Captain America: Civil War

Kohta kuudessa vuodessa olen tottunut siihen, että lapsiperhe-elämä asettaa omat rajoituksensa elämälle, mutta on hetkiä jolloin sitä tulee kirottua ohuehkoja tukiverkkoja lähellämme. Montaa minulle ja miehelle oleellista yhteistä harrastusta voimme tehdä lapsi mukana. Voimme lähteä pyörälenkille lapsi peräkärryssä, voimme seurata sarjoja lapsen mentyä nukkumaan ja voimme matkustella lapsi mukanamme, mutta yksi asia hiertää. Käytännössä meidän aktiivinen elokuvaharrastuksemme on mennyt siihen, että käymme katsomassa lastenleffoja ja meitä kiinnostavat leffat katsastetaan joskus ja jouluna, miten nyt saadaan itsemme samalle paikkakunnalle jonkun lapsenvahdin kanssa. Kai sitä voisi useammin pyytää kavereita katsomaan lapsen perään, mutta koska minun työni on käytännössä mahdoton muille palveluksen korvaamisessa niin arkailen pyytää apua. Oikeastaan ainoat joita kehtaan pyytää lasta katsomaan ovat äitini ja veljeni. Kaikkien muiden kohdalla tuntuu, että lapsen ottaminen on kuormitustekijä. No miten tämä liittyy sitten Kapteeni  Amerikkaan. No sitten, että suunnilleen ja kaikki ja niiden isoäidit ehtivät leffaan ennen meitä. Lauantaina vihdoin kuitenkin leffaan päästiin ja juuri oikeaan aikaan. Viime viikon loppupuoli melkoista henkistä jännitystä niin työn kuin muutamien siviilipuolen asioiden kanssa ja asioiden selvittyä oli ihana kadota pariksi tunniksi leffateatterin pimeyteen.


Kuva

No niin. Elokuva ei nyt varsinaisesti ollut se mitä osa tosifaneista odotti eli tarina Stevestä ja Buckysta vaan itseasiassa valkokankaalle vyörytettiin liuta supersankareita puhumaan politiikka kun kiistakapulana oli sopimus, jonka synnyttäminen näytti vielä meikäläistä kilpailukykysopimustakin vaikeammalta. Elokuva myöskin oletti, että leffan katsojat ovat tehneet kotiläksynsä. Katsottuna pitäisi olla, paitsi aikaisemmat MCU-leffat, sekä lisäksi katsojalta pitää löytyä sarjakuvista löytyvää yleissivistystä, jotta edes osaa nimetä kaikki meemin henkilöhahmot. Elokuva jätti myös paljon tulkinnan varaan ja näemmä kohtalaisen samoista lähtökohdista elokuvaa katsomaan menneet ihmiset voivat käsittää sen aivan eri tavoin. Sunnuntaina, kun vihdoin pääsin jälkipuimaan leffaa ystävien kanssa paljastui, että oikeastaan jokainen oli tulkinnut tarinaa omasta näkövinkkelistään ja tästä syystä tarina ei kaikilla lähtenyt lentoon. Itse hain elokuvaan kaikupohjaa osittaisn nykyisistä kansainvälisistä sopimuksista kuten TTIP ja ystäväni taas kaiutti elokuvaa historian perspektiivistä.

Civil Warin yksi haaste oli se, ettei tekijänoikeudellisista syistä tarinaan saatu tuotua Ryhmä X:ää (siis kuinka siistiä, että suomennos on sukupuolineutraali vrt. X-men) ja tarina oli pitänyt taivutella istumaan nykyiseen settiin. Tarinaa kuitenkin tarvittiin, jotta toivottavasti tulevissa leffoissa päästään kurkkaamaan enemmän mitä Steven ja Buckyn pään sisällä tapahtuu. Tarina myös esitteli tulevien elokuvien sankareita ja asetti hyvän pohjan tuleville Avengers-leffoille. Eli minä siis tykkäsin leffasta. Tosin olen melkoinen fanityttö ja veikkaan, että olisin katsonut tyytyväisen elokuvan vaikka siinä Steve olisi yksin autiolla saarella ja puhuu Buckyksi ristimälle lentopallolle. Elokuva oli minulle myös eheyttävä kokemus siinä mielessä, että edellinen Avengers: Age of Ultron ei millään fanilinsseilläkään muuttunut hyväksi elokuvaksi. Tosin ehkä minun pitäisi katsoa se uusiksi jossain vaiheessa. Saatoin nimittäin nukkua leffasta hyvän siivun aikanaan ja se saattaa kummasti vaikuttaa mielipiteeseeni. Toisaalta, jos leffa on hyvä niin sitä katsoessa harvemmin nukahtaa.

MCU:n tarinoiden aikajanan pääsee lunttaamaan muuten Marvelin sivuilta. Muistutukseksi tässä kohtaa myös asiaan vihkitymättömille pienten supersankarifanien vanhemmille, että nämä leffat eivät ole mitään lasten kamaa. Jos kotonasi kuitenkin asuu pieni supersankarifani, kannattaa tutustua Legon pätkiin tai etsiä käsiin Phineas ja Ferbin Mission Marvel -erikoisjakson. Supersankarijutut ovat jo yllättävän pienille tosi kova juttu, mutta liian aikaisin liian vaikeiden ja hurjien leffojen katselusta ei hyödy kukaan. Tsekkaathan siis etukäteen sopivatko supersankarileffat tai -pelit ikärajoiltaan lapsellesi.

Angry Birds-elokuva

Siitä lähtien kun ensimmäiset mainokset tulivat lapsen tietoisuuteen oli selvää, että Angry Birds on elokuva joka on pakko mennä katsomaan. Lapsi on oikeastaan ensimmäistä ikäluokkaa jolla vihaiset linnut ovat olleet maailmassa aina. Lapsen ollessa 10 kk talouteen saapui ensimmäin iPad ja lentävät kärttyiset pallot tulivat tutuksi myös lapselle. Sitten lapsi on opetellut esimerkiksi koko Star Warsin juonikaaren lintujen avulla, pelannut lukuisat tasot läpi Bad Piggiesiä ja romuttanut autoja Gossa.

Elokuva muutti lintujen luonnetta antamalla niille jalat ja pistämällä ne puhumaan. Ja itseasiassa viemällä linnuilta vihan. Vihaa alkoi elokuvaan löytyä vasta kuin possut veivät munat ja koko ikänsä ulkopuoliseksi itsensä tuntenut Red opetti ettei kannata kääntää toistakin poskea vaan joskus on hyvä edetä vihan kautta. Mielenkiinnolla odotan miten tuo lastenleffoille hieman poikkeuksellinen näkökulma otetaan maailmalla vastaan. Tosin kaipa me vastaan muut -teema on suosittu nykyään ihan kaikkialla.

Mitään syvällistä viestiä elokuvasta on turha yrittää etsiä ja itseasiassa näin puili vuorokautta leffan päättymisen jälkeen fiilis on lähinnä se, että tuo elokuva oli kyllä viihdyttävä, mutta oikeastaan aika yhdentekevä. Jotain elokuvasta kertonee se, että lapsi sanoi että se oli tosi hyvä, mutta perinteinen vaade, että leffa ostetaan omaksi heti kun se levyllä julkaistaan jäi tulematta. Tarina oli lopulta aika ohut ja hahmot vielä ohuempia. Kuten trailerista voi päätellä niin elokuva on selvästi komediallinen ja kyllä se nauratti, mutta huumori oli lopulta melko halpaa. Pystyn myös ymmärtämään, että elokuvan pystyy näkemään rinnasteisena tämän hetken maahanmuuttokeskusteluun, jos sovittelee oikeat lasit päähänsä. Itseasiassa kiusaus oli suuri kysyä elokuvan jälkeen edessäni istuneelta tunnetusti erittäin maahanmuuttokriittiseltä (tai no mitä sitä kiertelemään, rasistiselta) poliitikolta miten hän elokuvan näki, mutta koska leffaseurueeseen kuului myös poliitikon lapsi totesin parhaaksi vain paimentaa tuon oman kupeitteni hedelmän ulos leffateatterista.

Vaikka elokuva ei minua varauksettomasti saanutkaan puolelleen toivon sille kuitenkin kaikea hyvää. Roviolla on riittänyt rohkeutta lähteä tekemään jotain Suomen mittakaavassa ennenkuulumatonta ja tuollaisia avauksia kaivattaisiin enemmänkin tähän aikaan. Ilahduttavaa oli myös tajuta miten pitkälti kotimaisin voimin tuo leffa on saatu kasaan ja animaattoreiden jengistä löytyi ilokseni myös vanhan luokkakaverini nimi. Elokuva jätti takaportin auki kakkososalle ja soisin tarinan yltävän sinne asti. Pelisarja antaisi mahdollisuudet kuljettaa linnut tarvittaessa vaikka avaruuteen ja ensimmäisessä elokuvassa onnistuttiin jo hyvin tuomaan pelistä tuttuja elementtejä elokuvaan. Tai ainakin itse kummasti löysin yhtymäkohtia Bumerangilinnun käytöksen ja oman pelaamiseni väliltä…

How to get away with murder

Poskiontelotulehdus ei kysellyt vapaita aikoja kalenterista vaan päätti itsevaltaisesti pyyhkiä loppuviikon kalenterista tyhjäksi. Kotisohvalla torkkuessani oli helppo turvautua Netflixin puoleen ja ainoaksi ongelmaksi jäi valita sieltä joku sellainen sarja, jota epäilin ettei mies halua katsoa. Valinta osui How to get away with Murderiin, joka käytännöllisyyssyistä on yleensä lyhennetty muotoon HTGAWM. Näppärää eikö totta?

  
Kuva: ABC

HTGAWM on Shonda Rhimesin tuottama sarja, joka noin yleensä on minulle hyvän viihteen tae. Greyn anatomian ensimmäiset tuotantokaudet ovat loistavia ja olen nauttinut myös suuresti Scandalista. HTGAWM jatkaa varsinkin Scandalin viitoittamalla tiellä ja molemmissa näissä sarjoissa on lopulta paljon GA:ta kiinnostavammat hahmot. Rhimes tuntuu olevan näissä sarjoissa paljon enemmän omalla alueellaan ja HTGAWM viihdyttävästi fuusioi Scandalin parhaat puolet nyt dekkaripiireissä pinnalla olevaan epäluotettavaan kertojaan. 

Netflixistä löytyvän ensimmäisen tuotankokauden keskiössä puolustusasianatoimivan oikeustieteen professorin sekä häntä avustavien viiden lakiopiskelijan sotkeutuminen johonkin rikokseen. Ensimmäisestä jaksosta alkaen tarinaa kuljetetaan ns. nykyhetkessä sekä menneisyydessä ja tarina lähtee selviämään pala palalta tai niin ainakin annetaan ymmärtää. Hahmoilla on omat särönsä taustoilla ja osittain tarinassa keskitytään firman ajamiin oikeusjuttuihin ja kuten muissakin Rhimesin sarjoissa kerronta on tiivistahtista joten katsojan on syytä keskittyä. Parhaimmillaan tämä sarja onkin näin kahteen päivään katsottuna ilman turhia keskeytyksiä.

Mitään uutta ja mullistavaahan sarja ei tuo. Sarja Rhimesin sarjojen tyyliin sotkee ihmissuhteissa erilaisia taustoja sujuvasti, joka on jenkkisarjoissa edelleen hieman epätyypillistä ja esittää naiset seksuaalisesti aktiivisina toimijoina ilman ettei maailmanloppu tule välittömästi aviottoman seksin jälkeen. Eli sinäänsä viihdesarjaksi tässä on hyvät lähtöasetelmat jos siitä on kiinnostunut.  Tällaiseen potemispäivään sarja omiaan. Erehdyin aikanaan katsomaan Lostin toisen tuotantokauden kun podin keuhkokuumetta ja rehellisesti sanottuna en vieläkään tiedä mitä sarjassa oikeasti tapahtui ja mitkä ovat omia kuumeharhojani.

Sarjan toinen tuotankausi pyörii parhaillaan jenkeissä, joten toista kautta taidetaan saada odottaa vielä tovi. Ilmeisesti joku kanava tätä on näyttänyt Suomessakin telkkarissa. Wikipedia kertoi lähettäjäksi Nelosen ja googailu TV5:n. Yhteistähän kaikille muille kotimaisille kanaville Yle poislukien on umpisurkeat nettisivut, joten en kyllä tullut googlailustani hullua hurskaammaksi, mutta pitää pitää silmät auki jos toiseen tuotantokauteen törmäisin jossain vaiheessa.

How to get away with murder suomalaisessa Netflixissä ainakin tällä hetkellä. Kannattaa katsoa jos ei ole vielä ehtinyt.