Kymmenen vuotta naamakirjakuvia

Rimpuileva mamma, Valeäiti ja viimeisenä vielä Periaatteen nainen latasivat kymmenvuotiskatsauksensa Facebookin profiilikuvista. Itsekin piti lähteä kävelemään kuvamuistojen polkuja. Loppujen lopuksi profiilikuvia olisi löytynyt varmaankin kolme kertaa enemmän, mutta tästä nyt sellainen kuva per vuosi linja.

2007


FB rantautui elämääni samaan syssyyn kuin kaikki muutekin isot elämänmuutokset kymmenen vuotta sitten, joten luontevasti profiilikuvaksi valikoitui hyvin äkkiä omissa häissä otettu kuva. Varmaan paras kuva, jota minusta on ikinä otettu. Sääli, että kymmenen vuotta ja kymmenen kiloa sitten otettua hääkuvaa ei voi käyttä esimerkiksi ansioluettelossa.

2008


Aikana, jolloin selfieitä ei vielä räpsitty kännykällä oli MacBookin PhotoBooth. Tämä on tällainen 27-vuotias kanavoi sisäistä runotyttöään kuva. Itseasiassa olin valinnut tämän vuoden kuvaksi jotain ihan muuta kunnes tajusin, että se ei ollutkaan 2008 vaan 2009 vuodelta. 2008 vuodesta ei oikein jäänyt näemmä mitään muisteltavaa. Mies vaihtoi töitä ja poltti kesälomansa. Minä tein ylitöitä reilusti yli 200 tuntia vuodessa ja vietin kuuden viikon kesäloman lenkkeillen joka päivä yhdeksän kilometriä ja hoitaen jalkansa teloneen ystäväni ruokakauppaostoksia.

2009


No niin, tämän kuvan yritin sijoittaa jo vuoteen 2008, mutta tajusin tosiaan, että kesälomakuvat yleensä otetaan tosiaan lomalla ja tajusin, että ollaankin vuodessa 2009. Kuva on Irlannista ja näyttää nykyiseen harmaa-mustaan tyyliini todella kirjavalta. Tosin tuo tukka oli kiva, minulla oli tuohon aikaan ihan huippu kampaaja, joka teki ihmeitä tuolle tukalle.

2010


Helatorstaina tulin ulos kaapista somessa raskauden suhteen. Olin jäämässä äitiyslomalle vajaan kuukauden päästä tuosta ja tajusin, että asiasta pitää ehkä vuotaa jotain verkostoihinkin, jotta jengi tajuaa että se minun kesäkuussa alkava ja elokuussa loppuva lomani pitää välissään perinteisen kuuden viikon asemasta itseasiassa vuoden ja kuusi viikkoa.

2011


No niin kevät, nyt ottamaan mallia tästä vuodesta jolloin kesäkuussa jo uitettiin vauvoja ja taaperoita meressä. Kuva on muuten tämän haasteen hengessä otettu rantareissulla Periaatteen naisen kotikulmilla, jonne olimme sopineet lattemammanettijengin megatreffit. Tätä kuvaa kun katsoo niin miettii, että miksi ihmeessä emme enää kuvaa järkkärillä. IPhone kuvaa kivasti, mutta onhan nämä nyt ihan toista jälkeä.

2012


Äitienpäivä ja Roihuvuoren kirsikankukat. Tässä oli muuten hiusten väri vakiintunut jo omaksi kun edellinen kampaajani joutui lopettaman allergian vuoksi kampaajantyöt kasviväreistä huolimatta, joten totesin, että ollaan sitten ilman.

2013


Miehen nappaama salakuva päiväkodin juhlista. Löystyneet silmälasit valuivat tuossa kohtaa aina nenällä ja minusta ei taida olla koko vuodelta kuvaa jossa silmäni näkyisivät kunnolla.

2014


Lapsi innostui päiväkodissa valomaalaamiseta, joten me vanhemmat ottauduttiin opettelemaan tekniikkaa. Näistä tuli kyllä hienoja ja lapsi itseasiassa juuri tänään ehdotti, että kuvattaisiinko taas joku kerta. Elokuun pimeissä, mutta yleensä vielä lämpimissä öissä tätä voisi mennä tekemään ulos.

2015


Leijat melkein Helsingin yllä. Kuva otettu Kaivarissa ja on viime vuosilta yksiä harvoja toiminnallisia ja vartalon kokonaan näyttäviä kuvia. Olen tässä kuluneet vuodet keskittynyt muuten otollisesta kulmasta otettuihin selfieihin. Kuva koki myös combackin kuluneena talvena yhdistettynä Gilmore Girls -tarraan.


Ja tässä sitä selfietä on. Tästä kuvasta tajusin muuten, että tuo yksi hammas on kaikkea muuta kuin rivissä ja että picniceväistä on tarttunut myös jotain sinnikkäästi hampaankoloon. Mitään muuta siellä hampaankolossa ei sitten ollutkaan. Kuva on otettu Pridekulkueen jälkeen puistossa. Aurinko paistoi niin kuumasti, että sateenvarjo tuli tarpeen päivänvarjona ja ympärilläni oli rakkaimpia ystäviäni.

2017


Ehtaa Instagramlaatua parin viikon takaa. Odottelin aamulla kyytiä opiskelupaikkakunnalle ja käytin aikani kuten kaikki kohta 36-vuotiaat ja otin itsestäni tekotaiteellisia selfieitä.

Jos vaikka seuraava kuva otettaisiin ihan kameralla ja jotenkin toiminnallisena. Minä olen meistä se, joka yleensä on aina kameran takana, joten minusta löytyy tosi huonosti kuvia. Ja pakko myöntää etten aivan ole sinut myöskään näiden kilojeni kanssa, vaikka tämä nyt ilmeisesti on vastoin kaikkia nykyisiä voimaantumisajatuksia. Mutta ehkä tämä muontäminen on ensinmäinen askel kohti voimaantumista.

Kun pilkka ja henkilökohtaisuudet valtasivat palstatilan

Eilen erään varustamon Facebook-seinälle kirjoitettiin palaute laivan valokuvaajien käyttämistä kuvakehyksistä ja niiden sopimattomuudesta tähän aikaan.  Palaute oli kirjoitettu hyvällä kielellä, ystävällisellä sävyllä ja kaikin puolin asiallisesti. Sen sijaan, että kyseinen varustamo olisi katsonut aiheelliseksi vasta palautteeseen päättivät he antaa tuntien ajan keskustelun velloa (ja se vellontaa jatkuu edelleen) niiden ihmisten toimesta, joista tällaisten asioiden esiin nostaminen on täysin tarpeetonta.

Itseasiassa se on heistä niin tarpeetonta, että että he ovat ehdottanut aloittajalle betonisaappaita ja yksityisristeilyä keulavisiiri auki. Lisäksi viesteissä on useampaan otteeseen todettu, että aloittaja on psykoosissa, autistinen, mielenvikainen ja ties mitä muuta. Tämän lisäksi nainen on vielä ruma kuten kaikki feministit yleensä. Sitten päälle tuli perinteinen keskustelu siitä miten tytöt eivät saa olla tyttöjä ja pojat poikia. Yksikin sankari kertoi, että olisi kyllä itku tullut, jos olisi pikkupoikana kutsuttu prinsessaksi. Tuohon teki mieli kommentoida, että niin olisi minuakin. Itseasiassa aika moneen kommenttiin olisi tehyt mieli kommentoida, että oikeastiko sanoisit noin päin ihmisen naamaa työpaikan kahvihuoneessa, mutta totesin, että tässä kohtaa ei vain kykene, koska muuten aivot nyrjähtäisivät.

Tai no nyrjähtäneethän ne jo ovat. En ole mikään käytöskukkanen itsekään, mutta päähäni ei vain mahdu miten jonkun mielestä tämä on mitenkäön hyväksyttävää tapaa käydä keskustelua. Missä kohtaa maan tavaksi tuli se, että sivistynyt ja ystävällinen puhe ovat turhuutta. Keskusteluissa mennään välittömästi henkilöön eikä pysytä aiheessa ja kirjoituksissa uhataan myös ihmisen turvallisuutta ja hekumoidaan usein naisten raiskaamisella tai raiskatuksi tulemisella. Miten vaikeaa on kertoa, että nyt en kyllä ihan ajattele samalla tavalla kuin sinä. Onko nainen mielipiteineen edelleen armon vuonna 2017 niin pelottava asia, että hänet seksuaalisen väkivallan pelolla pyritään vaientamaan.

Isäni tapasi muistuttaa, että kun sanat loppuu niin väkivalta alkaa ja näiden keskustelujen pohjalta sanonta pitää enemmän kuin paikkaansa. Mutta tässä kohtaa haluaisin tietää miksi ne sanat loppuu? Miten meidän palkittu ja kiitelty koulujärjestelmämme on onnistunut päästämään läpi ihmisiä näin heikolla luetunymmärryksen ja argumentoinnin tasolla? Ja miten netissä huutamisesta on tullut sauvakävelyn veroinen kansallisharrastus?

En sano, etteikö ihmisillä saisi olla sellaisia mielipiteitä mitä heillä on. Pidän kyllä outona miten kukaan pystyy kestävästi itselleen perustelemaan, että mielipiteensä ovat perusteltuja, mutta haluaisin että ihmiset muistaa että sanan- ja mielipiteenvapauden rinnalla meille tulee myös velvollisuuksia ja ne velvollisuudet on juurikin sitä, että keskustelun nyt pitäisi pysyä edes lain puitteissa.

Mietin myös, että miten paha olo ihmisellä pitää olla, että tämä käyttäytyy edelläkuvatulla tavalla? Haluaisin uskoa, että todella paha. Koska tuntuisi todella pahalta ajatella, että osa ihan hyvillä fiiliksillä tuota sontaa näppikseltään syytää. Tässä kohtaa haluaisin osoittaa syyttävällä sormella kohti päättäjiä. Nykyinen hallitus tekee tästä melkein liiankin helppoa, oman argumentoinnin voi hyvin peribrittiläisessä hengessä aina keskittää hallinnon kritisointiin, itseasiassa voidaan syyttää niitä myös tästä nyhtökeväästäkin, jolloin saadaan lunta ja paistetta sopivasti silputtuna annoksina. Joka tapauksessa se politiikka, jota nyt tehdään on omiaan lisäämään sitä pahaa oloa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja jos tällä tavalla jatketaan on meillä pian entistä enemmän pahoinvointia käsissämme.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Nostaa asioita edelleen keskusteluun. Se, että kaikki vaikenevat eivät auta tilannetta kehittymään. Pitää pää kylmänä. Se, että joku on netissä mulkku, ei tarkoita että sinunkin pitää olla. Asettua edes hetkeksi kuulijan asemaan ja lukea se oma viesti siitä näkökulmasta että miten se viesti toiseen suuntaan välittyy. Vinkkinä nyt ainakin että kannattaa yrittää viestiä siten, että lukijalle viesti varmasti menee halutulla tavalla perille. Niin ja sellainen pikkujuttu, että meidän pitäisi muuttaa maan suunta. Valita päättäjiksi ihmisiä, joilla inhimillisyys on vähän paremmin käsitteenä hallussa. Mutta ihan yksinkertaisimpana asiana voitaisiin lopettaa se netissä sattumanvaraisella väkivallalla uhkailu.

P.S. Ja mitä tulee itse palautteeseen, niin toivon, että Tallink tosiaan käy kuvaajien kanssa läpi käytäntöjä. Tosin meidän perheessä yritetään lapsi pitää niiden kameroiden edestä pois jo siitäkin syystä ettei meille kukaan ole kertonut kuka kuvien oikeudet omistaa. Eipä silti. Ne kuvaajat myös kiertävät tuon meidän jälkeläisen kaukaa kun se mulkaisee kameran kanssa häntä lähestyvää  luikkua kuvaajaa yleensä päiväkotikuvauksista tutulla ”syö kamerasi”-ilmeellä.

Nelisilmä

Sain silmälasit viidellä luokalla ja kuuluin siihen harvinaiseen ihmisryhmään, joiden mielestä rillien saaminen esiteininä oli tosi siistiä. Sain lasit ensisijaisesti tukemaan oikeaa silmääni, joka piilokarsasti ja korjaamaan lievää likinäköisyyttäni. Käytännössä en varmaankaan olisi tarvinnut laseja jatkuvasti, mutta olen aina pitänyt siitä miltä lasit päässäni näyttävät joten ne jäivät osaksi jokapäiväistä arkeani. Kuitenkaan nainen ja silmälasit eivät ole aina ihan ongelmaton yhdistelmä ja nyt viimeiset päivät aiheesta on käyty omassa hyväsiskoverkostossani tiivistä keskustelua aiheen lieveilmiöistä, koska yksi meistä sai lääkäriltä tiukan ukaasin pysytellä jatkossa erossa piilolinsseistä.

15349681_10154897133698469_1798744811523419503_n

Olenkohan koskaan aikaisemmin kuvittanut blogia näin selvästi ja tunnistettavasti omalla naamallani? No tässä sitä kuitenkin ollaan, viime joulukuussa ennen työpaikan pikkujouluja. Silmälasit kulkevat menossa mukana.

Usein varsinkin häiden ja vaikkapa Linnan juhlien kohdalla kuulee kritiikkiä siitä, että naiset tulevat juhliin silmälasit päässä. Että eikö nyt voisi juhlia varten panostaa piilolinsseisihin. Itsekin menin naimisiin ilman silmälaseja kun kuitenkin kohtalaisesti näen ilmankin ja koin etteivät silloiset silmälasini sopineet omaan juhlatyyliini. Ne olivat aivan liian kulmikkaat ja muoviset ja hääpukuni kertasi vahvasti 1900-luvun alkupuolta. Eli en nyt ehkä ole paras puhumaan aiheesta, mutta jatketaan ihan nyt noin periaatteelliselta tasolla.

Niin kauan, kun kukaan ei kysy miksi mies hääpäivänään on lasit päässä, ei sen pitäisi olla ongelma naisellekaan. Lasien tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa näkemisessä ja veikkaanpa, ettei moni halua lähteä puolisokeana tai epämukavalta tuntuvien piilareiden kanssa testaamaan onneaan missään elämän merkittävissä juhlissa. Haluaisin nähdä sen hetken kun joku menisi vaatimaan toiselta kuulolaitteen asustamista paremmin juhla-asuun sopivaksi. Ja ei se mikään kivitauluun hakattu ikiaikainen totuuskaan ole etteikö silmälasit myös voisi istua tyylillisesti naisen juhla-asuun. Nykyiset silmälasini esimerkiksi ovat sellaiset että ne eivät niin helposti ole eripariset juhla-asujeni kanssa, joten nykyään käytännössä juhlin aina rillit päässä. Olen kuitenkin ilmeisesti aika vahva poikkeus sääntöön, koska kun esimerkiksi yritin etsiä keskusteluryhmäämme Pinterestistä ideakuvia silmälaseista ja bileasuista oli tulos todella laiha. Nainen tai tyttö ei juhli sen paremmin muodollisesti kuin epämuodollisesti silmälasit päässä.

Silmälasit eivät muutenkaan tunnu olevan yksinkertainen asia, vaan ihmiset herkästi lokeroivat rillipään helposti. Ystäväni törmäsi meikkitutoriaaliin, jossa varoiteltiin punaisen huulipunan käytöstä silmälasien kanssa. Lopputulos kun on kuulemma helposti pornotähtimäinen. Että tässä sitä nyt sitten istutaan junassa matkalla kohti Kokkolaa pitämään työnhakuvalmennusta muina pornotähtinä. Onneksi tämä pyylevä 35-vuotiaan harmaaseen villatakkiin kääritty habitus noin muuten ohjaa ajattelun ihan kaikkeen muuhun kuin aikuisviihteeseen. Toisaalta eilen Aamulehti otsikoi sukupuolten välisiä eroja matemaattisissa taidoissa käsittelevän juttunsa oudolla lainauksella jossa viitattiin ettei tyttö halua olla silmälasipäinen nörtti. Että kumpia tässä nyt sitten ollaan nörttejä vai pornotähtiä vai yhdistetäänkö tässä nyt sitten molempia genrejä? Vai onko totuus sittenkin siinä minkä yksi vanhempi alumni minulle sanoi opiskelijapoliitikkoaikoina? Että kyllä minun kannattaa ne lasit pitää päässä, kun muuten olen vähän turhan missityyppinen enkä niin vakavastiotettava.

Melkoinen painolasti siis pistetty muutamalle grammalle hiottua linssiä, jonka ainoa tehtävä on auttaa sinua näkemään paremmin. Käytän laseja, koska tykkään nähdä hyvin. Käytän laseja enkä piilolinssejä, koska eipä nuo minun atooppiset silmämunani juuri taitaisi piilolinsseistä tykätä. En käytä laseja näyttääksen jotenkin vakavastiotettavammalta. Ja käytän silmälasieni kanssa huulipunaa, koska se on maailman nopein meikki, jolla tästä kulahtaneesta ja harmaasta ruuhkavuosimutsista saadaan sen näköinen,ettei omaa peilikuvaa tarvitse pelästyä.

Ulkopuolisen on myös hyvä pitää mielessä, että se miten toinen näkönsä korjaa on tämän oma asia ja kuten kaikki muutkin lääketieteelliset asiat niin ihan valtavasti ei kannata lähteä keulimaan sen suhteen miten muiden pitäisi asiansa hoitaa. Piilolinssit eivät ole kaikille vaihtoehto ja yllättävän usein pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa pysyviä ongelmia silmien pintaan. Kaikille ei sovi laserleikkaus. Ja ilmankaan kaikki eivät vain pärjää. Siinä missä minä voin mennä lapsen kanssa uimahalliin ja näen ihan mukavasti ilman silmälaseja joutuu mieheni ottamaan lasit altaalle mukaan, ettei tule syytetyksi lapsenkaappauksesta, koska todennäköisesti ilman silmälaseja se ei edes tunnistaisi omaa jälkeläistään lastenaltaan muista naperoista.

Ja toisaalta myös osalle ne silmälasit ovat todella vieras ja häiritsevä tekijä omassa ulkonäössä kaikesta niiden tarjoamasta avusta huolimatta. Viime vuosina olen törmännyt useampaan someavaukseen, jossa pienten prinsessavaihetta elävien lasten vanhemmat tuskailee kun lapsi vierastaa laseja ja ei se helpommaksi muutu aikusillakaan. Ystäväpiiristäni useampi on korjauttanut leikkauksessa näkönsä, muutama harkitsee asiaa. Lasit tuntuvat omassa ulkonäössä vierailta ja asiaa ei auta se, että lasipäinen kuvasto tuntuu puuttuvan kokonaan katukuvasta optikkoliikkeiden ikkunoita lukuunottamatta. Populaarikulttuurissa silmälasien takaa löytyy nörtti, josta kuoriutuu sädehtivä kaunotar kun joku ottaa tältä lasit pois päästä ja näyttää miten suoristurautaa käytetään. Eli käytännössä tuetaan sitä ulkopuolelta tulevaa lokerointia, jota jo ylempänä käsittelin sen asemasta, että vahvistettaisiin sitä, että apuvälineen käyttö tärkeää ja arvostettavaa. Vai onko niin, että kun silmälasit ovat niin tyypillinen osa katukuvaa, osalta unohtuu se, että laseja päädytään käyttämään tarpeen vuoksi sen sijasta, että ne olisivatkin vain tyylillistä itseilmaisua tai sen puutetta?

 

Miten monella tapaa voi asian esittää väärin

Lehdistön murros on ollut jo vuosia pinnalla. Paperilehtien levikit ja tilaajamäärät ovat laskussa. Netin myötä ihmiset ovat tottuneet ilmaisiin uutisiin ja koska jollain homma pitää rahoittaakin niin sitten myydään mainostilaa ja pyritään saamaan paljon kävijöitä nettisivuille. Keltainen lehdistö on jo pidempään asioiden vääristelyä lööpeissä harrastanut, mutta yhä useammin samaan luokattomuuteen syyllistyvät myös ns vakavasti otettavat mediat. Tänään täysin turhan ja tarpeettoman somekohun laski liikkeelle Hesari, jota sittemmin muut aviisit kunniakkaasti komppasivat.


Klikknsäästäjä tiivisti päivän tapahtumat näppärästi yhteen kuvaan. Enpä muista koska olisin nähnyt viimeeksi näin vääristä lähtökohdista tehtyä otsikointia. Oikeasti voisi kuvitella, että median tavoitetila on ylläpitää kansan hiljaisten (tai no tänään harvinaisen ääneekkään) joukkojen käsitystä siitä, että feminismi on jotain joka vaatisi oman tautiluokituksen.

Klikkikiimassa kynäillyt otsikot yhdistettynä kansaan joista yhä useampi on saavuttanut sen lukutason ettei jutuista lueta kuin otsikot varmistivat, että pirun hyvin valmisteltu opas joka antaa menetelmiä tarpeettoman sukupuolijaottelun purkamiselle onkin yhtäkkiä pahinta mahdollista aivopesua, lasten kasvattamista homoksi ja ilmeisesti myös sen arvoista, että OPH:een on saatu lähettää uhkauksia. Elämme aikaa jolloin yhteiskunnallisen keskustelun taso on jo valmiiksi hävettävän alhaalla ja populistiset sutkautuket ovat voittaneet faktat. Tähän maailmaan kuin yhdistää sensaationhaluisesti klikkiotsikoita tehtailevan median ei voi kuin kysyä, että missä on journalistien ammattietiikka. Tuntuu, että tällä hetkellä parhaat avaukset saadaan ainoastaan Long Playsta ja muutamalta itsenäiseltä bloggarilta.Alan aidosti pohtia onko Hesarin tilaamisessa esim. mitään järkeä.

Vasemmalla kädellä tehty

Perheessämme asuu kolme vasenkätistä ihmistä ja lapsen analyysin mukaan vasenkäpäläinen kissa. Lapsesta näki oikeastaan todella pienestä, että lapsesta tulee vanhempiensa tavoin vasenkätinen ja tähän asti asia on ollut oikeastaan hyvin ongelmaton, mitä nyt neuvolassa takavuosina leikkaamista testattaessa testiasetelma oli täysin oikeakätisille suunniteltu eikä hoitajalla riittänyt ammattitaitoa mukauttamaan testiasetelmaa vasenkätiselle ja minun paperit vasurille sopivaksi kääntäessä sain haukut.

Sukutarinat kertovat isovanhemmista joita on pakotettu oikeakätiseksi. Meilläkin miehen isoäiti oli aikanaan oikeakätiseksi pakotettu. Kuitenkaan vasenkätisten ymmärtämättömyys ei rajoittunut sotavuosiin vaan vasenkätisyys koettiin ongelmaksi vielä 1980-luvullakin. Minun vanhemmilleni oli ehdotettu päiväkodista, että kynää sinnikkäästi siirtämällä minusta vielä kasvatettaisiin hyvä oikeakätinen ja mies oppi koululaisena virkkaamaan vain koska isoäitinsä sen hänelle opetti. Vastaavia tarinoita on ikätovereideni lapsuus täynnä (ilmeisesti voi uskoa vasenkätisyyden ja matemaattisen lahjakkuuden kulkevan onnellisina auringonlaskuun ainakin oman tuttavapiirini otannalla). Aihe nimittäin muuttui yllättävän kuumaksi kun eilen jaoin tyrmistystäni lapsen esikoulukokemuksista.

Lastani ei ole yritetty pakottaa oikeakätiseksi, häntä ei myöskään ole pakotettu leikkamaan saksilla oikealla kädellä, mutta kun eskarissa oli opeteltu ensimmäistä kirjainta on yksiselitteisesti lapselle oli kerrottu että hänen tapansa tehdä H-kirjain väärä, koska hän vetää poikkiviivan oikealta vasemmalta eikä vasemmalta oikealle. Pieni juttu, mutta paljasti täydellisesti sen ettei esikoulussa lainkaan hahmoteta vasenkätisyyttä.


Vasemmalla kädellä tehtyjä muistiinpanoja. Kierrevihon ns väärälle lehdelle ja joka ikinen H:n ja A:n poikkiviiva väärään suuntaan tehtynä.

Vasenkätiselle käsin kirjoittaminen on käytännössä pelkkien kompromissien tekemistä. Itse kirjoitan käsi koukussa ja paperi parhaimmillaan 90 asteen kulmassa, mies on valinnut klassisen ainakirjoituksen jälkeen koko käsi mustana lyijystä -tekniikan. Yhteistä meille, kuten nyt kuulemani perusteella isolle osalle vasenkätisistä tutuistani, on vaakaviivojen vetäminen väärään suuntaan. Ihan vain siksi että se on kynää vasemassa kädessä pitävälle ergonomisempaa. Jos et usko niin kokeile itse kirjoittaa vasemalla kädellä tyyppikirjaimia tai vaihtoehtoisesti oikealla kädellä peilikirjoitusta.

Kirjoitussuunnan mukainen piirtosuunta on kirjoittamisessa tärkeää kahdesta syystä. Se nopeuttaa kirjoittamista sekä opettaa kirjaimien sitomiseen. 2000 käyttöön otetuiden tyyppikirjaimien kohdalla julkaistu ohjeistus vielä tähdensi sitä, että vasenkätisille kirjoitussuunta on väärä, mutta se pitää silti harjoituttaa. Kuitenkin vuonna 2016 ei ohjeistuksella ole mitään merkitystä. Lapsille kun ei enää opeteta kirjaimien sitomista eli tuttavallisemmin kaunokirjoitusta ja nopeuskin on nyt ihan riippuvaista kirjoittajan kädestä. Miksi siis ohjeistus jota esikoulussa annetaan nojaa menneeseen maailmaan?

Aamulla asiasta kysyin esikoulussa ja sain vastaukseksi että koulu on viestinyt että kirjoitussuuntia pitää tarkkailla. Asia on varmasti vielä pari vuotta sitten ollut totta, mutta onko se enää. Pikainen kysely paljasti ettei pikkukoululaisten käsialaan puutua muutoin kuin tapauksissa joissa käsiala on epäselvää tai piirtojärjestys hidasta kirjoittamista kohtuuttomasti. Loppujen lopuksi nuo meikäläiset aakkoset kun ei ole vivahteikkuudeltaan missään japanin kirjoitusmerkkien kastissa. Asian kaivelu on selvittänyt myös sen miten vähän esimerkiksi opettajakoulutuksessa vasenkätisyyteen tutustutaan ja miten vähän asiaa ymmärretään edellenkin.

 Olisi monella tapaa helppoa vain sanoa lapselle, että piirrä jatkossa se viiva toiseen suuntaan, mutta niin kauan kunnes joku pystyy minulle järkevästi perustelemaan miksi viivan piirtosuunta on tärkeä, en vain kykene. Asioiden tekeminen kyseenalaistamatta sitä miksi asiat pitää tehdä vaikeimman kautta ei vain toimi. En näe järkeä pakottaa lasta piirtämään viivoja ns oikein kun eskarin opettajakin itse totesi, että parin vuoden päästä on ihan se ja sama miten ne viivat piirtää. Erityisen ärsyttäväksi tämä asia tulee siinä, etten mielelläni kyseenalaistaisi lapselle esikoulun aikuisten auktoriteettiä. Lapsen maailmassa asioiden suuruuksien ja merkityksellisyyksien arvottaminen ei ole kovin helppoa. Väärään suuntaan piirretty viiva tai turvallisuusohjeet ovat molemmat yhtälailla ärsyttäviä ohjeita rajoittaa lapsen luontevaa olemista. Jos nyt opetamme, että hän saa kyseenalaistaa toisen niin miten varmistamme ettei hän seuraavaksi kyseenalaista myös toista?

Niin ja totetaan nyt sekin vielä kun vauhtiin päästiin, että varsinkin päiväkoteihin tiensä löytäneet molempikätisten sakset eivät muuten ole lainkaan sama asia kuin vasenkätisten sakset joissa terät on toisin päin kuin perinteisissä saksissa. Molempikätisten sakset teoriassa istuvat kauniisti käteen, mutta käytännössä ote ei toimi lainkaan niin kuin pitäisi. Eikä edes aloiteta siitä, että oman kokemukseni mukaan kukaan ei myöskään opeta että vasenkätisen kannattaisi aloittaa leikkaaminen ihan jostain toisesta kulmasta kuin oikeakätisen.

Kuka olen kolmella kuvitteellisella hahmolla kerrottuna

Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt haaste, jossa itseään pitää kuvata kolmella fiktiivisellä hahmolla. En jaksanut aikaisemmin pohtia valintojani, mutta aamulla löin oman kolmikkoni lukkoon kun yritin keksiä sijaistoimintoja matkalla hammaslääkäriin.


Eli tässä sitä ollaan. Olen yhdistelmä alisuoriutuvaa, omaa polkuaan etsivää Lelaina Piereceä, oman ylpeytensä vuoksi huonosti käyttäytyvää Elizabeth Bennettiä ja herästi itseään turhankin erinomaisena pitävää Uudenkuun Emiliaa eli Runotyttöä. Kaikki kolme hahmoa ovat olleet minulle rakkaita jo vuosia ellei jopa vuosikymmeniä ja päädyimmekin ystävieni kanssa käymään keskustelua siitä valitseeko tässä hahmoja joiden kaltainen haluaisi olla vai hahmoja joihin oikeasti samastuu. Kuten kuvauksesta voi päätellä niin ainakin uskon tunnistavani hahmot myös pahassa. Toki toivon myös löytyväni hyvässä muutenkin kuin rakkaudessa kirjoihin ja halussani dokumentoida maailmaa ja esitellä sitä ympäriinsä.

Seuraava keskustelu käytiin hahmojen taustoista. Itse valitsin tarinakaaressaan vanhimmilaankin nuorina aikuisina esiteltyjä hahmoja, jonka voisi olettaa kertovan jostain haikailuista ikuiseen nuoruteen, mutta ikävä kyllä en tuolta aikuisemmasta hahmovalikoinasta löytänyt juurikaan itselleni samaistuttavia hahmoja. Turhan usein hahmot määritellään puhtaasti heidän suhteessaan perheeseen ja se ei puhutellut minua. Ne hahmot joissa äitiys ei taas vaikuta olivat persoonaltaan ihan jotain muuta kuin mitä minä olen ja käsittämätöntä kyllä en osannut yhtää asettaa itseäni miespuolisten hahmojen saappaisiin.

Ehdin myös pohtia kenen saappaisiin itseni asettaisin jos haluaisin luoda fantasiaminää itselleni. Haluaisin olla Nälkäpelin Katnis, Hermione ja uuden Ghostbustersin Holtzmann. Tai sitten jotain viiltävän superanalyyttistä, älykästä ja ahtaanpaikankammotonta Scullyn, Starbuckin ja Ripleyn kanssa. Mutta sitten toisaalta kun ajatuskin avaruusalukseen sulkemisesta saa hyperventiloimaan on ehkä turvallisempaa vain tarkkailla maailmaa kännykän kameran läpi, lukea kirjoja ja tykätä kirjoittamisesta.

35

Täytän tänään 35 vuotta. Aika hyvän kuuloinen vuosiluku vaikka itse sanonkin. Sellainen määrä vuosia joihin jo mahtuu aika paljon elämää. No ja itseasiassa maailman muutosta. Kuten ilmeisesti pikkusiskonsa vanhenemisesta ikäkriisiä poteva veljeni totesi, että silloin kun synnyin niin Kekkonen oli edelleen presidenttinä. Ihan nyt kuitenkaan Kekkosen valtakauteen tässä ei tarvits palata, mutta katsotaan nyt taaksepäin vaikka vuoden verran.


Tajusin tässä omaa ikääntymistäni pohtiessani, että kuluneen vuoden aikana olen tehnyt elämästäni oikeastaan sen näköistä kuin mitä elämäni haluan olevan. Löysin opiskelun ilon ja paiskoin kasaan erityisammattitutkinnon ja liudan kursseja. Olen nauttinut valtavasti äitiydestä, lapseni on huipputyyppi jonka kanssa oleminen on valtavan hauskaa. Ja hauskaa on myös miehen kanssa. Olemme kuluneen vuoden aikana nauraneet enemmän kuin aikoihin. Meidän pienellä perheellä on oikeastaan todella kivaa. Että suurta ajattelijaa, Sinkkuelämään Charlottea, mukaillen: olen onnellinen joka päivä. En ehkä koko päivää aina, mutta joka päivä. 

Tänään istuin kahvilan kabinetissa ympärilläni naisia jotka itseasiassa viime vuosi myös toi ympärilleni ja yksi näistä naisista pohti, että olisi ehkä enemmänkin syytä soveltaa elämään Kon Maria. Jos joku asia ei tuota sinulle iloa tai ole tarpeellinen, niin heivaa se. Kuulostaa ehkä vähän julmalta, mutta lisäsi hyvinvointia. Pitkään velvollisuussyistä esim. toimin taloyhtiön hallituksessa ja otin kuraa vastaa, nyt ilmoitin ettei tuo onnistu enää. Ja osittain tämä myös tarkoittaa, että tietyt ihmiset on kumitettu elämässäni aika pieneen rooliin, koska huomasin, että kohtaamisista ei tuntutunut tulevan kuin pahaa mieltä. Kaikkea ikävää ei elämästä voi poistaa, mutta aika monessa asiassa on itse voinut päättää kuinka suuren painoarvon näille ihmisille antaa. Muutos on myös vapauttanut enemmän aikaa sille mistä tykkään. Perheelle, ystäville, opiskelulle, uusille kirjoille ja muille asioille jotka antavat enemmän kuin ottavat.

Edellinen vuosi nosti riman alkavalle vuodelle korkealle, mutta edellytykset toisella onnistuneelle vuodelle on käsissäni. Nuo minun omat hyvät tyypit ovat edelleen mainioita ja ainakin tähän asti äitiys on laji joka vain paranee vuosi vuodelta. Opiskeluinto ei ainakaan ole laantumassa ja työrintamallakin asiat tuntuvat kehittyvän kivaan suuntaan. Ja niin ystävienkin kanssa tehdään varmasti tänävuonna vielä isoja asioita ja pidetään hauskaa. Ja ehkä jopa vuoden päästä voin muistella, että tämä on vihdoin se vuosi kun saimma lattialistat paikoilleen asunnossamme.

Seitsemän ekaa duunia sekä miten ihmeessä niiden pohjalta on päädytty tähän missä nyt olen

Ihmiseksi, joka työllistää itsensä uravalmentajana olen, olen harvinaisen surullinen esimerkki siitä miten suutarin lapsella ei ole kenkiä. Aamulla yritin kavereilleni listata seitsemää ensimmäistä työkokemustani ja lopulta jouduin korjaamaan listaa kahdesti kun en nyt ihan pysynyt kärryillä työpaikoissani. Sinäänsä säälittävää, koska loppujen lopuksi minulla niitä työpaikkoja ei ihan liikaa ole ollut. Seitsemään ekaan kun mahtuu niin ekat teini-ikäisenä tehdyt työt kuin jo ensimmäiset opiskeluaikaiset silloisen oman alan hommatkin.

  1. Postin kausiapulainen: Eli suomeksi joulukorttien lajittelija. Ja koska kultaisella ysärillä lähetettiin myös ystävänpäivä- ja pääsiäiskortteja pääsin nauttimaan myös silloin tienaamaan roposiani, jotka sain kantaa sittemmin erinäisten turkulaisten elokuvateattereiden lippukassoille.
  2. Siivooja: Elämäni ensimmäinen kesätyö. Vihasin jokaista työvuoroani. Joku viisaampi olisi ehkä todennut jo hyvissä ajoin, etten varsinaisesti ole vahvuusalueellani tässä puuhassa, mutta tulipahan kokeiltua
  3. Kouluavustaja: Lukion jälkeinen välivuosi. Aivan mahtavia mukuloita ja kiva työyhteisö. Sai jopa harkitsemaan opettajan uraa, mutta kun ovet OKL:ään ei auennut ekalla yrittämällä lukitsin parikymppisen viisaudella biotekniikan opinnot
  4. Teemapuistotyöntekijä: Eli enimmäkseen Vilijonkka, toisinaan Muumipoliisi ja muutaman onnettoman kerran Muumi. Siivoojakeikan ohella ainoa työtehtäväni jota en ole saanut suhteilla. Päivät olivat pitkiä, mutta työyhteisö mahtava. Asiakkaatkin olivat mukavia, jos ei lasketa sitä yhtä japanilaista turistia, joka tarjosi minulle työpaikkaa hänen henkilökohtaisena Vilijonkkanaan. Pääsyin edelleen valitsemaan biotekniikan opinnot Japaniin muuton asemasta.
  5. Sijaisopettaja: Ala-asteen opettajan sijaisuuksia samassa koulussa jossa olin ollut jo aikaisemmin. Tässä tienasi käsittämättömän hyvin ja kun lapset olivat tuttuja niin mikä siinä oli töitä tehdessä. Tosin noiden keikkojen jälkeen myös vahvistui päätös siitä etten ikinä hakenut OKL:ään uudelleen.
  6. Tutkimusavustaja: Ensimmäisen opiskelukesän jälkeen ekat alan hommat. Opiskelin aikana jolloin piti haalia kasaan 12 kuukautta alakohtaista harjoittelua joka käytännössä meillä tarkoitti sitä, että kaikki kesät piti painaa alan töissä. Minun tapauksessani tämä tarkoitti työskentelyä eräässä projektissa joka keskittyi humaanigenomiin. Enimmäkseen vietin kesän taistellen valtaisan pipetointirobotin kanssa. Tämän kesän jäljiltä opin myös kaatamaan käsivaralla snapseja, koska yhteen työvaiheeseen liittyi oleellisesti 40 ml nesteen kaataminen ja sen kun toistaa kesän aikana muutamaan sataan kertaan niin siinä kummasti syntyi rutiini.
  7. Tutkimusavustaja: Uusi kesä ja uudet kuviot. Tällä kertaa vaihdettiin genomihommat rukiiseen. Hämmentävä monikulttuurinen työtiimi, jonka ainoilla vakituisilla työntekijöillä ei ollut yhtään yhteistä kieltä.

Työ numero seitsemän ja nykyisen työn välissä on vielä kolme työnantajaa sekä seitsemän työtehtävää. Käytännössä jos miettii mistä työkokemuksellisesti minulle nykyisestä työstä on eniten ollut apua niin varmaankin noista koulussa tehdyistä hommista. Huomaa myös, että siitä kun olen viimeeksi ollut bioteknisessä labrassa töissä on jo 12 vuotta, koska jouduin todella paljon hakemaan sitä mitä edes olen tehnyt työkseni silloin. Välissä työskentelin diagnostiikkateollisuudessa ja viimeset 9,5 vuotta olen ollut töissä nykyisellä työnantajallani ja nyt työskentelen kolmannessa työtehtävässäni tässä organisaatiossa.

Nykyisellä työlläni ei käytännössä mitään tekemistä suorittamani korkeakoulututkinnon kanssa. Sekä ala että opintosuunta vetää ohi kovaa ja korkealta. En silti kadu, että parikymppisenä valitsin biotekniikan sen pohjalta että se oli asia joka minua oli kiinnostanut jo teininä. Ehkä paremmalla opinnonohjauksella olisin löytänyt jo suoraan ns. oman paikkani, mutta tosiaalta kanssani vastaavissa tehtävissä työskentelevillä ihmisillä on niin kirjavat taustat ettei mitään patenttiratkaisua olisi ollut olemassa. Suomessahan kun ei mikään taho tarjoaa suoraa tutkintoonjohtavaa koulutusta joka pätevöittäisi nykyisen kaltaisiin tehtäviin vaan osaaminen hankitaan pieninä paloina maailmalta meneltelmä koulutuksina, täydennyskoulutuksina sekä töiden ohessa uusia tutkintoja tai pätevyyksiä paiskien. Monilla kollegoillani on taustalla psykologian tai kasvatustieteiden opintoja, yllättävän monella kaupallisen puolen koulutusta ja sitten olen minä outo lintu insinöörin papereillani. Ilman niitä insinöörin papereita en kuitenkaan tässä nykyisessä työpaikassani olisi ja nykyistä työnantajaani saan monella tapaa kiittää siitä, että olen päässyt kasvamaan valmentajana ammattilaiseksi. Niin ja jäi niistä insinööriopinnoista myös yksi aviomies matkaan, joten sekin varmaan lasketaan plussaksi.

Tiedänkö minä vieläkään mitä minusta isona tulee? En mitenkään varmasti. Pidän nykyisestä työstäni valtavasti ja saamani palautteen pohjalta tiedän olevani hyvä ja pidetty oman asiakasryhmäni keskuudessa. Alkavilla opinnoilla toivottavasti vielä saan uusia näkökulmia omaan tekemiseeni ja itseasiassa sen jälkeen jonossa olisi vielä pari muutakin asiaa joihin haluaisin perehtyä heti kun vaan aikaa on. Tässä ja nyt minulla ei ainakaan ole mihinkään kiire. Valmentajana ja kouluttajana saan tehdä mielekästä työtä, saan oppia uusia asioita ja tuntu, että tämä matkahan on vasta alussa. Toisaalta kun tuossa pari viikkoa sitten erehdyin katsomaan työeläkeotetta niin on ehkä ihan  hyvä, että näillä fiiliksillä mennään työelämässä. Tällä hetkellä nimittäin sitä työuraa pitäisi olla edessä vielä oikeastaan saman verran, mitä elettyä elämää on takana, ja jos tässä nyt 35 vuotta pitää töitä paiskoa niin olisi varmaan kiva, että siitä työnteosta vois sanoa nauttivan.

Nuku kuin…

Minulla on paha tapa selata kännykkää iltaisin vielä sängyssä. Kaikki unihygieniasta jotain ymmärtävät listaavat älylaitteet ensimmäisiksi sängystä ulosheitettäviksi asioiksi, mutta silti kerta toisensa jälkeen löydän itseni selaamasta somekanavia tai naputtelemassa vielä yhden viestin kaveriporukalle. Eilen tällaisen surfailun lomassa törmäsin juttuun jossa kerrottiin otsikon perusteella vinkkejä joilla nukut kuin vauva. Sen verran siinä kohtaa kuitenkin säteili, etten klikannut enää linkkiä auki vaan päädyimme miehen kanssa pohtimaan miksi kukaan haluaisi nukkua kuin vauva? Kun me nyt lähinnä keksimme syitä miksi kukaan ei haluaisi nukkua kuin vauva.

 

599553_10151047121468469_187171097_n

Kuva kesältä 2012 summaa aika hyvin  tunnelinäköiset fiilikset siitä kun oli kokeillut vauvantahtista nukkumista riittävän pitkään.

Ensinnäkin. En tosiaankaan halua nukkua 45 minuutin unisykleissä. Kokeilin sitä reilun vuoden. Se ei varsinaisesti parantanut persoonani miellyttävyyttä ja epäilin että olin synnytyksessä menettänyt vahingossa aivot istukan asemasta.

Toiseksi. Kuinka ankeaa olisi herätellä itseään kun säpsähtää moron heijasteen voimasta ja joutuisi pyytämään puolisoaan kapaloimaan itsensä. Entä jos pariskunnasta kumpikin on säpsähtelijöitä, vedetäänkö silloin pitkää tikkua siitä kumpi joutuu säpsähtelemään.

Kolmanneksi. Ilmavaivat. Jokainen joka on syönyt jotain sopimatonta tietää, ettei ole kovin kivaa nukkua kun mahassa vääntää. Entä sitten kun suolistosi olisi vasta kehittymässä? Ja jos ei ole ilmavaivoja niin sitten voi miettiä miten kivalta tuntuisi jos koko ajan närästäisi.

Neljänneksi. Yökastelu. Vaikka miten olisi ultra-dryta niin vaippaan lorottelu ei vain kuulosta kovin ihosensitiiviseltä yöpuuhalta.

Oikeastaan ainoa syy nukkua kuin vauva olisi se, että ne on lopulta nukkuessaan aika söpöjä, mutta niin ne kyllä on hereillä ollessaankin, joten senkin suhteen peli taitaa olla menetetty jo aikakausia sitten.

Että itseasiassa, jos pitäisi joku nukkua kuin -sanonta keksiä niin loppujen lopuksi taitaisin haluta nukkua kuin teini-ikäinen. Nehän ovat erinomaisia nukkujia. Nukkuvat oikeastaan ihan missä tahansa ja miten tahansa ja toisaalta myös kestävät kummasti väsymystä jos vain pääsevät säännöllisesti tasaamaan rytmejä.

Ihminen, joka osaa muun muassa kaiken

Taloutemme vahvistin hajosi. Itseasiassa jo 1,5 vuotta sitten, mutta saimme tehtyä parilla ohituksella kohtuullisen siedettävän viritelmän niin uuden ostaminen on nyt sitten jäänyt odottamaan aikaa parempaa. Osittain tämä johtuu siitä, että olemme miehen kanssa äärettömän hyviä elämään väliaikaisratkaisujen keskellä (ne lattialistat edelleen odottavat kiinittäjäänsä), mutta myös siitä, että olen huomannut olevani ihminen jolla on pakottava tarve osata muun muassa kaikki asiat. Erityisesti teknisissä asioissa sisälläni nostaa päätään kiukkuinen pieni ihminen, joka huutaa kurkku suorana MÄÄ ITTE, eikä todellakaan ilkeä mennä kauppaan tyhmäilemään ja kysymään, että kertokaa nyt minulle mikä vahvistin noihin minun Geneleceihin olisi hyvä.

En oikein itsekään tiedä mistä tämä toimintamalli on lähtöisin. Haluaisin tavallaan syyttää kaikesta isääni. Isäni oli päättänyt ilmeisesti kasvattaa tyttärestään itsellisen naisen, joten kun isä kuoli 20 vuotta sitten, osasin jo asentaa valaisimen sokeripalaan, vaihtaa sulakkeet, huoltaa kotioven kenkun lukon ja korjata ompelukoneen oikuttelevan alalangan syötön. Se, että tajusi selviävänsä jo teininä asioista, joista monet aikuisetkaan ei selvinneet oli aika eheyttävää ja kun jossain määrin isän kuolema romahdutti perusturvallisuudentunteeni, aloin pitää tietyllä tapaa ylpeydenaiheenani sitä, että minähän en tarvitse apua enkä varsinkaan miehiltä.


On ihmisiä, jotka kuvaavat työhuoneensa ilmastoinnin sääntölaitteen asennustöitä ja sitten on ihmisiä, joille se ei nyt ensimmäisenä tule mieleen. Kuva varmaankin kertoo kumpaan ihmisryhmään minä kuulun.

Tuolta pohjalta kun sitten lähti opiskelmaan tekniikkaa ei tuo ominaisuus ainakaan helpottanut, koska aloin törmätä myös käsityksiin siitä, ettei naisen kuuluisi asioita ymmärtää. Kiukkuinen MÄÄ ITTE muuttuu isoksi ja punahehkuiseksi silloin kun se törmää sukupuolensa vähättelyyn ja koska mansplainaus on asia jota vihaan maailmassa eniten heti silakkapihvien jälkeen en vain kykene menemään kauppaan olemaan tyhmä. Ja kun nyt tämän vahvistinasian kanssa on pakko myöntää, että olen ihan kujalla ja hifistely on vain asia joka ei minua kiinnosta pätkääkään. Toki haluan, että kajareista tulee ääni ulos, mutta maailmassa on niin paljon kiinnostavampiakin asioita opeteltavaksi, joten en ole jaksanut opetella teknistä puolta riittävästi jotta voisin luottaa, että löytämääni tietoon. Sisälläni siis käy samaan aikaan tappelua kiukkuinen MÄÄ ITTE ja laiskuri jota ei vain kiinnosta jonka seurauksena 1,5 vuotta sitten tehty oma asennus on edelleen voimissaan.

Tiedostan itsekin, että ”lisäksi tiedän asiasta myös seuraavaa”-ihmisen kanssa on rasittava elää, joten olen nyt yrittänyt löytää uusia tapoja toimia. Niin pitkälle en sentään vielä ole mennyt, että avoimesti joukkoistaisin kysymyksen sosiaaliselle medialle ratkottavaksi, mutta sentään sain selvitettyä itselleni muutaman johtolangan joiden pohjalta sain tehtyä riittävää taustaselvitystä, jonka loppuanalyysin ulkoistin miehelle ja uskoisin, että pystyisin nyt itsekin menemään liikkeeseen tekemään ostoksia ilman, että joudun alistumaan kuulemaan pikkurouvattelua tai minun ohi miehelle puhumista. Toki sekin auttaisi jos alan erikoisliikkeissä naiseenkin suhtaudutaan asiakkaana eikä pikkurouvana. Tästä muuten edelleen lämpimät kiitokset Frogin maahantuojan edustajalle joka fillarimessuilla puhui naiselle kuin ihmiselle eikä näyttänyt lapsen uuden pyörän jarrujen säätöjä minun ohitseni vain miehelle.