Katsokaa miten onnellinen olen

Minne matkustin: Lontooseen

Matkan järjestäjä: Holly Bourne

Matkaseurana: Tori Bailey

IMG_0533

Mikään ei sano loman aloitus samalla tavalla kuin uusi kirja, jonka kanssa voi vetäytyä sohvalle ja lukea koko opuksen yhdellä istumalla.

Olen Holly Bourne-fanityttö. Pari kesää sitten nappasin mökkikirjastosta lainaan ensimmäisen suomennetun nuorten kirjan ja sitten olen hotkinut kaiken mitä Bournelta olen käsiini saanut. Katsokaa miten onnellinen olen on Bournen ensimmäinen aikuisille kirjoitettu kirja ja tässä onnistuttiin siirtämään aikuisten maailmaan se mistä olen pitänyt Bournen YA-tuotannosta. Rehellisen kertojaäänen sekä epäsovinnaisten ajatusten kirjaaminen on Bournen vakiosettiä ja tässäkin kirjassa Tori puhuu kaunistelematta myös niistä oman pään sisällä kuuluvista ei niin kauniista puhujaäänistä.

Matkaoppaana tällä Nojatuolimatkalla toimii siis Tori Bailey, kolmikymppinen kirjailija, joka nousi maailmanmaineeseen kirjoitettuttaan 25-vuotiaana kirjan siitä miten elää rehellisesti. Kolmikymppisenä Torilla on paine kirjoittaa uusi kirja, mutta miten se kirjoittaminen onnistuu kun hän huomaa, että ei pysty olemaan rehellinen somessa eikä oikein edes itselleen. Edellisen kirjan myötä syntynyt unelmasuhde ei olekaan enää unelmaa ja kaikki muut ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja lisääntyvän siinä missä Torilla itsellään ei ole edes seksiä.

Lapseton ystäväni luki kirjan ja koki epämiellyttäväksi tavan jolla kirjassa kuvattiin äitiyttä. Bournen kieli on kieltämättä graaffista, mutta sitten taas toisaalta osa siitä äitien puheesta oli suoraan Vauva-lehden AV:sta pahimmalla mahdollisella mutsi on toiselle susi -asenteella ja omia valintoja puoleustetaan välillä hyvinkin (passiivis)agressiivisesti vittuilemalla ja eristämällä. Toisaalta Tori myös itse kieltäessä itseltään oman tarpeensa päätyy itse eristämään itseään  muista ihmisistä.

Kirja nostaa myös hyvin esiin sen miten herkästi elämänvaihe voi vaikuttaa siihen millainen on sosiaalinen verkostomme ja toisaaltaa taas myös sitä miten helposti tietyt ihmiset jäävät vain elämänvaiheystäviksi. Ja myös sitä, että miten joku joka joskus on voinut olla sinulle todella tärkeä muuttuukin ihmiseksi joka on sinulle täysin vieras ja ainoa mitä jää jäljelle on se, että jokus ennen jaoit tämän ihmisen kanssa yhteisen historian.

Kaikesta tästä huolimatta kirja kuitenkin on hyvin tyypillinen chick lit-kirjallisuuden edustaja. Sellainen, josta helposti sanotaan, että se hömppää vaikka kirjassa käsitelläänkin lopulta hyvin kipeitä aiheita. Jos pidät Marian Keyes tuotannosta pidät luultavasti myös tästäkin. Kirja on nopea lupea, se nauratti ja se ei taatusti muodostu moderniksi klassikoksi, mutta se oli hyvää viihdettä ja antoi äänen sellaiselle kuvaukselle, joka kirjallisuudessa yleensä jää vähemmistöön ja koska representaatioilla on väliä niin tervehdin ilolla jokaista 30+-vuotiaasta naisesta kertovaa kirjaa jossa käsitellään sitä että elämä ei olekaan vielä kolmikymppisenä valmis.

Ultra Bra – sokeana hetkenä

Minne matkustin: 90-luvulle

Matkan järjestäjät: Ville Similä ja Mervi Vuorela

Matkaseurana: Ultra Bra

img_1313

Juuri kun pääsin edellistä kirjoitusta kirjoittaessa mainitsemaan, että en yleensä lue elämänkertoja niin nyt sitten päädyin kuitenkin lukemaan niitä kaksi putkeen. Ja jos Michelle Obaman kohdalla tunnustin suhtautuneeni kirjaan skeptisesti koska en ollut mikään fanityttö niin tähän vähän pelkäsin tarttua koska tosiaankin olin se fanityttö.

Ultra Bra on kutsuttu sukupolvikokemukseksi. Oli miten oli, ainakin yhtye käsitteli sukupolvikokemusta.

”Ultra Bran biisien sanat heijastelivat Kekkosen Suomeen 1970- ja 80-luvulla syntyneiden maailmaa ja sen muutosta, vaikka sitä ei voi lukea suoraan niistä teksteistä. Se maailma, johon me synnyttiin ja jonka säännöt me opittiin lapsena, katosi kokonaan 1980-luvun lopulla. Koko yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttui voimakkaasti” Janne Saarikivi sanoo.

Sokeana hetkenä lähteeä liikkeelle Kerkko Koskisen lapsuudesta. Valinta on monella tapaa itsestään selvä, koska jättimäinen bändi lähti liikkeelle Koskisesta ja oli monella tapaa Koskisen oma lapsi. Ääni kirjassa kuitenkin annettiin kaikille bändissä vakinaisesti esiintyneille sekä myös muille ihmisille, jotka ovat olleet tiiviissä roolissa bändin syntymisen kanssa kuten yllä siteerattu Janne Saarikivi ja niin ikään sanoituksia tehnyt Anni Sinnemäki.

Kirja keskittyy hyvin myös siihen, että miten bändi lähti syntymään ja ääneen päästettiin bändin ikätovereita Kallion lukiosta ja muita heidän verkossaan vaikuttaneita. Itseasiassa kirjasta hyvinkin puolet käytettiin kuvaamaan sitä miten koko bändi sai alkunsa ja miten alunperin hyvätä vitsistä syntyi bändi, josta tuli monella yhden sukupolven tunteiden tulkki.

Kirja keskittyy myös hyvin kuvaamaan sitä, miksi oli selvää että Ultra Bran oli aika lopettaa silloin kun se lopetti. Haastatteluista käy hyvin ilmi se miten usein ainoa mistä kaikki olivat yksimielisiä oli ristiriita. Ja siitä miten vahva hierarkia ja nokkimisjärjestys jättimäisessä bändissä vallitsi.

Itselleni oikeastaan parasta antia kirjassa oli se kun sanottajat pääsivat kuvaamaan sitä mitä biisien taustalla oli tapahtunut. Kirjaa lukiessa oli pakko nakata Spotify soimaan ja nauttia niin kovin tuttujen kappaleiden sanoituksista, joista lähdin löytämään aivan uusia vivahteita ja pointteja. Jännää miten eri tavalla olinkin osannut ajatella osan kappaleista. Ja toisista taas tunnistanut kaiken.

Luin kirjan Bookbeatin kautta ja tätä lukiessa tuli vahvasti sellainen olo, että taidan kirjan haluta myös fyysisenä kopiona hyllyyni. Joka kevät kun ensimmäistä kertaa vaihdan lenkkitossut jalkaan on vain pakko laittaa aamulla kuulokkeista pauhamaan UB ja uskon, että haluan palata vielä toistekin juuri noihin kappaleiden taustoihin.

Minun tarinani

Minne matkasin: Chicagon laitakaupungeista huippuyliopiston kautta Valkoiseen taloon

Matkan järjestäjä: Michelle Obama

Matkaseurana: Michelle perheineen ja ystävineen

img_1307

Pakko sanoa, että en ole mikään elämänkertojen ystävä. En myöskään ole mikään varaukseton Michelle Obama -fanityttö, joten kun somevirtani alkoi täyttyä loppuvuodesta suitsutuksesta suhtauduin kirjaan vielä suuremmalla skeptisyydellä. Tartuin kirjaan uuden vuoden aikana kun remontin vuoksi nukuimme hetkellisesti koko perhe samassa huoneessa enkä voinut lukea iltaisin lukulampun valossa. Muutaman sivun jälkeen jouduin myöntämään, että tässä kohtaa on vain todettava, että olin rajusti väärässä.

Teoksen alkuperäinen nimi, Becoming, on mielestäni kuvaavampi kuin käännös, Minun tarinani. Michelle Obama itse kuvaa kirjan nimeä näin:

”Minulla sana becoming tämän teoksen alkuperäisessä nimessä ei tarkoita määränpäähän pääsemistä eikä tietyn tavoitteen saavuttamista. Näen sen pikemminkin eteenpäin suuntautuvaksi liikkeeksi, keinoksi kehittyä, keinoksi kurottaa lakkaamasti kohti parempaa minä.”

Tätä Michelle kuvaa oikeastaan vasta kirjan ihan lopussa, mutta tämä ajatus oli se mikä sai kirjan kolisemaan minulle tunteella. Kirja puhutteli sisälläni asuvaa kahta ammattiminää. Uravalmentajana rakastin sitä Michelle analysoi omaa osaamistaan ja rakentaa omaa kertomustaan. Yhteisöpedagogina hurmaannuin hänen asenteestaan yhteisön ja yhteiskunnan eteen tehtävästä työstä.

Kirjaa lukiessani opin arvostamaan Michelle Obamaa valtavasti ihmisenä ja löysin hänestä ihmisen, jonka työmoraalia ja elämän asennetta voin nyt myöntää fanittavani melkoisesti. Pidin inhimillisestä äänestä, jolla Michelle tarinaansa kirjoitti. Törmästin FB:n kirjallisuusryhmässä kommentteihin, joissa kirjan sävyä pidettiin jaarittelevana. Itse koin sen enemmänkin jutustelevana ja lämminhenkisenä. Erityisesti nautin hetkistä, joissa Michelle kuvaa Barackia.

”Barack Obama oli myöhässä ensimmäisenä päivänä. Itsuin työhuoneessani 47. kerroksessa ja odotin ja toisaalta en odottanut hänen saapumistaan”

Samaisessa kirjallisuusryhmässä nousi keskusteluun epäilys siitä, että kirja on haamukirjoittajien kirjoittama, koska kukaan ei voisi tuollaista tiiliskiveä tulostaa hetkissä. Noh, Michelle Obama on nainen jolla on viimeisen vuosikymmenen ajan ollut puheenkirjoittaja käytössään eli eiköhän kirjassa ole käytetty ammattilaista apua muutenkin kustannuttoimituksen osalta.

Kuitenkin kyseenalaistan sen, etteikö tuollaista tarinaa voisi itse saada kasaan. Michelle Obama on kirjoittanut koko elämänsä ajan ilmeisen tarkkaa päiväkirjaa, joka on prosessissa isona apuna. Muuten tuo oman elämän suuren tarinan kertominen vaatii vain sitä, että osaa poimia sieltä omalta aikajanaltaa ne pointit joiden pohjalta sitä omaa tarinaansa lähtee rakentamaan. Tämä on pitkälti sitä työtä jota itse teen uravalmentajana asiakkaiden kanssa. Yritän saada heidät kirjoittamaan sen oman tarinansa niin, että työnantaja pystyy löytämään heidän elämänsä kultahiput. Ne suuren tarinan kannalta keskeisimmät asiat. Mikä on tehnyt sinusta juuri sen ihmisen, joka olet tässä ja nyt?

Michelle Obamalta näiden hippujen valitseminen onnistui hyvin. Hän toi esiin niitä asioita, jotka ovat toimineet häntä edistävinä tekijöinä. Vanhempien halun mahdollistaa lapsilleen paremman elämän kuin mitä he itse ovat saaneet. Hyvän koulutuksen ja verkostojen arvon. Hän nosti esiin myös rehellisesti sen miten vaikeaa on ollut musta tämän päivän Amerikassa. Erityisesti jäimme muutaman ystäväni kanssa pohtimaan sitä mitä poliittinen optiikka vaati Michellen ulkonäöltä. Toivon aidosti nyt kun hänen ei tarvitse enää välittää valkoisten setämiesten näkemyksistä hän uskaltautuisi luopumaan kaikesta siitä työstä mitä hiusten suorana pitäminen vaatii. Toisaalta mikäpä minä permanenttikiharoineni olen sanomaan, että mikä on kaunista ja mikä ei. Mutta sanonpa nyt vain sen, että melkoinen kaksoisstandardi siinä kyllä piilee, että valkoisena naisena minun permanenttikiharoitani pidetään ihanina samaan aikaan kuin rodullistetun naisen luonnonkiharia sopimattomina ja epäsiisteinä.

Pidin tavasta, jossa kirjan aikajana oli jaettu. Kirjassa keskityttiin enemmänkin kuvaamaan sitä miten Valkoiseen taloon oli päädytty ja miten Valkoisesta talosta jatketaan eteenpäin. Itse Obaman presidenttikausi jätettiin tässä ajanjaksossa paljon pienemmälle osuudelle ja hyvä näin, koska nyt meille kerrottiin enemmän sitä tarinaa, jota emme ole saaneet lukea jo lööpeissä. Sen sijaan jään nyt innolla odottamaan mitä saamme vielä kuulla Michelle Obamasta. Moni odottaa hänestä presidenttiehdokasta, mutta tämän kirjan pohjalta sitä nyt ei taida olla odotettavissa. Ja jälleen hyvä näin. Kyllä kai sieltä isosta maasta löytyy nyt ehdolle ihmisiä joiden perheestä joku ei ole jo istunut presidentin työhuoneessa, ole narsistinen viihdetähti tai pähkähullu aseen kanssa heiluva Raamatulla päähän lyövä kiihkoilija.

Sitä odotellessa kannattaa kuitenkin napata luettavaksi Michelle Obaman Minun tarinani.

Kannas

Minne matkasin: Kotiin Karjalaan, kuten mummoni sanoisi, Kannakselle

Matkan järjestäjä: Hanneriina Moisseinen

Matkaseurana: Maria Shemeikka ja Kannaksen evakot

IMG_1296

Helmet -lukuhaastessa oli tänä vuonna kohta pienkustantamon julkaisema ja koska nyt yritän kääntyä mahdollisimman usein oman kirjahyllyni pullistelevien tsundokupinojen puoleen, oli nyt hyvä kääntää katse kohti sarjakuvahyllä. Ostin Moisseisen Kannaksen syksyllä sarjakuvamessuilta ja se oli jäänyt hyllyyn odottamaan lukemista.

En tiedä miten viisas teko oli tarttua Kannakseen keskiyöllä joululomalla. Tarinassa oli niin monta henkilökohtaista tasoa, että lyijykynäpiirroksia tutkiessani palasin niin moniin tunnetasoihin, joihin en täysin ollut varautunut. Kannas kuvaa viimeistä kesää Karjalan Kannaksella kun evakuointikäsky on jo annettu. Pääosaa tarinassa kuljetta nuori Maria Shemeikka, joka lehmien kanssa odottaa isäänsä tavaran ajossa. Toisessa tarinankaaressa kuljetetaan naapurikylän traumautuneen sotamiehen kautta.

Sarjakuvasta kirjoitetuissa arvioissa kerrotaan siitä miten lehmille on tarinassa anettu iso osa ja aihetta ehkä osin ihmetelläänkin. Itselle lehmät ja evakkous on olivat hyvinkin tuttuja lapsuuden tarinoista. Olen kasvanut kuunnellen Edla Tuulikin ja Siiri Augustan kertomuksia siitä kun aika tuli lähteä. Siiri lähti matkaan vuoden vanha lapsi kyydissään. Tuulikki oli pakannut päivää ennen omaa lähtöään sisäministeriön auton takapenkille lapsensa ja radion, jotka lähtivät anopin kanssa evakkoon, Tuulikin seuratessa lehmien kanssa perässä. Vuoden vanha pieni taapero oli äitini ja takapenkille radion viereen istutettu kolmevuotias oli isäni.

IMG_1297

Tuulikki ja Kaarlo kesällä 1942 Tiitualla.

Minun otteeni sotaan on ollut aina naisien kertomaa. Molemmat isoisäni kuolivat kun olin vielä pieni ja ei heistä kumpikaan sodasta puhunut. Isoäidit puhuivat sitten senkin edestä ja karjalainen mieli eli Tuulikissa vielä 2000-luvulla. Kannas-kirjan takakannessa on sitaattina lause ”Kyl meilt iha kaikki jäi!”. Itselle tästä on jäänyt enemmän elämään mummon viljelemä ”Kaik män, mut muistot jäi!”

IMG_1295

Tämä nojatuolimatka sai myös muistelemaan matkaa jonka tein fyysisesti 20 vuotta sitten. Ainoaa kertaa kun mummoni sanoin minä matkasin kotiin Karjalaan. Tutustumaan siihen keltaiseen puutaloon, johon mummo tuli nuorena miniänä ja jonka hän jätti lopulta kahdesti taakseen.

En tiedä miten tarina lähtisi aukeamaan ihmiselle, jolla ei ole lapsuudesta asti vahvistettua siirtokarjalaista perheidentiteettiä. Pitäisi varmaan luetuttaa kirja miehellä, tosin epäilen, että kohta 15 vuotta siirtokarjalaismeininkiä on alkanut tarttua jo mieheenkin. Tämä pisti myös kovasti miettimään sitä omaa identiteettiä karjalaisena. Yleensä esittelen itseni helsinkiläistyneenä turkulaisena, anoppi viittasi kerran Länsiuusimaahan sukuni lähtösijana, koska siellä molemmat vanhempani kasvoivat aikuiseksi, mutta sitten taas välillä pysähdyn miettimään mikä tai kuka minä olen. Vielä verrattain vanhojen vanhempien lapsena olen 80-luvun lapsena ollut yleensä ensimmäisen polven Karjalan ulkopuolella syntyneenä ollut vähän epätyypillinen ilmestys. Ehkä nyt tämän nojatuolimatkan myötä innostun kirjoittamaan siitä mitä se karjalaisuus on 2000-luvulla tällaiselle, joka on karjalaiseksi kasvanut kaikkialla muualla paitsi Karjalassa, Suomalaisen kirjallisuudenseuran muistitietokyselyssä.

Että näin syvissä vesissä lähdettiin tämän vuoden alkuun liikkeelle. Katsotaan mihin vielä päädytään ennen kuin loppiaisen jälkeen ihmisen pitää palata töihin.

Vuoden 2018 nojatuolimatkat

Uusi vuosi tietää uusia nojatuolimatkoja, mutta käännetään vielä katse viime vuoden reissuihin.

IMG_0021

Vuoden luvut olivat melkoiset, sivuja meni melkein 30 000. Tai no itseasiassa helpostikin tuo meni rikki, koska en kirjaa ylös työhöni tai opintoihini liittyviä kirjoja. Tavoitteena kuitenkin olisi päästä nyt ihan harrastuslukemisella yli 30 000 sivun vuoden 2019 aikana.

IMG_0022

Vuosi lähti alkuun Älä pyyhi kyneliä -trilogialla, jotka luin Tukholman risteilyn aikana. Emme oikeastaan laivalla viihdy ihmisten ilmoilla, mutta lukevalle ihmiselle harva asia on yhtä mukavaa kuin hytissä hyvän kirjan ja karkkipussin kanssa makaaminen. Nämä olivat kiistatta vuoden lukulistan kovimmasta päästä.

Kissani Jugoslavia taas oli ensimmäisiä täsmäluettuja kirjoja vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen ja sen luettuani suuntasin vanhojen ystävieni Welshin sisarusten pariin fiilistellen Marian Keyesin kirjoja. Uusin Dan Brown taas tuli lukuun työkaverilta. Joskus huonona hetkenä mietin, että mikäli tämä uravalmennus ei joku päivä lyö leiville alan Dan Browniksi. Kirjoitan vuosi toisensa jälkeen samaa tarinaa hieman toisin paketoituna…

IMG_0023

Tässä kohtaa kirjoja mentiin helmikuussa. Luin Vegetaristin ja annoin sen vaihturina lainaan myös Dan Brownin minulle lainanneelle työkaverillei ja taisin kerätä työyhteisömme kummajaisen maineen. Itse kuitenkin pidin Vegetaristista niin outo kuin se olikin.

Ennen kuin mieheni katoaa tuli lainaan taas ystävältä ja se sekä Hertta molemmat päätyivät lukuhaasteeseeni täsmäluettuna. Tässä kohtaa elettiin ajallisesti helmikuun puoliväliä ja olin jo ehtinyt lukea melkoisen määrän kirjoja. Olin töissä tiimimme ainoana työntekijänä ja istuin enemmän tunteja junassa mitä toimistolla ja nukuin useampia öitä hotellissa kuin mitä kotona. Lopulta helmikuun lopussa oli pakko luovuttaa. Huomasin etten enää pystynyt lukemaan, lopulta en nukkunut enää sen paremmin kotona kuin hotellissakaan ja jäin lopulta sairaslomalle työuupumuksen vuoksi.

Ihmiselle, joka on lukenut aina ja kaiken oli järkytys tajuta etten pysty lukemaan. Tuo taisi myös olla se mikä sai äitini tajuamaan miten huonossa hapessa tytär oli. Lopulta kaiken burn outin lisäksi sain kimppuuni inhottavan tiukan streptokokin ja maaliskuun alun makasin sängyssä ja luin Tuija Lehtisiä kun en muuhunkaan pystynyt.

IMG_0024

Maaliskuussa olin kotona. Saatoin lasta kouluun, kävelin hitaita kävelylenkkejä ja yritin lukea kirjoja. Käynnistelin lukutaitoa Lehtisen kirjoilla joiden kanssa ei tarvitse ajatella ja Keyesillä joka oman masennushistoriansa vuoksi tuntui suorastaan täydelliseltä kirjailijalta.

Muutenkin teemat olivat vielä pitkälti kevyitä, chick litiä, romantiikkaa, YA-dystopiaa (jonka myös Ahern paljastui rokotekriitikoksi ja joutui ikuisesti minun mustalle listalleni) ja ihanaa Satu Rämöä. Paluun rankempien teemojen pariin suoritin Heidi Köngäksen Sandaralla, joka oli suorastaan itkettävän ihana. Jos jotain tästä kollaasista luet niin lue tämä.

IMG_0025

Viha jonka kylvät on tämän vuosikymmenen merkittävimpiä ajankuvia. Kirja veteli täysin samoista naruista mitä aikanaan teininä lukemani Hintonin Me kolme ja jengi. Älä anna kirjan nuortenkirjastatuksen tämä kannattaa lukea. Samalla kun nuorten hyllylle eksyt lainaa myös Rakkaudella Simon.

Jeff Vandermeerin Hävitys päätyi lukulistalleni, koska päätin haluta lukea kirjan ennen Netflixin leffan katsomista ja tajusin ostaneeni kirjatrilogian joitain vuosia sitten alelaarista. No leffa on edelleen katsomatta, mutta kirja oli mahtava.

Suurin pettymys tämän kollaasin reissuista oli Nix. Kirjan piti edustaa kaikkea sitä mitä rakastan koska olen suurien amerkikkalaisten romaanien ystävä, mutta tässä nyt mätti joku pahemman kerran. En oikein itsekään tiedä. Ehkä se oli se uupumus tai jotain.

Kristiina Vuori oli minulla pitkään sijoitettuna Kaari Utrio fanityttökategoriaan, mutta pakko sanoa, että Vuori on kasvanut kyllä Utriota suuremmaksi. Hän malttaa pitää tarinansa riittävän ihmisen kokoisina ja nautin kielestä jossa tuodaan esiin kauan sitten kadonneita sanoja.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli kanssa kirja, jonka halusin lukea ennen elokuvaa, mutta en ehtinyt vieläkään leffaa katsomaan. Olin selvästi keväällä kiireinen uupumuspotilas kun en ehtinyt edes leffassa käymään.

Muotitalo oli taas täsmälukua Helmet-haasteeseen. Mielenkiintoinen ajankuva neuvostoviron muotilehden maailmasta ja ylipäätään maailmasta jota ei enää löydy.

IMG_0026

Tässä kollaasissa alamme jo kolkutella vappua ja olin palannut osittain töihin. Hemmottelin itseäni lukemalla Nevermoorin, joka kyllä tässä genressä parasta mitä Potterien jälkeen on nähty.

Palasin vanhojen ystävien pariin lukien Kirjan ja ruusun päivän -kirjana julkaistun Leena Lehtolaisen sekä Fanficmäisen Emilia Kentin, joista jälkimmäinen oli aivan hurmaava. Jokaiselle joka on ollut aina enemmän Emilia kuin Anna, tämä kuuluu lukulistalle.

Martinin Jäälohikäärme oli täsmälukua lukuhaasteeseen. En yksinkertaisesti jaksanut lukea mitään tiiliskivimäistä fantasiateosta lohikäärmekohtaan, joten vedin helpolla lukupalalla. Parempien ihmisten lapsi oli myös täsmälukua hyllynlämmittäjiin. Beta ja Noitakirja edustavat taas kotimaista YA-kirjallisuutta, joiden pariin usutan mielelläni muitakin. Tsekkaa myös Noitakirjan edeltäjä Kirjanoita.

Tässä kohtaa päästiin jo kesän kynnykselle ja itselleni kesä tarkoittaa nykyään myös uutta Jussi Adler-Oleseniaa. Sen verran pahasti Osasto Q:n suomennokset laahaa jäljessä, että luotan saavani myös ensi kesälle luettavaa.

Kaikki anteeksi taas oli kokeilu sille, että miten rankkoja teemoja uskallan lukea. Rankka ja inhottava teema, mutta hyvin kirjoitettu. Tälle matkalle kannattaa lähteä.

IMG_0027

Tässä nyt täsmäluettiin voimalla lukuhaastetta loppuun. Jenny Colganit luin ensin tajuamatta, että kirjoittaja on sama koska teemat olivat toisistaan melkoisen kaukana. Molempien pohjalta uskaltaisin kuitenkin suositella. Tuota nörtimpää versiota minulla olisi vielä ksi tsundokujonossakin.

Vihkilumen talo oli lukuvuoteni epäsuosituin kirja Goodreadsin perusteella, mutta minä pidin. Tosin en ole kovin kokenut runonlukija. Tein vain päätöksen, että haluan lukuhaasteeseen lukea kotimaista modernia naisen kirjoittamaa runoutta ja voin sanoa, että Akateeminen ei kovin monipuolista kokemusta tarjonnut.

Kansankodin pimeämmän puolen jälkeen vadelmavenepakolaisuuteen ei enää koskaan suhtaudu samalla fiiliksellä. Myös Ylen näyttämään Aika on meidän -sarjaan on vaikea suhtautua aivan samoilla fiiliksillä. Kannattaa kuitenkin lukea. Keskisarja kirjoittaa vetävästi. Tämä päätyi minulla lukuhaasteeseen palkittuna tietokirjana, mutta alunperin valitsin kirjansen perusteella että kirjoittaja on perheenjäsenesi kaima.

Kaimaksi pääsi nyt kuitenkin bloggaajana tunnetummaksi tullut Karoliina, jonka molemmista kirjoista olen pitänyt yllätyksekseni. Varsinkin tässä vauvaversiossa oli mahtavasti tavoitettu sitä samaa kipuilua mitä itse koin aikanaan vauvan synnyttyä.

Ja sitten luin kotimaista fantasiaa. Taikuri ja taskuvaras oli viehättävä kertomus ja hyllyn lämmittäjänä aikansa kököttänyt Hän sanoi nimekseen Aleia oli yksi parhaita fantasiakirjoja joita olen lukenut.

IMG_0028

Lemmyn elämänkerta oli lukuhaasteeni viimeinen kirja ja ehkä oudoimmasta päästä valintoja. Esimieheni esimies oli tuon käynyt sujauttamassa töissä postilaatikkooni kun kuuli minun kahvilla puhuvan lukuhaasteesta, joten luettiin nyt jotain aivan oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

Lukuhaasteen tultua maaliin pääsin vapaasi jatkamaan Aleian tarinan parissa ja juhlin syntympäivääni lukemalla Leena Lehtolaista, jolta yleensä kirja niihin aikoihin tuppaa syntymään ja sitten luin myös uutta Taavi Soininvaaraa vaikka koska kuten Remekseni kanssa kerroin en vain osaa elää ilmankaan näitä.

Onnen algoritmillä palasin taas kunnon romantiikkahömpän pariin. Kirjaa lukiessa oli pakko todeta että nyt ei auta lukea liian tarkasti tätä koska kirja ei varsinaisesti kestä insinöörihenkistä tarkastelua. Ja siitä oli helppo jatkaa romantiikan parissa. Kesäloma oli pättymässä ja olin palaamassa ensimmäistä kertaa sitten helmikuun täyspäiväisesti töihin ja minua pelotti jakamiseni puolesta. Hoidin itseäni sillä millä aina ennenkin eli lukemalla suuria tunteita kirjoista.

IMG_0029

Töihin paluu sujui kuitnekin yllättävän hyvin, ehkä se sitten oli hillittömän Cathy Kelly -maratonin ansiota tai sitten puoli vuotta lepoa teki hyvää. Samalla teemalla jatkoin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia -kirjan kanssa, jonka ajattelin istuvan teemaan, mutta rehellisesti sanottuna tuossa kirjassa toimivaa lähinnä oli nimi. Hän lupasi soittaa oli myös hyvin perinteist chic litiä, josta pystyi arvaamaan lopulta lopputuloksen.

Syksyn ilahduttavimpia kirjoja olivat Love Simonista tutun Leahin oma kirja sekä Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, joka on kaunein kirja mitä rakkaudesta sipseihin on koskaan kirjoitettu.

Vedenkehrääjä on jatko-osa vuotta aikaisemmin lukemalleni Linnunsitojalle ja taas hyvin kelpoa kotimaista dystopiaa. Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku taas oli mahtavaa sci fiä. Upeasti kirjoitettu kuvaus rotusorrosta ja luokista.

IMG_0030

Aleian tarina sai päätöksensä Nefrin tyttäreissä ja oli syksyni yksi odotetuimpia kirjoja.  Monen muun kohdalla odotukset taas oli korkealla Ferranten Napolisarjan viimeisessä. Itselläni Loistava ystävä tökki alkuvuodesta tunteella ja toinen osa jäi vaiheeseen yli puoleksi vuodeksi. Lopulta syyslomalla luin loppuun koko sarjan ja rakastin jokaista hetkeä. Kirjojen kanssa tuntuu että sillä, että kohtaa tarinan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, on valtavasti merkitystä.

Venäläiset tilikirjani kuuluu myös niihin joiden kanssa olin ottanut monta huonoa lähtöä, mutta lopulta hotkaisin kirjan melkein yhdellä istumalla ja nyt jopa odotan päästää uudelleen Reijan kanssa Pietariin.

The Upside of Unrequiten oli tämän vuoden kolmas  Albertallin kirja ja tutustuttaa meidät Leahin serkkuun Mollyyn, joka oli vähään aikaan ehkä maailman samastuttavin teinihahmo. Ehkä siitä että itse olisin teininä ennemmin purrut käteni poikki kuin kertonut jollekin pojalle, että olen kiinnostunut siitä.

Syksyn suurimmasta tunnepläjäyksestä vastasi Juha Itkonen ja Ihmettä kaikki. Luin kirjaa ja itkin. Itkin Itkosta ja vaimoaan. Itkin niitä kahta vauvaa, joita odotettiin samaan aikaan netin eräässä vertaisryhmässä omani kanssa, mutta joita ei koskaan saatu elossa kotiin ja lopulta taisin itkeä ihan vain itkemisen ilosta. Sitten itkin vielä vähän ilosta ja ihan vain koska itketti. Että jos olet herkästi vetistelevää sorttia niin älä lue tätä julkisilla paikoilla. Voin nimittäin sanoa, että jos parkuu junassa silmiä päästään kirjaa lukiessa saa lähinnä peloteltua kanssamatkustajia. Että pahoittelut vielä sinne kymmenen vuoden taakse sille lähijunassa kanssani matkustaneelle miehelle, jonka onnistuin pelästyttämään purskahtamalla itkuun kesken kirjan lukemisen.

IMG_0031

Ja sitten päästiinkin joulukuulle. Yönaiset ja Perikato tulivatkin jo tutuiksi. Ferrante odoittelee matkakertomuksesi pääsyä, joten ei tähän jäänyt kirjoitettavaa kuin Kaverin puolesta kyselen osalta.

En tiedä, ehkä olen jotenkin liian keski-ikäinen, keskiluokkainen, ja naimisissä oleva perheenäiti, mutta jotenkin tässä nyt jäi vähän tarinan kehityskaari vajaaksi. Osa tarinoista nyt hieman pisti hymyilemään, mutta vaikka noin muuten yleensä aina sanonkin, että millekäs muullekaan sitä nauraisi kuin pissalle, kakalle ja pierulle, niin tämän kohdalla oli pakko todeta, että olisin mielelläni nauranut myös jollekin muulle.

Näitä naputellessani muuten tajusin, että listaltani oli jäänyt uupumaan ihanan Julia Thurenin Kaikki rahasta. Mitenköhän olen onnistunut Goodreadsini kanssa toimimaan. Noh, bonussektorina suosittelen lämpimästi kirjaan tarttumaan. Minä raha-asioiden suhteen huoleton heinäsirkka (sellainen pyylevä keski-ikäinen heinäsirkka) olen kirjan myötä löytänyt aivan uuden tavan suhtautua rahaan Julian avoimen rahapuheen myötä. Ja näin vuodenvaihteen kunniaksi tulikin mieleen, että pitääkin taas automatisoida kaikki tilisiirrot tämänkin vuoden ajalta jotta oravamainen hajauta ja unohda -rahanjemmimis mallini kantaa tämänkin vuoden ajan. Raha-asioiden pohtimiselta vapautuneen ajan voin sitten käyttää vaikka kirjojen lukemiseen.

Naiset joita ajattelen öisin

Minne matkasin: Syvälle Afrikkaan, villiin Amerikkaan, kartoittamattomille alueille Aasiaan. Alueille, jonne yksikään nainen ei ollut aikaisemmin matkannut

Matkan järjestäjä: Mia Kankimäki

Matkaseurana: Upeat yönaiset, nuo ihmiset jotka eivät tyytyneet siihen osaan mitä heille tarjottiin

yönaiset.jpg

Ensimmäinen nojatuolimatkani oli yhtä aikaa todellinen seikkailu maailmaan ääriin poistumatta kertaakaan kotimaan kamaralta. Rehellisyyden nimissä kuitenkin tulin poistuneeksi tätä kirjaa lukiessani ensin työmatkalle Ouluun, sitten Tampereelle ja lopulta viimeistelin minun ja Yönaisten yhteisen matkan matkalla Turkuun.

Jos rakastuin jo aikanaan palavasti Mia Kankimäen esikoisteoksessa siihen miten aikuinen nainen tulenapalavasti fanittaa jotain niin nyt iskettiin fanityttökierrokset vielä paremmin kaakkoon. Kunnon fanityttönä sitä itse arvostaa aina sitä kun löytää toisen kaltaisensa, joka uskaltaa pokalla innostua asioista tavalla jota on yleensä pidetty teineille sopivana.

Yönaisten kohdalla fanituksen kohteet tosin ovat sellaisia niistä kyllä sietääkin innostua ikään tai sukupuoleen katsomatta. Kankimäki itse epäilee sotkeutuvansa yönaistensa kanssa runsaudenpulaan, mutta itselläni sielu lepäsi kuin luin Kankimäen ja hänen yönaisten päänsisäistä vuoropuhelua. Esikoisteoksen tavoin tässäkin Kankimäki kuljettaa historiallisten henkilöiden tarinaa nivoen sen omaan tarinaansa ja laittaen oman ja ihailemiensa naisten tarinat käymään luontevaa vuoropuhelua keskenään.

Ensimmäiseksi nojatuolimatkakirjaksi Naiset joita ajattelen öisin oli täydellinen. Se kuljettaa lukijansa paikkoihin joissa vierailua ei tänä päivänäkään pidetä aina itsestäänselvimpänä. Tosin kirjaa lukiessa herätin itsessäni suunnattoman halun päästä vierailemaan Firenzessä todistamassa sitä miten historiassa vaiennetut naiset ovat vihdoin alkaneet saa arvonnousua ja sijaa näyttelyissä.

Yönaisista lukiessani en voi kuin pysähtyä ihastelemaan miten rohkeasti nämä naiset ovat aikanaan lähteneet rikkomaan rajoja. Tosin kuten Kankimäki itsekin toteaa löytyy useiden näiden naisten taustalta tekijöitä jotka toimivat mahdollistajina, tyypilisimmin mahdollistajana on toiminut puoliso tai isä, joiden syyt sallia naiselle epätyypllinen käytös eivät välttämättä aina ole olleet myöskään täysin vilpittömiä. Nautin kuitenkin valtavasti siitä miten Kankimäki kirjassaan summaa yönaisten oppeja. Verkotu naisten kanssa mutta tienaa kuin mies ja älä koskaan pakkaa enempää tavaroita matkaan kuin mitä saat yhteen lääkärilaukkuun mahtumaan.

Vaikka itse onkin aika tehokas pakkaaja on jälkeimminen silti haastavaa. Tänään kuitenkin päätin haastaa itseäni Nellie Blyn hengessä. En ehkä lähtenyt päivän varoitusajalla Nellien tavoin maailmanympärysmatkalle matkassani lääkärilaukku ja yksi mekko, mutta pääsin sentään Turkuun yhden mekon taktiikalla enkä edes vielä ole onnistunutsottamaan tätä ainokaista mekkoni ruokaan. Nellien opeista viisastuneena jätin myös turhat kosmetiikat ja kauneuden hoitovälineet pois laukusta tilaaa viemästä. Tosin jouduin sitten kuitenkin nielemään ylpeyteni ja käydä ostamassa tuosta Wiklundilta uuden hammasharjan kotiin jätetyn tilalle koska epäilen sen olevan enemmän kuin tarpeen. Että nyt kyllä yönaiset, joista iso osa oli varsinaisia tarkan markan matameja,  paheksuisivat moista huikentelevaisuutta.

Yönaisten opeista opin myös, että on parempi matkoilla jalkautua muiden turistien keskeltä paikallisten pariin, jotta saat paremman kuvan matka-alueestasi. Hamburger Börsin hissin perusteella tämä pitää paikkaansa ehdottomasti. Muiden hissimatkustajien kohdalla kun kulttuurishokki oli tainnut tulla pelkästä matkasta Turkuun. Niin kamalan vaikeaa tuntui reissu olevan. Teatterisillan joulukoristeetkin olivat aivan mahdottomat kuulemma. Tosin Kankimäen oppien mukaan tämä muutosvastarinta on aivan ymmärretävää ja kyllä se kymmenen päivän kohdalla helpottaa. Nyt vain pitäisi keksiä miten se perus työmatkareissaaja saataisiin pidettyä täällä suomalaisen sivistyksen kehdossa vielä yhdeksän päivän ajan, jotta pääsisi kunnolla nauttimaan sivistyksestä.

Suurin osa Kankimäen yönaisista oli minulle ennalta vieraita ja heidän tarinoitaan lukiessa nousi pakostakin mieleen se miten historia on kirjoitettu hallitsevien näkökulmasta ja naisen rooli on toimia ensin isänsä tyttärenä, sitten miehensä vaimona ja lopulta poikansa äitinä. Omilla ansioillaan nainen ei julkisuuteen päässyt ja ei pääse helposti vieläkään. Tähän riittää ihan vaikka vilkaisu Wikipedian henkilöartikkeleihin, joissa yhä edelleen nainen on ensijaisesti jotain näistä kolmesta. Näin löytyy Wikipediasta myös mainittuna oma isomummoni. Nainen, josta jälkipolville kerrottavaksi jäi se, että hän synnytti pojan josta aikaan tuli ministeri.

Kirjaa lukiessa mietin  myös omia yönaisiani. Vaikka rehellisyyden nimissä en kyllä öisin heitä ajattele vaan mikäli uni ei tule silmään pääsyn yleensä vatvomaan työasioita ja kun nuo työasiani ovat insinöörejä ajattelen lähinnä heitä jos uni ei tule silmään. Omiin yönaisiini kuuluisi  ainakin ihmisen kuuhun koodannut Margaret Hamilton, naisten äänioikeustaistelija Emmeline Pankhurst, maailman parhain kirjailija Jane Austen. Ketkä ovat sinun yönaisesi?

Nix – kirja joka pisti vastaan joka käänteessä

Toisinaan kirjaan on ladannut ehkä liiankin suuria odotuksia ja lopputuloksena tulee tikkuinen ja joka käänteessä vastaan pistävä lukukokemus. Tällainen kokemus tuli viimeeksi Nathan Hillin Nixistä.

IMG_4105

Nix kulki mukana aamupalapöydässä, sohvalla, sängyssä ja joka välissä se pirulainen pisti lukukokemuksena vastaan.

En oikein tiedä mistä tämä johtui. Yleensä tykkään tämän tyylisistä kirjoista Kjell Westö on yksi lempikirjailijoistani, olen hotkinut läpi Joël Dickerit ja rakastanut tarinoita, mutta nyt kun tässä käsillä oli kirja, josta minun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tykätä tuli suuri turhautuminen.

Kirjassa teoriassa kaikki oli kohdillaan. Useammassa aikatasossa kulkevat tarinat yleensä miellyttävät minua, luen mielelläni kertomuksia alisuoriutuvista akateemisista miehistä joilla on ongelmallinen suhde vanhempiinsa ja tähän yhdistettiin vielä 60-luvun hippivuodet, joista vasta yleensä tykkäänkin, mutta silti. Joku tässä kirjassa vain pisti joka välissä vastaan.

En tiedä olisiko tämä kirja pitänyt ottaa lentokone- tai junakirjaksi. Siis kirjaksi jonka kanssa mennään kulkuvälineeseen ja viisi tuntia myöhemmin astutaan ulos kulkuvälineestä hieman hämmentyneenä koska tuntuu että matkan aikana on astunut täysin toiseen ulottuvuuteen. Tähän ei nyt sitten päässyt mitenkään tässä kotisohvalla, aamupalapöydässä tai sängyssä. En sitten tiedä onko se tämä uupumus, joka tekee minusta edelleen lyhytjänteisen, mutta tuntuu etten vain osannut keskittyä tähän kirjaan.

Tavallaan sääli. Jotenkin nyt olen Nixin kanssa siinä tilanteessa, että tekisi mieli sanoa Nixille, että vika ei nyt ole mitenkään hänessä vaan tämä on täysin minusta johtuvaa. Itseasiassa epäilen että minun ja Nixin suhde on vähän sellainen että me kohtasimme väärään aikaan. Nyt sitten herää kysymys, että laitanko Nixin hyllyyn odottamaan, että myöhemmin on meille oikea aika vai onko tässä vain todettava, että kohtasimme liian myöhään.

Viha jonka kylvät

Sunnuntait ovat täydellisiä päiviä sille, että nappaa aamuteetä juodessaan käteensä hyvän kirjan, menee sohvan nurkkaan eikä nouse siitä ennen kuin kirja on luettuna.  Tällä kertaa sunnuntain käperryn sohvannurkkaan kirja oli young adult-menestys, Angie Thomasin Viha jonka kylvät.

IMG_3690

Kirja kertoo mediasta tutun valitettavan surullisen tarinan siitä, miten poliisit ampuvat aseettoman mustan miehen, koska kokevat tämän uhaksi. Tarinaa lähdetään kertomaan ampumisen silminnäkijän, teini-ikäisen Starrin näkökulmasta. Ristiriita mustan yhteisön kirjoittamattomien lainalaisuuksien ja halulle saada oikeutta hämmentää repii paitsi Starria niin myös hänen perhettään.

Itselle tällaisen yli-ikäisenä YA-kirjojen kuluttajan tuli välittömästi mieleen, että tässä on nyt kirjoitettu 2000-luvun versio S.E. Hintonin Me Kolme ja Jengistä, joka on ollut itselleni lapsuudesta teini-ikään siirryttäessä yksi merkittävimpiä lukukokemuksia. Täysin yksin en havaintojeni kanssa ollut, koska Goodreadsia vilkaisemalla useampi meistä kovaa vauhtia keski-ikäistyvistä lukijoista samat teemat osallisuuden esteistä yhteiskunnan rakenteissa löysivät.

Osalta Goodreadsin lukijoista sitten taas tarina ei nyt sitten ihan näyttänyt aukeavan. Itseasiassa vaikka aina väitetään ettei internetin alalaitaa pitäisi lukea niin tämän kirjan kohdalla yhden tähden arviot avasivat oven kokonaan uuteen universumiin. Yksi näkökulma nosti esiin sitä miten kirja on poliisivihamielinen. Jotenkin täältä liberaalista kuplasta käsin on vaikea nähdä miten yhteiskunta oikeuttaa nuorten ja viattomien ampumisen, mutta noiden kirjoitusten kautta sai eturivin näköalapaikan siihen miten ihminen voi olla täysin sokea paitsi omille etuoikeuksilleen niin myös siihen miten ihmisiltä puuttuu myös alkeellinen populaarikulttuurin tuntemus, jota kirjan intertekstuaaliset viittaukset olisivat vaatineet.

Kirja oli nopea lukea ja kirjoitus on helppoa. Tätäkin osa Goodreadsiissa kritisoi, mutta toisaalta sitten taas muistutettiin, että kirja on suunnattu nuorille ja siksi tietyt kirjoittajan ratkaisut ovat enemmän kuin perusteltuja. Pidin kirjan populaarikulttuuriviittauksista sekä siitä miten kirjassa nostettiin esiin osallisuuden esteitä yhteiskunnallisissa rakenteissa ja yhteisön epävirallisissa valtasuhteissa. Usein hypetettyjen kirjojen kanssa tulee sellainen vähän mjää, mitä tässä nyt kohkataan -fiilis, mutta tämä tarina lunasti lupaukset. Jos et vielä ole lukenut niin kannattaa.

Hertta ja Sandra

Alkuvuodesta valitessani 12 hyllynlämmittäjää poimin kirjahyllystä Heidi Köngäksen Hertan lukupinoon. Lapsen nukkuessa influenssassa olohuoneessa meni illat lukiessa ja hotkaisin Hertan parissa illassa.

IMG_3341

Hertta oli lukukokemuksena jotenkin saippuaooppermainen rankasta aiheesta huolimatta. Hertta Kuusisto on mielenkiintoinen persoona ja aatteellisuus hänen taustallaan oli mielenkiintoinen. Jotenkin tarina kuitenkin keskittyi miessuhteeseen enemmän kuin avaamaan Hertan poliittista uraa.

Herttaa lukiessani jäin pohtimaan, että voisiko mikään aate mennä koskaan vanhemmuden ohi ja että miten julmassa maailmassa tuo ikäpolvi eli. Tarina sai myös miettimään propagandan vaikutusta ihmisen ajatteluun ja sitä miten jotenkin tässä välissä ehti jo pitää itsestään selvänä, että nykyään tietoa on enemmän saatavilla, mutta sitten taas toisaalta elämme tässä faktojen jälkeisessä maailmassa, jossa valeuutiset ja propaganda elää uutta kukoistustaan.

Hertan peilaaminen nykyhetkeen olikin mielenkiintoista myös siitä valosta, että miten nopeaa muutos tuolloin oli. Kansalaisoikeutensa menettänyt saattoi seuraavassa hetkessä nousta vallan huipulle. Pakostakin tuossa miettii, että miten pää pysyy tuossa mukana.

IMG_3685

Sandraan tartuin eilen aamulla. Olin lukenut että kirja on vaikuttava kokemus, mutta jotenkin Hertan jälkeen en vain odottanut kuin ajankohtaista teemaa. Päädyin yllättymään täysin. Sandra kertoo huutolaislapsesta torpparin vaimoksi kasvaneesta Sandrasta, jonka mies joutuu pakosta rintamalle 1918. Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa sadan vuoden takaista kuvaa Sanda ja kälynsä Lyyti, nykyajassa taas kertoo Sandran tyttären tytär.

Sandrassa vaikuttavinta ehkä oli juuri se sukupolvien ketju ja se miten nopeasti tieto voi kadota jos päätämme vain olla puhumatta. Suoraan sanottuna  en juurikaan tiedä oman sukuni taustoista vuodesta 1918. Vanhempi isoäideistäni oli tuolloin 13 ja nuorempi isoäitini vastasyntynyt. Isoisät olivat sitten tuolta väliltä. 1918 on isovanhempieni historiassa ollut siis lapsuutta. Meidän perheen tarina jota siirrettiin eteenpäin oli sitten toinen maailmansota, koska molemmat vanhempani ovat evakoita. Tulen niinsanotusti sukupolvisäästäjien suvusta varsinkin äitini puolelta ja 1918 teini-iän kynnyksellä ollut mamma jonkun verran minulle lapsena puhui myös tuosta ajasta, mutta olin liian pieni ymmärtääkseni tai muistaakseni. Mamma kuoli samana vuonna kun olin 11 ja vaikka historian nälkäinen lapsi olinkin niin tämä meni enemmän ohi. Enemmän sitten mieleen on jäänyt ne evakkomatkat. Nyt heräsikin tarve saada ymmärtää enemmän omaa taustaa 1918 ajalla. Isän isän puolella ollaan oltu tukevasti valkoisia, sotien väliseltä ajalta löytyy kuvia suojeluskunnista ja koska mummo dokumentoi kaiken löytyy myös papereita. Äidin puolesta en oikein tiedä mitään ja ehkä olisi syytä tätä perspektiiviä laajentaa. Ja opettaa myös lapselle. Sukupolvisäästäjien ketjua kun ollaan niin tuo 2010 syntynyt lapsi on siitä harvinainen ikäpolvensa edustaja, että hänen molemmat minun puoleiset isovanhemmat ovat tosiaan evakkoja ja sitä kautta se hänen perheensä historia on monella tavoin kirjoitettu mitä osalla ystävistä, joiden isovanhemmat ovat itseasiassa enemmän lapseni enon kuin isovanhempien ikäluokkaa.

Sandrassa ja Hertassa molemmissa arvokasta on se, että niissä ääni annetaan heille, joille harvoin on tilaa virallisessa historiankirjoituksessa. Naisille ja Sandran tapauksessa vielä vähäosaisille. Meillä olisi aika paljon historiaa jota pitäisi tehdä näkyväksi ja myös myöntää rehellisesti sata vuotta sitten moni asia meni kaikkea muuta kuin oikein. Suomen ja suomalaisten pitäisi kyetä myöntämään että punavankileirit olivat keskitysleirejä ja että oman historiamme kanssa meidän täytyisi tehdä sovinto, jotta tilanteet eivät toistuisi. Historia ei voi olla pelkkää sankarikertomusta vaan välillä täytyy myös tunnustaa virheet. Ilman tätä kasvua ja kehitystä ei tapahdu sen paremmin yhteiskunnassa kuin yksilöissä.

Viallinen

Nyt ei puhuta minun pääkopastani vaan kirjasta jonka poimin heräteostoksona Suomalaisesta kirjakaupasta lähtiessäni törsäämään kanta-asiakasalennuskuponkia.

IMG_3582

Cecelia Ahern on minulle tullut tutuksi lähinnä chick litin puolelta, mutta koska en ollut pitkään aikaan lukenut dystopiaa ajattelin, että tämä istuu nyt hyvin siihen tarpeeseen.

Viallinen sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, jossa päättäjien mokattua riittävän lahjakkaasti päätettiin että viallisten ihmisten pääsy johtavaan asemaan pitää estää. Vialliset merkittiin ja heidät pakotettiin käyttämään tunnuksia jotka auttavat muita kansalaisia tunnistamaan heidät ja vartioimaan että he käyttäytyvät asiallisesti. Järjestelmä ei nyt siten kuitenkaan vähemmän yllättävästi toiminut ja lopulta vialliseksi merkityksi saattoi joutua oikeastaan kuka tahansa joka ei sopeutunut riittävästi massaan tai ylipäätään yritti olla inhimillinen.

Niin kävi myös kirjan päähenkilölle, joka itse joutui merkittäväksi autettuaan sairaskohtauksen saanutta viallista. Tämän jälkeen tarina sitten niin sanotusti eskaloitu. Pahiksista tuli pahoja, hyviksistä hyviä ja ilman omaa ansiota teinitytöstä tuli muutoksen ajuri. Kuvioon luonnollisesti sotkettiin myös kaksi nuorta miestä. Eli täydellinen resepti ya-dystopialle.

Tarina pysyi jotenkin paketissa ensimmäisen kirjan ajan ja tämän äjlkeen klikkasin Google Playsta seuraavan osan. Ilahduttavasti tässä oli nyt onnistuttu välttämättän dystopiatrilogioidan tarve, mutta vähemmän iloisesti sitten taas toisessa osassa paljastui että me ei nyt sitten ihan olla Ahernin kanssa samalla tontilla yhden pikku asian suhteen. Toisessa kirjassa Ahern avasi tarkemmin muiden viallisten tarinoiden taustoja ja pääsääntöisesti nuo toimivat kuten kuuluikin. Herättivät lukijan sympatiat viallisten puolelle. Kunnes tuli sitten yksi pariskunta, joista tuli viallisia sen vuoksi että he lääkäreinä halusivat keskittyä rokotevastaiseen tutkimukseen.

Eipä siinä, yhteiskunta ei hyödy mitään siitä rokotevastustajat tungetaan marginaaliin, mutta siinä kohtaa kun kirjassa, joka on suunattu rehelliseti sanottuna puolet minua nuoremmille esitetään samalla viivalla lähimmäisen auttaminen sairaskohtauksessa ja oikeus rokotevastaisuuteen ollaan pahasti hakoteillä. Ilmettelen aidosti miten kustannustoimittaja ei ole tähän puuttunut ja pakko sanoa että tuon jälkeen lähinnä vain luin kirjan loppuun tuntien suurta vastenmielisyyttä. Ja pakko myös sanoa, että tämän jälkeen ei tee vähään aikaan mieli katsoa koko Aherniin päin. Että pitäkööt foliohattunsa päässä vaikka miten tiiviisti, mutta minä myös kuluttajana voin tehdä ratkaisun ja jättää jatkossa rahoittamatta hänen hörhöilynsä.

Että kyllä, tämä meni nyt ihan kunnolla tunteisiin. Ensimmäisen kirjan pohjalta siis aika peruskauraa dystopiana, mutta tarina saatiin vesitettyä toisessa osassa parilla rivillä.  Suosittelen jättämään väliin. Keskinkertaista dystopiaa kun löytyy myös muiden kirjailijoiden valikoimista.