Se ei niin hallittu hysteria

Viikko ja kaksi päivää sitten tein illalla kotisohvalla päätöksen, joka varmaan olisi pitänyt tehdä aikaisemmin. Varasin maanantaille ajan työterveydestä ja torstaina puhuin asiasta avoimesti tiimiparilleni sekä muutamille muille työkavereilla. Perjantain suunnittelupäivässä sanoin sen sitten lopulta ääneen myös yksikön johtajalle ja uudelle aloittavalle esimiehelle.

Olen väsynyt ja tarvitsen lepoa.

Tai no väsynyt ei ehkä oikein ole oikea sana kuvaamaan tätä mitä olen. Olen yhtä aikaa rätti poikki ja kaikki aistit äärimmilleen viriteltynä. Työkaveri kuvaili minua ylivireäksi ja se nyt ehkä parhaiten kuvaa tilaani. Ilmeisesti myös olin ollut jo niin kamalaa katsottavaa, että iso osa työkavereista lämpimästi kannusti olemaan tulematta töihin vähään aikaan.

IMG_3431

Tosin ei tässä nyt tarvitse olla mikään ruudinkeksijä huomatakseen että tässä on nyt rouva joskus parempiakin päiviä nähnyt. Hymy ei enää ollut noussut silmiin asti aikoihin ja huumori muuttui ilkeäksi. Sitten kun siihen yhdistettiin aamuyöunettomuus ja liian vähäinen palautumisaika niin lopputulos oli nyt aika helposti nähtävissä. Viimeinen pysäytys itselleni oli se kun tiistaina vaihdoin salasanaa ja puoli tuntia myöhemmin olin unohtanut koko salasanan. Tajusin muuttuneeni dementoituneeksi mummoksi. Siksi jolta puuttui kaikki sosiaalisten normien ymmärryksen taju ja jonka pää vuosi kuin seula. Aloin myös huomata, että minulta oli kaikki kärsivällisyys asiakkaita kohtaan käytetty loppuun ja totesin, että nyt pitää ottaa neuvo lentokoneiden turvallisuusohjeista. Pelasta ensin itsesi jotta voit pelastaa muut.

Maanantaina sitten menin sinne lääkäriin. Taustalla minulla oli aikaisemmat käynnit jo työpsykologilla ja siellä vakavan työuupumuksen rajalle nousseet pisteet. Lääkäri pisti tekemään masennusseulan ja onneksi me työuupuneet ollaan yleensä helposti masennuksen määreet täyttäviä niin sain nyt sitten senkin diagnoosin. Tosin tässä nyt suoraan sanoen aikamoisesti vituttaa, että nyt minulla sitten on masennusdiagnoosi vaikka en tunne itseäni masentuneeksi. Olen vain polttanut itseni loppuun, mutta sitähän meillä ei tunnusteta syyksi palkalliseen sairalomaan niin ollaan nyt sitten masentuneita ja ahdistuneita. Kaksi viikkoa näin alkuun tuli sairaslomaa ja käskyksi tehdä hitaita kävelylenkkejä ja syödä tervellisesti sekä yrittää nukkua.

Nukkunut olen mutta kahden muun kanssa on sitten ollut vähän heikompaa. Tiistaina alkoi nimittäin helvetillinen kurkkukipu ja kun eilen sitten vääntäydyin lääkäriin tuli diagnoosiksi angiina. Eli minä tunnollinen työntekijä nyt sitten sairastan kaikki sairaslomat yhdellä iskulla. Mitähän tässä nyt vielä voisi keksiä tähän päälle. Uni rytmi minulla on ihan perseellään kun kipeä nielu on herätellyt öisin ja toisaalta olen torkkunut päivisin. Lähinnä palauttavaa toimintaa olen ollut lukiessani Tuija Lehtisen vanhoja romaaneja Storytelistä. Nyt ehkä pikku hiljaa alkaa taas elämä voittaa, joka on hyvä asia, koska kaikki tuo määrä romanttisia tarinoita ei vain tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Varsinkin kun nuo Lehtisen kirjat ovat sellaisia että jo aika alkumetreiltä yleensä tietää kenen kanssa kolmiodraamojen pyörityksessä pyöritetty päähenkilö joutuu päätyy yhteen (yritän sensuroida tuota sisälläni asuvaa antiromantikkoa).

Mitä tämän jälkeen? Enpä tiedä. Ensi viikolla menen juttelemaan uusiksi sekä psykologin että lääkärin kanssa. En edes uskalla arvata mitään. Yritän nyt ensin hoitaa tämän perkeleen angiinan pois päiväjärjestyksestä ja sitten alkaa pistää elämääni takaisin pakettiin. Tosin olen myös antanut itseni ymmärtää, että yksi ongelma miksi tässä nyt ollaan on tämä minun haluni suorittaa asioita, että toisaalta tämä angiina nyt kyllä tuli niin oikeaan aikaan. Joskus näemmä pitää se pakko pysähtyä tulla monella tavalla ennen kuin jääräpää uskoo.