Dirty dancing – yllättävä kasarihelmi

 

1987 julkaistu Dirty Dancing oli aikansa ilmiö. Patrick Swayzen tanssiopettaja Johnny oli naisten ja tyttöjen päiväunien kohde ja elokuvan maine kulki aikana ennen internetiä suusta suuhun. Itse olin leffan julkaisun aikaan kuusivuotias ja keskityin lähinnä katsomaan piirrettyjä, mutta tullessani teini-ikään tutustutti parhaan ystäväni seitsemän vuotta vanhempi isosisko meidät tähän aikansa klassikkoon.

Eilen kun leffa tuli telkkarista laittoi ystävä viestiä, että miten ihmeessä tämän vuorosanat voi edelleen osata ulkoa. No sinäänsä ei ehkä mikään yllätys, koska loppujen lopuksi meillä oli teineinä tapana lukittua katsomaan tiettyjä leffoja luupilla. Olen mennyt jo sekaisin laskuista kuinka monta kertaa leffan olen nähnyt, mutta nyt eilen katsoin elokuvaa ensimmäistä kertaa sellaisten silmälasien läpi, että mietin mikä sai kaksi hipihtävää teinityttöä palaamaan elokuvan pariin kerta toisensa jälkeen.

Tätä varten elokuvaa pitää tarkastella kahden eri ulottuvuuden kautta. Toinen on julkaisuvuosi 1987 ja toinen on 1963, joka on vuosi johon elokuvan tarina sijoittuu.

Aloitetaan julkaisuvuodesta.

Vuosi 1987 julkaistiin itseasiassa todella paljon elokuvia, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa populaarikulttuurissa. Ensi-iltansa sai toinen  teinivuosieni rakkaus, Full metal jacket, lapsena naurattanut Kolme miestä ja baby, Predator, Tappava ase, Lahjomattomat ja RoboCop, nyt muutamia elokuvia mainitakseni. Se mikä eroittaa Dirty Dancingin näistä muista aikakautensa lapsista näkyy jo ensimmäisissä kohtauksissa elokuvassa. Dirty Dancing on nuoren naisen kertoma tarina aikana jolloin elokuvia tähditti miehet, tai itseasiassa korostetun miehekkään miehet.

Kasarin lapsena hyviä naishahmoja ei elokuvissa juhlaksi asti ollut. Baby kuitenkin oli paitsi keskeinen naishahmo niin myös äärettömän samastuttava hahmo. Loppujen lopuksi uskon, että minut tämän elokuvan pariin veti juurikin Jennifer Greyn Baby eikä niinkään Johnnyn kuuma tanssi.

Naisia löytyy myös elokuvan taustalta. Tuottajana toimi nainen ja erityisen merkittävää elokuvalle oli käsikirjoittaja Eleanor Bergstein, jonka ansiota on se, että tarinalla on niin monta muutakin ulottuvuutta kuin vain epäsopiva rakkaussuhde säädyttömänä pidetylly tanssilla höystettynä. Tästä päästäänkin siihen vuoden 1963 ulottuvuuteen.

Kesällä 1963 JFK oli vielä hengissä, mutta suuri yhteiskunnallinen muutos oli jo tapahtumassa. Kun katsoo tarinan taustalle löytää sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Sosioekonomisten erojen aiheuttaman näköalattomuuden ja sen miten mahdollisuuksien tasa-arvo on usein tarjolla vain niillä jotka saivat jo ensimmäisessä jaossa ne parhaat kortit käteensä. 60-luvun alussa rotukysymykset olivat pinnalla ja luokkayhteiskunta tosiaankin piti vahvasti otteessaan.

Elokuvan yksi keskeisiä alajuonia on laiton abortti ja seksuaalinen vapaus. Johnnyn tanssipari Penny on raskaana ja Baby pyytää isältään rahaa, jotta abortti voidaan teettää. Ja pieleenhän se puoskaroitu abortti menee, jolloin Babyn lääkäri-isä joutuu tulemaan hätiin ja kohtaamaan myös samalla omat ennakkoluulonsa sekä yhteiskuntaluokkien eroavaisuuksia ja oman lapsensa seksuaalisuutta kohtaan. Käsikirjoittaja Bergstein piti etenkin laittoman abortin teemaa elokuvalle tärkeänä, koska julkisessa keskustelussa aborttioikeus on niin kuuma peruna ja abortin kieltoa on helppo vaatia, jos ei koskaan näe mitkä ovat kiellon vaikutukset. Populaarikulttuurilla on siis mahdollisuus vaikuttaa ajatuksiimme ja käsityksiimme maailmasta niin monella tavalla ja tässä on se toinen syöttö joka osui suoraan lapaan minun kohdallani.

Jos olen idealistinen 36-vuotias, niin voin kertoa että parikymmentä vuotta sitten vasta idealistinen olinkin. Elokuvan yhteiskunnalliset taustateemat ovat puhutelleet varmasti sitä hippityttöä monella tasolla. Eihän sitä teininä kunnolla tajunnut että elokuva on niin paljon enemmän kuin vain kuvaus kielletystä rakkaudesta, mutta pitää olla kiitollinen että ystävän isosisko meidät tämän helmen pariin tutustutti. Elokuvan hyvyydestä kertoo jotain myös sekin, että elokuva ei ole muuttunut 30 vuoden jälkeen vieläkään noloksi. Isolle osalle kasarileffoja kun on käynyt niin. Yksiulotteisia neuvostovihollisia ja kirkasotsaisi machosankareita katsoessa huomaa että ne tarinat eivät ole millään tavalla kestäneet aikaa ja pakostakin tulee miettineeksi, että miten ihmeessä sitä on näinkin täysjärkiseksi päässyt katsomalla sitä kuraa. Koska kyllähän sitä tuli katsottua kun ei niin sanotusti parempaakaan tarjolla ollut.

Feministimutsi ja vähän isomman pienen miehen kasvatus

Eilen Pauliina pohti tontillaan ajatusta siitä, että maailma on tyttöjen ja miten pojat on ajettu ahtaalle. Aihe oli hyvin ajankohtainen, koska tässä lähipäivinä myös uutisoitiin sitä, miten nuorten miesten syrjätyminen vaikuttaa jo syntyvyyteen. Vastasin jo Pauliinan tontille omasta näkökulmastani, mutta lapsen nukahdettua kaivoin esiin myös kynän ja paperin ja piirtelin ajatukseni paperille ja päätin, että kirjoitan tänään paremmin nukutuilla aivoilla omasta näkemyksestäni tähän, että onko pojat ajettu ahtaalle ja onko maailma oikeasti pienten tyttöjen?

IMG_3754

Sillä välin kun äiti pohtii miten saa kasvatettua lapsestaan yhteiskunnallisesti toimivan yksilön, lapsi laajentaa repertuaariaan selvästi laatikon ulkopuolelle. Miksi olla kilpikonna, dinosaurus tai supersankari kun voit olla kaikkia niitä yhtä aikaan.

Mutta itse aiheeseen. Sanotaan alkuun, että siinä mielessä ymmärrän Pauliinan tuskan, että puhtaasti tunteen kautta tarkasteltuna on äitinä kamala ajatella, että omaa lastani tullaan todennäköisesti jossain vaiheessa elämää syyttämään monista asioista ainoastaan siksi, että hän on sattunut syntymään rikkaaseen länsimaahan  turvallisen keskiluokkaiseen perheeseen. Koska syytönhän lapseni tähän valkoisen miehen taakkaan on. Kuitenkin samaan aikaan tiedostan, että lapseni todennäköisesti tulee surffaamaan aikamonet elämän karikot ohi juuri siitä syystä että hän sattuu olemaan valkoinen hyvinvointivaltion kasvattama länkkäri.

Eli pelkkä kanaemomainen haluni suojella lasta ei nyt vain riitä vaan tämä yhteiskunnallinen rakenne pitää tunnustaa ja silloin kasvatuskin pitää miettiä eri näkökulmasta. Tässä kohtaa se pienen girlbossin kasvatus olisi varmasti monella tapaa voimaanntuvampaa siinä missä nyt pitää keskittyä miettimään miten tiettyjä yhteiskunnallisia haasteita kuvataan koululaisen termein.

Suomessa on yhdet segregoituneimmat työmarkkinat ja niihin pohjat perustetaan jo lapsuudessa. Meidän perheen kohdalla tässä kohtaa olemme saaneet hyvin vetoapua varhaiskasvatukselta. Lapsi on päiväkoti-ikäisenä päässyt jo osallistumaan Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa -hankkeeseen ja olen huomannut että tässä me elämme yhdenlaisessa tasa-arvoisessa kuplassa. Asia, josta olen äärettömän kiitollinen, mutta joka itseasiassa on alkanut minua mietityttämään entistä enemmän kun lapsi kasvaa isommaksi. Olen ylpeä siitä, että lapseni on monella tapaa sokea niin sukupuolen kuin ulkoisten seikkojen suhteen, mutta tämä on itseasiassa riski. Jos etuoikeutettu ihminen ei tiedosta yhteiskunnassa valitsevia normeja päätyy hän usein huomaamattaan tukemaan näitä ja kun lapsi kasvaa niin tämä tuo myös tähän kasvattamiseen ja kasvun tukemiseen ihan uusia ulottuvuuksia.

Opintojeni kautta tutustuin Älä oleta – normit nurin -oppaaseen, joka tarkoitettu pääsääntöisesti yläkoululaisten ja toisen asteen opiskelijoiden kanssa työskentelevien kanssa, mutta toimii hyvänä herättelynä myös tähän alakoululaisen kasvattamiseen. Näin vanhempana tästä voi jo löytää tapoja miettiä sitä oman lapsen maailmaa. Yksi oppaan harjoituksista liittyy kuvakielen tulkitsemiseen ja tässä tulee vastaan ne yhteiskunnan rakenteet, joita varten tarvitaan kapinallisten tyttöjen iltasatuja ja muita vastaavia teemoja. Avaa sitten sanomalehden, television tai poimii kirjastosta käteen kirjan ja kaikista niistä löytyy kuvia, kirjoituksia ja uutisia ihmisistä, jotka näyttävät samalta kuin lapseni. Hän elää maassa jossa presidentti ja pääministeri sekä iso osa muista merkittävistä poliitikoista ovat hänen kanssaan saman värisiä ja samaa sukupuolta.  Ja koska näin on ei hän välttämättä aivan äkkiä tajua, että kaikki eivät elä tässä maailmassa. Tyttöspesifi iltasatukirja kuitenkin päätyi meidän hyllyymme, koska haluan että lapseni ei kasvaa pelkästään sen varassa, hän ja hänen kaltaisensa perivät maan.

Mediakasvatuksen näkökulmasta tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Edelleen vallitsee käsitys että toiminnallinen poikahahmo on samaistuttava sekä tytöille että pojille ja tämän haluan itse muuttaa. Eli se tarkoittaa sitten monenlaista tyttöerityistä viihdettä. Jos itse haluaa kokeilla jotain samaa niin kannattaa klikata vaikka Netflixistä pyörimään poc-erityisiä tuotantoja ja kokeilla miltä tuntuu katsoa viihdettä, jossa itsensä kaltaiset ovat vähemmistössä. Eli sen lisäksi että pyrimme valitsemaan lapselle populaarikulttuurista moninaisuutta tukevaa materiaalia kannattaa myös säännöllisesti haastaa itseään tällä rintamalla.

Pauliina nosti omassa kirjoituksessaan esiin herkkien poikien jäämisen paitsioon ja tämän itsekin allekirjoitan. Näen kuitenkin että herkät pojat ovat paitsiossa sen vuoksi, että heidän käytöksensä mielletään tyttömäiseksi ja tyttömäisyys tai naismaisuus ei edelleenkään ole se voittoisa tapa toimia. Tässä siis puhutaan taas niistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siitä miten kaikki perinteisesti naiselliseksi mielletty on edelleen vähempiarvoista. Tämä on myös teemoja, jotka eivät ole enää yksin meidän perheen valintojen varassa vaan joihin vaaditaan sitä suurempaa yhteiskunnallista muutosta.

Tärkeää on kuitenkin tajuta, että oikeudet tai arvostus eivät ole asioita, joita annostellaan määrämittaisessa sammiosta. Se että muiden oikeudet nostetaan samalle levelille kuin nykyisen etuoikeutetun ryhmän ei leikkaa kenenkään oikeuksia vaan takaa kaikilla mahdollisuuden osallisuuteen samassa määrin (tsekkaapa vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki). Kuitenkaan osallisuuskysymykset eivät ole pelkästään järjen kysymyksiä vaan näihin liittyy myös tunnetason teemoja. Tässä nousee esiin taas se mitä me vanhemmat voimme tehdä. Me voimme vahvistaa lapsemme tunnetta siitä että toisten oikeuksien kasvu ei ole häneltä pois. Kamalimpiin vanhemmuuden uhkakuviini kuuluukin että lapsestani kasvaisi netissä raiskausuhkauksia  naisoletetetuille pelaajille lähettelevä kusipää. Tai että se teini-ikä osuu vähän raskaana väärään saumaan ja kriittinen perukoulun ja toisen asteen nivelvaihe menee kasvukipuja potien.

Poikien syrjäytyminen on tällä hetkellä oman näkemykseni mukaan suurimpia poikaspesifejä yhteiskunnallisia haasteita, mutta en usko, että poikien asemaa parannetaan sillä, että lopetetaan tyttöjen aseman parantaminen. Haasteet poikien kanssa ovat todellisia, mutta tähän on löydettävä joku muu yhteiskunnallisesti kestävä keino ratkaista tilanteita. Syrjäytyneet ja näköalattomat ihmiset ovat herkkiä disinformaatiolle ja osattomuuden kokemus katkeroittaa. Tärkeää olisi nyt löytää ne keinot jolla tämä ratkaistaan ja se vaatii taas sitä yhteiskunnallista tahtotilaa.

 

 

Mitä mietin tällä viikolla

Viime viikolla kirjoitin päivän pohdintoja, mutta tuumailin, että tästähän voisi yrittää saada ihan pysyvän teeman. Kun aika usein sitä tulee jotain pohdittua.

Alkuviikosta lenkkeillessä intoilin mahtavaakin mahtavammasta Outo Laakso podcastista. En ole oikein aikaisemmin jaksanut keskittyä podcasteihin, mutta nyt löytyi sellainen, joka kolisi kympillä. Sofia ja Ville rakastavat kauhua ja käyvät läpi nyt tätä populaarikulttuurista ilmiötä. Kyse ei siis ole mistään pelottavasta vaan siitä mitä ilmiöitä teemaan liittyy. Ensimmäinen teema käsitteli Final Girliä eli kauhuleffojen niin tyypillistä viimeistä henkiin jäänyttä naishahmoa. Reilun tunnin aikana esiteltiin ikonisimpia hahmoja, mutta myös pohdittiin sitä ristiriitaa, että final girlit ovat populaarikulttuurissa usein harvinaisia toiminnallisia naissankareita, mutta silti ilmiö on usein kaikkea muuta kuin feministinen.

Tälle hyvänä jatkumona osui silmiin Hesarin Nytin kirjoitus siitä miten elokuvien naisten kokema väkivalta on käytännössä aina sadistista. Tyypillinen tapa syventää naisen henkilökuvaa on raiskaus vaikka loppujen lopuksi tässä ei kyse ole muusta kuin laiskasta käsikirjoittamisesta. Naishahmoon voi saada syvyyttä ja luonnetta ihan vain sillä, että päästäisi tämän vaikka leffassa ääneen. Lisäksi tarpeeton väkivalta normalisoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja myös muokkaa sitä kuvaa miten naisiin suhtaudutaan. Nuori nainen väkivallan kohteena herättää ilmeisesti katsojien sympatiat, mutta se on myös muuttunut väsyneeksi stereotypiaksi.

Miksi stereotypioita vastaan sitten kannattaa tapella? Siksi että normit harvoin tekevät kenestäkään onnellista ja varsinkin meidät naiset on normitettu todella ahtaalle. Kun olemme nuoria kelpaamme populaarikulttuurissa tapettavaksi kun muutumme vanhoiksi muutumme anoppivitsien hirviöiksi

En oikeastaan tiedä miksi seuraan edelleen Instassa Meidän perhettä, mutta kaipa tämä on sellainen lemppariärsytysjuttu kun en saa poistettua itseäni seuraajista. Nyt kuitenkin ollaan lähellä sitä. Käsi sydämelle, oma äitisuhteeni ei ole ollut aina sieltä yksinkertaisimmasta päästä, mutta silti keksin aika monta kamalampaakin ihmiskohtaloa itselleni kuin se, että kuulostan äidiltäni.

Työkaverini Jenni on viimeaikoina tullut tunnetuksi setäkuiskaamisesta ja aiheesta järjestetyssä työpajassa puhuimme siitä miten pojille niitä roolimalleja löytyy ja kukaan ei pidä naurettavana jos poika astuu isien jalanjälkiä. Siinä itseasiassa liehuu siniristiliput ja kyyneleet kihoaa setien silmiin kun näin toimitaan. Jostain syystä kuitenkin se kuukauden päästä sunnuntaina ylistämällä alistettu äiti siirretään tähän kuvaan niin äidistä tuleekin vitsi. Siitä tulee jotain sellaista jota voidaan pilkata meemeissä. Silti samaan aikaan Meidän perhe pitää kiinni siitä, että äitiys on naista kapea-alaistavaa jakamalla Poikein äidit-blogin hengessä perhe-elämästä yksisilmäisen ja paskamaisen kuvan antavaa kuvakieltä.

Että, eikö houkutakin heittää jo ehkäisy nurkkaan ja ryhtyä lisääntymistalkoisiin?

Ai ei vai? No ei kyllä minuakaan. Meillä onneksi tuo yksi kupeiden hedelmä on jo maailmassa eli säästymme suoranaiselta painostukselta, mutta tunsin kyllä vahvaa yhteenkuuluvuutta lukiessani eilen tätä Yle juttua yli 30-vuotiaista lapsettomista. Sopipa muuten tämäkin hyvin jatkoksi tähän samaan  julkisen keskustelun naisista maalaamaan kuvaan. Ensin me kelvataan populaarikulttuurin kalmoiksi (tosin vain jos olemme riittävän kauniita), sitten meitä voidaan syyllistää siitä ettemme muista lisääntyä ja lopuksi meistä tulee vain vanhoja vitsejä sanan kirjaimellisessa merkitysessä.

Mistä huomaa että vointi paranee

Päätöksestä jäädä sairauslomalle on nyt mennyt 1,5 kuukautta ja nyt alkaa näyttää siltä, että pahin on takana. Kävin eilen tapaamassa työpsykologia, jonka myötä sain myös ulkopuoliselta asiantuntijalta vahvistusta siihen, että kyllä tässä nyt ollaan selvästi voiton puolella.

Mikä sitten kertoi itselle, että pahin on takana päin?

IMG_4167

Siinä missä alkuvuodesta hymy piti pakottaa kuviin tulee se nyt itsestään. Ja sehän vasta hymyilyttääkin kun jaksoi tehdä kahden tunnin kävelylenkin ihanassa auringonpaisteessa.

Olen siis taas jaksanut liikkua ja itselleni se liike on parasta lääkettä. Tiedän, että kaikilla tämä ei toimi samalla tavalla, mutta minulle lenkkipolku on parasta hoitoa mitä voi olla. Mitä enemmän saan liikuttua sitä paremmin nukun ja sitä parempi yleisfiilis minulla.

Jaksan myös tehdä asioita sen asemasta, että vain makaisin sohvalla. Maanantaina löysin itseni pesemästä uunia ja pyyhkimästä pölyjä. Ihmiselle, joka vihaa siivoamista tämä on melkoinen suoritus. Ja tämäkin on tavallaan itseään ruokkiva kierre. Mitä enemmän saan asioita hoidettua sitä parempi fiilis itselle tulee. Tosin tässä on myös riskinsä. Se, että lähtee ahnehtimaan liikaa. Haluaisin tehdä esimerkiksi eteisessä pienen pintaremontin eli pistää aika lailla koko vaatesäilytyksen uusiksi ja maalata seinät, ovet ja karmit uusiksi (sekä asentaa ne lattialistat, jotka puuttuvat edelleen puolilta seiniltä), mutta tässä järki tuli väliin. Tämä asia voi odottaa vaikka kesälomaan.

Kolmas iso asia on se miten suhteudun töihin. Töihin on kiva mennä, työihmiset ovat mahtavia ja saan iloa töihin uppoutumisesta, mutta en ruoki stressiä enää jatkuvalla tsekkailulla. Itseasiassa työsähköposti on nyt kännykästä kokonaan poissa päältä ja niin saa ollakin työn ulkopuolella. Osittainen paluu työhön on nyt parin viikon perusteella tehnyt hyvää. Koska tässäkin on taas se totuus, että se työarki auttaa kuntoutumaan kun ei pääse laitostumaan kotisohvalle.

Ja sitten on se, että olen tajunnut, että minun ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Olen niin monta vuotta sammuttanut tulipaloja, tehnyt tolkuttomia työtunteja, opiskellut siinä ohessa ja hoitanut luottamustoimia. Ja olen myös turboahtanut vapaa-aikani ja kokenut, että kyllähän minun pitää tehdä ja ehtiä. Nyt olen tajunnut että ei pidä eikä tarvitse. Vedin henkselit opinnäytetyön kirjoittamisen päälle. Sen ehdin saada valmiiksi syksylläkin ja päätin, että kesäksi suunniteltu ihana ja odotettu, mutta pirun työläs ulkomaanmatka saa odottaa ja tehdään jotain paljon pienimuotoisempaa. Maataan vaikka mökillä riippumatossa (tai jos sataa niin vintillä villasukat jalassa) lukemassa kirjaa, tehdään pyöräretkiä (siinä ei sadekaan haittaa) ja nautitaan myös tästä kesäisestä Helsingistä, joka on tämän reilun vuosikymmenen pääkaupunkiseudulla asumisen jälkeen minulle aika vieras.

Edetään siis hitaasti ja nautitaan siitä mitä tehdään. Mietitään kaiken kohdalla, että lisääkö tämä minun hyvinvointiani.

Mitä mietin tänään

Tänään olin sitten taas sairauslomalainen eli päivän ohjelmakin oli sitten taas ihan jotain muuta kuin mitä alkuviikosta ja tässä on ollut aikaa miettiä asioita. Tällä kertaa lähinnä äitiys, ehkäisy ja viherkasvi -näkökulmasta.

Aamulla revimme ystäväni kanssa huonoa huumoria perhe-elämää pitkittävistä karhuista. Että ei riitä että ihmiskunta on ajanut meidät naiset ahtaalle tämän perhe-elämäkuvion kanssa vaan niiden on pitänyt ulottaa tämä vielä karhuihinkin asti. Vakavammin sanottuna, en kyllä yhtään ymmärä miksi karhuja ylipäätään tarvitsee metsästää.

IMG_3957

Sitten olen miettinyt tämän kaktuksen hengenelämää. Olen aika monta kaktusta omistanut, mutta vielä en ole tämänkaltaista kohdannut. Työkaveri luonnehti kuvan nähtyään tätä montusta nousevaksi punk-norsuksi. Että miksi olla Pinteresthenkinen ikkunalautakoriste kun voit olla kohti kirkkautta ponnistava punkkarielefantti?

Iltapäiväohjelmana oli sitten vähemmän miellyttävästi kierukan vaihto ja tämä vasta pohdintoja aiheuttikin. Ensinnäkin, miksi ihmeessä niin pieni esine pitää pakata minisuksen kokoiseen pahvipakettiin, jota ei saa mitenkään normaalisti kannettua kassissa ilman ettei tule mainostaneeksi sitä kaikille vastaantulijoille? Toiseksi, miksi vastaantulijoita nyt ylipäätään kiinnostaisi se mitä jonkun random täti-ihmisen käsiveskasta pilkottaaa? Ja kolmanneksi, vaikka kiinnostaisikin niin entä sitten? Miksi ehkäisytarpeen paljastuminen olisi jotenkin kiusallista. Päätellen siitä, että tuo yksi lapsi ollaan omin avuin alulle saatu ja lapsiluku on jäänyt yhteen niin varmaan suurin osa on osannut laskea yhteen 1+1. Vaikka epäilen että eipä ihmisiä kyllä niin kiinnosta.

Kierukan asennukkseen liittyenkin heräsi pohdittavaa. Lääkäri kuvaili kipua ”kuukautismaisiksi”. Itse ehkä olisin sanonut enemmän tunnetilaa synnytysmäiseksi. Ystäväni, jolle asiasta purnasin tosin epäili että kaikkia naistentautien operaatioita kuvaillaan samoilla sanoilla. Tutkimuksethan puhuu, että naisten kipukokemuksia usein vähätellään, mutta tässä ei nyt siitäkään ole kyse. Edellisen kierukan jälkeen kun tyytyväisenä pyöräilin takaisin töihin. Nyt hoipuin polvet vetelänä bussiin ja nieleskelin oksennusta kotiin asti. Sikiöasennossa sohvalla maatessa oli hyvä katsoa Areenasta Victorian toisen kauden avausta ja muistuttaa itselle että miksi tästäkin kipukokemuksesta kannatti maksaa melkein 300 euroa. Että ennemmin tämä kuin yhdeksän lasta.

Paluu työelämään

Neljän viikon sairausloman jälkeen tuli eilen se päivä jolloin palasin töihin. Tai no kävin jo viime viikolla yhtenä päivänä istumassa palaverissa ja pakkaamassa työhuoneeni kamat. Eilen sitten yritin muistaa mennä täysin toiseen kerrokseen töihin ja käytin työpäivästäni ison osan purkaen muuttolaatikoita ja kytkien tietotekniikkaa paikoilleen.

IMG_3951

Kaikkien kypsien 36-vuotiaiden tavoin laitoin hyllylle istumaan itse itselleni ostamani Supergirl-nuken, ystältäni saaman yksisarvislumisadepallon sekä lapsen piirtämän lohikäärmeen. Ei tässä vielä mitään oman elämän Terästyttöjä olla, mutta voidaan ainakin leikkiä että olen sinne matkalla.

Tuskastuttavan hitaalla matkalla, mutta ehkä tässä pitää hyväksyä sekin, että jos jaksamisvelkaa on kerrytetty vuosia niin ei tästä suosta ihan hetkessä itseä nosteta. Paluu arkeen nimittäin on tosi hidasta. Alkuun teen kahta päivää viikossa ja vappuna tähtään siihen, että tekisin töitä kolme päivää viikossa. Tämän mahdollistaa työterveyden suosituksesta aloitettu osasairausloma ja työnantaja, joka lähti kohtalaisen ennakkoluulottomasti muokkaamaan työtäni siten, että osa-aikainen työ nyt kerrankin on aidosti mahdollista. Tänään istuin ensin alas esimiehen kanssa määriteltiin minulle nyt keväälle työtehtäviä ja loppupäivän säädin kalenteriani kuntoon. Nyt siellä lukee kiltisti miten aikani jaan työn ja toipumisen välillä ja olen myös kirjannut näkyviin omien projektieni ajankäyttöä.

Käytännössä siis osasairausloma tarkoittaa töiden tekoa 40-60% normaalista viikkotyöajasta ja nyt alkuun teen vain 40 %:sta työaikaa. Itse totesin itseni tuntien, että on turvallisempaa tehdä kokonaisia työpäiviä harvemmalla tahdilla sen asemasta, että olisin lähtenyt tekemään useampia työpäiviä lyhyemmillä tunneilla. Jälkimmäinen on usein suositeltua siitä syystä, että aina kahdeksan tunnin työpäivä ei vain ole jaksamisen rajoissa. Itse kuitenkin epäilen että en osaisi lyhyitä päiviä vaan unohtuisin tekemään töitä sen asemasta että lähtisin kahdelta jo kotiinpäin. Epäilen myös että tämä minun käytäntöni auttaa siinä että saan helpommin eroteltua työn ja vapaa-ajan välisen eron sen asemasta että vähän joka päivä kävisin työasioita pohtimassa. Asiantuntija kun ei kuitenkaan aina saa aivojaan narikkaan kotiinlähdön aikaan.

Odotukset ovat siis korkealla ja toivon että tästä se hidas paraneminen lähtee liikkeelle. Itselläni on jotenkin nyt äärettömän hyvä fiilis. Tähän varmasti auttaa se, että aikaisempi näkoalattomuus on lähtenyt nyt korvautumaan selkeillä suunnitelmilla ja moni aikaisempi kuormitustekijä on tunnistettu ja niistä yritetään nyt päästä mahdollisimman monella tapaa eroon. Ei asiat varmasti maagisesti yhdessä yössä tai edes yhdessä kuukaudessa muutu, mutta toivottavasti tämä nyt on se oikea suunta.

Palmian paremmat antimet vs kotikeittiö

Meillä oli monipuolisesti syövä taapero siihen asti että tyyppi aloitti päiväkodin. Päästyään Palmian laitosruokien makuun se tyyppi sitten vaihtuikin johonkin ja nyt ties miten monta vuotta olemme kuunneelleet sitä, että ruoka on aina parempaa päiväkodilla tai koulussa.

Vaikka kuinka olemme tehneet samoja ruokia niin ne eivät vaan maistu samalta. Mies epäilee, että ongelmana on se, että ruoka nimenomaan meidän kokkaamana maistuu siinä missä koulussa se ei ehkä niinkään. Suurelle skeptisyydellä lähdinkin eilen tekemään papulasagnea, jota lapsi oli kehunut Palmian tarjoilemana. Itseasiassa olin jo niin vakuuttunut tappiosta että tungin kastikkeeseen papujen lisäksi pussillisen suppilovahveroita varmana siitä, että lapsi ei kuitenkaan syö.

IMG_3823

Eilen kuitenkin tapahtui joku hämmentävä käänne. Lapsi maistoi lasagnea pitäen lautaselleen asetetettua annosta erittäin suspektina, mutta joutui lopulta myöntämään että tuohan oikeastaan oli yhtä hyvää mitä koulussa. Sinne se katosi kaikkine papuineen ja sienineen.

Että tätä voittoa voikin nyt helliä mielessään kun seuraavat puolivuotta taas katsoo sitä miten tyyppi kääntelee haarukalla ruokiaan ympäri lautasta ja syö vain lisäkkeenä tarjotut kurkut ja porkkanat hyvällä ruokahalulla. Tai kun saa kuunnella lukuisia erilaisia versioita lauseesta ”tämä ei nyt oikein ole minun makuuni”. Tai sitten voisiko nyt taas olla edessä se hetki jolloin lapsi taas alkaa avartaa ruokalistaansa. Josko evoluution edellytämä ”onko tuo myrkkysieni”-vaihe vihdoinkin takana.

Sinäänsä kyllä ymmärrän lasta. Olen ollut kiusallisen nirso lapsi pienenä, koska se miltä ruoka tuntui suusta vain teki monesta ruoasta täysin mahdottoman syödä. Ihan monipuolinen ruokailija minustakin on vuosien saatossa tullut, joten elätellään että tämä myös toimisi lapsella.