Avainsana: blogi

Nojatuolimatka alkaa

~ Anu ~ Kommentoi

Huhtikuussa blogi meni kuin huomaamatta koteloon. Alkuun meni viikkoja, lopulta kuukausia kun en edes muistanut blogin olemassaoloa. Kaikki energia meni ensin loppukeväästä uuden työarjen opetteluun. Kesä meni hyvinkin pienellä liekillä vielä eläen ja elokuussa palasin sitten vihdoin tekemään täyttä viikkoa töihin ja pystyin jatkamaan opintojakin. Uupumuksen ollessa pahimmillaan en edes pystynyt keskittymään lukemiseen, mutta kesällä löysin jo vanhan lukurytmini ja heinäkuussa sain tämän vuoden osalta jo Helmet-lukuhaasteen maaliin. Syksyn mittaan alkoi tulla fiilis, että haluaisin kirjoittaa varsinkin lukemistani kirjoista. Päädyin vuodattamaan Instan puolelle liian pitkiä kuvatekstejä ja mietin, että voisihan tästä blogiinkin kirjoittaa. Jotenkin vaan se kirjoittaminen tuntui sopimattomalta ja jahkasin koko sivuston kohtaloa.

Perjantain WordPress lähetti minulle muistuksen, että käyttäjätilini on erääntymässä ja että minun pitäisi käydä vahvistamassa haluanko edelleen jatkaa tilausta. Hetken mielijohteesta painoin tilausnappia ja seuraavaksi törmäsin LitAdvisor-haasteeseen, jossa kannustettiin vaihtamaan yksi lentomatka lukumatkaan ja totesin, että tässä ollaan nyt sen minun ydinjuttuni äärellä.

Eli tervetuloa Nojatuolimatkalle, matkablogiin, jossa ei juurikaan matkusteta omaa olohuonetta kauemmas!

IMG_2849

Jos tänne nyt eksyy joku uusi niin lyhykäisyydessään olen siis Anu. Siitä asti kun lukemaan opin olen lukenut kaiken käsiini saaman oli kyse sitten maitotölkin kyljestä tai tiiliskiviromaanista. Olen myös kaikkiruokainen kirjojen formaattien suhteen eli luen paperilla, ereadirillä, tabletilla ja nyt tämän vuoden olen opetellut kuuntelemaan äänikirjoja. Olen kasvanut perheessä jossa on luettu aina paljon ja jossa aina keksittiin hyviä syitä ostaa toiselle kirja oli kyse sitten pikkujouluista, ystävänpäivästä, kesäloman alusta tai toisen nimen nimipäivästä.

Jaan kotini puolison ja lapsen kanssa. Aikaisemmin meillä eli maailmanvalloituksesta haaveileva kissa, jolle kävi kuten usealle muullekin wannebe-diktaattorille eli kuolema korjasi karvakorvan lokakuussa ennen maailmanherruutta tai kissan tapauksessa rouvuutta. Jos minun ei tarvitsisi murehtia elannosta haluaisin toimia mediakasvattajana, mutta koska asuntolainamme saldo ei vielä ole asiasta samaa mieltä vietän päiväni järjestössä valmentaen ihmisiä kohti uusia tai mielekkäämpiä työuria ja sivutoimisesti sitten vielä koulutan ja valmennan muista teemoista ystävieni kanssa perustamassa osuuskunnassa.

Tästä siis alkaa nyt uusi matka, jonka ensimmäinen reissu on vienyt minut tähän asti jo syvälle Afrikkaan, muinaiseen Japaniin ja Pohjois-Amerikkaan. Palataan asiaan kun olen reissuni saanut pakettiin.

Hallittua hysteriaa

~ Anu ~ 2 kommenttia

hallittuhysteria

11.2. vietettiin hätänumeropäivää ja asia oli pinnalla myös päiväkodissa. Tällä viikolla päiväkodista kotiin kulkeutui myös päivän teemaan kuulunut puuhavihko, jonka avulla lapsi oli oppinut  että hätänumero on 112 ja sinne pitää soittaa jos tulee tulipalo.

Tässä nyt kuitenkin on yksi pieni mutta matkalla. Aamun keskustelun myötä kun kävi selväksi, ettei tuo meillä asuva 120 senttiä ja rapiat pitkä tyyppi osaa soittaa puhelimella. Sinäänsä ei mikään ylläri, koska tyyppi ei juuri puhelimessa jaarittele vaikka toinen vanhemmista olisi viikon liesussa työasioissa. Että seuraavaksi varmaankin sitten opetellaan se, että miten käytetään puhelinta…

Ennen tuota oppituntia kuitenkin olisi ehkä tarpeen meidän vanhempien tsempata kuitenkin parissa jutussa. Kuten vaikka siinä ettemme säilyttäisi minun hartiatulehdukseen saamiani kolmiolääkkeitä olohuoneen sohvapöydällä lapsiperheen kodin turvallisuutta esittelevän lippulappusen päällä.

Tosin oman lapsen kanssa asia ei koskaan ole ollut ongelma. Jälkimmäisen puoliskon ensimmäisestä elinvuodestaan lapsi keskittyi tyhjentämään kirjahyllymme yhtä hyllyä, johon siirsimme tuon jälkeen hänen omat kirjansa. Noin muuten lasta ei vain kiinnosta. Se ei ole varsinaisesti mitään juoksee sakset kädessä -tyyppiä, joka heti kun vanhemmat selkänsä kääntävät olisi piirtämässä nimikirjaimiaan olkkarin seinään permanenttitussilla. Samoin pöydällä olevat kolmiolääkkeet saavat olla rauhassa, koska tyyppiä ei voisi yleensä vähempää kiinnostaa edes omat lääkkeensä puhumattakaan meidän vanhempien mömmöistä.

Aamulla kuitenkin tajusin, että tilanne ei aina ole näin ja ehkä meidän vanhempien olisi aika opetella toimimaan toisella tavalla. Lapsiperheen arjessa päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä ja reilun vuoden päästä tuo lapsi on kotona yksin. Ja ennen kaikkea, reilun vuoden päästä tuo kaveri on kotona yksin omien kavereidensa kanssa ja en haluaisi tulla lähiössämme tunnetuksi mutsina joka tutustutti alaikäiset kolmiolääkkeiden ihmeelliseen maailmaan.

Niin kiire minulla ei kuitenkaan vielä ollut, että olisin siirtynyt tässä vaiheessa jo sanoista tekoihin. Tuossa sohvapöydällä ne lääkkeet edelleen puoli vuorokautta kuvan ottamisenkin jälkeen möllöttää. Lapsen lehtinen kuitenkin napattiin alta pois, koska lapsi halusi luennoida meille vanhemmille sivusta, jossa esitellään mitkä kotoa löytyvät tavarat ovat leluja ja mitkä ei. Kirja ei kuulemma ole eli ainakin sillä rintamalla on kehitystä tapahtunut helmikuusta 2011. Yleensä todetaan, että tikulla silmään sitä, joka vanhoja haluaa muistella, mutta jos olet kiinnostunut kuulemaan mitä tapahtui helmikuiden 2011-2016 välisenä aikana suosittelen klikkaamaan vanhan blogin puolelle. Muuten jatketaan täällä. Uusi pohja, sama nainen ja samat huonot vitsit.