Viha jonka kylvät

Sunnuntait ovat täydellisiä päiviä sille, että nappaa aamuteetä juodessaan käteensä hyvän kirjan, menee sohvan nurkkaan eikä nouse siitä ennen kuin kirja on luettuna.  Tällä kertaa sunnuntain käperryn sohvannurkkaan kirja oli young adult-menestys, Angie Thomasin Viha jonka kylvät.

IMG_3690

Kirja kertoo mediasta tutun valitettavan surullisen tarinan siitä, miten poliisit ampuvat aseettoman mustan miehen, koska kokevat tämän uhaksi. Tarinaa lähdetään kertomaan ampumisen silminnäkijän, teini-ikäisen Starrin näkökulmasta. Ristiriita mustan yhteisön kirjoittamattomien lainalaisuuksien ja halulle saada oikeutta hämmentää repii paitsi Starria niin myös hänen perhettään.

Itselle tällaisen yli-ikäisenä YA-kirjojen kuluttajan tuli välittömästi mieleen, että tässä on nyt kirjoitettu 2000-luvun versio S.E. Hintonin Me Kolme ja Jengistä, joka on ollut itselleni lapsuudesta teini-ikään siirryttäessä yksi merkittävimpiä lukukokemuksia. Täysin yksin en havaintojeni kanssa ollut, koska Goodreadsia vilkaisemalla useampi meistä kovaa vauhtia keski-ikäistyvistä lukijoista samat teemat osallisuuden esteistä yhteiskunnan rakenteissa löysivät.

Osalta Goodreadsin lukijoista sitten taas tarina ei nyt sitten ihan näyttänyt aukeavan. Itseasiassa vaikka aina väitetään ettei internetin alalaitaa pitäisi lukea niin tämän kirjan kohdalla yhden tähden arviot avasivat oven kokonaan uuteen universumiin. Yksi näkökulma nosti esiin sitä miten kirja on poliisivihamielinen. Jotenkin täältä liberaalista kuplasta käsin on vaikea nähdä miten yhteiskunta oikeuttaa nuorten ja viattomien ampumisen, mutta noiden kirjoitusten kautta sai eturivin näköalapaikan siihen miten ihminen voi olla täysin sokea paitsi omille etuoikeuksilleen niin myös siihen miten ihmisiltä puuttuu myös alkeellinen populaarikulttuurin tuntemus, jota kirjan intertekstuaaliset viittaukset olisivat vaatineet.

Kirja oli nopea lukea ja kirjoitus on helppoa. Tätäkin osa Goodreadsiissa kritisoi, mutta toisaalta sitten taas muistutettiin, että kirja on suunnattu nuorille ja siksi tietyt kirjoittajan ratkaisut ovat enemmän kuin perusteltuja. Pidin kirjan populaarikulttuuriviittauksista sekä siitä miten kirjassa nostettiin esiin osallisuuden esteitä yhteiskunnallisissa rakenteissa ja yhteisön epävirallisissa valtasuhteissa. Usein hypetettyjen kirjojen kanssa tulee sellainen vähän mjää, mitä tässä nyt kohkataan -fiilis, mutta tämä tarina lunasti lupaukset. Jos et vielä ole lukenut niin kannattaa.

Hertta ja Sandra

Alkuvuodesta valitessani 12 hyllynlämmittäjää poimin kirjahyllystä Heidi Köngäksen Hertan lukupinoon. Lapsen nukkuessa influenssassa olohuoneessa meni illat lukiessa ja hotkaisin Hertan parissa illassa.

IMG_3341

Hertta oli lukukokemuksena jotenkin saippuaooppermainen rankasta aiheesta huolimatta. Hertta Kuusisto on mielenkiintoinen persoona ja aatteellisuus hänen taustallaan oli mielenkiintoinen. Jotenkin tarina kuitenkin keskittyi miessuhteeseen enemmän kuin avaamaan Hertan poliittista uraa.

Herttaa lukiessani jäin pohtimaan, että voisiko mikään aate mennä koskaan vanhemmuden ohi ja että miten julmassa maailmassa tuo ikäpolvi eli. Tarina sai myös miettimään propagandan vaikutusta ihmisen ajatteluun ja sitä miten jotenkin tässä välissä ehti jo pitää itsestään selvänä, että nykyään tietoa on enemmän saatavilla, mutta sitten taas toisaalta elämme tässä faktojen jälkeisessä maailmassa, jossa valeuutiset ja propaganda elää uutta kukoistustaan.

Hertan peilaaminen nykyhetkeen olikin mielenkiintoista myös siitä valosta, että miten nopeaa muutos tuolloin oli. Kansalaisoikeutensa menettänyt saattoi seuraavassa hetkessä nousta vallan huipulle. Pakostakin tuossa miettii, että miten pää pysyy tuossa mukana.

IMG_3685

Sandraan tartuin eilen aamulla. Olin lukenut että kirja on vaikuttava kokemus, mutta jotenkin Hertan jälkeen en vain odottanut kuin ajankohtaista teemaa. Päädyin yllättymään täysin. Sandra kertoo huutolaislapsesta torpparin vaimoksi kasvaneesta Sandrasta, jonka mies joutuu pakosta rintamalle 1918. Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa sadan vuoden takaista kuvaa Sanda ja kälynsä Lyyti, nykyajassa taas kertoo Sandran tyttären tytär.

Sandrassa vaikuttavinta ehkä oli juuri se sukupolvien ketju ja se miten nopeasti tieto voi kadota jos päätämme vain olla puhumatta. Suoraan sanottuna  en juurikaan tiedä oman sukuni taustoista vuodesta 1918. Vanhempi isoäideistäni oli tuolloin 13 ja nuorempi isoäitini vastasyntynyt. Isoisät olivat sitten tuolta väliltä. 1918 on isovanhempieni historiassa ollut siis lapsuutta. Meidän perheen tarina jota siirrettiin eteenpäin oli sitten toinen maailmansota, koska molemmat vanhempani ovat evakoita. Tulen niinsanotusti sukupolvisäästäjien suvusta varsinkin äitini puolelta ja 1918 teini-iän kynnyksellä ollut mamma jonkun verran minulle lapsena puhui myös tuosta ajasta, mutta olin liian pieni ymmärtääkseni tai muistaakseni. Mamma kuoli samana vuonna kun olin 11 ja vaikka historian nälkäinen lapsi olinkin niin tämä meni enemmän ohi. Enemmän sitten mieleen on jäänyt ne evakkomatkat. Nyt heräsikin tarve saada ymmärtää enemmän omaa taustaa 1918 ajalla. Isän isän puolella ollaan oltu tukevasti valkoisia, sotien väliseltä ajalta löytyy kuvia suojeluskunnista ja koska mummo dokumentoi kaiken löytyy myös papereita. Äidin puolesta en oikein tiedä mitään ja ehkä olisi syytä tätä perspektiiviä laajentaa. Ja opettaa myös lapselle. Sukupolvisäästäjien ketjua kun ollaan niin tuo 2010 syntynyt lapsi on siitä harvinainen ikäpolvensa edustaja, että hänen molemmat minun puoleiset isovanhemmat ovat tosiaan evakkoja ja sitä kautta se hänen perheensä historia on monella tavoin kirjoitettu mitä osalla ystävistä, joiden isovanhemmat ovat itseasiassa enemmän lapseni enon kuin isovanhempien ikäluokkaa.

Sandrassa ja Hertassa molemmissa arvokasta on se, että niissä ääni annetaan heille, joille harvoin on tilaa virallisessa historiankirjoituksessa. Naisille ja Sandran tapauksessa vielä vähäosaisille. Meillä olisi aika paljon historiaa jota pitäisi tehdä näkyväksi ja myös myöntää rehellisesti sata vuotta sitten moni asia meni kaikkea muuta kuin oikein. Suomen ja suomalaisten pitäisi kyetä myöntämään että punavankileirit olivat keskitysleirejä ja että oman historiamme kanssa meidän täytyisi tehdä sovinto, jotta tilanteet eivät toistuisi. Historia ei voi olla pelkkää sankarikertomusta vaan välillä täytyy myös tunnustaa virheet. Ilman tätä kasvua ja kehitystä ei tapahdu sen paremmin yhteiskunnassa kuin yksilöissä.

Viallinen

Nyt ei puhuta minun pääkopastani vaan kirjasta jonka poimin heräteostoksona Suomalaisesta kirjakaupasta lähtiessäni törsäämään kanta-asiakasalennuskuponkia.

IMG_3582

Cecelia Ahern on minulle tullut tutuksi lähinnä chick litin puolelta, mutta koska en ollut pitkään aikaan lukenut dystopiaa ajattelin, että tämä istuu nyt hyvin siihen tarpeeseen.

Viallinen sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, jossa päättäjien mokattua riittävän lahjakkaasti päätettiin että viallisten ihmisten pääsy johtavaan asemaan pitää estää. Vialliset merkittiin ja heidät pakotettiin käyttämään tunnuksia jotka auttavat muita kansalaisia tunnistamaan heidät ja vartioimaan että he käyttäytyvät asiallisesti. Järjestelmä ei nyt siten kuitenkaan vähemmän yllättävästi toiminut ja lopulta vialliseksi merkityksi saattoi joutua oikeastaan kuka tahansa joka ei sopeutunut riittävästi massaan tai ylipäätään yritti olla inhimillinen.

Niin kävi myös kirjan päähenkilölle, joka itse joutui merkittäväksi autettuaan sairaskohtauksen saanutta viallista. Tämän jälkeen tarina sitten niin sanotusti eskaloitu. Pahiksista tuli pahoja, hyviksistä hyviä ja ilman omaa ansiota teinitytöstä tuli muutoksen ajuri. Kuvioon luonnollisesti sotkettiin myös kaksi nuorta miestä. Eli täydellinen resepti ya-dystopialle.

Tarina pysyi jotenkin paketissa ensimmäisen kirjan ajan ja tämän äjlkeen klikkasin Google Playsta seuraavan osan. Ilahduttavasti tässä oli nyt onnistuttu välttämättän dystopiatrilogioidan tarve, mutta vähemmän iloisesti sitten taas toisessa osassa paljastui että me ei nyt sitten ihan olla Ahernin kanssa samalla tontilla yhden pikku asian suhteen. Toisessa kirjassa Ahern avasi tarkemmin muiden viallisten tarinoiden taustoja ja pääsääntöisesti nuo toimivat kuten kuuluikin. Herättivät lukijan sympatiat viallisten puolelle. Kunnes tuli sitten yksi pariskunta, joista tuli viallisia sen vuoksi että he lääkäreinä halusivat keskittyä rokotevastaiseen tutkimukseen.

Eipä siinä, yhteiskunta ei hyödy mitään siitä rokotevastustajat tungetaan marginaaliin, mutta siinä kohtaa kun kirjassa, joka on suunattu rehelliseti sanottuna puolet minua nuoremmille esitetään samalla viivalla lähimmäisen auttaminen sairaskohtauksessa ja oikeus rokotevastaisuuteen ollaan pahasti hakoteillä. Ilmettelen aidosti miten kustannustoimittaja ei ole tähän puuttunut ja pakko sanoa että tuon jälkeen lähinnä vain luin kirjan loppuun tuntien suurta vastenmielisyyttä. Ja pakko myös sanoa, että tämän jälkeen ei tee vähään aikaan mieli katsoa koko Aherniin päin. Että pitäkööt foliohattunsa päässä vaikka miten tiiviisti, mutta minä myös kuluttajana voin tehdä ratkaisun ja jättää jatkossa rahoittamatta hänen hörhöilynsä.

Että kyllä, tämä meni nyt ihan kunnolla tunteisiin. Ensimmäisen kirjan pohjalta siis aika peruskauraa dystopiana, mutta tarina saatiin vesitettyä toisessa osassa parilla rivillä.  Suosittelen jättämään väliin. Keskinkertaista dystopiaa kun löytyy myös muiden kirjailijoiden valikoimista.

Mitä sä rageet?

Jos kuvailen itseäni raatorehellisesti siteeraan entistä poikaystävääni. Olen ihminen, joka kiihtyy nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin. Sitten satuin saamaan lapsen joka on suunnilleen yhtä lyhyellä sytytyslangalla varustettu oli selvää, että meillä tunnetaidot ovat asia joita kannattaisi harrastaa ihan useammassa polvessa. Ihan vaan jo siksi että uskoisin että tuo perheemme kolmas henkilö arvostaisi vähän enemmän ihmismäistä ja vähemmän saatanallista otetta elämään sekä vaimoltaan että jälkikasvultaan.

Kirjakaupasta alkusyksystä löytyi kirja joka puhutteli. Anne-Mari Jääskisen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Mitä sä raheet – lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen tuntui kirjalta jota meidän perheessä tarvitaan.

Viikonloppuna nyt sitten vihdoin tartuin kirjaan. Olen suorittanut Helmetin lukuhaastetta josta suorittamatta oli kohdat kirjan nimessä on tunne sekä kirjassa on taito jonka haluaisit oppia. Tämähän olisi mennyt molempiin mutta otin tämän nyt jälkimmäiseltä kannalta. Koska oikeasti tämä on taito jonka haluan oppia. Sen lisäksi että haluan paremmin käyttää omaa temperamenttiani enemmän hyvään niin haluaisin vanhempana ettei lapsen tarvitse lyödä päätään ihan jokaiseen samaan petäjään mitä mutsinsa on hakannut.

Tykkäsin valtavasti kirjan otteesta. Teoria, esimerkit sekä myös tosi kivat harjoitukset veivät asiaa eteenpäin ja teksti oli helppotajuista. Toki minulla tämän lukemiseen motivaatio oli jo lähtökohtaisesti korkealla ja toisaalta myös ammatillisuuden kautta niitä kohtaamistaitoja on harjoiteltu muutenkin, mutta itse suosittelen kirjaa lämpimästi. Itseasiassa iskin sen myös miehen lukupinoon, koska varsinkin mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä useammin huomaan heidän puhuvan toistensa ohi ja käytännössä viimeistään teini-iässähän tuon kanssa ollaan ongelmissa.

Kirjassa käsitellään hyvin sitä miten eri temperamenteilla on omat haasteensa ja nostetaan esiin miten vanhempi voi tukea lapsen tunteiden tunnistamista ja niiden kannattelua. Tykkäsin myös kovasti siitä että kirja avasi hyvin kasvun prosessia ja kiinnitti huomiota myös siihen miten me vanhemmatkin herkästi olemme osa sukupolvien ketjua ja toistamme omien vanhempiemme toimintatapoja.

Vanhemmille kirjoitetun kirjan lisäksi sarjaan kuuluu myös nuorille itselleen suunnattu tunnetyön käsikirja ja ajattelin seuraavaksi etsiä sen käsiini. En ehkä niinkään vielä tuota ekaluokkalaista varten vaan ihan itseäni vaikka taidankin olla kohta 25 vuotta yli-ikäinen kohdeyleisöön.

Syysloman lukupäiväkirja

Olen ollut äärettömän huono kirjoittamaan lukupäiväkirjoja osin siitä syystä lukeminen on ollut koko tämän vuoden joko on tai off. Onnistuin saamaan itseni taas off-asentoon taistelemalla Äärimmäisen ilon ministeriön loppuun ja pariin viikkoon ennen lomaa en edes katsonut kirjoihin päin. Nyt sitten lomalla katsoin kirjoihin senkin asemasta kun sain taas lukuvireen buutattua.

IMG_1075

Ja millä muulla se lukujumi buutattaisiin kuin chick litillä. Taannoin törmäsin keskusteluun jossa puhuttiin kriittisesti sanan hömppä käytöstä kirjallisuuden kohdalla. Itse pidän hömpästä niin sanana kuin kirjallisuuden lajina. Se on juuri sitä jonka pariin palaan kun aivot laukkaavat liikaa tai kaipaan jotain millä nollata. Höppä voi olla chick litiä, mutta yhtä lailla se voi olla myös dekkarikin. Tällä kertaa hömppää tarjoili Jojo Moyes ihanan ennalta-arvattavalla romanttisella tarinallaan. Tätä räytynyt lukunälkäinen, mutta juminen sieluni kaipasi. Täydellistä laastarisuhdetta.

IMG_1077

Hömpän jälkeen päätin tarttua hyllynlämmittäjään eli Harper Leen palkittuun ja ylistettyyn Kuin surmaisi satakieleen.  Tämä kirja oli odottanut oikeaa fiilistä ja nyt sitten oli sen aika. Äärettömän voimakas ja vakuuttava kirja. Tuntuu myös käsittämättömältä että kirja on otettu Yhdysvalloissa pois osan koulujen lukulistoilta. Nyt jos koskaan pitäisi lukea juuri tästä teemasta. Historia toistaa itseään jos emme ymmärrä historiaamme.

Aivan yhdellä istumalla en tätäkään saanut luettua, koska väliin änki jo aikaisemmin täällä mainittu Kepler62 jonka luin pojalle ääneen. Ja koska Keplerin jälkeen halusin lukea itsekin jotain ja se lukeminen piti tehdä samassa huoneessa jossa lapsi nukkuu  tarvitsin kirjan jota lukea tabletilta. Tähän hätään avuksi tuli Yaa Gyasin Matkalla kotiin, jonka sain lainattua e-lainana mökkirjastosta.

Matkalla kotiin on ghanalaisen Gyasin sukupolvitarina, joka kertoo kahden siskopuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan toisen sisaren jäädessa Ghaanaan ja toisen joutuessa orjaksi Yhdysvaltoihin. Joka luvussa on uusi kertojaääni ja tarina kulkee vuorotellen kummankin sisaruksen jälkeläisten välillä. Pidin kirjasta aivan valtavasti. Tässä oli hyvä muistutus sille, että kannattaa lukea muista kulttuureista tulevia kirjoja vaikka vähän tätä jännitinkin kun se lukujumi juuri iski päälle kun tietoisesti halusin lukea toisesta kulttuurista peräisin olevaa teosta. Ainoa häiritsevä asia oli Yhdysvaltoihin sijoittuvan aikajanan seuraaminen. Kirjailija ei juurikaan puhu vuosiluvuista, mutta mitä nyt pystyin sotien avulla sijoittamaan kohdilleen jotenkin minulle jäi fiilis, että aikajana ei nyt vaan natsaa. Mutta kun tuosta pääsi yli niin itse tarina oli vakuuttava.

IMG_1257

Turusta mökille siirryttyäni en osannut tarttua sittenkään vielä Satakieleen vaan klikkasin niin ikään e-lainana itselleni Instagramsuosituksen pohjalta Helena Wariksen Linnunsitojan. YA-yleisölle selvimmin suunnattu dystopiateos oli taas mainiota välipalaosastoa. Nopealukuinen, käytännössä yhdessä illassa luettu kirja jätti nälän lukea lisää tästä maailmasta. Toivottavasti Waris on nopea käänteissään.

IMG_1267

Ja sitten seuraavan aamuna oli taas hyvä idea tarttua Satakieleen. Ja sitten se tarina lähti vetämään. Olisin halunnut lukea kirjan jo eilen loppuun, mutta oli pakko luovuttaa puoli kymmeneltä ja mennä nukkumaan. Nyt sitten heräsin aamulla puoli kuudelta ja talon muuten nukkuessa tartuin kirjaan ja luin sen loppuun. Sen jälkeen tartuin toiseen hyllynlämmittäjään eli Leen Kaikkiin taivaan lintuihin. Satakielen jatko-osa, joka kuitenkin kirjoitettiin ennen Satakieltä ja selittää siksi tarinan osan aukoista. Linnut on selvästi Satakieltä kyynisempi teos.  Aikuinen Scout näkee syvän etelän rasismin uusin silmin ja aikakausi on selvästi politisoituneempi. Nautin kuitenkin näiden lukemisesta ja varmaa on ettei nämä kirjat äkkiä tule konmaritetuksi pois kirjahyllystämme.

Näiden lisäksi olen sitten kuunnellut lapsen kanssa äänikirjoja oikeastaan koko viikon jatkuvana taustanauhana. Takana on melkoisen mittavasta ja kattavasti Paula Norosta ja Supermarsua. Viimeisin BookBeatista löytyvä Supermarsu lähti pyörimään vielä tänäiltana. Saa nähdä mitä lapsi keksii näihden jälkeen. Itse veikkaan että itsellä pyörä pyörähtää taas hetkeksi siihen asentoon että katson enemmän telkkaria. Tai no Netflixiä ja Areenaa.

Kepler 62 – Salaisuus

Timo Parvela ja Bjørn Sortlandin yhteisponnistus, Kepler 62 -sarja on nyt vihdoin edennyt viimeiseen kuuudenteen osaan. Kuten aikaisemminkin parilliset osat ovat norjankielistä alkuperää Bjørn Sortlandin kynästä vieden tarinaa Marien näkökulmasta.


Kuvitus tälläkin kertaa Pasi Pitkäsen toteuttamana. Tähän kirjasarjaan kannattaa tutustua jo pelkkien kuvienkin vuoksi.

Tätä kutososaa on meillä odotettu kesästä asti jolloin luimme viidennen osan. Bongasin tiedon kirjan julkaisusta maanantaina matkalla Turkuun junassa ja tiistaina suuntasimme Hansakorttelin Suomalaiseen kirjakauppaan. Saatuaan kirjan käteen lapsi ehdotti että voidaanko alkaa lukea kirjaa heti kun päästään mummilaan. Sen verran sain armoa että sain kuitenkin keittää teetä, mutta muuten aika lailla heti iskettiin kirjan kimppuun ja kolme tuntia sekä 183 sivua myöhemmin olimme saaneet tarinan loppuun.

Tarinan toisessa osassa eli ensimmäisessä Marien kertomassa kirjassa moitin kerrontaa liian haastavaksi lasten kirjaksi, mutta sekä neljäs että kuudes osa olivat tarinankerronnaltaan helpompia kun tarina ei niin paljon tapahtunut Marien pään sisällä. Tarina imi lapsen täysin mukanaan ja kesken lukemisen piti pitää tauko jotta minä sain lisää teetä ja lapsi soitettua isälleen siihen asti selvinneet tarinan koukut.

Miten tarina sitten päättyi? Nyt tästä eteenpäin tiedossa on paljastuksia joten älä lue tästä eteenpäin jos  halua lukea tarinan spoilerivapaana. 

Kutososa lähtee liikkeelle siitä mihin vitonen jää. Kepler 62e:n vuodenajat jatkavat yllättämistään ja Marie sekä Ari yrittävät tavoittaa karannutta Jonia. Salaliitto koko Kepler 62-hankkeen taustalla lähtee selviämään, mutta sitä ennen tiedossa muutama yllättävä paljastus, ihmisten ja planeetan alkuperäisasukkaiden välinen konflikti sekä yhden hahmon yllättävä kasvu. Tarinan loppu on onnellinen. Lapset saavat yhteyden maahan ja saavat kuulla että heidän luokseen on matkalla tähtipurjehtija jonka kyydissä on muunmuassa Arin ja Jonin äiti.

Käytännössä siis tarina jäi auki siten että sitä voisi vielä täydentää. Tavallaan toivoisin että hahmojen tarinaa jatkettaisiin vaikka uusien kirjailijoiden voimin YA-henkisempänä. Lapsi toivoisi että Kepler päätyisi joku päivä valkokankaalle ja nykytekniikalla tarina olisi kohtalaisen helposti valkokankaalle siirrettävissä.

Kaikenkaikkiaan Kepler-sarja eheä ja hyvä kokonaisuus joka oli sekä minun että lapsen mieleen. Jos et ole vielä tutustunut niin kannattaa kääntyä kirjaston puoleen.

Kosmoksessa tavataan

Pirullinen flunssa piti otteessaan oikeastaan koko viime viikon ja kun vihdoin keskiviikkona sain paketoitua koko kesäopintokokonaisuuden päätin että nyt tarvitaan jälkiruokaa.


Jälkiruokaa löytyi niin keholle kuin mielelle. Sulatin pakastimesta korvapuustin ja klikkasin tabletille auki Jack Chengin Kosmoksessa tavataan.

Kirja osui tietoisuuteeni kesällä jossain jutussa jossa tätä mainostettiin kirjana joka puhuttelee niin lapsia, nuoria ja aikuisia. Itse sanoisin että kirja ehkä kuitenkin on kahdelle jälkimmäiselle ja että kunnolla tarinan ulottuvuudet saa irti vain kun elettyä elämää on vähän enemmän takana.

Kirja lähtee liikkeelle 11-vuotiaan Alexin nauhoituksilla. Alex aikoo nauhoittaa kultaiseen iPodiinsa viestin ulkoavaruuteen ja lähettää tämän matkaan itse rakentamallaan Voyagerraketilla. Tarinan pihviksi lähtee kuitenkin paljastumaan se mitä ei kerrota. Miten 11-vuotias pääsee lähtemään yksin matkalle ja miten näennäisestä varhaiskypsyydestään huolimatta hän on kuitenkin vain pieni lapsi. Tarina kuljettaa Alexin matkalle, jonka aikana hänelle selviää että moni asia ei ollutkaan niin miten hän oli luullut. Se myös kuvaa taustalla toisen tarinan. Sen että joskus on vaikea olla aikuinen ja ottaa vastaan se vastuu jota ei ole koskaan halunnutkaan.

Tarina oli nopealukuinen ja mukaansatempaava. Täydellinen jälkiruoka  flunssan ja kurssitöiden puuduttamille aivoille. Pikkuvanha ja aikuisten maailmassa kiinni oleva Alex ei tuntunut kertojaäänenä lainkaan myötähäpeää aiheuttavalta ja minä jos joku olen myötähäpeän asiantuntija. Nyt kuitenkin puhutaan ihmisestä joka ei ole eläessään voinut katsoa yhtään Uuno-leffaa, koska häpesin liikaa tuotantotiimi  puolesta. Tämä on selvästi se osa-alue jossa neljänneksen suuruinen varsinaissuomalainen perimäni dominoi yli karjalaisen rempseyden.

Pidin kirjasta, mutta lopulta en osaa sanoa minkä ikäiselle tätä suosittelisin. Epäilen että teinille Alexin kerronta on liian lähellä omaa kokemusmuistoa ja tarina ei välttämättä siksi puhuttele. Toisaalta ei tämä nyt aikuisten kirjakaan ole. Lapselle en missään nimessä tätä vielä lukisi. Toisaalta en osaa sano lukisiko 11-vuotias kirjan eri perspektiivin kautta. Alex ei kokenut kirjassa olevansa heitteillä joten näkisikö lapsi tämän vain tarina suuresta seikkailusta ja tajuaisi vasta myöhemmin tarinan muut tasot. Tai sitten ei tajuaisi koskaan jos on yhtä palikka kirjojen lukijana mitä minä aikanaan.