YT-neuvottelut perheessä

Pari viikkoa sitten sovin ryhmätyöaikataulua opiskelukavereitteni kanssa. Aikatauluja oli neljän työssäkäyvän kesken vähän vaikea hinkata yhteen, mutta löydettiin sopiva rako tapaamiselle. Varoitteilin vain, että saatan vain hieman myöhästyä jos meidän YT-kokous venähtää. En edes tajunnut sanomisissani mitään outoa kunnes yksi opiskelukavereista kysyi, että onko meillä YT-neuvottelut päällä. Jotenkin sitä itse unohtaa, että useimmille YT tarkoittaa sitä kasiluvun vähennyksiin tähtäävää toimintaa ja se lain varsinainen henki unohtuu. Siksi pitikin kertoa, että työpaikallani tämä yhteistoiminta tarkoittaa hieman jotain muuta. Se on säännöllistä vuoropuhelua työnantajan ja työntekijöiden edustajien kesken pyrkimyksenä kehittää yhdessä työpaikan toimintaa sellaiseksi että siellä olisi kaikki edellytykset tehdä tulosta ja voida hyvin.

Tämä pitkä alustus toimikoot nyt pehmityksenä sille ilmoitukselle, että meidän perheessä oli taas kerran aika käynnistää yhteistoimintaneuvottelut. Kuitenkaan kukaan ei ollut vaarassa menettää työpaikkaansa. Lähinnä kutosluvun hengessä teimme organisaatiouudistusta ruokakunnassamme miehen uusien töiden aiheutettua vähän haasteita prosessille.


Listalla oli messutuliaissuklaiden jakaminen perheen kesken, mutta myös moni sellainen asia, jonka avulla tämä uusimuotoinen arki saadaan rullaamaan.

Käytännössä miehen työt toivat meidän arkeen ihan uuden haasteen sillä, että työhön liittyy säännöllisen epäsäännöllisesti reissuja, jotka tulevat parhaimmillaan kuukauden ja pahimmillaan alta viikon varoitusajalla. Tähän asti asiat ovat menneet ihan hyvin, mutta huomasin, että minun laskentataulukkoaikatauluttaja luonteeni hieman (okei tosi paljon) stressasi sitä ettei asiat ole ennakoitavissa puolen vuoden päähän. Neuvottelujen tärkeimpinä pointteina olikin joustojen varmistaminen arjessa, käytännössä siis piti vain sopia uusiksi pari vuosien aikana vakiintunutta käytäntöä, jotka eivät oikein istu nykytilanteeseen.

Aikaisemmin vastaavia YT-neuvotteluja on käyty parisuhteessamme kun mies palasi töihin perhevapaan jälkeen, kun lapsi syntyi ja koomisimmat neuvottelut käytiin keväällä 2008 miehen vaihtaessa vuorotyöstä päivätyöhön jolloin meillä meni täysin solmuun aamuiset kylpyhuoneaikataulut. Joku ei näin ammattiyhdistyshenkinen ehkä sanoisi, että kun elämässä tapahtuu isoja muutoksia käymme keskusteluja. Neuvottelu kuitenkin ehkä on se mikä enemmän kuvaa keskustelujen tyyliä. Näissä keskusteluissa kun yritetään löytää se yhteinen nimittäjä, johon molemmat osapuolet voivat sitoutua ja varmistaa että joustot ovat tasapainossa suhteessa velvollisuuksiin. Näissä yhteyksissä usein myös keskustellaan prosessiosien ulkoistamisesta alihankkijoille. Pöydälle nostettiin kotisiivoaja, kauppakassipalvelun hyödyntäminen sekä lakanapyykkien pesettäminen pesulassa. Yksi alihankintapalvelu meillä kuitenkin on, jota yritämme välttää viimeiseen asti. Lapselle ei palkata vieraita hoitajia vaan tilanteet yritetään sumplia kuntoon jo valmiiksi tuttujen aikuisten voimin, vaikka se meiltä vanhemmilta vaatisikin toisinaan vähän epämukaviin aikoihin matkustamista.

Seuraavaksi yhteistoimintalistalla olisi sitten strategian päivittäminen. Kun tuo jälkeläinen on saatu seuraavalle etapille elämänpolulla on meidän vanhempienkin ehkä hyvä miettiä tätä perhepoliittista strategiaa ja päivittää visiota. Arvot meillä sentään onneksi on pysynyt koko ajan samana, niiden varaan kun rakentuu aika moni kivijalka tässä perhearjessa.

Mikä muuttuu kun koulu alkaa?

Esikoulun viimeiset viikot ovat käsillä ja ensi viikon keskiviikkona on se jännä päivä jolloin kokoonnumme puolen naapuruston kanssa koulun pihalle katsomaan ja kuulemaan miten nämä yhtä aikaa niin pienet ja isot jaetaan ensi syksyä varten luokkiin.

Pitkin talvea lapset ovat eskarin kanssa käyneet tutustumassa koulun tiloihin. Ruokalan isot lapset, eli vissiinkin neljäsluokkalaiset, olivat kuulemma melkein kuin aikuisia. Erityisopettaja, joka oli pitänyt lapsille oppitunnin, on kuulemma todella kiva ja jumppasali se vasta siisti on ollutkin. Moni asia arjessa kuitenkin tulee muuttumaan syksyn myötä.

IMG_6964

Siinä missä eskarin eteisessä voidaan ottaa kuvia aamulla, jolloin kumpikin meistä otti jalkaansa sukat lapsen sukkalaatikolla, on koulu ja sen käytävät meille vanhemmille suljettua maailmaa vaikka kuinka oltaisiin vierailtu samalla sukkalaatikolla.

Lapsilla itsellään tuntuu myös olevan huolia kouluun liittyen. Viime perjantaina eskarin viikkokirjeessä tuli lasten huolista TOP 4 -lista:

1. Onko tiukkis ope

2. Ihan vaan yleisesti kun ei tiedä mitä se on

3. Jos joku kiusaa

4. Koulumatka

Tästä nyt sitä päästään myös niihin asioihin mitkä myös vähän eri kulmasta huolestuttavat meitä vanhempia.

Millainen opettaja lapselle tulee? Entä jos se on joku ammatillisen kunnianhimon 15 vuotta sitten kadottanut tyyppi, jonka mielestä nykyinen OPS on lähinnä opettajan kiusaamista? Entä jos se on ihan eri taajuudella kuin tuo meidän tyyppi. Tai jos se vaan on jotenkin tosi outo?

Ja samoin kun lapsilla niin tässä on meille aikuisillekin niin monta sellaista asiaa mistä ei tiedetä mitään. Peruskoulu 2010-luvulla on pikkuisen toinen juttu kuin se peruskoulu jossa allekirjoittanut aloitti 1989 elokuussa. Ja miten paljon meidän elämämme ylipäätään muuttuu koulun aloituksen jälkeen. Sen verran meidän perheessä jo tiedetään, että otamme pehmeän laskun tähän koulutaipaleelle siinä mielessä, että minä jään opintovapaalle koulun alkaessa tekemään opinnäytetyötäni ja palaan töihin vasta syysloman jälkeen eli saamme kaksi kuukautta harjoitella tätä uutta arkea vähän normaaliarkea kevyempänä versiona.

Sitten on se iso K.  Kaikista Kiva-kouluista huolimatta tarinat kouluista on välillä niin kovin karuja. Entä jos lapsi tulee kiusatuksi ja vielä pahempaa, entä jos tuosta omasta lapsesta kuoriutuu kiusaaja. Kun jonkun lapsiahan ne kiusaajatkin ovat. Ja mitkä on meidän vanhempien mahdollisuudet puuttua asiaan, jos hommat lähtevät menemään pieleen. Kertooko lapsi edes jos asiat menevät pieleen vai paketoiko se huolet sisälleen?

Lopuksi olisi vielä koulumatkat. Meillä koulumatka ei ole pitkä, parisataa metriä ja kaksi tienylitystä. Valitettavasti vain tuo toinen tie on sellainen, että meidän tässä asuessamme siinä on kuollut neljä ihmistä jäämällä auton alle ja kaupunki on vielä kaavailemassa liikennevaloristeysten muuttamista liikenneympyröiksi, jolloin jengi ajaa Kehältä noustessaan keskelle asuinaluetta talla pohjassa. Itse olin jäädä auton alle tuossa tiellä talvella kun minulle suojatien eteen tietä antaakseen pysähtyneen bussin takaa päätti lähteä joku ihmisen roska Audillaan ohittamaan vastaantulijoiden kaistan kautta. Meidän kohdalla tiellä on liikennevalot, mutta noissa valoissa on nähty niin kamalaa liikennekäyttäytymistä, että oikeasti itkettää ajatus, että lapsen pitää mennä siitä yli. Aluksi onneksi minä olen kotona käytännössä joka päivä ja töihin palattuanikin yritämme sumplia varmaan alkuun aikataulut niin, että pääsemme kulkemaan yhtä matkaa, koska lukujärjestyksiin ei pitäisi tulla kuin kasin ja ysin aamuja.

Näiden lisäksi tuntuu, että kouluun liittyy miljoona isoa ja pienempää asiaa joita pitää ratkaista. Veikkaan, että tässä seuraavan puolen vuoden aikana tunniste ”Kun koulu alkaa” tulee vahvistumaan tuolla tunnistelistalla. Ja veikkaan, että Facebook-kaverini tuleva kyllästymään minuun perinpohjaisesti kun joukkoistan siellä milloin minkäkin huoleni kansan pohdittavaksi.

Kierrätetyt synttärilahjat – kyllä vai ei?

Vappuviikonloppuna olimme kerrankin Kallion suunnalla niin, että ehdimme käydä kirppareilla. Tuolle kohta 130-senttiselle hujopille kirpparit harvemmin tarjoilevat enää sopivia vaatteita, mutta kirpputoreilta voi löytyä kaikkea muuta kivaa. Tällä kertaa sieltä löytyi Littlest Pet Shop -erakkorapu, jota lapsi on etsinyt jo tovin ja samalla tuli mieleen, että voisimme katsoa kirpparilta myös lahjaa kun tänä viikonloppuna juhlitaan lapsen erään pitkäaikaisimman ystävän seitsenvuotissynttäreitä.


Kirpputorilta löytyi lopulta kiva pieni mökki Petseille, kolme eläintä ja niille vielä skeittilauta. Hinnalla, joka oli murto-osa siitä, että olisimme ostaneet nuo kaikki kaupasta valmiina. Ja hintakin ehkä olennaisempana asiana oli se, että miksi ostaa uutena leluja jos jostain löytyy täysin käypä lelu ilman vain muovipakkausta.

Kotona lelut pestiin vielä ja kuivattiin huolella ja ennen juhlia käärimme lelult turkoosiin silkkipaperiin ja kaivoimme vaatekaapin ylähyllyltä niin ikään kierrätyshengessä lahjakassin. Koko komeus koristeltiin vielä kortilla, johon liimattiin tarralaatikon kaikisra glitterisimmät kukkaset. Pihan yli kiikettu lahja otettiin ilolla vastaan sekä juhlian että tämän pienempien sisarusten toimesta.

Itseasiassa tämä ei ollut meidän ensimmäinen kierrätyslahjamme tähän talouteen. Alkuvuodesta lapsi siivosi omia lelujaan ja päätti laittaa Lontoosta pari vuotta sitten ostamasa Hau-Padin kiertoon. Siitä se ajatus sitten lähti kun lapsi muisteli että ystävän pikkuveli on aina tykännyt leikkiä hänen luonaan pädillä. Kierrätetty lelu käärästiin paperiin ja pädin onnellinen uusi omistaja oli haljeta saadessaan lelun omakseen,

Meillä siis on hyviä kokemuksia kierrätyslahjoista, mutta silti olen vähän arka ostamaan kierrätettyä lahjaa lapsen osalle ystävistä. Jotenkin epäilen, että kaikki eivät kierrätettyihin lahjoihin suhtautuisi yhtä hyvällä mielen vaan koettaisiin että kirppislöytä on vähättelevää. Kuitenkin usein ne kierrätetyt lahjat voivat olla niitä osuvimpia. Omasta lapsuudestani muistan yhtenä parhaana lahjana veljeni Turun iltatorin kirppikseltä ostamat Neiti Etsivät. Jonkun toisen roska oli tosiaankin siinä kohtaa aarre, etenkin kun osa kirjoista oli niitä vanhempia mitä ei tuolloin tahtonut kirjastosta löytyä.

Oma lapseni olisi monella tapaa kierrätetyistä leluista varmasti onnellinen. Harry Pottereita ja Hobittia fanittava pieni mies kaipailee niitä Legoina (onneksi minulla on entisen poikaystävän joululahjaksi antama lentävä Anglia, jolla lapsi nyt leikkii innoissaan). Samoin lapsi kaipailee ensimmäisiä Ninjago-legoja. Samoin kaikki Transformersit, Marvelin supersankarit ja Turtlesit ovat olleet aina lapsen mieleen oli ne sitten uusia, kirpputorilta tai meidän vanhempien vanhoja.

Itse voisin hyvin kuvitella, että pakettiin käärittäisiin joskus esim. Dubloja tai Brion junarataa, jotka muutama vuosi sitten muuttivat mökille. Kierrätyslahjassa mielestäni tärkeintä on se, että lahjat on puhdistettu ja ne ovat ehjiä. Hämmentävän paljon esim. noita LPS-hahmoja on tuunailtu tusseilla eli kylvetys on usein paikallaan. Toinen asia on paketointi. Kun lahjan omaa muovipakettia ei ole saatavilla täytyy paketointia hieman miettiä, mutta lahjakassit sekä lahjan käärintä vaikka silkkipaperiin tai johonkin kankaaseen tuo heti sellaisen fiiliksen, että lahjaa on ajateltu.

Ja sitten tärkeää on tietää myös mistä lahjan saaja tykkää. Veljeni Neiti Etsivät oli tästä hyvä esimerkki. Lahja, ei ollut taloudellisesti minkäänlainen panostus, mutta sen sisältö merkitsi enemmän. Sanoin kerran aikuisiällä olen paketista löytänyt veljeni antaman Anne Ricen Vampyyri Lestatin, koska veli oli huomannut että se puuttui minun sarjastani. Kierrätetyissä lahjoissa pitää siis tuntea hyvin lahjan saajan maku. Mutta toisaalta varsinkin lapselle lahjaa antaessa pitää muistaa se käytännöllisyys. Keinuhevonen, joka on ehkä kaunis, muttei kestä ratsastusta ei ole sen parempi lahja uutena kuin vanhanakaan.

Meille vanhemmillehan nämä kierrätyslelut ovat se tarve opettaa kestävää kulutusta myös lapsille. Vaikka viihde- ja leluteollisuus pyrkivät luomaan lapsille alati uusia kulutustarpeita on hyvä muistaa että leluissa ne trendit tosiaankin kiertää. Moni sellainen asia, jolla lapsi leikkii nyt on ollut aikanaan myös versioituna 30 vuotta sitten meillä vanhemmilla ja 15 vuotta sitten lapsen serkuilla. Ja no itseasiassa lapsella on mökillä myös ajossa pikkuautot, joilla enonsa leikki 1960-luvun lopussa ja Fortuna joka on kuulunut aikanaan hänen vaarilleen.

Toki kaikkia leluja ei kannata kierrättää. Jotain on hyvä jättää muistoksikin, koska meillä hyvin huomaa sen, että miestä usein harmittaa että hänen vanhoista leluistaan parhaat ja rakkaimmat ovat laitettu kiertoon siinä missä minun lelujani on taas kierrossa enemmänkin. Meillä käytössä on muistolaatikko, jonne lapsi pakkasi esimerkiksi hänelle todella rakkaat Oktonauttilelut ja niistä on sovittu ettei niitä koskaan anneta pois. Sen sijaan moni muu lelu jatkossakin lähtee meiltä kiertoon ja myös itse tulemme second handia suosimaan kaverisynttäreiden lahjoissa.

Parhaiden päätösten pääsiäisloma

Näin ensimmäisenä päivänä arjessa pääsiäisloman jälkeen ei voi kuin kiitellä miten hyviä valintoja sitä tuli tehtyä tässä pääsiäisen ympäristössä. Tuntuu että pitkän viikonlopun asemasta olisin ollut lomalla kaksi viikkoa ja palannut arkeen täysin uutena ihmisenä. Ensinnäkin oli viisas päätös lähteä Turkuun äidin nurkkiin. Pääsi vähemmällä kokkailulla, ehti viettää aikaa perheen kanssa ja ehti kerrankin viettää aika ystävien kanssa sekä lapsien kanssa että ilman. Ehdimme käydä elokuvissa miehen kanssa vihdoinkin katsomassa Loganin.


Kelien puolesta pääsiäinen ei nyt varsinaisesti ollut juhlaa. Jos maassa on pääsiäisenä enemmän lunta kuin jouluna on moni asia perusteellisesti pielessä, mutta fiksujen päätösten pääsiäisen hengessä ängin trenssin alle äidilleni tuoman kevytuntuvatakin ja kävin ostamassa Televiosta aivan liian kalliin pipon jotta tarkenin lumisateisessa jokirannassa pelata Pokemonia koska eräs perheenjäsen oli mennyt sopimaan enonsa kanssa pokemonjahdista ilman kelivarausta.

Muutenkin ehdimme ulkoilla ja tässä varmaan on oli osa syytä sille, että nyt on niin levännyt olo. Fiksujen päätösten hengessä palasimme kotiin jo sunnuntaina ja ehdimme maanantaina käydä pitkällä lenkillä, tonkia viljelylaatikolla ja vielä lukea kirjaakin. Muutenkin hyvien päätöksien pääsiäiseen kuului se ratkaisu että torstaina luin jotain aivan muuta kuin lukujonossa olevia kirjoja. Ei ole sellaista lukustoppia, jota kunnon skandidekkari ei kukistaisi. Tai no tässä tapauksessa kaksi.

Ja vielä parempi päätös oli ottaa tämä ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen arkipäivä etäpäiväksi. Sain olla yksin, tai no kaksin kissan kanssa päivän kotona ja keskittyä miettimään ensi syksyn töitä. Sain tehtyä rungon yhteen kouluukseen, laitettua toisen muhimaan ja sain yhtä lähdeteosta selatessani ilmestysmäisen varmuuden siitä, millä tulokulmalla opinnäytetyötäni lähestyn.

Osin tämän kaiken salaisuus taisi olla myös se, että asioita ei liikaa suunniteltu. Treffejä suuntaan ja toiseen sovittiin vasta ihan pääsiäisen alla. Lähdimme reissuun asenteella, että tulemme kotiin kun hyvältä tuntuu ja kun kelitkään eivät suosineet ei tullut eläteltyä mistään tolkuttomia haaveita ulkoiluidylleistä. Lähtö kodista oli myös paikallaan. Täällä oli muutama keskeneräinen projekti, jotka olisivat vain ärsyttävästi nalkuttanut takaraivossa kotinurkissa, mutta joista pääsi eroon reissussa. Nyt kun malttaisi vetää samalla kaavalla myös vapun ja helatorstain niin ajatus siitä, että kesäloma alkaa vasta heinäkuun puolivälissä ei ole niin vaikea.

Yhdenlaisia totuuksia perhe-elämästä

Kuvittelin jo tänään pääseväni töihin, mutta kun ei ollut syönyt lämmintä ruokaa sitten perjantain niin matka kilpistyi kynnykselle. Tämä päivä on sitten tankattu energiaa, pesty pyykkiä ja kuunneltu podcastejä niin Valeäidiltä kuin Nooriltakin. Podcastien pohjalta heräsin pohtimaan sitä miten helposti me ihmiset yleistämme oman kokemuksemme totuudeksi vanhemmuudesta ja miten pahasti ne voivat mennä pieleen ja päätin listata minun yhden naisen totuuksiani.


Kun lapsi syntyy et tunne lastasi kohtaan mitään muuta kuin velvollisuutta pitää lapsi hengissä. Vaaleanpunainen hattara on pelkkää teeskentelyä, hyvällä tuurilla voi rehellisesti myöntää rakastavasi lasta joskus kolmen kuukauden kieppeillä. Tai näin se ainakin meillä meni. Vauvahattara, ihana oma kupla, eivät olleet asioita joista meidän taloudessamme olisi päästy nauttimaan. Hoidin lasta, puhuin, loruttelin ja pidin lähelläni, koska tiesin, että niin pitää tehdä, mutta se rakkaus tuli todella myöhään.

Kestovaipat ovat paras ratkaisu. Kertakäyttövaipat falskasivat ja aiheuttivat lapselle  ihottumaa. Kestovaipat sen sijaan toimivat aina moitteettomasti ja niiden kanssa ei tarvinnut muistaa viedä roskia ja ostaa kaupasta täydennystä. Siinä sivussa potta tuli tutuksi jo ennen vuoden ikää ja lapsi oli päiväkuiva hyvinkin ennen kahta ikävuotta ja lopetti yövaippojen käytön puolisen vuotta myöhemmin.

Töihin paluu on helppoa. Kun lapsi täytti vuoden siirsin vaippakassin herruuden miehelle, pakkasin läppärilaukkuni ja lähdin töihin. Puoli vuotta tuon jälkeen lapsi aloitti päiväkodissa. Ensimmäinen meni kuin Strömsössä, toinen ei nyt ihan niin kuin Strömsössä, mutta silti meidän perheessä työ ja perhe on saatu aina helposti yhdistettyä ja en ole koskaan tuntenut että olisin laittanut lapsen liian pienenä päivähoitoon.

Jokainen isä on yhtä osallistuva vanhempi. Siinä kohtaa kun minulla babybluespäissäni meni unet rikki otti mies kopin huonosti nukkuvasta lapsesta vaikka se tiesi toisinaan torkahduksia palvereissa päivisin. Palattuani töihin olin kahdessa viikossa kuutamolla siitä miten kestovaipat ideaalisti täytetään kun taaperolla vaippatarpeet muuttuivat. Eikä koskaan ooe tarvinnut pelätä, että ne kuolisivat jauhosäkki sylissä nälkään kun olen työmatkalla.

Lapset luontaisesti huolehtivat tavaroistaan. Lapseni ei ole koskaan rikkonut yhtä ainoaa leluaan kovakouraisen tai huolimattoman käytöksen vuoksi. Lapsellani on huoneessaan jokaiselle tavalle oma paikka ja tavarat luokiteltu järkevisksi kokonaisuuksiksi. Tässä kohtaa voidaan todeta, että lapsi ei ole perinyt piirrettä ainakaan vanhemmiltaan. Lapsi myös muistaa suunnilleen jokaisen tavaran jota hänen huoneesaan on.

Lapset rakastavat museoita. Taidemuseo, tiedemuseo, ulkoilmamuseo, historiallinen teemamuseo, ihan mikä tahansa museo. Minun lapseni on aina valmiina tulemaan paikalle. Viime vuoden suurin kriisinaihe lapselle oli se, että Ernesto Neton näyttely loppui  Kiasmassa. Toki lapsen kanssa on myös käyty pienestä asti näyttelyissä ja perusluonteeltaan lapsi on utelias oppimaan.

Koko perheellä on yhteiset kiinnostuksenkohteet. Osin edelliseen liittyen. Kolmn nörtin perheesä pidämme pitkälti samoista asioista oli kyse sitten populaarikulttuurista, matkustamisesta ja liikunnasta.

Lapsen kanssa on helppo matkustaa. Viisivuotias kävelee kaupunkilomalla helposti kilometritolkulla dinomuseon ja jäätelökiskan voimin. Lennot, laivamatkat ja hotelliyöpymiset eivät ole pelottavia asioita vaikka muuten muutokset ovatkin ehkä vähän vaikeita pienelle ihmiselle.

Raha ei ole ongelma. Tämä on se, jossa saan useimmiten muistuttaa itseäni omasta privilegiostani. Meitä on kaksi asiantuntijaa, jotka tienaavat keskiverto palkansaajaa enemmän. Meillä on maltillinen asuntolaina ja autommekin on edullinen Kia. Kesämökki on peritty ja senkin omistan puoliksi veljeni kanssa. Ja meillä on vain yksi lapsi. Niillä rahoilla joita jo vuodessa säästämme pelkästään toisen imaginäärisen lapsen päivähoitomaksuissa tehdään meidän perheen ulkomaanmatkat ja maksetaan lapsen harrastukset. Isoilla neliöillä ei tee mitään. 70,5 neliötä on riittävästi kahdelle aikuiselle, yhdelle lapselle ja yhdelle kissalle. Ja kerrostalo on ihmiselle hyvä paikka asua.

Työt, opiskelu ja perhe on helppo aikatauluttaa samaan pakettiin. Kun on eletty jo vuosikausia tiukan kalenterin ehdoilla niin helposti sinne sujuttaa sitten myös ne opinnot. Tosin tässä kohtaa auttaa kummasti se, että työnantaja on ymmärtäväinen ja pysyvänsorttinen.

Tässä pikaisesti meidän perheemme totuuksia. Monessa kohtaa tiedän, että näissä totuuksissa puhuu meidän hyväosaisuutemme. Ja monessa kohtaa arvot ja lopuissa sitten hyvä maku puolison valinnassa ja vielä parempi tuuri monessa kohtaa. Rehellisesti sanottuna minulle vanhemmuus on laji joka paranee ajan myötä. Kaikki jotka hokevat totuutena sitä, että pienillä lapsilla on pienet murheet ja isoilla isot murheet voivat tulla kokeilemaan elämää jossa väsymys vie näköalan ja alunperinkään hormonit menivät niin pahasti solmuun että se rakkaus oli todella kortilla. Sen sijaan mitä isommaksi tuo lapsi kasvaa niin sitä helpompi tuota tyyppiä on rakastaa. Että onneksi se hento lupaus paremmasta riitti kantamaan niiden pimeimpien hetkien yli.

10 vuoden matka

Kymmenen vuotta sitten tänään mieheni, joka ei koskaan ollut kipeänä oli kuumeessa. Talvi loppui aikaisin ja vesi nousu Aurajoen jään päälle kertoen selvästi ettei sinne ollut asiaa. Kymmenen vuotta sitten tänään me menimme naimisiin. Tänään se samainen mies joka ei kymmenessä vuodessa ole juurikaan sairastanut on taas toipilaana. Talvi suli omaan mahdottomuuteensa ja meidän elämä näyttää tältä.


Mitä tässä sitten on tapahtunut sen perjantaisen Aurajokirannassa sijaistevassa vanhassa tehdasrakennuksessa vietetyn juhlan ja tämän vähemmän minimalistisen jääkaapin oven välillä.

No meidän lisäksi tänne perheeseen on tullut tuo tyyppi, jonka myötä minimimalismista luovuttiin. Hän sai alkunsa heti kun lupa annettiin tulla. Piti meitä varpaillaan pitkät viikot alkuraskauden geenitesteineen ja ei olisi millään halunnut syntyä. Ja sitten kun hän syntyi ei hän millään olisi halunnut nukkua. Nyt 6,5 vuotta myöhemmin hän on verbaalisesti taitava pieni nörtti, joka osaa vedellä meitä vanhempia yhtä aikaa kaikista oikeista ja vääristä naruista. Hyvä tyyppi, parempaa ei olisi voinut toivoa.

Olemme asuneet kahdessa kodissa, joista ensimmäinen ei tuntunut kodilta missään vaiheessa ja toinen tuntui heti. Siitäkin huolimatta, että tämä nykyinen on edelleen seitsemän vuoden asumisen jälkeen vailla suurinta osaa listoja. Joka ei välttämättä ole niin huono juttu, koska pinnat itseasiassa näyttävät siltä että ne voisi kaivata vähän uutta maalia pintaansa.

Olemme työskennelleet kolmen työnantajan palveluksessa seitsemässä eri tehtävässä sekä saaneet kasaan kolme tutkintoa ja puolet neljännestä. Eli taidamme olla oppikirja esimerkki kahdesta korkeakoulutetusta asiantuntijasta, jotka tykkäävät työnteosta ja joilla on ollut hyvää onnea työnantajien suhteen. Itselleni tuli kymmenen vuotta täyteen nykyisellä tammikuussa ja mieskin on ollut ensi vuonna kymnenen vuotta nykyisellään.

Olemme haudanneet kaikki häiden aikaan elossaolleet tai no ylipäätään aikuisuuteen saakka eläneet isovanhempamme. Mummoni kuoli runsaat puoli vuotta häittemme jälkeen muutamaa kuukautta vajaan 90 vuoden iässä. Miehen isoisä kuoli hieman ennen lapsemme syntymää ja isoäideistä ensimmäinen muutama vuosi miehensä jälkeen. Viimeinen isovanhemmista, se miehelle omistaan läheisin kuoli kaksi vuotta sitten. Nyt sitten toivotaan, että saadaan viettää seuraavat vuodet hautajaisista vapaata elämää.

Olemme matkustaneet maalla, meressä ja ilmassa. Olemme lukeneet hyllymetreittäin kirjoja, katsoneet tunti tolkulla elokuvia ja syöneet litrakaupalla popcornia. Pidän yhtenä parisuhteemme parhaimpana puolena sitä, että tykkäämme samoista asioista. Suurin osa harrastuksistamme ja kiinnostuksenkohteistamme on sellaisia, että niiden tekeminen yhdessä on luontevaa

Ja lopuksi on helppo todeta, että me olemme olleet onnellisia. Itseasassa välillä niin onnellisia, että olen epäillyt miten pitkään se onni voi jatkua. Tai että vähintään se pitää kätkeä ettei sitä saa kukaan vietyä pois. Mutta eletään nyt vaarallisesti ja todetaan suoraan, että viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa ja toivon, että tätä onnea ei ammenneta määrämittaisesta laarista.

Viikonloppu kotona

Viime joulun alla oli pakko myöntää, että viikonloput meidän perheessämme ovat menneet vähän turhan matalaliitoa. Päätimme alkaa tietoisesti ottamaan aikaa enemmän ihan vain olemiselle ja näin kuudelta sunnuntai-iltana on hyvä todeta, että onnistuimme taas tänäkin viikonloppuna ihan vain olemaan.


Mitä me sitten tehdään kun vain ollaan. Noh, me käytiin kirjastossa ja lainattiin lautapeli ja itseasiassa iso osa lauantai-illasta meni istuen ruokapöydän ympärillä pelaamassa lautapelejä. Takenoko oli peli meidän perheen mieleen. Tykkään peleistä, joiden pelaaminen ei ole liian ryppyotsaista ja joissa sattumalla on roolinsa. Tämä peli pääsi nyt myös meidän ostettavien pelien listalle. Erinäppärää kun kirjastosta saa lainattua pelin ensin testiin.

Ja sitten pelaamisen rinnalla minä olen lukenut ja saanut kuunvaihteessa keskeneräisenä olleista kirjoista kaksi luettua. Lapsi puolestaan siivosi huoneensa hyllyn. Oikeasti epäilen että suvussamme on jotain resessiivisä geenejä jotka puutkahtelevat oudosti pintaan. Lapsen lisäksi nimittäin oma äitini on ainoa tuntemani ihminen, jonka mielestä mukavaa viikonloppuohjelmaa on siivoaminen ja itse suunnilleen kaivaisin munaiseni esiin lusikalla ennemmin kuin siivoaisin ilman välitöntä pakkoa. Pakko kuitekin myöntää, että siistissä lapsessa on puolensa, sillä kun huoneessaan vähintään 5S-menetelmän veroinen organisointijärjestys käytössään. Mies taas löysi itsensä jalkapallojoukkueesta kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kuten kuvista näkyy, istui minua vastapäätä pöydässä.


Viime viikon Keminreissulla söin hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa tolkuttoman hyvän nyhtökauraburgerin ja siitä se idea sitten lähtikin. Tänään keittelin BBQ-soosin ja kasasin kotiversiot purilaisista. Ihan tolkuttoman hyvää vaikka itse sanonkin. Lapsi paini sillä välillä uudella maapähkinänmuotoisella jumppapallollaan ja mies lajitteli pyykit.

Eli kaipa tämä on sitä normaalia viikonloppuelämää. Jotenkin vain päädyimme siihen kierteeseen syksyllä, että viikoloppuisin emme käyneet kotoana kuin nukkumassa. Lapsi selvästi kaipasi aikaa ihan vain leikille, joten heivasimme lauantaista aikaa rohmunneen arkkitehtikoulun pois nyt ollaan ihan vain oltu kotona. Ja lapsi on saanut leikittyä. Meidän perheen budjettiversio muuten toiminnallisiin leikkeihin ovat jumppapallot, voimistelurenkaat ja joogatiilet. Eihän ne niin nättejä ole kuin tanskalaiset designjumppalelut, mutta pitävät kummasti tyypin liikkeessä ja sivutuotteena sitä tulee joskus itsekin tehtyä vatsalihastreeni kun se jumppapallo on normaali osa olohuoneen sisustusta. Ollaan tässä lapsen menoa katsellessamme mietitty, että olisiko kaikki jenkkakahvaongelmat meiltä vanhemmiltakin selätetty jos sohvalla makaamisen asemasta tasapainoilisimme jumppapalloilla.

Koulutulokas ja vanhempi

Tänään oli meidän perheessä jännä päivä. Lapsi meni eskarin kanssa ensimmäistä kertaa harjoittelemaan kouluun ja illalla oli myös ensimmäinen vanhempainilta meille koulutulokkaiden vanhemmille. Eilen ei meinannut lapselle uni tulla silmään. Ajatus kouluun menemisestä luonnollisesti jännitti vaikka katu-uskottavuudestaan kiinni pitävä kaveri olikin pokkana eskariopelle väittänyt, että häntä ei hermostuttanut, mutta äitiä sitten senkin edestä kuulemma.

Tässä kohtaa on kuitenkin pakko myöntää, että minua ei juurikaan koulu jännitä. Olen onnistunut löytämään jonkun sisäisen zenin tämän kouluasian suhteen ja tämä vierailu koululla vain vahvisti ajatustani siitä, että kyllä tässä hyvin mennään. Pidätän kuitenkin oikeuden kirkua ja repiä hiuksia päästäni jos saamme tiedon, että lapsi sijoietaan luokalle, jossa ei ole yhtään ystäviä ja joutuu ainoana naapuruston lapsista eri iltapäiväkerhoon.


Koulutulokaselämä ei alkanut kirjeen kohdalla hyvin. Kivasta visusta huolimatta paketin sisältö oli pelkästään aikuisille suunniteltu. Koululle menin vakuuttuneena siitä, että pääsemme kuulemaan ettei koulu ja kaupunki ole mitekään varautunut jättisuuren ikäluokan saapumiseen, mutta homma näyttikin olevan koulun päässä hyvällä mallilla.

Koulutielle astuminen on iso muutos meidän perheessä. Elokuusta alkaen meidän perheessämme ei ole ketään jonka vuoksi pitäisi juosta ajoissa eskarin portille. Lapsen elinpiiri laajenee myös suuresti. Nyt sitten käydäänkiin tiivitä pohdintoja siitä, että miten saataisiin sumplittua naapuruston lapset samaan iltapäiväkerhoon koulumatkojen helpottamiseksi. Iloitaan jo valmiiksi siitä, että näyttäisi ettei lapselle tulisi ainakaan koulun nykyisten käytöntöjen mukaan muita kuin kahdeksan tai yhdeksän aamuja ja iloittiin tiedosta, että koulussa katsomusaineiden opetus on hoidettu todella fiksusti. Silti tässä on paljon asioita joita pitää pohtia ja joita pitää harjoitella. Koulumatka on helppo, mutta joululomalla kun kuljimme kaveriporukan kanssa ja seurasimme eskareiden toimintaa tajusimme, että siinä missä nämä lapset liikkuvat kyllä sujuvasti yksin on porukalla kulkeminen ihan eri juttu. Siinä kohtaa huomio oli ihan kaikessa muussa kuin liikenteessä. Toinen mikä meillä tulee ajankohtaiseksi on asuntomme kenkku lukko, jonka kanssa keplottelu vaatii aikuiseltakin vähän vippaskonsteja. Ja millä ylipäätään saadaan varmistettua, että se avain kulkee repussa mukana. Harjoiteltavaa riittää siis sekä lapsella että vanhemmalla, mutta puoli vuotta on myös pitkä aika. Ehditään tässä kumpikin kasvaa vaaksan verran lisää pituutta henkisesti.

Tilinpäätös

Kaikki muut tekivät tämän jo eilen, mutta itse priorisoin The Affairin katsomista ja valotikkukorvisteni kuvaamiseen, joten aloitetaan uusi vuosi ottamalla tilinpäätös vielä vuoteen 2016.


Vuosi 2016. Jos tuijottaisin puhtaasti omaa napaani voisin sanoa, että vuosi on ollut yksi elämäni onnellisempia, mutta koska nyt kuitenkin elän tässä maailmassa niin tuo ylläoleva tuntuu kuvaavan elämää paremmin kuin hyvin.

Mitä viime vuonna sitten tapahtui. Meidän perheessä asioita tuntuu tapahtuvan kolmen vuoden sykleissä ja nyt oli taas vuosi jolloin asioita tapahtui. Suoritin työvalmentajan erikoisammattitutkinnon, aloitin syksyllä yhteisöpedagogiopinnot ja otin ensimmäisen askeleen siihen suuntaan että osaamiseni laajenisi myös järjestötyön ulkopuolelle. Lapsi aloitti esikoulussa ja vuoden lopussa mies vielä pisti nimen alle uuteen työsopimukseen. Tämä siis tarkoittaa sitä, että myös tästä vuodesta ei tule tapahtumia puuttumaan kun miehen uudet työt pistävät kalenteriamme uusiksi, itse yritän keväällä töiden ohessa suorittaa viitisenkymmentä opintopistettä ja elokuussa lapsi lähtee koulutielle. Kotirintamalle eniten huolta tuotti kissavanhus, jolla kuitenkin taisi olla vielä muutama elämä varastossa. 21 päivän antibioottikuuri, munuaisten toimintaa tukeva ruokavalio ja kaliumlisä ovat tehneet ihmeitä.

Meidän perheellä asiat siis ovat siis aika mukavalla mallilla, maailmalla asiat kuitenkaan eivät ole olleet niin hyvällä mallilla. Brexit ja lisääntynyt muukalaisvastaisuus leimasivat vuotta, lopullisesti usko maailmaan meni Trumpin valinnan myötä. Kotimaan politiikassa olen järkyttynyt politiikasta, jota hallitus ajaa. Sipilä tulee jäämään historiaan maamme epäpätevimpänä pääministerinä. Post fact -yhteiskunta ja populistismin pesiytyminen osaksi normaalia yhteiskunnallista keskustelua toimi vielä kirsikkana kakun päällä. Eli vaikka minulla elämässä asiat ovat hyvin monellakin tapaa tuntuu ettei sillä ole merkitystä niin kauan kun maailman poliittinen tilanne on tämä mikä se on. Olisi helppo tunkea pää pensaaseen ja elää omassa hyvinvoivassa kuplassa, mutta koen ettei tämä ole kovin kestävää. Tunnen myös turhautumista siitä miten sidotut omat käteni ovat, mutta tässä kohtaa tärkeintä on muistaa se mitä usein uravalmennustilanteissa työstämme asiakkaitteni kanssa. Oma energia kannattaa kanavoida asioihin, joihin voimme vaikuttaa ja joita voimme muutta. Vuoteen 2017 lähden sillä ajatuksella, että keskityn vahvistamaan hyvää, pyrin tuomaan keskusteluun mukaan faktoja populismin asemasta enkä sulje silmiäni väärinkäytöksiltä.

Valkoinen hattu päässä kulkeminen on kuitenkin rankkaa puuhaa joten vastapainoksi tarvitaan roskaviihdettä ja kovia rasvoja. Vuoden 2016 populaarikulttuuri-ilmiöt tulevat meidän perheessä olemaan Gilmore Girls ja Harry Potter. Itse viihdyin Stars Hollowssa luvattoman hyvin ja vuoden kohokohta oli marraskuussa julkaistut uudet jaksot. Harry Potterin taas löysi lapsi ja iltasatuina on nyt luettu 3,5 kirjaa ja meidän vanhempien kohta 10 vuotta vanha Nintendo Wii on viritelty asemiin jotta voidaan pelata Lego Harry Potteria (jälkimmäinen osa löytyi pukinkontista). Kirjoja ehdin lukea 2016 reippaasti. Keväällä työmatkoilla kulki mukana lukulaite ja syksyllä Bookbeat koukutti ja luin sieltä reippaasti uusia kirjoja. Joululahjat myös lisäsivät muutamia kirjoja fyysiselle tsundokulistalle, joten toivon, että vuonna 2017 onnistun myösp itämään hyvää lukuvirettä yllä vaikka roskaviihteen rinnalle pitääkin entistä useammin tarttua esseiden teoriapohjaa käsitteleviin kirjoihin.

Liikuntarintamalla vuosi 2016 meni pitkälti samoilla eväillä kuin aikaisemmatkin. Teimme viimeiset pitkät pyöräretket peräkärryn kanssa. Tampere osoittautui mainioksi pyöräilylomakaupungiksi. Oma pyöräilykauteni oli poikkeuksellisen lyhyt. Pasilan suoraan sanottuna paskat liikkenejärjestelyt kannustivat siirtymään junamatkustajaksi jo varhaisessa vaiheessa kun huomasin työmatkapyöräilyn tekevän minusta lähinnä vielä kiukkuisemman. Juoksurintamalla ei tapahtunut suurta kehitystä. Naisten kymppi meni edellisvuotta nopeammin, mutta veikkaan että uudella reitillä oli myös osuutta asiaan. Vuodelle 2017 toivoisinkin hyviä juoksukilometrejä. Pyöräperäkärry lähtee meiltä nyt eteenpäin, mutta lapsen kanssa pysyy pyöräilemään pidempiä reissuja. Autotallissa odottaa myös fillarikommunistiversio kauppakassiautosta eli puolipitkäperäinen Konan Minute, jonka tarakalla pojan reilut 20 kiloa ei tunnu oikeastaan missään.

Ja sitten on tämä blogirukka joka vuoden alussa muutti uudelle alustalle ja oli sen jälkeen kuolla omaan mahdottomuuteensa. Blogi täyttää kohta kuusi vuotta ja varmasti pitäisi joskus pohtia mitä tällä tehdään. Lukijoitahan minulla on suunnilleen kaksi (terveisiä teille molemmille) ja mihinkään suuren kasvuun en ole edes blogilleni pyrkimässä. Kirjoitan suurelta osin itselleni ja tiedostan, että koska aiheet vaihtelevat niin suuresti laidasta laitaan, niin tuskin koskaan tulen suurta yleisöä tavoittamaan. Ensi vuodelle kuitenkin toivoisin, että saisin blogiin taas rutiiniin päälle. Keväälle olen suunnitellut sarjaa polkupyörälomailusta eli siirrän vanhan blogin puolelta tekstejä ja pyrin tuottamaan myös uutta materiaalia. Ja katsotaan mitä muuta tässä vielä keksitään. Vuosi 2016 oli niin säälittävä, että sen alle tuskin päästään vuonna 2017 vaikka miten yrittäisi.

Väärin stressattu

Hyggen myötä median into puhua joulustressin välttämisestä pääsi aivan uusille kierroksille. Toisaalta juttuja lukiessa alkoi tulla sellainen olo, että stressittömän joulun tavoittelusta sitä vasta itselleen vatsahaavan voikin saada. Syksyn ollessa kovin rankka päädyimme ystävieni kanssa miettimään, että mitä joulustressi on ja miten sen voi välttää.


Jouluaaton jälkiruoka, ensimmäistä kertaa kokeiltu vegaanisen juustokakku, koska mikään ei sano joulustressi kuten uudet reseptit.

Kaiken järjen mukaan meidän joulumme stressijoulujen aatelia. Ajamme toistasataa kilometriä mustaa moottoritietä pitkin toiseen maakuuntaan ja kun miehen vanhemmat ovat vielä eronneet tulee meille jo isovanhemmista kolme vierailukohdetta kahden kunnan alueella ja tänä vuonna tuohon päälle iskettiin vielä kyläily kummitytön uuteen kotiin. Eli ollaan niin kaukana hyggestä, joulupatjasta ja pitsasta kuin vain ikinä olla voidaan. Mutta jotenkin en minä koe sitä kovinkaan stressaavaksi.

En rehellisesti sanottuna osaa sanoa, että jos joulu olisi pelkästään minun käsissäni niin mitä me tekisimme. En ole tullut asiaa pohtineeksi, koska koen, että tämä on asia johon minä en voi vaikuttaa. Lapselleni joulu ei tule ilman mummia ja serkkuja. Isänpuoleisia isovanhempia lapsi ei ollut nähnyt sitten kesän. Lapselle, jolla ei ole ja jolle hyvinkin todennäköisesti ei tule sisaruksia, tekisi melkoisen karhunpalveluksen jos en antaisi hänelle edes laajennettua perhettä. Kuusivuotias osaa myös ikävöidä. Aamupäivällä kun pakattiin kamoja lapsi itki jo valmiiksi sitä miten kova ikävä hänelle tulee serkkuja ja että hän haluaa nukkua jokaisen yön mummin kainalossa. Että ei, niin kauan kun tämä meidän laajennetun perheen kokoonpano on tämä ei joulua tule ilman Turkua.

Ja oikeastaan epäilen, että ei se joulu tulisi minullekaan ilman Turkua. Muutamaa hassua mökkipaikkakunnalla vietettyä joulua lukuunottamatta kun oma jouluni aina vastaanotettu yhdessä ja samassa osoitteessa. Kaikkine autossa istuttuine kilometreineen ne on kuitenkin ne ihmiset jotka tekevät joulun. Itselleni enemmän stressiä luultavasti aiheuttaisi se hyggeilevä joulupatjaisa joulunvietto ihan vain kotioloissa. Toki olen varmaan onnellisessa asemassa sen vuoksi, että meillä on laajennetussa perheessä mutkattomat välit eikä joulupöydän ympärillä yleensä koeta muita jännittäviä hetkiä kuin se jaksaako kummityttöni syödä neljä vai viisi vuoallista imellettyä perunalaatikkoa. Ja onhan sekin pakko myöntää, että valinta sen suhteen, että vietämme joulusta leijonanosan minun perheeni parissa perustuu stressin välttelyyn. Miehen uusperheessä kun ei jouluista meidän perheelle sopivaa ekolokeroa niin helposti tunnu löytyvän.

Silti tuntuu että hyggeä tihkuva kotoilujoulukin on vain yksi uusi stressin lähde. Paras aihetta sivuava lehtijuttu löytyi jommasta kummasta iltapäivälehdestä, jossa annettiin vinkkejä rentoon jouluseksiin. Että ehkä siinä kohtaa olisi hyvä jokaisen vain myöntää ettei se hyggeily taivu, jos seksielämäänkin pitää etsiä lehdestä vinkkejä. Etenkin kun vinkit olivat lähinnä sillä levelillä, että kehotettiin yllättämään kumppani riisuuntumaalla yllättäen. Sukujoulussa tuolla vinkillä saattaisi yllättää myös muutamat muutkin kun kylmien alkupalojen jälkeen saapuisi ilkosillaan ruokapöytään kantaen höyryävää annosta laatikoita. Tai sitä pakastepitsaa. Miten nyt kukin tykkää toimia.