Meillä asuu pieni ihminen, jolla on hyvin vahva käsitys siitä mitä päälle puetaan milloinkin. Jos eskarissa lähdetään käymään keskustassa retkellä ei päälle tosiaankaan laiteta haalaria, koska se ei ole kaupunkivaate. Ja tosiaankin sillä on väliä minkä näköiset ulkohousut takin kanssa laitetaan. Yleensä ihmiset näistä kuullessaan hämmästyvät siitä, että miten poika voi olla niin tarkka. Ilmeisesti yleinen kiinnostus vaatteisiin ja siihen miltä asiat näyttävät kuuluvat vahvasti vain naisten maailmaan.

Itselleni se miltä asiat näyttävät ovat todella tärkeitä ja en tiedä onko lapsen tarkkuus minulta opittua vai myötäsyntyistä, mutta tietyissä asioissa meillä eletään hyvin vahvasti juhlien ihanaa turhamaisuutta. Toisinaan kuitenkin on aamuja, jolloin toivoisin, että lapsi ei asiasta niin välittäisi ja pystyn ymmärtämään miten 30 vuotta aikaisemmin kotini eteisessä vanhemmat hengittivät raskaita hengenvetoja yhteenpurtujen hampaiden välistä kun aamukiiressä tytär vaati kampaustaan uusiksi väärässä järjestyksessä olevien hiuslenkkien vuoksi. Jaoin ajatukseni myös viime viikolla sosiaalisessa mediassa ja hämmästyin kuin ensimmäinen kommentoija kommentoi että tämä on näitä nykyajan rikkaiden kotkotuksia ja että hänen lapsuudessaan piti olla kiitollinen kun oli edes puhdasta ja ehjää päälle. Tietyllä tavalla ymmärrän että kyllähän nämä ovat ensimmäisen maailman ongelmia, mutta halu kauniiseen ja omaa silmää miellyttävään ei ole mitenkään rahasta kiinni. Itseasiassa sanoisin päin vastoin.

Raha kun ei takaa minkäännäköistä idearikkautta oman tyylinsä suhteen. Ja oli rahaa tai ei niin aina on löytynyt niitä ihmisiä, joille vain on hieman tärkeämpää että onko tukka kiinnitetty millä tavalla tai huivi oikein solmittuna. Raha tekee asioista helpompaa ja takaa suurennan valikoiman, mutta hyvällä hahmotuskyvyllä pääsee pitkälle. Tulen perheestä, jossa on pitkät perinteet käsitöissä ja niin kauan kuin muistan ole täsmätilannut itselleni neuleita äidiltäni  palvelemaan senhetkistä tarvetta. Olen ottanut puikot ja koukun käteen ja tehnyt itselleni niitä asusteita joita haluan ja olen kietonut kaulaani isoäitin kangaspuilla kutoman villahuivin. Ja rehellisesti sanottua itse en ole käsitöissä kuin korkeintaan keskinkertainen kun vertaan itseäni esimerkiksi ystävääni joka muuttaa kerän lankaa tai pari metriä kangasta tuossa tovissa mitä mielenkiintoisemmiksi luomuksiksi.

Jostain syystä kuitenkin tuota lahjakkuutta tai luontaista kiinnostusta ei tunnuta arvostavan. Muoti nykyisen kertakäyttökulttuurin aikana ei ole ongelmaton harrastus, mutta se että on tarkka tyylistään ei tarkoita kerskakulutusta. Itseasiassa yleensä täysin toisinpäin. Mitä varmempi on omasta valinnastaan niin sitä pienemmällä valikoimalla pärjätään.  Toisaalta toisinaan tekee hyvää myös tuulettaa omia käsityksiään siitä mitä päälleen on pukemassa. Perjantaina äidin tyyliä pääsi tuulettamaan tyylistään tarkka lapsi.

Ja joskus on hyvä myös itse pitää mielessä että jos tarjolla on kaksi kiinnostavaa villasukkaa niin mikään ei estä tekemästä niistä paria.