Naiset joita ajattelen öisin

Minne matkasin: Syvälle Afrikkaan, villiin Amerikkaan, kartoittamattomille alueille Aasiaan. Alueille, jonne yksikään nainen ei ollut aikaisemmin matkannut

Matkan järjestäjä: Mia Kankimäki

Matkaseurana: Upeat yönaiset, nuo ihmiset jotka eivät tyytyneet siihen osaan mitä heille tarjottiin

yönaiset.jpg

Ensimmäinen nojatuolimatkani oli yhtä aikaa todellinen seikkailu maailmaan ääriin poistumatta kertaakaan kotimaan kamaralta. Rehellisyyden nimissä kuitenkin tulin poistuneeksi tätä kirjaa lukiessani ensin työmatkalle Ouluun, sitten Tampereelle ja lopulta viimeistelin minun ja Yönaisten yhteisen matkan matkalla Turkuun.

Jos rakastuin jo aikanaan palavasti Mia Kankimäen esikoisteoksessa siihen miten aikuinen nainen tulenapalavasti fanittaa jotain niin nyt iskettiin fanityttökierrokset vielä paremmin kaakkoon. Kunnon fanityttönä sitä itse arvostaa aina sitä kun löytää toisen kaltaisensa, joka uskaltaa pokalla innostua asioista tavalla jota on yleensä pidetty teineille sopivana.

Yönaisten kohdalla fanituksen kohteet tosin ovat sellaisia niistä kyllä sietääkin innostua ikään tai sukupuoleen katsomatta. Kankimäki itse epäilee sotkeutuvansa yönaistensa kanssa runsaudenpulaan, mutta itselläni sielu lepäsi kuin luin Kankimäen ja hänen yönaisten päänsisäistä vuoropuhelua. Esikoisteoksen tavoin tässäkin Kankimäki kuljettaa historiallisten henkilöiden tarinaa nivoen sen omaan tarinaansa ja laittaen oman ja ihailemiensa naisten tarinat käymään luontevaa vuoropuhelua keskenään.

Ensimmäiseksi nojatuolimatkakirjaksi Naiset joita ajattelen öisin oli täydellinen. Se kuljettaa lukijansa paikkoihin joissa vierailua ei tänä päivänäkään pidetä aina itsestäänselvimpänä. Tosin kirjaa lukiessa herätin itsessäni suunnattoman halun päästä vierailemaan Firenzessä todistamassa sitä miten historiassa vaiennetut naiset ovat vihdoin alkaneet saa arvonnousua ja sijaa näyttelyissä.

Yönaisista lukiessani en voi kuin pysähtyä ihastelemaan miten rohkeasti nämä naiset ovat aikanaan lähteneet rikkomaan rajoja. Tosin kuten Kankimäki itsekin toteaa löytyy useiden näiden naisten taustalta tekijöitä jotka toimivat mahdollistajina, tyypilisimmin mahdollistajana on toiminut puoliso tai isä, joiden syyt sallia naiselle epätyypllinen käytös eivät välttämättä aina ole olleet myöskään täysin vilpittömiä. Nautin kuitenkin valtavasti siitä miten Kankimäki kirjassaan summaa yönaisten oppeja. Verkotu naisten kanssa mutta tienaa kuin mies ja älä koskaan pakkaa enempää tavaroita matkaan kuin mitä saat yhteen lääkärilaukkuun mahtumaan.

Vaikka itse onkin aika tehokas pakkaaja on jälkeimminen silti haastavaa. Tänään kuitenkin päätin haastaa itseäni Nellie Blyn hengessä. En ehkä lähtenyt päivän varoitusajalla Nellien tavoin maailmanympärysmatkalle matkassani lääkärilaukku ja yksi mekko, mutta pääsin sentään Turkuun yhden mekon taktiikalla enkä edes vielä ole onnistunutsottamaan tätä ainokaista mekkoni ruokaan. Nellien opeista viisastuneena jätin myös turhat kosmetiikat ja kauneuden hoitovälineet pois laukusta tilaaa viemästä. Tosin jouduin sitten kuitenkin nielemään ylpeyteni ja käydä ostamassa tuosta Wiklundilta uuden hammasharjan kotiin jätetyn tilalle koska epäilen sen olevan enemmän kuin tarpeen. Että nyt kyllä yönaiset, joista iso osa oli varsinaisia tarkan markan matameja,  paheksuisivat moista huikentelevaisuutta.

Yönaisten opeista opin myös, että on parempi matkoilla jalkautua muiden turistien keskeltä paikallisten pariin, jotta saat paremman kuvan matka-alueestasi. Hamburger Börsin hissin perusteella tämä pitää paikkaansa ehdottomasti. Muiden hissimatkustajien kohdalla kun kulttuurishokki oli tainnut tulla pelkästä matkasta Turkuun. Niin kamalan vaikeaa tuntui reissu olevan. Teatterisillan joulukoristeetkin olivat aivan mahdottomat kuulemma. Tosin Kankimäen oppien mukaan tämä muutosvastarinta on aivan ymmärretävää ja kyllä se kymmenen päivän kohdalla helpottaa. Nyt vain pitäisi keksiä miten se perus työmatkareissaaja saataisiin pidettyä täällä suomalaisen sivistyksen kehdossa vielä yhdeksän päivän ajan, jotta pääsisi kunnolla nauttimaan sivistyksestä.

Suurin osa Kankimäen yönaisista oli minulle ennalta vieraita ja heidän tarinoitaan lukiessa nousi pakostakin mieleen se miten historia on kirjoitettu hallitsevien näkökulmasta ja naisen rooli on toimia ensin isänsä tyttärenä, sitten miehensä vaimona ja lopulta poikansa äitinä. Omilla ansioillaan nainen ei julkisuuteen päässyt ja ei pääse helposti vieläkään. Tähän riittää ihan vaikka vilkaisu Wikipedian henkilöartikkeleihin, joissa yhä edelleen nainen on ensijaisesti jotain näistä kolmesta. Näin löytyy Wikipediasta myös mainittuna oma isomummoni. Nainen, josta jälkipolville kerrottavaksi jäi se, että hän synnytti pojan josta aikaan tuli ministeri.

Kirjaa lukiessa mietin  myös omia yönaisiani. Vaikka rehellisyyden nimissä en kyllä öisin heitä ajattele vaan mikäli uni ei tule silmään pääsyn yleensä vatvomaan työasioita ja kun nuo työasiani ovat insinöörejä ajattelen lähinnä heitä jos uni ei tule silmään. Omiin yönaisiini kuuluisi  ainakin ihmisen kuuhun koodannut Margaret Hamilton, naisten äänioikeustaistelija Emmeline Pankhurst, maailman parhain kirjailija Jane Austen. Ketkä ovat sinun yönaisesi?

Nix – kirja joka pisti vastaan joka käänteessä

Toisinaan kirjaan on ladannut ehkä liiankin suuria odotuksia ja lopputuloksena tulee tikkuinen ja joka käänteessä vastaan pistävä lukukokemus. Tällainen kokemus tuli viimeeksi Nathan Hillin Nixistä.

IMG_4105

Nix kulki mukana aamupalapöydässä, sohvalla, sängyssä ja joka välissä se pirulainen pisti lukukokemuksena vastaan.

En oikein tiedä mistä tämä johtui. Yleensä tykkään tämän tyylisistä kirjoista Kjell Westö on yksi lempikirjailijoistani, olen hotkinut läpi Joël Dickerit ja rakastanut tarinoita, mutta nyt kun tässä käsillä oli kirja, josta minun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tykätä tuli suuri turhautuminen.

Kirjassa teoriassa kaikki oli kohdillaan. Useammassa aikatasossa kulkevat tarinat yleensä miellyttävät minua, luen mielelläni kertomuksia alisuoriutuvista akateemisista miehistä joilla on ongelmallinen suhde vanhempiinsa ja tähän yhdistettiin vielä 60-luvun hippivuodet, joista vasta yleensä tykkäänkin, mutta silti. Joku tässä kirjassa vain pisti joka välissä vastaan.

En tiedä olisiko tämä kirja pitänyt ottaa lentokone- tai junakirjaksi. Siis kirjaksi jonka kanssa mennään kulkuvälineeseen ja viisi tuntia myöhemmin astutaan ulos kulkuvälineestä hieman hämmentyneenä koska tuntuu että matkan aikana on astunut täysin toiseen ulottuvuuteen. Tähän ei nyt sitten päässyt mitenkään tässä kotisohvalla, aamupalapöydässä tai sängyssä. En sitten tiedä onko se tämä uupumus, joka tekee minusta edelleen lyhytjänteisen, mutta tuntuu etten vain osannut keskittyä tähän kirjaan.

Tavallaan sääli. Jotenkin nyt olen Nixin kanssa siinä tilanteessa, että tekisi mieli sanoa Nixille, että vika ei nyt ole mitenkään hänessä vaan tämä on täysin minusta johtuvaa. Itseasiassa epäilen että minun ja Nixin suhde on vähän sellainen että me kohtasimme väärään aikaan. Nyt sitten herää kysymys, että laitanko Nixin hyllyyn odottamaan, että myöhemmin on meille oikea aika vai onko tässä vain todettava, että kohtasimme liian myöhään.

Viha jonka kylvät

Sunnuntait ovat täydellisiä päiviä sille, että nappaa aamuteetä juodessaan käteensä hyvän kirjan, menee sohvan nurkkaan eikä nouse siitä ennen kuin kirja on luettuna.  Tällä kertaa sunnuntain käperryn sohvannurkkaan kirja oli young adult-menestys, Angie Thomasin Viha jonka kylvät.

IMG_3690

Kirja kertoo mediasta tutun valitettavan surullisen tarinan siitä, miten poliisit ampuvat aseettoman mustan miehen, koska kokevat tämän uhaksi. Tarinaa lähdetään kertomaan ampumisen silminnäkijän, teini-ikäisen Starrin näkökulmasta. Ristiriita mustan yhteisön kirjoittamattomien lainalaisuuksien ja halulle saada oikeutta hämmentää repii paitsi Starria niin myös hänen perhettään.

Itselle tällaisen yli-ikäisenä YA-kirjojen kuluttajan tuli välittömästi mieleen, että tässä on nyt kirjoitettu 2000-luvun versio S.E. Hintonin Me Kolme ja Jengistä, joka on ollut itselleni lapsuudesta teini-ikään siirryttäessä yksi merkittävimpiä lukukokemuksia. Täysin yksin en havaintojeni kanssa ollut, koska Goodreadsia vilkaisemalla useampi meistä kovaa vauhtia keski-ikäistyvistä lukijoista samat teemat osallisuuden esteistä yhteiskunnan rakenteissa löysivät.

Osalta Goodreadsin lukijoista sitten taas tarina ei nyt sitten ihan näyttänyt aukeavan. Itseasiassa vaikka aina väitetään ettei internetin alalaitaa pitäisi lukea niin tämän kirjan kohdalla yhden tähden arviot avasivat oven kokonaan uuteen universumiin. Yksi näkökulma nosti esiin sitä miten kirja on poliisivihamielinen. Jotenkin täältä liberaalista kuplasta käsin on vaikea nähdä miten yhteiskunta oikeuttaa nuorten ja viattomien ampumisen, mutta noiden kirjoitusten kautta sai eturivin näköalapaikan siihen miten ihminen voi olla täysin sokea paitsi omille etuoikeuksilleen niin myös siihen miten ihmisiltä puuttuu myös alkeellinen populaarikulttuurin tuntemus, jota kirjan intertekstuaaliset viittaukset olisivat vaatineet.

Kirja oli nopea lukea ja kirjoitus on helppoa. Tätäkin osa Goodreadsiissa kritisoi, mutta toisaalta sitten taas muistutettiin, että kirja on suunnattu nuorille ja siksi tietyt kirjoittajan ratkaisut ovat enemmän kuin perusteltuja. Pidin kirjan populaarikulttuuriviittauksista sekä siitä miten kirjassa nostettiin esiin osallisuuden esteitä yhteiskunnallisissa rakenteissa ja yhteisön epävirallisissa valtasuhteissa. Usein hypetettyjen kirjojen kanssa tulee sellainen vähän mjää, mitä tässä nyt kohkataan -fiilis, mutta tämä tarina lunasti lupaukset. Jos et vielä ole lukenut niin kannattaa.

Hertta ja Sandra

Alkuvuodesta valitessani 12 hyllynlämmittäjää poimin kirjahyllystä Heidi Köngäksen Hertan lukupinoon. Lapsen nukkuessa influenssassa olohuoneessa meni illat lukiessa ja hotkaisin Hertan parissa illassa.

IMG_3341

Hertta oli lukukokemuksena jotenkin saippuaooppermainen rankasta aiheesta huolimatta. Hertta Kuusisto on mielenkiintoinen persoona ja aatteellisuus hänen taustallaan oli mielenkiintoinen. Jotenkin tarina kuitenkin keskittyi miessuhteeseen enemmän kuin avaamaan Hertan poliittista uraa.

Herttaa lukiessani jäin pohtimaan, että voisiko mikään aate mennä koskaan vanhemmuden ohi ja että miten julmassa maailmassa tuo ikäpolvi eli. Tarina sai myös miettimään propagandan vaikutusta ihmisen ajatteluun ja sitä miten jotenkin tässä välissä ehti jo pitää itsestään selvänä, että nykyään tietoa on enemmän saatavilla, mutta sitten taas toisaalta elämme tässä faktojen jälkeisessä maailmassa, jossa valeuutiset ja propaganda elää uutta kukoistustaan.

Hertan peilaaminen nykyhetkeen olikin mielenkiintoista myös siitä valosta, että miten nopeaa muutos tuolloin oli. Kansalaisoikeutensa menettänyt saattoi seuraavassa hetkessä nousta vallan huipulle. Pakostakin tuossa miettii, että miten pää pysyy tuossa mukana.

IMG_3685

Sandraan tartuin eilen aamulla. Olin lukenut että kirja on vaikuttava kokemus, mutta jotenkin Hertan jälkeen en vain odottanut kuin ajankohtaista teemaa. Päädyin yllättymään täysin. Sandra kertoo huutolaislapsesta torpparin vaimoksi kasvaneesta Sandrasta, jonka mies joutuu pakosta rintamalle 1918. Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa sadan vuoden takaista kuvaa Sanda ja kälynsä Lyyti, nykyajassa taas kertoo Sandran tyttären tytär.

Sandrassa vaikuttavinta ehkä oli juuri se sukupolvien ketju ja se miten nopeasti tieto voi kadota jos päätämme vain olla puhumatta. Suoraan sanottuna  en juurikaan tiedä oman sukuni taustoista vuodesta 1918. Vanhempi isoäideistäni oli tuolloin 13 ja nuorempi isoäitini vastasyntynyt. Isoisät olivat sitten tuolta väliltä. 1918 on isovanhempieni historiassa ollut siis lapsuutta. Meidän perheen tarina jota siirrettiin eteenpäin oli sitten toinen maailmansota, koska molemmat vanhempani ovat evakoita. Tulen niinsanotusti sukupolvisäästäjien suvusta varsinkin äitini puolelta ja 1918 teini-iän kynnyksellä ollut mamma jonkun verran minulle lapsena puhui myös tuosta ajasta, mutta olin liian pieni ymmärtääkseni tai muistaakseni. Mamma kuoli samana vuonna kun olin 11 ja vaikka historian nälkäinen lapsi olinkin niin tämä meni enemmän ohi. Enemmän sitten mieleen on jäänyt ne evakkomatkat. Nyt heräsikin tarve saada ymmärtää enemmän omaa taustaa 1918 ajalla. Isän isän puolella ollaan oltu tukevasti valkoisia, sotien väliseltä ajalta löytyy kuvia suojeluskunnista ja koska mummo dokumentoi kaiken löytyy myös papereita. Äidin puolesta en oikein tiedä mitään ja ehkä olisi syytä tätä perspektiiviä laajentaa. Ja opettaa myös lapselle. Sukupolvisäästäjien ketjua kun ollaan niin tuo 2010 syntynyt lapsi on siitä harvinainen ikäpolvensa edustaja, että hänen molemmat minun puoleiset isovanhemmat ovat tosiaan evakkoja ja sitä kautta se hänen perheensä historia on monella tavoin kirjoitettu mitä osalla ystävistä, joiden isovanhemmat ovat itseasiassa enemmän lapseni enon kuin isovanhempien ikäluokkaa.

Sandrassa ja Hertassa molemmissa arvokasta on se, että niissä ääni annetaan heille, joille harvoin on tilaa virallisessa historiankirjoituksessa. Naisille ja Sandran tapauksessa vielä vähäosaisille. Meillä olisi aika paljon historiaa jota pitäisi tehdä näkyväksi ja myös myöntää rehellisesti sata vuotta sitten moni asia meni kaikkea muuta kuin oikein. Suomen ja suomalaisten pitäisi kyetä myöntämään että punavankileirit olivat keskitysleirejä ja että oman historiamme kanssa meidän täytyisi tehdä sovinto, jotta tilanteet eivät toistuisi. Historia ei voi olla pelkkää sankarikertomusta vaan välillä täytyy myös tunnustaa virheet. Ilman tätä kasvua ja kehitystä ei tapahdu sen paremmin yhteiskunnassa kuin yksilöissä.

Viallinen

Nyt ei puhuta minun pääkopastani vaan kirjasta jonka poimin heräteostoksona Suomalaisesta kirjakaupasta lähtiessäni törsäämään kanta-asiakasalennuskuponkia.

IMG_3582

Cecelia Ahern on minulle tullut tutuksi lähinnä chick litin puolelta, mutta koska en ollut pitkään aikaan lukenut dystopiaa ajattelin, että tämä istuu nyt hyvin siihen tarpeeseen.

Viallinen sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, jossa päättäjien mokattua riittävän lahjakkaasti päätettiin että viallisten ihmisten pääsy johtavaan asemaan pitää estää. Vialliset merkittiin ja heidät pakotettiin käyttämään tunnuksia jotka auttavat muita kansalaisia tunnistamaan heidät ja vartioimaan että he käyttäytyvät asiallisesti. Järjestelmä ei nyt siten kuitenkaan vähemmän yllättävästi toiminut ja lopulta vialliseksi merkityksi saattoi joutua oikeastaan kuka tahansa joka ei sopeutunut riittävästi massaan tai ylipäätään yritti olla inhimillinen.

Niin kävi myös kirjan päähenkilölle, joka itse joutui merkittäväksi autettuaan sairaskohtauksen saanutta viallista. Tämän jälkeen tarina sitten niin sanotusti eskaloitu. Pahiksista tuli pahoja, hyviksistä hyviä ja ilman omaa ansiota teinitytöstä tuli muutoksen ajuri. Kuvioon luonnollisesti sotkettiin myös kaksi nuorta miestä. Eli täydellinen resepti ya-dystopialle.

Tarina pysyi jotenkin paketissa ensimmäisen kirjan ajan ja tämän äjlkeen klikkasin Google Playsta seuraavan osan. Ilahduttavasti tässä oli nyt onnistuttu välttämättän dystopiatrilogioidan tarve, mutta vähemmän iloisesti sitten taas toisessa osassa paljastui että me ei nyt sitten ihan olla Ahernin kanssa samalla tontilla yhden pikku asian suhteen. Toisessa kirjassa Ahern avasi tarkemmin muiden viallisten tarinoiden taustoja ja pääsääntöisesti nuo toimivat kuten kuuluikin. Herättivät lukijan sympatiat viallisten puolelle. Kunnes tuli sitten yksi pariskunta, joista tuli viallisia sen vuoksi että he lääkäreinä halusivat keskittyä rokotevastaiseen tutkimukseen.

Eipä siinä, yhteiskunta ei hyödy mitään siitä rokotevastustajat tungetaan marginaaliin, mutta siinä kohtaa kun kirjassa, joka on suunattu rehelliseti sanottuna puolet minua nuoremmille esitetään samalla viivalla lähimmäisen auttaminen sairaskohtauksessa ja oikeus rokotevastaisuuteen ollaan pahasti hakoteillä. Ilmettelen aidosti miten kustannustoimittaja ei ole tähän puuttunut ja pakko sanoa että tuon jälkeen lähinnä vain luin kirjan loppuun tuntien suurta vastenmielisyyttä. Ja pakko myös sanoa, että tämän jälkeen ei tee vähään aikaan mieli katsoa koko Aherniin päin. Että pitäkööt foliohattunsa päässä vaikka miten tiiviisti, mutta minä myös kuluttajana voin tehdä ratkaisun ja jättää jatkossa rahoittamatta hänen hörhöilynsä.

Että kyllä, tämä meni nyt ihan kunnolla tunteisiin. Ensimmäisen kirjan pohjalta siis aika peruskauraa dystopiana, mutta tarina saatiin vesitettyä toisessa osassa parilla rivillä.  Suosittelen jättämään väliin. Keskinkertaista dystopiaa kun löytyy myös muiden kirjailijoiden valikoimista.

Mitä sä rageet?

Jos kuvailen itseäni raatorehellisesti siteeraan entistä poikaystävääni. Olen ihminen, joka kiihtyy nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin. Sitten satuin saamaan lapsen joka on suunnilleen yhtä lyhyellä sytytyslangalla varustettu oli selvää, että meillä tunnetaidot ovat asia joita kannattaisi harrastaa ihan useammassa polvessa. Ihan vaan jo siksi että uskoisin että tuo perheemme kolmas henkilö arvostaisi vähän enemmän ihmismäistä ja vähemmän saatanallista otetta elämään sekä vaimoltaan että jälkikasvultaan.

Kirjakaupasta alkusyksystä löytyi kirja joka puhutteli. Anne-Mari Jääskisen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Mitä sä raheet – lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen tuntui kirjalta jota meidän perheessä tarvitaan.

Viikonloppuna nyt sitten vihdoin tartuin kirjaan. Olen suorittanut Helmetin lukuhaastetta josta suorittamatta oli kohdat kirjan nimessä on tunne sekä kirjassa on taito jonka haluaisit oppia. Tämähän olisi mennyt molempiin mutta otin tämän nyt jälkimmäiseltä kannalta. Koska oikeasti tämä on taito jonka haluan oppia. Sen lisäksi että haluan paremmin käyttää omaa temperamenttiani enemmän hyvään niin haluaisin vanhempana ettei lapsen tarvitse lyödä päätään ihan jokaiseen samaan petäjään mitä mutsinsa on hakannut.

Tykkäsin valtavasti kirjan otteesta. Teoria, esimerkit sekä myös tosi kivat harjoitukset veivät asiaa eteenpäin ja teksti oli helppotajuista. Toki minulla tämän lukemiseen motivaatio oli jo lähtökohtaisesti korkealla ja toisaalta myös ammatillisuuden kautta niitä kohtaamistaitoja on harjoiteltu muutenkin, mutta itse suosittelen kirjaa lämpimästi. Itseasiassa iskin sen myös miehen lukupinoon, koska varsinkin mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä useammin huomaan heidän puhuvan toistensa ohi ja käytännössä viimeistään teini-iässähän tuon kanssa ollaan ongelmissa.

Kirjassa käsitellään hyvin sitä miten eri temperamenteilla on omat haasteensa ja nostetaan esiin miten vanhempi voi tukea lapsen tunteiden tunnistamista ja niiden kannattelua. Tykkäsin myös kovasti siitä että kirja avasi hyvin kasvun prosessia ja kiinnitti huomiota myös siihen miten me vanhemmatkin herkästi olemme osa sukupolvien ketjua ja toistamme omien vanhempiemme toimintatapoja.

Vanhemmille kirjoitetun kirjan lisäksi sarjaan kuuluu myös nuorille itselleen suunnattu tunnetyön käsikirja ja ajattelin seuraavaksi etsiä sen käsiini. En ehkä niinkään vielä tuota ekaluokkalaista varten vaan ihan itseäni vaikka taidankin olla kohta 25 vuotta yli-ikäinen kohdeyleisöön.

Syysloman lukupäiväkirja

Olen ollut äärettömän huono kirjoittamaan lukupäiväkirjoja osin siitä syystä lukeminen on ollut koko tämän vuoden joko on tai off. Onnistuin saamaan itseni taas off-asentoon taistelemalla Äärimmäisen ilon ministeriön loppuun ja pariin viikkoon ennen lomaa en edes katsonut kirjoihin päin. Nyt sitten lomalla katsoin kirjoihin senkin asemasta kun sain taas lukuvireen buutattua.

IMG_1075

Ja millä muulla se lukujumi buutattaisiin kuin chick litillä. Taannoin törmäsin keskusteluun jossa puhuttiin kriittisesti sanan hömppä käytöstä kirjallisuuden kohdalla. Itse pidän hömpästä niin sanana kuin kirjallisuuden lajina. Se on juuri sitä jonka pariin palaan kun aivot laukkaavat liikaa tai kaipaan jotain millä nollata. Höppä voi olla chick litiä, mutta yhtä lailla se voi olla myös dekkarikin. Tällä kertaa hömppää tarjoili Jojo Moyes ihanan ennalta-arvattavalla romanttisella tarinallaan. Tätä räytynyt lukunälkäinen, mutta juminen sieluni kaipasi. Täydellistä laastarisuhdetta.

IMG_1077

Hömpän jälkeen päätin tarttua hyllynlämmittäjään eli Harper Leen palkittuun ja ylistettyyn Kuin surmaisi satakieleen.  Tämä kirja oli odottanut oikeaa fiilistä ja nyt sitten oli sen aika. Äärettömän voimakas ja vakuuttava kirja. Tuntuu myös käsittämättömältä että kirja on otettu Yhdysvalloissa pois osan koulujen lukulistoilta. Nyt jos koskaan pitäisi lukea juuri tästä teemasta. Historia toistaa itseään jos emme ymmärrä historiaamme.

Aivan yhdellä istumalla en tätäkään saanut luettua, koska väliin änki jo aikaisemmin täällä mainittu Kepler62 jonka luin pojalle ääneen. Ja koska Keplerin jälkeen halusin lukea itsekin jotain ja se lukeminen piti tehdä samassa huoneessa jossa lapsi nukkuu  tarvitsin kirjan jota lukea tabletilta. Tähän hätään avuksi tuli Yaa Gyasin Matkalla kotiin, jonka sain lainattua e-lainana mökkirjastosta.

Matkalla kotiin on ghanalaisen Gyasin sukupolvitarina, joka kertoo kahden siskopuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan toisen sisaren jäädessa Ghaanaan ja toisen joutuessa orjaksi Yhdysvaltoihin. Joka luvussa on uusi kertojaääni ja tarina kulkee vuorotellen kummankin sisaruksen jälkeläisten välillä. Pidin kirjasta aivan valtavasti. Tässä oli hyvä muistutus sille, että kannattaa lukea muista kulttuureista tulevia kirjoja vaikka vähän tätä jännitinkin kun se lukujumi juuri iski päälle kun tietoisesti halusin lukea toisesta kulttuurista peräisin olevaa teosta. Ainoa häiritsevä asia oli Yhdysvaltoihin sijoittuvan aikajanan seuraaminen. Kirjailija ei juurikaan puhu vuosiluvuista, mutta mitä nyt pystyin sotien avulla sijoittamaan kohdilleen jotenkin minulle jäi fiilis, että aikajana ei nyt vaan natsaa. Mutta kun tuosta pääsi yli niin itse tarina oli vakuuttava.

IMG_1257

Turusta mökille siirryttyäni en osannut tarttua sittenkään vielä Satakieleen vaan klikkasin niin ikään e-lainana itselleni Instagramsuosituksen pohjalta Helena Wariksen Linnunsitojan. YA-yleisölle selvimmin suunnattu dystopiateos oli taas mainiota välipalaosastoa. Nopealukuinen, käytännössä yhdessä illassa luettu kirja jätti nälän lukea lisää tästä maailmasta. Toivottavasti Waris on nopea käänteissään.

IMG_1267

Ja sitten seuraavan aamuna oli taas hyvä idea tarttua Satakieleen. Ja sitten se tarina lähti vetämään. Olisin halunnut lukea kirjan jo eilen loppuun, mutta oli pakko luovuttaa puoli kymmeneltä ja mennä nukkumaan. Nyt sitten heräsin aamulla puoli kuudelta ja talon muuten nukkuessa tartuin kirjaan ja luin sen loppuun. Sen jälkeen tartuin toiseen hyllynlämmittäjään eli Leen Kaikkiin taivaan lintuihin. Satakielen jatko-osa, joka kuitenkin kirjoitettiin ennen Satakieltä ja selittää siksi tarinan osan aukoista. Linnut on selvästi Satakieltä kyynisempi teos.  Aikuinen Scout näkee syvän etelän rasismin uusin silmin ja aikakausi on selvästi politisoituneempi. Nautin kuitenkin näiden lukemisesta ja varmaa on ettei nämä kirjat äkkiä tule konmaritetuksi pois kirjahyllystämme.

Näiden lisäksi olen sitten kuunnellut lapsen kanssa äänikirjoja oikeastaan koko viikon jatkuvana taustanauhana. Takana on melkoisen mittavasta ja kattavasti Paula Norosta ja Supermarsua. Viimeisin BookBeatista löytyvä Supermarsu lähti pyörimään vielä tänäiltana. Saa nähdä mitä lapsi keksii näihden jälkeen. Itse veikkaan että itsellä pyörä pyörähtää taas hetkeksi siihen asentoon että katson enemmän telkkaria. Tai no Netflixiä ja Areenaa.