Soppatykki täyteen eli miten löysimme tukiverkon

Me kuten monet muutkin perheet Helsingissä muodostumme kahdesta junantuomasta vanhemmasta ja yhdestä hyvin helsinkiläisestä lapsesta. Yhtälö ei ole aina helppo. Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että kinaamme onko silpata sana vaiko ei (no onhan se, tosin ilmeisesti ei kenellekään muulle kuin varsinais-suomalaisille) ja nolaamme lapsen sinnikkäästi tilaamalla kahvilassa piispanmunkkia (no okei, ei me tilata, mutta mussutetaan aina miehen kanssa miten tuote on väärinnimetty). Pahimmillaan se tarkoittaa sitä, että meillä ei ole tukiverkkoja käytössämme.

Pojan olessa vauva olin kateudesta vihreänä ystävilleni joiden äidit ja anopit tulivat hakemaan vauvoja vaunulenkeille tai joilla isovanhemmat ottivat kopin ja tulivat päästämään vanhemmat yhdessä leffaan tai vaikka ruokakauppaan. Meillä varsinkin kun vauvavuosi ei ollut sieltä helpoimmasta päästä olisin antanut käden, jalan ja toisen munuaisen siitä, että saisi jonkun helpottamaan sitä arkea. Ei mekään täysin oman onnemme nojassa oltu. Henkistä tukea tuli kyllä lapsen kummisedältä ja työkavereilta, mutta silti monessa arkisessa hetkessä ne lisäkädet jäivät uupumaan.

Reiluuden nimissä me kuitenkin olemme päässeet siinä mielessä helpolla, että äitini eläkeläisenä ja intohimoisena mummi-ihmisenä oli aina valmis hyppäämään junan kyytiin lapsen sairastuessa ja vauvavuotena otti meidät pojan kanssa säännöllisesti nurkkiinsa notkumaan. Ja itseasiassa vieläkin ottaa lapsen mielellään mökkeilemään kanssaan. Ja itseasiassa mitä pidemmälle tässä on menty niin sitä huomaa, että meillä itseasiassa on kuin onkin kehittynyt oma turvaverkostomme.

IMG_2884

Meidän turvaverkostomme on itseasiassa sitä mitä tarkoitetaan juurikin sillä kun puhutaan uusyhteisöllisyydestä. Tosin pohja tälle luotiin täysin perinteisen instituution pohjalta eli tämän meidän jengin perusporukasta kolme kohtasivat aikanaan kohta kahdeksan vuotta sitten perhevalmennuksessa, sieltä me jatketiin muskariin jonne minä puhuin myös matkaan sattumalta samaan bussiin osuneen tutuntutun. Sieltä silmäpussisten muskarinjälkeiskahvittelujen pohjalta rakentui se ystäväporukka joista osasta on tullut sen jälkeen myös naapureita ja porukka on kasvanut vielä lisää muutamalla muullakin lapsiperheellä. Tämä on sitä porukkaa, jotka kastelevat toistensa viljelypalstat loma-aikaan, ruokkivat kissan yliyönreissuilla, ovat ristiin toistensa lasten varahakijoina päiväkodissa ja jotka järjestävät kävelevän koulubussin kotiovelta koululle, ettei sen porukan arimmankaan tarvitse kävellä yksin. Tämä jengi on mahdollistanut sen, että kun työaikataulut meillä heittävät häränpyllyä niin lapsi on silti haettu ajoissa päiväkodista kotiin ja löytyy iloisena valmiina iltapalalle kun vihdoin me vanhemmat ehdimme kotiin. Ja tämän porukan pienemmät sisarukset ovat opettaneet tälle meidän ainoakisella valtavasti sitä miten ollaan reilusti se isompi kaveri pienemmälle.

Tänään sitten tällä porukalla yhden perheen muuton lomassa meidän pöydälle nostettiin viisi litraa keittoa ja korillinen leipää joilla ruokittiin kymmenen lasta ja kuusi aikuista. Ei me varsinaisesti oltu suunniteltu tätä. Pihalla tuli kylmä joten tultiin sisälle ja kun viestitin meidän vanhempien WA-ryhmään mistä lapset löytyy soi pian ovikello ja sieltä tuli vielä yhden perheen lapset isänsä kanssa meille. Siinä sitä lapset leikki, soppa katosi parempiin suihin ja muuttajat toivat vielä tullessaan kahvipöytään makeaa niin sitä sai tyytyväisenä huomata, että itseasiassa meillä on aivan mahtava oma turvaverkosto. Ja myös sen, että näitä hetkiä varten meidän kolmihenkisellä perheellä on jättikokoinen ruokapöytä ja viiden litran kattila.

Tänään hän saapui

Tai no oikeastaan eilen, kun vuorokausi pääsi jo vaihtumaan, mutta on se torstai vielä jossain päin maailmaa. Eikä hän oikeastaan ole hän vaan se, mutta koska  turkulaiselle oma lapsikin on se ja kaikki naapurin koirasta alkaen hän, niin kyllä tässä voidaan hän sanoa. Varskinkin kun yhteistä taivalta on minulla hänellä jo 30 vuotta.


Sain siis pianoni meille. Viimeiset 12 vuotta piano on majaillut veljeni luona ja nyt pari vuotta on ollut puheena, että sille voisi etsiä jonkun sijoituspaikan. Välillä puhuttiin se myymisestä, mutta tuollainen kasari Hellas rinnastuu nykyään lähinnä ongelmajätteeksi. Olin kuitenkin ajatellut ettei pianoa koskaan kannata lähteä muuttamaan hintasyistä, mutta nyt keväällä ottauduin tutkimaan asiaa tarkemmin kun lapsi laittoi musiikkiopiston hakupapereihin pianon yhdeksi soitinvalinnaksi. 

Syksyllä meillä siis tapailee pianosta sointuja toinenkin soittaja minun lisäkseni. Voidaan jännityksellä odottaa missä vaiheessa lapsi vetää minusta ohi taidoissa. Aloitin soittamsen viisivuotiaana ja lopetin yläasteella opettajani muuttaessa Brysseliin, sen jälkeen soittelin lähinnä omaksi ilokseni jotain kappaleita ja sen jälkeen kun piano muutti veljelleni en tehnyt edes sitä. Tänään kun piano sitten meille saapui oli pakko istua jotain tapailemaan vaikka vireestä tuon soittimen kohdalla on turha puhua. Piano kun reissasi meille kimppakyydillä ja kävi vielä välissä yöpymässä yhden yön Lohjalla. Googlailujen avulla onnistuin siis löytämään pari muuttofirmaa, joiden logiikka on kuljettaa isojen kaupunkien välillä asioita kimppakyytinä ja laskea sillä kustannuksia. Nyt pianon siirto maksaa nelisen sataa, joka on noin puolet siitä mitä muuttofirma olisi ottanut pelkästä kuljetuksesta jos olisimme olleet ainoat asiakkaat kuljetuksessa.

Seuraavaksi pitää vain muistaa napata äitini luota minun vanhat nuottini mukaan ja selvittää onko pianotuoli edelleen sain tallessa. Se kun ei koskaan muuttanut veljeni luokse. Olin varautunut ostamaan uuden, mutta koska nyt myynnissä on vain nelijalkaisi suorakaiteen muotoisia, vähän Ruotsinlaivaa pienempiä viritelmiä, pitää pohtia. Haluaisin nimittäin mahdollisimman siron tuolin ja kaikessa korniudessaan pidin siitä pianon tuolista. Musta samettipintainen tuoli kun oli övereintä mitä kaupasta löytyy ja ilmeisesti olen jo eskari-iässä pyrkinyt pitämään ohjenuorana, että epäilyksen hetkellä valitse mahdollisimman överi.

Ilman nuotteja ja penkkiä epävireisen soittimenkin ääreen oli pakko istua. Googlasin itselleni nopeasti nuotit ja lähdin tapailemaan. Oikean käden nuottien lukemine meni helposti ja käsi tuntui tottelevan, mutta vasemman käden kansssa olin aivan hukassa. Taidan joutua soittaman melko monet etydit, jotta saan sorminäppäryyteni ennalleen. Enkä edes ollut tänään ainoa soitinta kokeileva. Kissakin kävi vetämässä omatoimiset kissanpolkat kun olin jättänyt koskettimet näkyviin. Että taitaa olla syytä laskea kansi alas, jos ei halua yöllä herätä kissan tassujen sulosointuihin.

Valitut palat päivästä

Jos omistat kissan älä haaveile säilyttäväsi leikkokukkia missään aaltovaasia kapeammassa maljakossa.

Jos kuitenkin päätät elää varallisesti älä jätä kahta iPadia ruokapöydälle niiden viereen.

Jos nyt kuitenkin päätät elää vielä enemmän kuilun reunalla niin jätä nyt edes lapsen pehmolelu pöydälle. Niin mekin tehtiin ja selvittiin säikähdyksellä kun pikachu imi vedet sisäänsä. Ja väittävät vielä, ettei Pokemoneista ole mitään hyötyä.


Tämä tyyppi sen sijaan ei ole kovin hyvässä huudossa.

Hyvässä huudossa ei myöskään ole se eskarikaveri, joka opetti lapsen laulamaan Hansvilivili Hansvälimäkeä. Tosin vähän olimme miehen kanssa uumoilleet pian se Putoushuumori meidänkin olohuoneeseen saapuu. Tuo korvamato kuitenkin saattaa tehdä hulluksi nopeammin kuin vesikidutus.

Ja loppuun vielä päivän positiivinen yllätys: Oatlyn iKaffe toimii todella hyvin pannukakkumateriaalina. Koska noin muuten päivän linjalle uskollisena päätimme leipoa pannaria ennen kuin katsoimme kaapista onko meillä puoliakaan materiaaleista kaapissa.

Viikonloppu kotona

Viime joulun alla oli pakko myöntää, että viikonloput meidän perheessämme ovat menneet vähän turhan matalaliitoa. Päätimme alkaa tietoisesti ottamaan aikaa enemmän ihan vain olemiselle ja näin kuudelta sunnuntai-iltana on hyvä todeta, että onnistuimme taas tänäkin viikonloppuna ihan vain olemaan.


Mitä me sitten tehdään kun vain ollaan. Noh, me käytiin kirjastossa ja lainattiin lautapeli ja itseasiassa iso osa lauantai-illasta meni istuen ruokapöydän ympärillä pelaamassa lautapelejä. Takenoko oli peli meidän perheen mieleen. Tykkään peleistä, joiden pelaaminen ei ole liian ryppyotsaista ja joissa sattumalla on roolinsa. Tämä peli pääsi nyt myös meidän ostettavien pelien listalle. Erinäppärää kun kirjastosta saa lainattua pelin ensin testiin.

Ja sitten pelaamisen rinnalla minä olen lukenut ja saanut kuunvaihteessa keskeneräisenä olleista kirjoista kaksi luettua. Lapsi puolestaan siivosi huoneensa hyllyn. Oikeasti epäilen että suvussamme on jotain resessiivisä geenejä jotka puutkahtelevat oudosti pintaan. Lapsen lisäksi nimittäin oma äitini on ainoa tuntemani ihminen, jonka mielestä mukavaa viikonloppuohjelmaa on siivoaminen ja itse suunnilleen kaivaisin munaiseni esiin lusikalla ennemmin kuin siivoaisin ilman välitöntä pakkoa. Pakko kuitekin myöntää, että siistissä lapsessa on puolensa, sillä kun huoneessaan vähintään 5S-menetelmän veroinen organisointijärjestys käytössään. Mies taas löysi itsensä jalkapallojoukkueesta kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kuten kuvista näkyy, istui minua vastapäätä pöydässä.


Viime viikon Keminreissulla söin hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa tolkuttoman hyvän nyhtökauraburgerin ja siitä se idea sitten lähtikin. Tänään keittelin BBQ-soosin ja kasasin kotiversiot purilaisista. Ihan tolkuttoman hyvää vaikka itse sanonkin. Lapsi paini sillä välillä uudella maapähkinänmuotoisella jumppapallollaan ja mies lajitteli pyykit.

Eli kaipa tämä on sitä normaalia viikonloppuelämää. Jotenkin vain päädyimme siihen kierteeseen syksyllä, että viikoloppuisin emme käyneet kotoana kuin nukkumassa. Lapsi selvästi kaipasi aikaa ihan vain leikille, joten heivasimme lauantaista aikaa rohmunneen arkkitehtikoulun pois nyt ollaan ihan vain oltu kotona. Ja lapsi on saanut leikittyä. Meidän perheen budjettiversio muuten toiminnallisiin leikkeihin ovat jumppapallot, voimistelurenkaat ja joogatiilet. Eihän ne niin nättejä ole kuin tanskalaiset designjumppalelut, mutta pitävät kummasti tyypin liikkeessä ja sivutuotteena sitä tulee joskus itsekin tehtyä vatsalihastreeni kun se jumppapallo on normaali osa olohuoneen sisustusta. Ollaan tässä lapsen menoa katsellessamme mietitty, että olisiko kaikki jenkkakahvaongelmat meiltä vanhemmiltakin selätetty jos sohvalla makaamisen asemasta tasapainoilisimme jumppapalloilla.

Uuden unirutiinin jäljillä

Tai no itseasiassa tässäkin tuli huomattua, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Olen tämän viikon rajoittanut nimittäin television katsomista iltaisin ja keskittyny lukemaan. Lopputuloksena olen kahtena iltana ollut taju kankaalla tukevasti jo ennen kymmentä.


Sängyssä lukeminen jäi minulta oikeastaan lapsen synnyttyä ja vuosiin meillä ei edes ollut mitään lukuvalon kaltaista makuuhuoneessa vaan luin vähän kenkusti toimivan sarastusvalon loisteessa, jos jotain luin. Pari viikkoa sitten ostin Ikeasta lampun ja tuo oli ehkä parhaiten käytetyt pari kymppiä vähään aikaan.

Lukurutiineissani on kuitenkin unihygienian kannalta se ongelma, että luen toisinaan pädiltä kirjoja ja taustavalo voi sotkea unia. Tähän asti ongelmia ole ollut ja olen pyrkinyt säätämään aparaatin hohkaamaan valoa mahdollisimman himmeästi. Muutenkaan uniongelmani eivät ole koskaan liittyneet nukahtamiseen vaan pikemminkin siihen, että jos herään pysyn hereillä, mutta jos en yöllä havahdu niin paljoa että aivot ehtisivät käynnistyä nukun kuin pieni porsas.

Tällä viikolla työmatkalla Rovaniemellä kuuntelin aamu-TV:stä juttua suomalaisten unitavoista ja väsymyksestä. Itselleni jutussa ehkä herättävintä oli toteamus, että satunnainen heräily on täysin normaalia. Tajusin tämän myötä, että olen luonut itselleni rajoittavan uskomuksen huonoista unistani. Olen päättänyt, että olen huono nukkuja, koska unien laatu on muuttunut parin vuoden takaisesta. Vähän ehkä tyhmää ja toiselle täysin itsestään selvää, mutta itselle oli jotenkin todella vapauttavaa tajuta, että kuten kaikki muutkin asiat elämässä niin myöskin unet ovat asiat jotka vaihtelevat elämäntilanteen ja iän myötä. 

Edellisen kirjoituksen lukuhaasteen hengessä kuitenkin olen päättänyt pyrkiä lukemaan joka ilta kirjaa. Lapsen mentyä nukkumaan telkkaria on tarjolla arkena maksimissaan 1,5 tunniksi ja tämän jälkeen puoli tuntia kirjaa. Valot sammuvat klo 23 jolloin ehtisin nukkua joka yö 7,5 tuntia. Tosin olen nyt tullut tulokseen että ilman univelkaa luontainen unentarpeeni taitaa ollakin vain seitsemän tuntia koska herään nykyään jo pirteänä miehen kelloon kuudelta.

Seuraava askel unirutiineissa olisi tyynyjen vaihto. Tajusin, että vanha tyynyni on todennäköisesti ihan tolkuton bakteeripesä, joten uusi tyyny tulee enemmän kuin tarpeen. Olen jämäköiden tyynyjen ystävä ja itseasiassa kamalinta mitä tiedän ovat untuvatyynyt ja peitot. Lakanoissa voisi investoida toisiin Marimekon trikoolakanoihin, joiden materiaali on itselle mieleen. Ja jollaiset pitäisi hankkia myös lapselle, josta on epäreilua etteivät hänen lakanat ole yhtä pehmeitä kuin meidän vanhempien.

Aina on syytä kakkukesteille

Naapurini valmistui eilen kandiksi ja koska pitäähän sitä ihmisen saavutuksua juhlistaa kannettiin pihapöydälle tänään liina ja kasa kakkuja. Pari tuntia saimme nauttia auringonpaisteesta ennen sadepilvien iskemistä kimppuun ja teetä hörppiessä tajusin taas miten onnellinen olen siitä, että pihan toiselta puolelta löytyy ihmisiä joiden kanssa voidaan pistää parin Whatsapp-viestin jälkeen sponttaanit kakkukestit pystyyn.

Muutimme taloyhtiöömme 6,5 vuotta sitten ja sen jälkeen yhtiön lapsiperheiden määrä on moninkertaistunut. Alue vetää puoleensta monella tapaa samanhenkisiä ihmisiä ja kuten monessa muussakin Helsingin kaupunginosassassa on yhteisöllisyys ollut kaikki nämä vuode kasvussa. Nyt huomaakin hyvin sen miksi en missään kohtaa kotiutunut edelliseen kotiinkin. Vaikka asunto oli kuinka kiva puuttui ympäriltä ihmiset jotka saavat tuntumaan, että  on kotona. Tosin tämän nykyisen kodin kohdalla se kotoisuuden tunne tuli jo pelkästä asunnosta. Miehellä oli aikanaan kova luotto vaimonsa makuun. Kävin näytössä yksin kesken työpäivää asuntoa katsomassa ja päätös ostamisesta piti tehdä suoraan, koska sisällä oli myös toinen tarjous. Mies pääsi näkemään ostamansa kämpän lopulta ensimmäistä kertaa vasta sen jälkeen kun olimme pankissa käyneet kaupat tekemässä. Onneksi se ensi vaikutelma piti ja edelleen joka kerta kun avaan pihan portin, kiipeän portaat toiseen kerrokseen ja ylitän kodin kynnyksen, tiedän tulleeni kotiin ja eipä tuolla toisellakaan lainanlyhentäjällä ole tainnut huonoja fiiliksiä tulla.

50-luvun kerrostalon noin 71 neliötä ovat tehokkaat, asunnossa kiertää valo kauniisti ja mittasuhteet sopivat täydellisesti rakastamiini vanhoihin huonekaluihin. Toki välillä haikailn työhuoneen perään ja olen jo mielessäni piirtänyt pohjakuvat siitä miten naapurin yksiön saisi yhdistettyä asuntoomme, mutta noin pääsääntöisesti meillä ei taida olla tästä asunnosta koskaan kiire minnekään.

Sormet multaan

Jos eilen koin olevani myöhässä leffakatsojana niin tänään tuli taas sellainen fiilis, että myöhässä ollaan. Taloyhtiömme asukkailla on jo pidempään ollut puheissa pihaviljely ja nyt kun julkisivuremontti saatiin pois työjärjestyksestä vallattiin pihan yksi nurkka viljelijöiden lavakauluksille.

Fiksumpi ihminen olisi pistänyt jo ainakin kuukausi sitten kotiin esikasvatukseen asioita, mutta koska viisaus ei tässä suhteessa nyt asunut meissä, kävimme vain Prisman puutarhaosastolla ostamassa pussikaupualla siemeniä. Luultavasti olemme tehneet aloittelijan karkeita virheitä kasvien parituksessa vaikka vakoilinkin Facebookista entisen kollegan kuvaamia istutussuunnitelmia. Päädyimme myös kylvämään siemeniä aika hövelillä kädellä koska ennemmin harvennan penkkiä kun katselen ei-oota puskevia viljelmiä. Suuruuden hullu lapsi kun vielä valitsi sellaisia helppoja kasveja kasvatukseen kuin sipulit ja kukkakaalin. Viljely kuitenkin tehdään lapsen ehdoilla joten kokeillaan nyt kaikkea. Jos ei saada mitään versoamaan niin mennään ja ostetaan valmiit taimet (jotka tosin meidän tuurilla päätyvät pupun poskeen, koska pihallamme asuu puolikesy rusakko).

Ruokaoption ohella pihaviljely toimii mahtavana mahdollisuutena viettää aikaa naapureiden kanssa. Taloyhtiön lapsiperheet on tulleet tutuiksi hiekkalaatikolla vuosien saatossa ja taloyhtiön hallituksessa muutaman vuoden istuneena oli osa asukkaista tullut tutuksi, mutta on myös kiva tutustua naapureihin muutenkin kuin yhtiökokouksessa vesimaksun nostopaineesta ja tonttivuokrasta keskustellen. Ja nälkä tässä tuntuu kasvavan syödessä. Tämään toista laatikkoa kuokkimassa olleen perheen kanssa haaveiltiin jo viljelysalan tuplaamisesta ensi kesäksi vaikka vielä ei tiedetä saadaanko nytkään mitään satoa.

Kaktus karnevaalitunnelmissa

Joskus alkuvuodesta perheen miehet kävivät ilman minua kukkakaupasta ja lapsi älläsi isänsä ostamaan tuliaisa kotiin. Viisivuotiaan hörhelöiden rakastajan itsevarmuudella lapsi valitsi kuivakukilla koristellut kaktukset, mutta kaktuksista toinen päätti vielä vähän nostaa karnevaalitasoa näin vappuviikon kunniaksi.


Tuosta ei enää viherkasvi hölmömmän näköiseksi pääse muuttumaan.

En kyllä kuollaksenikaan keksi miten me tuo kaktus on saatu kukkimaan. Toki se on viettänyt päivät eteläänaukeavalla  ikkunalaudalla, mutta epäilen ettemme ole sille vettä antaneet oikeastaan koko aikana mitä kasvi on meillä ollut. Yleensähän kaktukset käsittääkseni kukkivat siitä riemusta kun ne vihdoin vettä saavat. Tai ainakin isoäitini joulukaktus tapasi iloisesti kukkia lokakuussa kun se yleensä muistettiin kantaa pihalta sisälle ennen yöpakkasten alkua. Joka tapauksessa riemukkaan näköinen tuo kaktus on noinkin.

Kaktusten lisäksi meiltä ei nyt itseasiassa löydy muita viherkasveja. Itse haluaisin enemmänkin kaktuksia. Ne ovat jotenkin sympaattisia kasveja ja tykkäsin kasvattaa niitä jo lapsena. Meidän erittäin paahteinen olohuoneen ikkunalautamme ei myöskään kovin monelle muulle kasville sopeudu. Chilit me olemme siinä myös saaneet menestymään, mutta jotenkin tänä vuonna vain unohdinne kylvää mokomat. Näillä näytöillä voi ollakin vähintäänkin kyseenalaista mitä saamme kasvamaan pihalla kun taloyhtiön porukalla hankimme viljelaatikot. Ehkä me vain keskitymme viljelemään rusakkojen makuun sopivaa kasvistoa ja toivotaan, että naapurit saa jotain satoakin laatikoistaan jos me saanne pidettyä pihamme semikesyn rusakon kurissa ja nuhteessa.

Kevään valo

En ole juurikaan kevään ystävä. Parhaimmillaankin se on vaaleanvihreä ja haisee koirankakalle, mutta pahimmillaan se on viikkojen savotta katupölyä ja vielä vanhuuden päivinäkiin aamuöisin ympäri asuntoa hilluvaa kissaa. Yksi asia keväässä kuitenkin on ihanaa ja se on valo.

  
Keväinen valo maalaa mahtavia varjoja ja se tuo myös esiin asioita, joilta talven aikana on voinut sulkea silmänsä. Talon julkisivun rappauksessa ei nyt ole juuri mitään silmiltä suljettavaa vaikka kaupunginosa-arkkitehdin mukaan rappausjälki onkin vähän sieluton. Sain purra huultani, etten todennut, että kai se nyt on kun sielu jouduttiin jo myymään tonttivuokrakorotuksiin, mutta kun rakennusluvan kanssa oli muutenkin vähän vaikeuksia niin vittuileva taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja tuskin prosessia edistäisi muutenkaan.

Talon sisällä se valo kuitenkin on tehnyt tepposiaan ja viimeistään eilinen vierailu ystäväni avarassa kodissa käynnisti massiivisen Miksi helvetissä täällä asunnossa on niin paljon asioita, joilla ei ole omaa paikkaansa -romahduksen, jonka seurauksena asunto näyttää nyt itseasiassa vielä kamalamammalta. Sukelsimme makuuhuoneen kaappiin, josta tehdyistä löydöistä kuultuaan työkaverini epäili meidän joku kerta löytävän reitin Narniaan ja totesimme, että vuosi sitten meillä puhti järjestellä asioita taisi loppua juuri tähän kaappiin. Nyt kaappi on kuitenkin raivattu, samoin on kaivettu kaapeista kaikki lapselle pieneksi jääneet tavarat sekä inventoiu lelut.

Operaatio saa jatkoa ensi viikonloppuna kunhan saamme nyt olohuoneen vallanneet Ikeakassit ja jätesäkit siirrettyä eteenpäin. Vielä kun vaan itse pysytään kärryillä sen suhteen että mikä on a) myyntiin b) mökille c) talteen pojan muistojen laatikkoon d)tekstiilijätekeräykseen.

Se pieni ero

Minulla on lahja sulkea silmäni keskeneräisiltä asioilta. Tämä supervoima mahdollistaa sujuvasti sen, että että asumme jo seitsemättä vuotta asunnossa jossa ei ole vieläkään olohuoneessa lattialistoja… Sitten tulee päiviä, jolloin innostun viemään asioita eteenpäin ja tänään oli juuri sellainen päivä.

  

Saimme laitettua melkein vuoden tauon jälkeen verhot ikkunaan. Aikaisemmin meillä ikkunassa oli Marimekon hedelmäpeliä, jotka viidessä vuodessa olivat kulahtaneet vähän ikävästi auringossa olin muutenkin kuosiähkyssä, joten kun verhot otettiin julkisivuremontin tieltä alas elelimme hyvinkin kahdeksan kuukautta ilman ikkunaverhoja. Lopulta verho-ongelma ratkesi kaivamalla liinavaatekaapin alakorista edelliseen kotiin teetetyt pellavaverhot ja nyt ne tuntuvat juuri täydelliseltä asuntoon.

Seuraavaksi sitten pitäisi varmaan pohtia niitä lattialistoja tai vaihtoehtoisesti sitä mitä tehdään  ruokapöydän tuoleille. Tiedättehän ne rasittavat ihmiset, jotka löytävät ties mitä designaarteita jätelavoilta? No meistä on vähän kuin huomaamattamme tullut sellaisia. Ensin löysin yhden Artekin 69 tuolin jätelavan viereltä kun lähikirkko meni remonttiin (tarkistin työmiehiltä että oikeasti saan tuolin mukaan ja lopulta marssin hakemaan lasta pöiväkodista kainalossani yksi aikuisten ja yksi lasten tuoli). Sitten viime kesänä ystäväni laittoi viestin, että halutaanko me kuuden hengen Artekin ruokapöytä. Heillä kun olisi töissä yksi ylimääräinen, aikaisemmassa paikassa paksulla maalilla pilatti, mutta vaivalla kunnostettavissa oleva yksilö. Pöytä saatiin juuri ja juuri ängettyä peräsupon muotoiseen Kiaamme vaikka epäilimmekin miehen kanssa että miten oksymorooniautoluokkaan kuuluva pieni tila-auto moisen nielee. Viime kesänä mökillä sitten hiottiin ja maalattiin ja pohdittiin mikä ratkaisu tehdään tuoleille. Ja kun ei taaskaan hötkyilty tulivat tuolit meidän luokse. Toisen ystäväni appiukko työskenteli aikanaan erään korkeakoulun vahtimestarina ja sinäänsä surullisten asiankäänteiden kautta meistä tuli viiden tuolin onnelliset omistajat kun kuolinpesä pisti tavaroita kiertoon. Eli pitkä tarina lyhykäisyydessään. Nyt meillä on kuusi tuolia, joista viisi on kauttaaltaan lakkapintaista ja vähän elämää nähnyttä ja yksi kirkolta dyykattu on istuinosasta ruskealla pinnoitettu ja puuosiltaan kulunut. Ainakin tuo jälkimäinen pitöisi varmaan maalata ja lopuillekin pitöä jollain aikajänteellä jotain tehdä koska istuimien lakkaus on kulunutta.

Mutta mitä noille nyt sitten tekisi. Maalaisi? Lakkaisi? Kaikki samanvärisiksi? Kaikki erivärisiksi? Pitäisikö istuimet pehmustaa Bryggen tyyliin (tämä nyt ei aukea kuin niille, jotka käyvät syömässä kasvisruokaa Turun yliopistolla)? No meidät tuntien tässä ei nyt ihan äkkiä mitään tapahdu. Varsinkin kun yksi tuoli on edelleen ystävälläni Turussa. Tosin kuten kuvasta näkyy niin on täällä kotona muutkain työsarkaa. Sitä voisi vaikka käydä läpi nurkkaan kertyneet aikakausilehdet ja paikata pojan kahdet housut, jotka saivat tuta tappajasepelistä pari viikkoa sitten. Niin ja fiksumpi keräisi nuo Hamahelmetkin pois ennen kuin ne ovat kaikki levällään lattialla.