Olin vähän raivostuttavan pikkuvanha lapsi ja tapasin lukea kirjoja, joiden ymmärtämiseen olin auttamattomasti liian nuori, mutta joita luin silti. Jotkut näistä kirjoista kuitenkin olivat sellaisia, että ne menivät ihonalle ja yksi näistä oli Margaret Atwoonin Ryövärimorsian. Oli ehkä hyvä, että tutustuin Atwoodiin ensin muun kuin spefin kautta, koska pelkään Orjattaresin jälkeen olisi ollut vaikea tarinaan tarttua, mutta toisin päin yhdistelmä toimi. Ryövärimorsiamen pariin en ole uskaltautunut uusiksi yli 20 vuoteen, mutta spefiklassikot Orjattaresi sekä Oryx ja Crake ovat kumpikin pitäneet pintansa.

Viime kesänä mökkikirjastossa sain käsiini rakastamani Oryx ja Craken itsenäisen jatko-osan, mutta koska viime kesä oli lukemisen kannalta takkuista aikaa jäi kirja lukematta. Nyt otin Herran tarhureille kuitenkin revanssin. Joku nokkelampi saattaisi ihmetellä, että miten ihmeessä ihminen joka pitää kirjalijan kirjoista voi viisi vuotta nukkua jonkun teoksen ohi, mutta haluaisin puolustautua sillä, että vuonna 2010 en ollut ihan parhaimmillani. Raskauden hapertamalla ajattelukyvyllä en saanut luettua kuin Twilight-sarjan ja lapsen synnyttyä epäilin seiraavat pari vuotta, että istukan asemasta lapsen vanavedessä ulos tulikin aivoni. Että ehkä ihan hyvä etten silloin edes haaveillut kirjasta.

Nyt kirja ja minä olimme selvästi oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tarinan maailma tuntui tultua ja rakastan Atwoodin tapaa kuljettaa tekstiä. Atwood on selvästi minulle elinikäinen ystävä. Sellainen, jonka kanssa ollaan viimeeksi käyty kaljalla seitsemän vuotta sitten, mutta nyt kahvikupin ääressä voidaan jatkaa siitä mihin viimeeksi on jääty. Ja nyt on helppo tehdä lupaus, että nähdään tämän ystävän kanssa useammin kun tsundokujonossa olisi miltein tungokseen asti kirjoja luettavaksi myös Atwoodilta. Voisinpa melkein etsiä käsiini Ryövärimorsiamenkin ja katsoa, että miten meillä nykyään synkkaa.