivälahja.

Joku voisi ajatella, että nyt mentiin eskarista alta riman kun eivät kahta erilaista lahja ideaa keksineet netin ollessa täynnä toinen toistaan ihmeellisimpiä askarteluideoita, mutta minusta tämä on täydellinen. Koska tämä opettaa, että oikeasti niitä lahjoja ei tarvitse sukupuolittaa kaikin mahdollisin tavoin. Että se isän kirjanmerkki ei tarvitse kaverikseen äidin pannunalusta. Tai ettei isän kortti ole auton ja äidin kukkien muotoinen

Sitten vielä kun kirjakaupatkin oppisivat tämän. Että lahjaideapöydälle ei marraskuussa nosteta sotaa ja murhia ja toukokuussa kukkienhoitoa, käsitöitä ja kakkureseptejä. Toki tämä lahja voi osien perheiden kohdalla ampua ohi niin äidin kuin isän kohdalla jos perheessä ei lueta, mutta meidän perheessä, jossa kirja on aina sopivin lahja jokaiselle tämä lahja oli täydellinen, koska se aidosti pääsee käyttöön. Ja rehellisesti sanottuna olin marraskuussa miehelle todella kateellinen kun hän kirjanmerkkinsä sai.

Kun pilkka ja henkilökohtaisuudet valtasivat palstatilan

~ Anu ~ 2 kommenttia

Eilen erään varustamon Facebook-seinälle kirjoitettiin palaute laivan valokuvaajien käyttämistä kuvakehyksistä ja niiden sopimattomuudesta tähän aikaan.  Palaute oli kirjoitettu hyvällä kielellä, ystävällisellä sävyllä ja kaikin puolin asiallisesti. Sen sijaan, että kyseinen varustamo olisi katsonut aiheelliseksi vasta palautteeseen päättivät he antaa tuntien ajan keskustelun velloa (ja se vellontaa jatkuu edelleen) niiden ihmisten toimesta, joista tällaisten asioiden esiin nostaminen on täysin tarpeetonta.

Itseasiassa se on heistä niin tarpeetonta, että että he ovat ehdottanut aloittajalle betonisaappaita ja yksityisristeilyä keulavisiiri auki. Lisäksi viesteissä on useampaan otteeseen todettu, että aloittaja on psykoosissa, autistinen, mielenvikainen ja ties mitä muuta. Tämän lisäksi nainen on vielä ruma kuten kaikki feministit yleensä. Sitten päälle tuli perinteinen keskustelu siitä miten tytöt eivät saa olla tyttöjä ja pojat poikia. Yksikin sankari kertoi, että olisi kyllä itku tullut, jos olisi pikkupoikana kutsuttu prinsessaksi. Tuohon teki mieli kommentoida, että niin olisi minuakin. Itseasiassa aika moneen kommenttiin olisi tehyt mieli kommentoida, että oikeastiko sanoisit noin päin ihmisen naamaa työpaikan kahvihuoneessa, mutta totesin, että tässä kohtaa ei vain kykene, koska muuten aivot nyrjähtäisivät.

Tai no nyrjähtäneethän ne jo ovat. En ole mikään käytöskukkanen itsekään, mutta päähäni ei vain mahdu miten jonkun mielestä tämä on mitenkäön hyväksyttävää tapaa käydä keskustelua. Missä kohtaa maan tavaksi tuli se, että sivistynyt ja ystävällinen puhe ovat turhuutta. Keskusteluissa mennään välittömästi henkilöön eikä pysytä aiheessa ja kirjoituksissa uhataan myös ihmisen turvallisuutta ja hekumoidaan usein naisten raiskaamisella tai raiskatuksi tulemisella. Miten vaikeaa on kertoa, että nyt en kyllä ihan ajattele samalla tavalla kuin sinä. Onko nainen mielipiteineen edelleen armon vuonna 2017 niin pelottava asia, että hänet seksuaalisen väkivallan pelolla pyritään vaientamaan.

Isäni tapasi muistuttaa, että kun sanat loppuu niin väkivalta alkaa ja näiden keskustelujen pohjalta sanonta pitää enemmän kuin paikkaansa. Mutta tässä kohtaa haluaisin tietää miksi ne sanat loppuu? Miten meidän palkittu ja kiitelty koulujärjestelmämme on onnistunut päästämään läpi ihmisiä näin heikolla luetunymmärryksen ja argumentoinnin tasolla? Ja miten netissä huutamisesta on tullut sauvakävelyn veroinen kansallisharrastus?

En sano, etteikö ihmisillä saisi olla sellaisia mielipiteitä mitä heillä on. Pidän kyllä outona miten kukaan pystyy kestävästi itselleen perustelemaan, että mielipiteensä ovat perusteltuja, mutta haluaisin että ihmiset muistaa että sanan- ja mielipiteenvapauden rinnalla meille tulee myös velvollisuuksia ja ne velvollisuudet on juurikin sitä, että keskustelun nyt pitäisi pysyä edes lain puitteissa.

Mietin myös, että miten paha olo ihmisellä pitää olla, että tämä käyttäytyy edelläkuvatulla tavalla? Haluaisin uskoa, että todella paha. Koska tuntuisi todella pahalta ajatella, että osa ihan hyvillä fiiliksillä tuota sontaa näppikseltään syytää. Tässä kohtaa haluaisin osoittaa syyttävällä sormella kohti päättäjiä. Nykyinen hallitus tekee tästä melkein liiankin helppoa, oman argumentoinnin voi hyvin peribrittiläisessä hengessä aina keskittää hallinnon kritisointiin, itseasiassa voidaan syyttää niitä myös tästä nyhtökeväästäkin, jolloin saadaan lunta ja paistetta sopivasti silputtuna annoksina. Joka tapauksessa se politiikka, jota nyt tehdään on omiaan lisäämään sitä pahaa oloa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja jos tällä tavalla jatketaan on meillä pian entistä enemmän pahoinvointia käsissämme.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Nostaa asioita edelleen keskusteluun. Se, että kaikki vaikenevat eivät auta tilannetta kehittymään. Pitää pää kylmänä. Se, että joku on netissä mulkku, ei tarkoita että sinunkin pitää olla. Asettua edes hetkeksi kuulijan asemaan ja lukea se oma viesti siitä näkökulmasta että miten se viesti toiseen suuntaan välittyy. Vinkkinä nyt ainakin että kannattaa yrittää viestiä siten, että lukijalle viesti varmasti menee halutulla tavalla perille. Niin ja sellainen pikkujuttu, että meidän pitäisi muuttaa maan suunta. Valita päättäjiksi ihmisiä, joilla inhimillisyys on vähän paremmin käsitteenä hallussa. Mutta ihan yksinkertaisimpana asiana voitaisiin lopettaa se netissä sattumanvaraisella väkivallalla uhkailu.

P.S. Ja mitä tulee itse palautteeseen, niin toivon, että Tallink tosiaan käy kuvaajien kanssa läpi käytäntöjä. Tosin meidän perheessä yritetään lapsi pitää niiden kameroiden edestä pois jo siitäkin syystä ettei meille kukaan ole kertonut kuka kuvien oikeudet omistaa. Eipä silti. Ne kuvaajat myös kiertävät tuon meidän jälkeläisen kaukaa kun se mulkaisee kameran kanssa häntä lähestyvää  luikkua kuvaajaa yleensä päiväkotikuvauksista tutulla ”syö kamerasi”-ilmeellä.

Äitiys, ura ja kipeää tekevät hetket

~ Anu ~ 2 kommenttia

Jatketaan taas perhettä ja uraa pohtivilla teemoilla. Aikaisemmin olen jo kuvannut niitä asioita, jotka omassa elämässäni toimii mahdollistajina sille, että saan töiden, perheen ja opiskelujen kombon pidettyä paketissa sekä myös sitä miten tärkeää poteroitumisen asemasta olisi aiheeseen liittyvissä keskusteluissa tunnistaa oma etuoikeutensa. Nyt lähdetään puhumaan niistä asioista, jotka tekevät kipeää äitiyttä ja uraa yhdistettäessä. Niistä asioista, joista ei juuri koskaan puhuta ääneen, koska tiedetään, että niitä käytettäisiin vain aseena jolla voidaan lyödä lisää sitä joka makaa jo valmiiksi maassa.

IMG_6416

Keskiviikkoaamuyönä vanhempien väliin kömpi pieni kekäleeltä tuntunut poika, joka kuumelääkkeen saatuaan ei enää saanut unen päästä kiinni. Siinä kohtaa kun ennen viittä istut olohuoneen lattialla askartelemassa taikasauvaa kepistä ja silkkimassasta niin voit jo arvata, että päivästä tulee pitkä. Varsinkin kun kalenterista löytyi niin strategiatyöpajaa, asiakaspalaveria kuin opiskelupienryhmän tapaamista. Että siinä ei töihin tultu hyvällä fiiliksellä eikä fiiliksiä ainakaan auttanut työkaveri, joka kuullessaan, että joudun olemaan torstain lapsen kanssa kotona, myötätuntoisesti totesi, että tämä on nyt kyllä todella huono ajankohta.

Tuohon huonoon ajankohtaan kiteytyy se, miksi niin moni nainen puree huulta eikä puhu siitä mikä perheen ja työn fuusiossa on vaikeaa. Empatiaa ei tipu ja huomaat tulleesi sitä totuutta vahvistavaksi esimerkiksi, joita esim. BMW:n entinen Suomen toimitusjohtaja Hesarissa viime lauantaina kertoi. Että kun naisella ei ole lapsia hän voi keskittyä töihin. Lapsellinen nainen päätyy tekemään 200% töitä ja tuntee silti usein olevansa aina väärässä paikassa ja tekevänsä liian vähän töitä, mutta silti on pakko vain yrittää. Ystäväpiiristäni löytyy useampia akateemisia pätkätyöläisiä, joiden kokemus on se, että jo perhevapaa voi olla liian pitkä aika olla töistä pois. Tiput rahoituskierroksilta ja reilussa vuodessakin muutut jo täysin näkymättömäksi. Joudut hakemaan sen tasa-painon sille, että rakastat kyllä lastasi, mutta et silti hänen vuokseen ole valmis vetämään vessanpöntöstä alas kaikkea sitä jonka eteen olet hyvin usein edellisen vuosikymmenen tehnyt töitä.

Kukaan ei halua myöskään olla se, joka omalla naamallaan kertoo siitä miten stressi vie muistin. Kukaan ei somessa uskalla tunnustaa että meinasi unohtaa lapsensa syntymäpäivän, koska sen asemasta että saisit myötätuntoa saat kuulla miten kelvoton olet. Asia, jonka kuitenkin varmasti jokainen näin tuntee jo riittävästi ilman ilkeitä kommentteja. Tai ainakin näin tunsi se ystäväni, joka tehdessään työtään aivan liian pienillä resursseilla tajusi lapsensa syntymäpäivän olevan tulossa edellisenä iltana kahdeksalta matkalla kotiin. Ja silti onnistui muuttamaan tilanteen niin, että lapselle asia ei näkynyt.

Vaatii aika paksua nahkaa vastata maan toisella laidalla päiväkodista tulevaan puheluun siitä, että lapsi on sairastunut ja lähteä sumplimaan sieltä ranualaiselta maantieltä käsin sitä miten lapsi haetaan päivähoidosta (no on sillä isäkin, se tyyppi joka on itseasiassa meillä laitettu ensisijaiseksi yhteydenottokohteeksi päiväkotiin, mutta jolle ei koskaan soiteta) ja että miten varmistetaan että mies pääsee siihen palaveriin johon olisi pakko päästä (siihen tarvittiin yksi lapsen eno, joka kuljetti samaisen lapsen mummin aamun pikkutunteina juna-asemalle jotta mummi pääsee päästämään vävypoikansa töihin). Siinä sitä syyllistää itseään ihan riittävästi itseään siitä poissaolosta vaikka tietää, että lopputulos on aivan yhtä hyvä kuin se, että olisi itse ollut lasta hakemassa.

Itse pystyn näitä asioita käsittelemään muutamassakin vertaisryhmässä, mutta keskustelu pitäisi saada siirrettyä näiden ryhmien sisältä myös julkisuuteen, koska osin ongelma on asenteissa ja rakenteissa. Aivan ensimmäiseksi pitäisi saada yhteiskunnallinen keskustelu sille tasolle ettei ensimmäinen kommentti työn ja perheen uupumisessa ole kikkelis kokkeli mitäs läksit -tasoa. Jos tavoitteena yhteiskunnallisella tasolla on pidentää työuria on avainasemassa tässä pienten lasten äidit ja ne työurat eivät pitene sillä, että turhan moni meistä vetää arkensa läpi sinnitellen.

Kun lapsi kasvaa olisi mielenkiintoista kuulla lapselta itseltään miten paljon nämä tunteet ovat paistaneet lapselle itselleen läpi vai olemmeko onnistuneet siinä mitä on yritetty? Siinä, ettei lapsi itse tajua, että ulkopuolisen maailman käsitysten mukaan hänen elämänsä on aiheuttanut vanhemmille tai no oikeastaan vanhempien työkavereille äärettömän paljon huonoa ajoitusta.

 

Venuksen vuosi

~ Anu ~ Kommentoi

Harvoin työpaikkani käytäväkeskustelut olivat olleet yhtä hämmentyneitä kuin sinä maaliskuun alun aamuna, jolloin aamu-TV paljasti, että entinen työkaverimme on mennyt ja kirjoittanut kirjan naisen vaihdevuosista ja seksuaalisuudesta.  Illalla kotisohvalla päätin, että kirja on etsittävä käsiin ja lähdin tonkimaan Bookbeatin valikoimaa ja siellähän se kirja oli uusien julkaisujen listassa.

IMG_6438

En ole ihminen, joka luontevasti keskustelee omasta seksielämästäni kahvipöydässä. Ehkä olisi syytä opetella olemaan avoimempi, mutta enpä kyllä kovin mielelläni keskustele muidenkaan seksielämistä. Tämä teki Venuksen vuoden lukemisesta monella tapaa kiusallisen ja tirkistelevän lukukokemuksen. Heli on haastatteluissa selvästi tuonut esiin kirjan omaelämänkerralliset elementit ja itseasiassa nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa en edes muista pääparin nimiä koska henkilöin heidät niin vahvasti Heliin ja hänen miesystäväänsä.

Kaikesta kiusallisuudestaan huolimatta tai ehkä juurikin syystä tämä on aihe josta pitäisi kirjoittaa ja puhua paljon enemmän. Nyt jo keskustellaan, tai ainakin netissä puolianonyymisti keskustelupalstoilla keskustellaan esimerkiksi imetyksen aiheuttamista fyysisistä vaikutuksista seksuaalisuuteen, mutta eipä meidän kolmi-nelikymppisten keskuudessa juurikaan keskustella siitä mikä meitä voi odottaa tulevaisuudessa. Vaihdevuosioireinen nainen on Spede-sketsihenkinen kuumista aalloista kärsivä hermokimppu, mutta ikinä ei päästä käsiksi siihen, että mistähän tämä johtuu. Että sen lisäksi että hormonit myllertävät niin fysiiset oireet voivat olla sitä luokkaa, että se vitutus on hyvinkin kirjaimellista.

Millainen Venuksen vuosi sitten oli kirjana? No ainakin nopealukuinen. Istuin sohvalle alkuillasta ja nukkumaan mennessä olin sopivasti saanut kirjan pakettiin ja seuraavana aamuna osasin tuoda käytäväkeskusteluun jo ihan uuden näkökulman. Kirja oli kirjoitettu sujuvasti ja tarinaa kuljetettiin hyvin pitkälti keskushahmon päänsisäisestä maailmasta käsin. Minulle kirja tosiaan henkilöityi vahvasti Heliin, mutta olisi mukava kuulla miten kirjan näkee ihminen, joka tarttuu tarinaan vain mediasta tuttuna  teoksena. Joka tapauksessa suosittelen kirjan lukemista. Juuri keskushahmon päänsisäinen puhe tekee kirjasta merkityksellisen ja vie tarinan vain pidemälle siitä miten kaksi keski-ikäistä panee.