Tänään oli hyvin samanlainen kuulaan kaunis syyspäivä mitä 20 vuotta sitten. Tänä aamuna kävelin ensin lapsen kanssa esikoululle ja siitä kehätien varteen odottamaan kimppakyytiä opiskelupaikkakunnalle. 20 vuotta sitten vastasin puheluun joka muutti koko elämäni ja matkustin kaupungin poikki tapaamaan isäni viimeisen kerran. Näiden päivien väliin tuntuu mahtuvan kokoinen elämä. Ja jos nyt miettii, että olen tällä hetkellä 35 niin ei nyt varmaan ole mikään ihmekään, jos tuntuu että isältä jäi väliin suurin osa elämäni merkityksellisistä hetkistä. Me saimme 15 vuotta, mutta tämäkin tosin taitaa olla laji jossa laatu korvaa määrän.

Kuvassa sarjakuvaa lukee mies, joka opetti minulle, että pojat todellakin lukevat, miehet eivät todellakaan toimi lapsenvahtina vaan vanhempana ja että pyttipannun sekaan voi hyvin nakata valkoisia papuja sekä kuivunutta leipää.

Isä kulkee myös mukanani sinä pienenä äänenä joka kannustaa kyseenalaistamaan jos joku väittää, ettei nainen pysty johonkin. En tiedä oliko isäni feministi vai oliko hän vain vakuuttunut tyttärensä erinomaisuudesta, mutta ainakin hän valoi perustan siihen, että minä olen feministi.

Isä myös opetti, että polkupyörä on pätevä kulkupeli kaikilla alle 100 kilometrin matkoilla ja tarvittaessa niilläkin. Kun pysähdyn päiväkodin eteisessä kuuntelemaan lapsen päiväkotikaverin aamuiset suuret uutiset ja huolet, teen sen koska isänikin teki niin minun ollessani pieni. 

Ja joka kerta kun katson X-Filesia muistan miten isäni yhden jakson jälkeen pohti miten ylipuhuisimme äitini siihen, että alamme viemärissä väijyvien olentojen varalta peseytymään pesuvadissa keskellä eteistä. Ja kun tässä sivusilmällä vilkuilen Teen Wolfia tiedän, että isä olisi tykännyt tästä teineille suunnatusta kauhusarjasta valtavasti, mutta vaatinut tämän jälkeen täydenkuun aikaan jonkun lapsenlapsistaan mörönsyötiksi sienireissuille. Niin eikä saa unohtaa sitä, että isä myös opetti että jos aikoo löytää sieniä kannattaa unohtaa kaiken mitä tietää hyvästä rytmistä.

Vuosien mittaan on tuntunut etten enää muista isää, mutta tarkemmin ajateltuna isä elää meissä kaikissa jäljelle jääneissä. Äiti näkee isän kun minä potkaisen kengät jalasta huolimattomasti samaan asentoon, veljeni näki isän kun poikani pettyneenä pyöristi hartiansa ja kun kummityttöni keskittyessään kipristää varpaitaan, muistan isäni sanonen että meidän sukumme laskeutui puusta muutaman sukupolven muita myöhemmin.

Ei meidän 15 vuottamme pelkkää auvoa ollut. Isällä oli omat ongelmansa ja näin aikuisena voin todeta, että isän olisi ehkä pitänyt vähän useammin viljellä ei-sanaa pikku prinsessalleen. Viimeisiä vuosiamme väritti myös teini-ikäisen riidat ja sanotaanko nyt näin, että jos olen perinyt isäni mustan huumorintajun olen myös perinyt isäni tavan heiluttaa sanan säilää. Viimeisen vuoden aikana otimme yhteen politiikasta ja voin vain kuvitella miten pahasti olisimme ottaneet yhteen jos isä olisi elänyt pidempään. Ehkä ikävimpänä perintönä isä jätti jälkeensä pelon. Pelon siitä, että joku kaunis päivä minuun sattuu yhtä paljon kuin 20 vuotta sitten. 

Pelon siitä, että spagetin paakkuuntuessa siivilässä kotiin ei tulekaan perheenjäsen vaan viesti poliisilta. Pelko syö minua ja kiristää myös minun ja miehen välejä kun soitan hysteerisenä perään jos toinen on viisi minuuttia myöhässä. Pelko pistää avaamaan myös Find my iPhone -toiminnon. Tänäänkin sen avasin ja katsoin miten miehen ja pojan kännykät paikantuivat liittymään, johon isän matka päättyi. Sitten näin miten kaksi pistettä jatkoi matkaansa ohi liittymän aina sinne parkkipaikalle, jonne isä ei koskaan palannut vaikkka se pirun spagetti odotti siivilässä. Ehkä tämä oli universumin tapa kertoa, että 20 vuoden jälkeen voisin lopettaa pelkäämästä. Jos jotain käy niin ei se ainakaan etukäteen murehtimalla helpotu.