Perjantaina lasta esikoulusta hakiessani ihmettelin kevyen tuntuista reppua kumisaapasjalkaiselle lapselle ja kyselin olivatko talvikengät jääneet eskarin eteiseen. Lapsi pudisteli päätään ja sinnikkäästi väitti, että kengät eivät alunperinkään ollut hyllyssä. Itse taas pistin pääni pantiksi, että kengät eivät myöskään ole kotona, koska aamulla olimme pojan kanssa lähtöä tehdessämme todenneet, että torstainakin päiväkodista on kotiutunut vain kumisaappaat. Kävimme vielä kotona eteisen perusteellisesti läpi ja totesimme ettei kenkiä kotoa löydy.

Kuvan kumppareilla ei ole mitään asian kanssa tekemistä, kunhan nyt halusin jonkun kuvan ja tämä tuli ekana iCloudista vastaan

No ei niitä asiaan liittyviä kenkiä löytynyt myöskään maanantaiaamun esikoulusta. Tämän olimme miehen kanssa jo arvanneet perjantaina. Lapsi on todella tarkka omaisuudestaan ja jos lapsi sanoo ettei kengät ole hyllyssä niin ne kengät eivät myöskään hyllyssä ole. Tällä hetkellä tiedämme, että varma havainto kengistä on keskiviikkoaamulta. Keskiviikkoiltana lapsi nimittäin lompsi kumpparit jalassa myös muskarikeikan enkä muista oliko kengät repussa torstaiaamuna vai eivät. Joka tapauksessa kengät ovat nyt olleet liesussa vähintään viikonlopun, todennäköisesti vielä vähän pidempään.

Kenkien katoaminen on ärsyttävää ja se myös pisti havainnoimaan omaa käytöstäni. Olen ollut koko tämän maanantain jotenkin ihan tiloissa yksien rumien sini-mustien gore-tex -kenkien vuoksi. Lähetin eskarin opettajalle sähköpostilla jo linkissä kuvan kadonneista kengistä, julkaisin päiväkodin vanhempien FB-ryhmässä kuvan kadonneista kengistä ja vuodatin karua kohtaloani työkavereille, opiskelukavereille ja parille kaveri-chatille. Olen kuin jumittunut levy, joka ei vain pääse eteenpäin. Ja siksi  minä tännekin kirjoitan. Tunnen suurta ja ahdistavaa turhautumista näiden kadonneiden kenkien vuoksi, koska tämä on asia jolle minä en varsinaisesti voi mitään.

Tai no voin. Voin kaivaa paksuimmat villasekotesukat lapselle huomenna jalkaan ja toivoa, että se tarkenee välikausikengillä tai kumisaappailla. Ja sitten voin tehdä sitä mitä minun eniten tekisi mieli tehdä, arvostella sen toisen perheen toimintaa, joiden matkaan ne meidän kengät ovat lähteneet. En nimittäin usko, että kukaan kenkiä on tietoisesti on varastanut. Haltin esteettisesti epämiellyttävät tarroista jo vähän nukkaantuneet kengät tuskin ovat mitkään varkaustilastojen kärkisijoilla oleva tuote päiväkodin eteisessä. Uskoisin, että kengät ovat sekottuneet johonkin kymmenistä eteisessä olevista muista sini-mustista lastenkengistä. Sitä minä en ymmärrä, että miksi hitossa kengät ottanut perhe ei ole jo tehnyt jotain. Kengissä pitäisi olla lapsen nimi. Lapsella on myös niin iso jalka, että haluaisin uskoa ettei samaa eteistä käyttävien alle nelivuotiaiden ryhmän lapsien vanhemmat ole kenkiä vahingossa ottanut matkaan. Eli kengät on todennäköisesti lapsen eskarikaverin kotona ja palutuvat päiväkodille jossain vaiheessa. Sinäänsä ei pitäisi olla yllättynyt asiasta. Onhan meillä aikaisempina vuosina ollut kerran kaksi viikkoa yhdet mustat ulkohousut päiväkotikaverin perheen kotona ”koska he eivät vain muistaneet ottaa niitä mukaan” ja kestovaippa-aikana ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun juoksin pitkin jäisiä katuja yhden perheen isän perässä, koska se systemaattisesti otti lapsensa hoitolaukun asemasta meidän lapsen likaisten vaippojen pussin (tosin mietin, että eiköhän se olisi oppinut kerrasta tai kahdesta jos olisi ne likaiset vaipat kotiin roudannut).

Aikaisemmissa tapauksissa ihmiset ovat puolustelleet toimintaa sillä, että perheen isä ei kuulemma tiedä mitä lapsella on päällä tai mukana. Ja että ei lapset myöskään itse tiedä mitkä ovat heidän asioitaan. Tässä kohtaa tekisi mieli kysyä, että onkohan nuo minun kanssani samassa ruokakunnassa hengaavat miehet jotenkin poikkeuksellisen tarkkoja, koska minun mieheni kyllä erottaa mitkä ovat meidän lapsemme omaisuutta ja myös meillä asuva kuusivuotias tunnistaa omat tavaransa (ja usein myös kavereidensa ja kiikuttaa niitä eteisessä oikeisiin lokeroihin)? Jotenkin en nyt vain usko, että meillä oltaisiin tarkkoja (tervetuloa katsomaan meidän räjähdyksen jäljiltä olevaa eteistä), mutta meillä minun työni vuoksi myös mies on joutunut ottamaa vastuuta lapsen oikeasta pukemisesta ja sen varusteista. Kun tälläkin viikolla minä olen poissa pelistä keskiviikkoaamusta lauantai-iltaan niin sitä varmaankin ennemmin muistaa tsekkailla niitä kamoja kuin puoli viikkoa vaikeuttaa työtään sillä, että kamat ovat aina väärässä osoitteessa. Toisaalta siksi, että minä olen sen loppuviikon poissa niin tämä on asia jota emme nyt kaipaisi tähän arkeemme. Että toivottavasti ne kengät pian löytävät takaisin meille.