Naiset joita ajattelen öisin

Minne matkasin: Syvälle Afrikkaan, villiin Amerikkaan, kartoittamattomille alueille Aasiaan. Alueille, jonne yksikään nainen ei ollut aikaisemmin matkannut

Matkan järjestäjä: Mia Kankimäki

Matkaseurana: Upeat yönaiset, nuo ihmiset jotka eivät tyytyneet siihen osaan mitä heille tarjottiin

yönaiset.jpg

Ensimmäinen nojatuolimatkani oli yhtä aikaa todellinen seikkailu maailmaan ääriin poistumatta kertaakaan kotimaan kamaralta. Rehellisyyden nimissä kuitenkin tulin poistuneeksi tätä kirjaa lukiessani ensin työmatkalle Ouluun, sitten Tampereelle ja lopulta viimeistelin minun ja Yönaisten yhteisen matkan matkalla Turkuun.

Jos rakastuin jo aikanaan palavasti Mia Kankimäen esikoisteoksessa siihen miten aikuinen nainen tulenapalavasti fanittaa jotain niin nyt iskettiin fanityttökierrokset vielä paremmin kaakkoon. Kunnon fanityttönä sitä itse arvostaa aina sitä kun löytää toisen kaltaisensa, joka uskaltaa pokalla innostua asioista tavalla jota on yleensä pidetty teineille sopivana.

Yönaisten kohdalla fanituksen kohteet tosin ovat sellaisia niistä kyllä sietääkin innostua ikään tai sukupuoleen katsomatta. Kankimäki itse epäilee sotkeutuvansa yönaistensa kanssa runsaudenpulaan, mutta itselläni sielu lepäsi kuin luin Kankimäen ja hänen yönaisten päänsisäistä vuoropuhelua. Esikoisteoksen tavoin tässäkin Kankimäki kuljettaa historiallisten henkilöiden tarinaa nivoen sen omaan tarinaansa ja laittaen oman ja ihailemiensa naisten tarinat käymään luontevaa vuoropuhelua keskenään.

Ensimmäiseksi nojatuolimatkakirjaksi Naiset joita ajattelen öisin oli täydellinen. Se kuljettaa lukijansa paikkoihin joissa vierailua ei tänä päivänäkään pidetä aina itsestäänselvimpänä. Tosin kirjaa lukiessa herätin itsessäni suunnattoman halun päästä vierailemaan Firenzessä todistamassa sitä miten historiassa vaiennetut naiset ovat vihdoin alkaneet saa arvonnousua ja sijaa näyttelyissä.

Yönaisista lukiessani en voi kuin pysähtyä ihastelemaan miten rohkeasti nämä naiset ovat aikanaan lähteneet rikkomaan rajoja. Tosin kuten Kankimäki itsekin toteaa löytyy useiden näiden naisten taustalta tekijöitä jotka toimivat mahdollistajina, tyypilisimmin mahdollistajana on toiminut puoliso tai isä, joiden syyt sallia naiselle epätyypllinen käytös eivät välttämättä aina ole olleet myöskään täysin vilpittömiä. Nautin kuitenkin valtavasti siitä miten Kankimäki kirjassaan summaa yönaisten oppeja. Verkotu naisten kanssa mutta tienaa kuin mies ja älä koskaan pakkaa enempää tavaroita matkaan kuin mitä saat yhteen lääkärilaukkuun mahtumaan.

Vaikka itse onkin aika tehokas pakkaaja on jälkeimminen silti haastavaa. Tänään kuitenkin päätin haastaa itseäni Nellie Blyn hengessä. En ehkä lähtenyt päivän varoitusajalla Nellien tavoin maailmanympärysmatkalle matkassani lääkärilaukku ja yksi mekko, mutta pääsin sentään Turkuun yhden mekon taktiikalla enkä edes vielä ole onnistunutsottamaan tätä ainokaista mekkoni ruokaan. Nellien opeista viisastuneena jätin myös turhat kosmetiikat ja kauneuden hoitovälineet pois laukusta tilaaa viemästä. Tosin jouduin sitten kuitenkin nielemään ylpeyteni ja käydä ostamassa tuosta Wiklundilta uuden hammasharjan kotiin jätetyn tilalle koska epäilen sen olevan enemmän kuin tarpeen. Että nyt kyllä yönaiset, joista iso osa oli varsinaisia tarkan markan matameja,  paheksuisivat moista huikentelevaisuutta.

Yönaisten opeista opin myös, että on parempi matkoilla jalkautua muiden turistien keskeltä paikallisten pariin, jotta saat paremman kuvan matka-alueestasi. Hamburger Börsin hissin perusteella tämä pitää paikkaansa ehdottomasti. Muiden hissimatkustajien kohdalla kun kulttuurishokki oli tainnut tulla pelkästä matkasta Turkuun. Niin kamalan vaikeaa tuntui reissu olevan. Teatterisillan joulukoristeetkin olivat aivan mahdottomat kuulemma. Tosin Kankimäen oppien mukaan tämä muutosvastarinta on aivan ymmärretävää ja kyllä se kymmenen päivän kohdalla helpottaa. Nyt vain pitäisi keksiä miten se perus työmatkareissaaja saataisiin pidettyä täällä suomalaisen sivistyksen kehdossa vielä yhdeksän päivän ajan, jotta pääsisi kunnolla nauttimaan sivistyksestä.

Suurin osa Kankimäen yönaisista oli minulle ennalta vieraita ja heidän tarinoitaan lukiessa nousi pakostakin mieleen se miten historia on kirjoitettu hallitsevien näkökulmasta ja naisen rooli on toimia ensin isänsä tyttärenä, sitten miehensä vaimona ja lopulta poikansa äitinä. Omilla ansioillaan nainen ei julkisuuteen päässyt ja ei pääse helposti vieläkään. Tähän riittää ihan vaikka vilkaisu Wikipedian henkilöartikkeleihin, joissa yhä edelleen nainen on ensijaisesti jotain näistä kolmesta. Näin löytyy Wikipediasta myös mainittuna oma isomummoni. Nainen, josta jälkipolville kerrottavaksi jäi se, että hän synnytti pojan josta aikaan tuli ministeri.

Kirjaa lukiessa mietin  myös omia yönaisiani. Vaikka rehellisyyden nimissä en kyllä öisin heitä ajattele vaan mikäli uni ei tule silmään pääsyn yleensä vatvomaan työasioita ja kun nuo työasiani ovat insinöörejä ajattelen lähinnä heitä jos uni ei tule silmään. Omiin yönaisiini kuuluisi  ainakin ihmisen kuuhun koodannut Margaret Hamilton, naisten äänioikeustaistelija Emmeline Pankhurst, maailman parhain kirjailija Jane Austen. Ketkä ovat sinun yönaisesi?

Nojatuolimatka alkaa

Huhtikuussa blogi meni kuin huomaamatta koteloon. Alkuun meni viikkoja, lopulta kuukausia kun en edes muistanut blogin olemassaoloa. Kaikki energia meni ensin loppukeväästä uuden työarjen opetteluun. Kesä meni hyvinkin pienellä liekillä vielä eläen ja elokuussa palasin sitten vihdoin tekemään täyttä viikkoa töihin ja pystyin jatkamaan opintojakin. Uupumuksen ollessa pahimmillaan en edes pystynyt keskittymään lukemiseen, mutta kesällä löysin jo vanhan lukurytmini ja heinäkuussa sain tämän vuoden osalta jo Helmet-lukuhaasteen maaliin. Syksyn mittaan alkoi tulla fiilis, että haluaisin kirjoittaa varsinkin lukemistani kirjoista. Päädyin vuodattamaan Instan puolelle liian pitkiä kuvatekstejä ja mietin, että voisihan tästä blogiinkin kirjoittaa. Jotenkin vaan se kirjoittaminen tuntui sopimattomalta ja jahkasin koko sivuston kohtaloa.

Perjantain WordPress lähetti minulle muistuksen, että käyttäjätilini on erääntymässä ja että minun pitäisi käydä vahvistamassa haluanko edelleen jatkaa tilausta. Hetken mielijohteesta painoin tilausnappia ja seuraavaksi törmäsin LitAdvisor-haasteeseen, jossa kannustettiin vaihtamaan yksi lentomatka lukumatkaan ja totesin, että tässä ollaan nyt sen minun ydinjuttuni äärellä.

Eli tervetuloa Nojatuolimatkalle, matkablogiin, jossa ei juurikaan matkusteta omaa olohuonetta kauemmas!

IMG_2849

Jos tänne nyt eksyy joku uusi niin lyhykäisyydessään olen siis Anu. Siitä asti kun lukemaan opin olen lukenut kaiken käsiini saaman oli kyse sitten maitotölkin kyljestä tai tiiliskiviromaanista. Olen myös kaikkiruokainen kirjojen formaattien suhteen eli luen paperilla, ereadirillä, tabletilla ja nyt tämän vuoden olen opetellut kuuntelemaan äänikirjoja. Olen kasvanut perheessä jossa on luettu aina paljon ja jossa aina keksittiin hyviä syitä ostaa toiselle kirja oli kyse sitten pikkujouluista, ystävänpäivästä, kesäloman alusta tai toisen nimen nimipäivästä.

Jaan kotini puolison ja lapsen kanssa. Aikaisemmin meillä eli maailmanvalloituksesta haaveileva kissa, jolle kävi kuten usealle muullekin wannebe-diktaattorille eli kuolema korjasi karvakorvan lokakuussa ennen maailmanherruutta tai kissan tapauksessa rouvuutta. Jos minun ei tarvitsisi murehtia elannosta haluaisin toimia mediakasvattajana, mutta koska asuntolainamme saldo ei vielä ole asiasta samaa mieltä vietän päiväni järjestössä valmentaen ihmisiä kohti uusia tai mielekkäämpiä työuria ja sivutoimisesti sitten vielä koulutan ja valmennan muista teemoista ystävieni kanssa perustamassa osuuskunnassa.

Tästä siis alkaa nyt uusi matka, jonka ensimmäinen reissu on vienyt minut tähän asti jo syvälle Afrikkaan, muinaiseen Japaniin ja Pohjois-Amerikkaan. Palataan asiaan kun olen reissuni saanut pakettiin.

Omat viisi senttiäni synnytykseen valmistautumisesta

Hesari tarjoili minulle tänään henkilökohtaista aikamatkaa kahdeksan vuoden päähän julkaisemalla alun perin Meidän perhe -lehteen tehnyt jutun synnytykseen valmentautumisesta.

Tämän blogin puolella en ole tainnut kovin paljon omaa synnytyskokemustani avannut. Lyhyesti pähkinänkuoressa. Laskettuaikani oli aika monta päivää pielessä eli raskaus oli useamman päivän pidemmällä mutta ei riittävästi jotta laskettua aikaa olisi lähdetty rukkaamaan ja kaikki joilla se raskaus on mennyt pitkälti yli lasketun ajan tietävät että ne ovat pirun pitkiä päiviä.

No niitä pirun pitkiä päiviä vain kului ja kului ja lopulta lasta alettiin häätää mukavasta yksiöstään, kun raskautta oli kulunut kaikin mahdollisin laskutavoin se 42 viikkoa. Käynnistys ei oikein mennyt putkeen.  Ensin ei tapahtunut mitään 1,5 vuorokauteen ja sitten tapahtui vähän liikaakin. Lapsi oli kuolla kohtuun ja itse päädyin lopulta leikkaussaliin kolmatta litraa verta menettäneenä.

IMG_4524

Näin kahdeksan vuoden jälkeen olen hyvinkin sitä mieltä, että tässä nyt tarkoitus pyhitti keinot ja ymmärrän että tuossa tilanteessa ei nyt jääty kyselemään, että miltähän tämä arvon synnyttäjästä tuntuu, mutta paha maku siitä silti jäi. Ja osittain tästä syytän sitä, että olin käytännössä koko raskausajan valmistautunut siihen aktiiviseen toimijuuteen synnytyksessä ja en ollut mitenkään varautunut siihen että minulta viedään se aktiivinen toimijuus pois.

Saamani valmennus oli hyvin pitkälti samanhenkinen mitä tuo Hesarin juttu oli pääpiirteittäin. Korostettiin sitä kehollisuutta ja sitä miten itse voi olla aktiivinen toimija. Se mikä valmennuksesta jäi puuttuman oli se, että miten sitä ihminen voi pitää päänsä kasassa tilanteessa jossa mikään ei mene kuten oltiin kuviteltu. Tuossa kohtaa se minun samaani valmennukseni jätti minut ainakin täysin yksin. En voinut liikkua koska lasta piti monitoroida ja olin kiinni piuhoissa. Sykkeiden romahdettua ei tosiaankaan  jääty miettimään ideaalia synnytysasentoa mistään muuta näkökulmasta kuin että miten se lapsi mahdollisimman nopeasti saadaan pihalle. Ja kun edes ei voi sanoa, että tämä kaikki tuli tehtyä täysissä voimissa kun 1,5 vuorokauden ajan oksensi ulos kaiken ruoan jota yritti syödä. Jos jotain valmennus auttoi niin se raskausaikana liikunnalla hellitty keho sai sen vauvan sitten melko vauhdilla pihalle ja toipuminen oli nopeaa, mutta siihen se sitten jäikin.

Toki tiedostan, että iso osa synnytyksistä ei mene pieleen suunnilleen kaikessa missä nyt pieleen voi mennä, mutta toivoisin, että tuokin puoli tuotaisiin enemmän esiin prosessissa. Että miten se mieli pysyy hommassa mukana? Toki tähän voi ratkaisuksi ajatella doulat ja kätilöt, mutta pysähdytäänpä hetkeksi tarkastelemaan että mikä tässä mättää käytännön tasolla.

Suomessa on lakkautettu tai lakkautetaan ennätysmäärä synnytyssairaaloita. Synnytysmatkat pitenevät, synnytysvalmennukseen käytettäviä resursseja karsitaan. Omassa tilanteessani kaikki pk-seudun synnytyssairaalat olivat yhtä aikaa sulussa ja meno oli sen mukaista. Kätilöillä, lääkäreillä ja hoitajilla ei ollut aikaa olla läsnä tilanteessa. Ja tämä tulee olemaan yhä useamman synnyttäjän kohdalla se tilanne. Yhä useampi päätyy myös tulevina vuosina synnyttämään ambulanssissa bussipysäkeillä matkalla sairaaloihin.  Siinä kohtaa tarvittaisiin niitä taitoja ja valmiuksia jolla varmistetaan se, että se pää pysyy suunnilleen kasassa. Tarvittaisiin prosesseja jossa tämänkaltaisen synnytyksen jälkeen tilanne käydään läpi.

Julkiseen keskusteluun taas tarvittaisiin ymmärrystä siitä, että hyvin mennyt synnytys on yksi etuoikeuden muoto. Monellakaan tapaa sitä ei voi itse päättää että menekö synnytys hyvin vai huonosti. Ei voida sanoa, että hyvin mennyt synnytys olisi sen enempää synnyttäjän ansioita kuin huonosti mennys synnyttäjän vika. Ja vaikka itse tässä puhun siitä miten aktiiviseen synnytyksene valmistautuminen jätti minut yksin niin aivan yhtälailla käännän syyttävän katseen myös sinne terveydenhuollon puolelle. Kokemus sulkuruuhkaisesta synnytyssairaalasta ei  ollut mitenkään ruusuinen. Lähinnä tuntui, että me perheenä olimme siellä vaivaksi ja häirittiin henkilökunnan työtä sillä ettemme olleetkaan mikään liukuhihnasuoritus.

Ja kun tiedän, että en ole mitenkään tämän kokemuksen kanssa yksin. Synnytystrauma on asia josta ei keskustella kahvipöydissä. Synnytystrauma ei istu kaanoniin jota synnytyksistä kerrotaan vaikka sen pitäisi. Ymmärrän, että ihmiskunta kuolisi omaan mahdottomuuteensa jos kaikki peloteltaisiin lähtökohtaiseksi puolikuoliaaksi synnytyksen kanssa, mutta jos tässä nyt valmennuksesta puhutaan niin se resilienssi pitäisi myös pitää mielessä.

Kevätseurantaa, jossa myös vanhemmatkin oppivat

Ekaluokkalainen tuli perjantaina koulusta repussaan 13-kohtainen kevätseurantalista. Kuulemma sitä saisi suorittaa kesälomankin puolella, mutta tunnollinen luontoihminen päätti, että nyt lähdetään urakalla etsimään kohtia. Kimalaiseen tyyppi oli törmännyt jo aikaisemmin ja tämän päivän tihkusade ei ollut järin pörriäisotollista aikaa, mutta muuten reissu oli yllättävä menestys.

IMG_4418

Leskenlehtiä osattiin lähteä bongaamaan minun aikaisemman kohtaamisen perusteella läheisen viljelypalstan nurkilta. Sateessa mokomat olivat vain vetäneet itsensä visusti suppuun. Palstoilta jatkoimme vähän poikkeuksellista reittiä keskuspuistoon ja onneksi lähdettiin, koska Haagan puron varrelta pääsimme rastimaan myös yhden yllättävän rastin listalta. Löysimme nimittäin sammakonkutua. Tai mistä minä tiedä mitä kutua se oli. Googlen kuvahaku kertoi että oikeansorttisen hyytelön kanssa tässä nyt ollaan tekemisissä ja päätimme miehen kanssa, että tässä ei nyt kaupunkilaisten auta olla turhan tarkkoja. Kutua kuin kutua todettiin ja jatkettiin tyytyväisenä matkaa.

IMG_4478

Sorsat eivät bongauslistalle kuuluneet vaikka pullanhimoissaan tuo toinen sorsa kovin tuttavallliseksi äityikin. Listalta saatiin retken kolmantena asiana kuitenkin rastittua pois varis. Ei olisi luullut että yhden variksen perässä pitää kävellä hyvät kahdeksan kilometriä. Lopulta trio musta-harmaita lintuja bongattiin taloyhtiön pihan kulmalta.

Nyt sitten päästään odottelemaan että kävät tästä vähän enemmän saisi vauhtia ja hiirenkorvat tulevat koivuihin. Bongausta myös odottaa västäräkki, siili ja sisilisko. Nokkosperhosia, muurahaisia ja leppäkerttujakin taidetaan vielä saada tovi odottaa. Sivistäväksi tämä tehtävä osuu koko perheelle koska sammakonkudun lisäksi tänään on myös jo googlattu rentukan ulkonäköä ja töyhtöhyyppien esiintymisaluetta.

Oikeasti vähän hävettää tämä miten vähän minä osaan mitään kotimaisesta luonnosta. Ihmiseksi jolla oli koulussa bilsa käytännössä aina kymmpi tai ysi niin tälle ei nyt oikein ole mitään hyvää selitystä. Tai no syytän lamaa. Kotimaisen luonnon osalta vietin kouluvuoteni pahimman laman kourissa ja suoraan sanoen niin kiva kuin mitä ala-asteen luokanopettajani olikin niin hän ei varsinaisesti ollut mikään laajan yleissivistyksen rakastaja. Meillä ei kuvattu kasvioita eikä tosiaankaan bongattu mitään luonnosta. Että ehkä ihan hyvä, että tämä nykyinen opetussuunnitelma pistää meitä vanhempiakin töihin. Saadaan me kaksi lama-ajankasvattiakin päivitettyä yleissivistyksemme näiltä osin.

Pelikasvatuksessa riittää kun olet aikuinen

Tässä on nyt taas pari vähemmän iloista päivää, jos olet pelikasvattaja. Ensin Darude osin ihan aiheellisesti nosti esiin sen, että peliaddiktio on vaarallinen asia, mutta sitten tämän jälkeen Hesari päätti kaivaa naftaliinista Jari Sinkkosen.

Sinkkosesta on tullut näin eläköitymisen myötä yksi pirun Paavo Väyrynen. Se sinkoaa jostain laatikosta esiin vieteriukon lailla joka ikinen  kerta kun vähänkin puhutaan kasvattamisesta vaikka näin yhteiskunnan eteenpäin kulkemisen vuoksi olisi parempi, jos kumpikin keskittyisi vaikka sauvakävelemään, bingoamaan ja tekemään mitä nyt eläkeläiset yleensä tapaavat tehdä. Pitkän työuran jälkeen olisi hyvä ihan nauttia vaikka työnsä hedelmistä sen asemasta että muuttuu vain höperöksi huru-ukoksi. Koska sitä tuo Sinkkosen meininki nykyään on ainakin tuon Hesarin jutun perusteella.

Jutussa nostetaan esiin miten Sinkkoseen yhteyttä ottaneet vanhemmat ahdistuvat lapsensa peli-innosta tai miten vanhempaa ärsyttää se, että muut vanhemmat eivät sitoudu ikärajoihin ja lapsi vinkuu ja kitisee kun kaverit saa pelata mutta itse ei saa. Tässä kohtaa jotenkin itsellä tippui täysin maahan. Ei ongelma meillä ole lapset jotka haluavat pelata vaan vanhemmat jotka eivät vain jaksa olla tämän asian kanssa vanhempia.

IMG_4422

Eipä sillä, kyllä minä tiedän että joskus ei vaan jaksa. Kun raahaudut töistä kotiin aivot surraten edelleen työpäivän ylikuormitusta keksisin miljoona mielekkäämpää asiaa kuin alkaa vääntämään jostain perkeleen mobiilipelistä, jota kaikki muut eli ainakin yksi luokkakaveri saa pelata.

Rehellisesti sanottuna olen todella usein keplotellut itseni tilanteesta ilmoittamalla, että kysypä kuule isältä ja karannut itse työmatkalle. Mutta todella usein asiasta riittää lapselle myös ilmoitus, että me vanhemmat tutustumme peliin. Klikkaamme itsemme Common Sense Mediaan tai kysymme vanhemmilta tieteenharjoittajilta eli lapsen serkuilta tai ystäviltäni joilla on vanhempia lapsia.

Peleistä vääntäminen on tylsää ja tympeää ja voisin äärettömän hyvin elää ilman tätä vääntöä, mutta koska ne pelit nyt vaan ovat sitä elämää jossa lapseni elää niin minun tehtäväni on jaksaa olla se aikuinen niinäkin hetkinä kun ei vain huvita. Sitä kun tavataan kutsua vanhemmuudesi. Se tarkoittaa sitä, että välillä pitää olla se nuiva ääliö joka kertoo että vaikka kuinka kaikki muut saa pelata ties mitä pelejä niin meidän perheessä vanhemmat skriinaa ne pelit ja päättää että pelataanko vai eikö pelata. Toisaalta se myös tarkoittaa sitä että parhaimmillaan peleistä voi löytyä uusia harrastuksia koko perheelle. Tai kun istuu lapsen vieraan katsomaan tämän pelamista ja kuuntelemaan hänen  ajatuksiaan saattaa sivussa kuulla jonkun sellaisen lapsen arkisen ajatuksen joka muuten jäisi kuulematta.

Yhtä kaikki, välillä tästä lasten mediakasvatuksesta puhuttaessa vain tulee mieleen, että lapsia enemmän hukassa tässä on se että vanhemmat eivät vain jaksaisi tässä arjen puristuksessa olla tässäkin asiassa pallon päällä. Onneksi näitäkään asioita ei tarvitse pohtia yksin. Yleltä tuli tänään ulos hyvä vinkkilista, Common Sense Mediasta löytyy hyviä vinkkejä joihin kiinnittää huomiota esim. Hesarin jutussakin esiin nostetun Fortniten kanssa ja yksinkertaisimmillaan sinne Facebookin voi laittaa julkaisun jossa kysyy kanssavanhemmilta vinkkejä. Me vanhemmat ollaan tässä kuitenkin samassa veneessä ja kun ruuhkavuosissa ne paukut on välillä vähissä niin voisimme myös auttaa toisiamme.

Nix – kirja joka pisti vastaan joka käänteessä

Toisinaan kirjaan on ladannut ehkä liiankin suuria odotuksia ja lopputuloksena tulee tikkuinen ja joka käänteessä vastaan pistävä lukukokemus. Tällainen kokemus tuli viimeeksi Nathan Hillin Nixistä.

IMG_4105

Nix kulki mukana aamupalapöydässä, sohvalla, sängyssä ja joka välissä se pirulainen pisti lukukokemuksena vastaan.

En oikein tiedä mistä tämä johtui. Yleensä tykkään tämän tyylisistä kirjoista Kjell Westö on yksi lempikirjailijoistani, olen hotkinut läpi Joël Dickerit ja rakastanut tarinoita, mutta nyt kun tässä käsillä oli kirja, josta minun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tykätä tuli suuri turhautuminen.

Kirjassa teoriassa kaikki oli kohdillaan. Useammassa aikatasossa kulkevat tarinat yleensä miellyttävät minua, luen mielelläni kertomuksia alisuoriutuvista akateemisista miehistä joilla on ongelmallinen suhde vanhempiinsa ja tähän yhdistettiin vielä 60-luvun hippivuodet, joista vasta yleensä tykkäänkin, mutta silti. Joku tässä kirjassa vain pisti joka välissä vastaan.

En tiedä olisiko tämä kirja pitänyt ottaa lentokone- tai junakirjaksi. Siis kirjaksi jonka kanssa mennään kulkuvälineeseen ja viisi tuntia myöhemmin astutaan ulos kulkuvälineestä hieman hämmentyneenä koska tuntuu että matkan aikana on astunut täysin toiseen ulottuvuuteen. Tähän ei nyt sitten päässyt mitenkään tässä kotisohvalla, aamupalapöydässä tai sängyssä. En sitten tiedä onko se tämä uupumus, joka tekee minusta edelleen lyhytjänteisen, mutta tuntuu etten vain osannut keskittyä tähän kirjaan.

Tavallaan sääli. Jotenkin nyt olen Nixin kanssa siinä tilanteessa, että tekisi mieli sanoa Nixille, että vika ei nyt ole mitenkään hänessä vaan tämä on täysin minusta johtuvaa. Itseasiassa epäilen että minun ja Nixin suhde on vähän sellainen että me kohtasimme väärään aikaan. Nyt sitten herää kysymys, että laitanko Nixin hyllyyn odottamaan, että myöhemmin on meille oikea aika vai onko tässä vain todettava, että kohtasimme liian myöhään.

Hyvää oloa etsimässä lautaselta

 

Jäädessäni sairauslomalle antoi lääkäri ohjeeksi nukkua, liikkua ja syödä monipuolisesti. Kaksi ensimmäistä on nyt kunnossa ja nyt sitten olen alkanut keskittyä viimeiseen. Eli siihen hyvään ja monipuoliseen ruokailuun.

Teorian tasolla olen aina tiennyt miten syödä hyvin ja monipuolisesti, mutta niin naurettavalta kuin se ehkä kuulostaakin niin yksi uupumusoireistani oli se, että menetin kykyni syödä järkevästi ja tässä on nyt taas yksi asia, jota meidän perheessä opetellaan nyt uusiksi tämän uuden arjen myötä.

IMG_4413

Yhä useammin lautaselle etsiytyykin useampaa erilaista kasvista mahdollisimman helposti lähestyttävässä muodossa. Lapsiparka, joka on seitsemän vuotta kasvanut äidin työmatkojen makuisella makaronilaatikolla ei nyt tästä käänteestä ole ollut vilpittömän iloinen, mutta muuten huomaa, että kuten myös liikunnassa niin tässä on sellainen arkinen tapa, josta pitää yrittää pitää kiinni.

Jossain vaiheessa kun elämä muuttui sellaiseksi että kävin lähinnä kotona nukkumassa tai koomaamassa sohvalla aloin myös samalla palkita itseäni herkuilla. Suklaata junaan pitkän koulutuspäivän jälkeen tai pussi sipsejä hotellille kun ei enää pitkän päivän jälkeen jaksanut lisätä sosiaalista kuormaa ravintolareissulla. Ja tämä on se ruokavalio, josta keho niin kovasti haluaisi pitää kiinni. Kroppa huutaa sokeria, huonoja hiilareita, prosessoituja kovia rasvoja. Ja pää pyrkii vastaamaan kropan huutoon keksimällä hyviä tekosyitä miksi kaupasta pitäisi tulla sen suklaapatukan kanssa.

Tavallaan tässä toipumisprosessissa on kamalinta ollut huomata se, että miten monella tavalla meidän perhe-elämäämme tämä uupumus on vaikuttanut. Kun kynttilää on käytännössä poltettu loppuun viimeiset seitsemän vuotta olemme oppineet koko perhe täysin vinoutuneen käsityksen siitä mitä on sellainen kiva ja hyvinvoiva arki. Joskus lomilla siitä on näkynyt välähdyksiä, mutta viimeisen vuoden aikana en edes jaksanut lomalla skarpata.

Ei ole kovin helppoa myöntää ääneen, että hei, mä olen 36-vuotias nainen, jolla on elämänhallinta ihan sekaisin ja olen myös sotkenut sen vuoksi todella pahasti perheeni elämän. Onneksi miehellä on sentään pysynyt jotenkin tämä meidän laiva kurssissa, ettei olla ihan ajauduttu kivikkoon, mutta aika lailla kaikki meidän on nyt tässä parissa kuukaudessa pitänyt puhua uusiksi. Sen lisäksi, että minä opettelen kokonaan uuden tavan tehdä töitä, opettelemme koko perhe uusiksi sen, että ennakoiva ruoanlaitto ei tarkoitakaan pesuvadillista erittäin juustoista makaronilaatikkoa. Opettelemme uusiksi sitä, että arki-illat eivät tarkoita sitä että äiti makaa sohvalla zombiena tai on reissussa ja isä yrittää pitää kodin asuttavan näköisenä ja puhtaita vaatteita kaapissa. Haluaisin uskoa, että tämä oli nyt viimeinen hetki kun tilanne saadaan pelastettua lapsen kannalta. Koululaisen kanssa se arki pitää joka tapauksessa neuvotella uusiksi, joten nyt tässä on sitten koko perhe yritetty opetella uutta arkea.

Muutoksen sanotaan syntyvän parhaimmillaan jo kuukaudessa. Meillä on nyt neljä kuukautta siihen, että minun ns normaali työarki lähtee ensi syksynä pyörimään. Nyt sitten nähdään meneekö neljässä kuukaudessa uudet opit esimerkiksi syömisestä selkärankaan vai tipummeko takaisin pesuvadinkokoisten makaroonilootien maailmaan.