Miksi meillä ei ole peliaikoja?

Hyvin usein pienten lasten vanhempien kanssa puhuessa juttu kääntyy ruutuaikaan ja vähän isompien lasten vanhempien kanssa peliaikaan. Molemmissa keskusteluissa yleensä tuppaamme miehen kanssa jäämään aika yksin mielipiteemme kanssa kun kerromme, että meillä ei ole ruutuaikaa, eikä itseasiassa peliaikaakaan. Itseasiassa emme vielä ole keksineet yhtään hyvää syytä sille miksi meillä pitäisi moisia rajoituksia olla.


Median käytön rajaamattomuus saattaa johtaa siihen, että viikonloppuna kukon laulun aikaan pirteänä hereillä oleva lapsi tulee pelaamaan Pokemonia sänkyysi, mutta vapaa median käyttö ei kuitenkaan tarkoita yleistä holtittomuutta ruutuajassa automaattisesti.

Itselleni ajatus lapsen pelaamisen rajoittamiselta tuntuisi suunnilleen yhtä omituiselle kuin olisi tuntunut se, että vanhempani olisivat ilmoittaneet minulle että saan lukea kirjoja ainoastaan lauantaisin ja silloinkin vain 20 minuuttia kerrallaan. Tai että mieheni vanhemmat olisivat kertoneet hänelle että jalkapalloa saa pelata vain maanantaisin kolme varttia, mutta lopun aikaa pallon pitää pysyä vanhempien vaatekaapin päällä. Kumpaakaan ei tapahtunut,  minä luin kirjoja ja mies pelasi jalkapalloa. Tosin minulla oli jossain kohtaa sääntö, etten saanut lainata kirjastosta yli kymmentä romaania kerralla, mutta sekin taisi olla lähinnä sitä varten etten nääntynyt kirjastokassini painon alle. Logiikka, jota meidän perheessä noudatetaan on siis se, että pelaaminen on harrastus muiden joukossa ja juuri siksi rajoitusta ei tarvita. Yritämme siis opettaa, että niin kauan kun pelaaminen ei häiritse muuta elämää saa lapsi pelata. Rajoituksia meillä on nyt siinä, että lapsen oma huone on iltaisin älylaitevapaata aluetta ja sellaisena se tulee pysymään pitkään. Pädi ja puhelin saavat yöksi jäädä olkkariin. Pelaamisen vuoksi ei jätetä väliin sosiaalisia tapahtumia ja koululaisena läksyt pitää tehdä ja muihin harrastuksiin kuuluvat velvollisuudet hoitaa. Rajoittamaton peliaika ei tarkoita rajatonta mahdollisuutta pelaamiselle.

Rajoittamaton peliaika ei myöskään tarkoita rajoittamattomia pelejä. Me vanhemmat prooffaamme pelit. Jos peli ei ole tuttu googlaamme, tsekkaamme Common Sense Median tai kysymme tutuilta. Noudatamme ikärajoja, emme osta mitään Lego-pelejä sotaisampaa. Play Station on olohuoneessa ja sitä pelataan vanhempien silmien alla. Kaikki lapsen käytössä olevat laitteet on säädetty niin ettei lapsi voi ladata sisältöä ilman meidän lupaamme. Ja sitten se tärkein pointti. Järjestelmä perustuu luottamukselle. Lapsella on vapaat kädet tasan niin kauan kun hän on luottamuksemme arvoinen. Sopimuksen rikkomisella on seurauksensa. Kyllä meillä on välillä iPad lähtenyt hyvinkin vikkelään jäähylle jos lapsi on rikkonut sovittuja sääntöjä tai ei ole huolehtinut laitteista riittävän huolellisesti.

Yksi pelaamiseen olennaisesti, kuten muuhunkin nörtin populaarikulttuurin  käyttämiseen, liittyvä asia on myös purskeisuus. Kun sen uuden pelin, kirjan tai tv-sarjan saa käsiinsä ei välttämättä seuraavaan päivään juuri muuta mahdu, mutta toisaalta yhtä lailla se jalkapalloilija voi viettää koko viikonlopun turnauksessaan. Kyse on taas siitä ajankäytön opettelusta ja sen tasapainon etsimisestä. Ja tässä taas me vanhemmat olemme isossa roolissa. Meidän tehtävä on huolehtia siitä, että lapsella on elämässä riittävästi muitakin elementtejä. Uusia pelejä ei osteta edes kuukausittain, mutta sitten jos ostetaan niin emme koe että maailma kaatuu siihen, että yksi sunnuntai menee pyjamassa. Näin kohta seitsemän vuodn kokemuksella voin sanoa että järjestämä toimii ainakin meidän lapsellamme. Pelaamiseen ei liitty mitään tunnelatausta eikä kielletyn hedelmän houkuttelevuutta. Tosin lapsi ei myöskään vaikuta herkästi koukuttuvalta. Osalla pelaaminen koukuttaa ihan eri tavalla ja silloin rajoituksien kanssa on ehkä syytäkin olla tarkempi. Toisaalta siinä riskinä on se kielletyn hedelmän houkuttelevuus ja se, että vanhempien valvonnasta vapauduttuaan lapsi ei muuta tekisikään kuin pelaisi ja olisi kykenemätön suunnittelemaan edes mitenkään omaa ajankäyttöään.

Toki tässä kohtaa varmasti joudumme lapsen kanssa useampaan otteeseen säätämään sopimustamme uusiksi kun lapsi kasvaa ja voihan olla, että joskus meilläkin päädytään munakellon kanssa säätelemään peliaikaa, mutta tässä ja nyt se kuulostaa vieraalta. Nykyinen malli on säädetty paitsi minun ja miehen omien kokemuksien pohjalta niin myös siten mitä olemme seuranneet omien sisaruksiemme lasten median käyttöä. Ja onneksi näitä ei ole tarvinnut hakata kiveen niin voidaan näitäkin säätää sitten kun se ikätasoisesti tai muuten on tarpeellista.

Noroa ja mediakasvatusta

Niinhän siinä sitten kävi, että esikouluryhmää yksi kerrallaan petiin kaatanut norovirus saapui meillekin eilen illalla. Meidän perheen otannalla vatsataudit tuntuvat alkavan aina yöllä tai vähintäänkin yötä vasten ja tälläkin kertaa unet jäi vähiin. Toipilaspäivänä sitä sitten lusikat on vähissä niin lapsella kuin aikuisella ja silloin arvostaa sitä, että Netflix-tilaus on voimiassa ja Elisa Viihteessä lastenleffakansiossa katsottavaa.

Tällä kertaa valinta osui Tim Burtonin runsaan kymmenen vuoden takaiseen Jali ja suklaatehtaaseen, joka löytyy Netflixistä myös suomeksi dubattuna.

Jalin tarina oli lapselle tuttu jo valmiiksi. Tarinaa on kuunneltu äänikirjana esikoulussa lepohetkillä ja lapsi oli toivonut saavansa nähdä myös elokuvan, koska osa eskarikavereista oli kertonut että sellainenkin on olemassa.

Vaikka itse olen suuri Burtonfani ja odotan jo innoissani aikaa kun saan näyttää lapselle kaikki lempielokuva en suinpäin klikannut leffaa pyörimään vaan suoritin pikapyrähdyksen Common Sense Mediaan. Sivustolla vanhemmat olivat arvioineet elokuvan sopivan seitsemästä vuodesta eteenpäin ja samaan tulokseen olivat myös tulleet lapset. Tsekkasin vielä kotimaiseksi ikärajan olevan K7 ja pistin leffan pyörimään.

Common Sense Media on todella hyvä työkalu mediakasvatuksen avuksi. Ideaalitilanteessa vanhempi tarkastaisi materiaalin aina etukäteen, mutta koska se ei käytännössä ole mahdollista pitää asioita joukkoistaa. Jonkun verran käytän apuna myös ystäviäni, joilla on vanhempia lapsia ja konsultoin myös lapsen serkkuja. Animaatioelokuvissa K7-leffoja olemme käyneet katsomassa elokuvateattereissa mekun ohjeistuksen sallimissa rajoissa ja pari itseasiassa katsottiin jo ennen nelivuotissynttäreitäkin. Näyteltyjen leffojen kanssa lapsi on kuitenkin selvästi herkempi, joten niiden kanssa toteutetaan varovaisuutta.

Common Sense Mediasta löytyy elokuvien lisäksi myös kirjoja, joka on oiva työkalu myös meidän iltasatupohdintoihimme. Esimerkiksi Jali saa kirjana tuolla vanhemmilta arvion kuusivuotiaasta eteenpäin. Ääneen luettaviksi kirjoiksi olemme myös valinneet pari vuotta vanhemmille suositeltuja tarinoita, kuten ensimmäiset Harry Potterit ja Hobitti, koska niissä tilanteissa aikuinen on koko ajan läsnä ja tarinaa työstetään myös lukuhetkien välissä. Aika hyvä näppituntuma meillä on siihen mitä lapsi kestää, mutta helpompi sitä on hakea omalle linjalleen myös tukea ulkopuolelta ja veikkaan, että vaikka me vanhemmat melkoisia populaarikulttuurinörttejä olemmekin niin nopeasti olemme siinä pisteessä että lapsi alkaa vongata viihteeksi jotain mistä me emme kuulleet puolta sanaakaan.

Mutta siihen asti veikkaan, että sekä CSM että erilaiset suoratoistopalvelut tulevat olemaan tämän viikonlopun onnistumisen tae. Lapsi nimittäin alkaa näyttää siltä, että on kohta jo tolpillaan ja vähän pahaa pelkään että me vanhemmat olemme kierroksessa vielä ennen kuin päästään sunnuntaihin. Lastani siteeraten. Tämä vatsatauti on kyllä kaikista  ällöttävin asia.

 

Vittuilua verorahoilla

Helsingin kaupungilla joku ihminen jätti hyvän harkintakyvyn väliin ja päätti suuressa viisaudessaan alkaa vittuilla veronmaksajille oikein olan takaa. Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa on puhutteleva ja hyvä slogan, mutta itse kampanja on toteutettu jäätävästi. Julkaistu video ja julisteiden kuvakieli tekee selväksi sen, että tässä puhutaan nyt äitien väliinpitämättömyydestä ja väliinpitämättömäksi äidin tekee se, että hän arjessa käyttää mobiililaitteita.

Kampanja räjäytti somen ja ensimmäiset kriitikot kritisoivatkin sitä, että tässä nyt ne koirat älähtävät joihin kalikka kalahtaa. Voi toki olla näinkin, mutta kun on vuosikaudet saanut lukea mielipidekirjoituksia joissa syyllistetäön kännykkää käyttäviä vanhempia ja koko oma ikäpolveni on leimattu sopimattomiksi somevanhemmiksi alkaa pinna olla kiristynyt äärimmilleen. En näe yhtään syytä miksi kyseinen kampanja olisi onnistunut. Se kyllä herätti keskustelua, mutta täysin vääristä lähtökohdista.

Väliinpitämättömyyden syistä on syytä puhua, mutta Helsingin kaupungin kampanja tyytyy vain osoittelemaan. Siinä missä esim. Väestöliiton Paras syy-kampis antoi työkaluja arjen läsnäoloon, löytyy kaupungin verkkosivuille ohautuvan osoitteen takana tasan tietoa siitä, että kyseistä tietoiskukamppista näytetään leffateattereissa.  Sivuilta ei löytynyt edes ainuttakaan linkkivinkkiä koko perheen mediakasvatukseen tai edes jotain ohjeistusta siitä miten olla arjessa läsnäolevanpi vanhempi. Vanhempin mediakasvatusta nimittäin varmasti kaivattaisiin ja toisella tulokulmalla olisi ovinut saada aikaan kaivattua muutosta. 

He olisivat voineet sivustollaan vaikka kertoa, että huomioithan, että päiväkodin portilla se puhelin viimeistään menee taskuun, koska on päivän tärkeimmän kohtaamisen aika. Siinä olisi voitu nostaa esiin, että vanhempien on syytä miettiä mitä pelejä pelataan ja ohjelmia katsotaan lasten ollessa hereillä. Siellä olisi voitu antaa vinkkejä tehokkaampaan ajankäyttöön jossa on poistettu turhat keskeytykset vaientamalla esim. viestisovellusten hälyytykset muista kuin välttämättömistä ketjuista. Siellä olisi voitu kertoa miten vanhempi voi tehdä älylaitteen käytöstä lapsen suuntaan siten läpinäkyvää, että lapsi oppii, että laitteilla voi tehdä muutakin kuin viihdekäyttöä. Että niillä voidaan lukea uutisia, maksaa laskuja tai tilata vaikka verkkokaupasta tarvittavia asioita ja että ne ovat yhtä normaali osa arjen pyöritystä kuin vaikka vessan pesu ja roskien vienti.

Ja ennen kaikkea olisi voitu nostaa esiin sitä, miten monella tapaa muuten lapsi voi tuntea etteivät vanhemmat ole läsnä vaikka he ovatkin paikalla. Aihe on tärkeä, mutta toteutus ala-arvoinen. Se leimaa naisia ja viraston antamien selityksien pohjalta myös miehiä. Se antaa varajesuksille lyömäaseen paheksua perheiden elämää entisestään. Aivan kuin tässä elämässä ei olisi jo riittävästi haasteita ilman,ettei tarvitse pelätä, että joku tekee minusta lastensuojeluilmoituksen, jos näkevät minut tekstaamassa ostoslistaa hiekkalaatikon reunalta.

Lapsi ja digitaalinen jalanjälki

Kuuntelin aamulla aamutoimien lomassa ihanien Nooran ja Nooran tuoreinta podcastia. Noora K:n perheeseen odotetaan uutta tulokasta ja koska olen jo vuosia seurannut Nooran kirjoittelua ajattelin, että jalat maassa kulkevalta ja digiasioissa hyvin kartalla olevalla Nooralla on varmasti perustellut mielipiteet siitä miten aikoo itse toimia. Ilokseni podcastissa nostettiinkin esille myös lapsen digitaalinen jalanjälki ja itseasiassa Noora H:n kommentit saivat minun pohtimaan asiaa vielä enemmän. Itsehän olen näissä asioissa tavallaan käännynnäinen.

kiikaripoika

Lapsen esiintyminen kuvissa on asia, jossa mielipiteeni on jyrkentynyt hyvinkin paljon vuosien saatossa. Varsinkin aikaisemmassa blogissa lapsi esiintyi paljon enemmän kasvoillaan ja se on ehkä asia, joka minua harmittaa nyt aika paljon. Onneksi ihminen on oppiva eläin ja voin nyt todeta, että tällä järjellä toimisin toisin. Lapsen syntyessä olimme vauvan kanssa niin tiivissä symbioosissa etten vain ajatellut järkevästi. Tai no ajattelin riittävän selvästi että ihan mitä tahansa en lapsesta nettiin jakanut, mutta nyt tuntuu että olisin siitäkin voinut karsia.

Miksi sitten kuvitan tämän jutun kuvallani lapsesta? Siitä syystä, että tämä blogi kuitenkin kertoo kaiken muun lisäksi äitiydestäni ja minun suhteestani lapseen. Minä olen kirjoittajana se joka havainnoi lasta ja teen valinnan mitä paloja elämästämme koen sopivaksi jakaa ja myös mietin sen mikä on lapseni rooli blogissa. Se mikä minua ehkä eniten häiritsee perheteemaisissa blogeissa on lapsen alistaminen objektiksi sen asemasta, että lapsi olisi aktiivinen toimija. Vauvan kanssa tätä aktiivista toimijuutta ei vielä niin ollut, joten kuvien jakaminen oli helpompaa, mutta mitä vanhemmaksi lapsi tulee sitä vähemmän koen halua alistaa häntä vain objektiksi. Lapsi voi osallistua kertomalla mielipiteensä kirjoista, leffoista, peleistä tai asioiden kokeilijana, mutta täällä ei käsitellä lapsen elämää ja asioita vaikka niistä miten hauskoja anekdootteja voin kertoakin tutuille.

Lapsi ei myöskään ole minulle politiikan tekemisen väline. Minulla on valtavasti mielipiteitä tasa-arvoisesta kohtaamisesta päiväkodista tai vaikkapa uskontokasvatuksesta, mutta ne ovat minun mielipiteitäni eikä jotain sellaista jota kuvituskuvitan  lapseni kasvoilla. Siksi en aivan varauksettomasti ole myöskään ihastunut Noorien podcastissaan esiin nostamaan #normalizebreastfeeding-kamppikseen. Teemahan on ihan pirun tärkeä. Imettäminen on vauvalle yhtä normaali asia kuin kenellä vauvaa isommalle ihmiselle banaanin syöminen julkiselle paikalla, mutta kuvakamppis ei ole sieltä ongelmattomimmasta päästä. Useissa kuvissa imettävä äiti on rajannut itsensä tunnistamattomaksi. Sen sijaan lapsi on kuvassa täysin tunnistettavissa. Herääkin kysymys ovat nämä äidit juurikaan miettineet sitä, että haluavatko heidän lapsensa toimia imetyksen normalisoinnin posterilapsina sen enempää kuin Aito avioliitto -mielenosoituksiin roudatut lapset jakaa vanhempiensa tasa-arvoisen avioliittolain vastustuksen. Me vanhemmat valitessamme kuvia kuitenkin teemme päätöksiä siitä millainen digitaalinen jalanjälki lapsillemme muodostuu. Kuvissa häiritsevää on myös se, että kuvissa usein aktiivinen toimija eli imettävä äiti on rajattu pelkäksi tissiksi taustalle sen asemasta, että hänet olisi laajemmalla rajauksella sidottu siihen ympäristöön, jossa lasta imetetään.

Digitaalinen jalanjälki on monen muun mediakysymyksen tavoin myös asia, jossa vanhempien on syytä tunnustaa, että tilanne vaatii aika-ajoin tsekkaamista. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee sitä enemmän häneen vaikuttaa myös ympäröivä maailma. Oma lapseni siirtyy muutamassa vuodessa maailmassa jossa minulla ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa siihen tutustuuko lapsi somekanaviin ja miten. Luultavasti siinä vaiheessa instaava mutsi on jo siirtynyt täydelliselle kalkkiosastolle ja lapsi tietää äitiään paremmin mitä serkkujen maailmassa tapahtuu jonkun somekanavan välityksellä. Viime talvena suoritin digitaalisen nuorisotyön kursseja ja haastoin itseäni tutustumaan kanaviin, joita en aikaisemmin tuntenut ja veikkaan, että vanhempana tämä on vielä useampaan otteeseen edessä. En näe järkeä kieltää lapselta kanavia, koska kaikki tietävät, että ehdoton kielto lapsilla ja nuorilla todennäköisesti tekee asiasta vain houkuttavampaa. Sen sijaan taidan joutua opettelemaan edes jollain alkeellisella tasolla useampia somekanavia ja opettamaan lapselle näkemyksiäni some-etiketistä ja -vuorovaikutuksesta. Ja koska en ole vielä valmis julistautumaan kalkkikseksi jonka mielestä blogi on edelleen vlogia toimivampi alusta haastan itseäni edelleen ja menen ensi viikonlopuksi vapaaehtoisduuniin Tubeconiin. Kuka tietää, ehkä sieltä vaikka tarttuu jotain ihan uutta ja mullistavaa matkaan.

Noin ylipäätään digitaalisuuskysymykset linkittyvät mielestäni hyvin paljon myös muuhun mediakasvatukseen. Jos mietin, että mitkä itselläni olisivat lapsen digitaalijalanjälkeen liittyvät vinkit pähkinänkuoressa niin tiivistäisin ne ehkä tähän:

  • Mieti mikä on lapsen rooli. Onko hän aktiivinen toimija ja onko toiminta ikätasoista?
  • Älä tee lapsellasi politiikkaa. Vaikka teema olisi sinulle miten tärkeä ei lapsesi välttämättä halua olla posterilapsi ajamallesi asialle
  • Kuuntele lasta ja älä vähättele tämän mielipidettä. Jos joku kanava on sinulle vieras, niin tutustu asiaan. Luultavasti sinulta löytyy kotoa kokemusasiantuntija joka osaa kertoa mistä on kyse.
  • Sovi pelisäännöistä. Netti ei ole käytösvapaata aluetta, joten käy lapsen kanssa läpi miten netissä eletään ja ollaan ihmisiksi.

Ja koska tämän kohta kuuden vuoden aikana olen ehtinyt muuttaa mieltäni pariin otteeseen lupaan, että tämänkin jälkeen voin muutta mieltäni jos uuden tiedon valossa koen siihen tarvetta.

Soitellaan ja hengaillaan

Lapsi on käynyt hidasta väsytystaistelua, että puhelin pitäisi saada. Me vanhemmat ei moiselle vielä nähdä tarvetta. Puhelin kyllä hankitaan hyvissä ajoin ennen koulun alkua, jotta sen käyttö tulee tutuksi ja olemme harjoitelleen miten minun iPhonellani voi soittaa hätänumeroon, mutta noin muuten puhelimella ei ole arjessa tarvetta.

Tänään hoksasin kuitenkin, että lapsellahan on minun vanha iPad, jossa on omat tunnarit, joten laitoimme lapselle Facetimen kuntoon ja tänään on ilta lähinnä vietetty maaten jollain kokoonpainoilla sohvalla ja makuuhuoneen sängyllä pädeillä keskustellen. Kissan ilmeen perusteelle me joko ollaan seottu tai hän luulee itse seonneensa, mutta lapsi nappasi Facetimen todelle helposti käyttöön ja veikkaan, että ensimmäiset Facetimepuhelut minulle soitetaan viimeistään keskiviikkona kun olen junassa tulossa kotiin.

Näitä pienestä digitaalisien laitteiden kanssa toimineita tykätään kutsua diginatiiveiksi, mutta itse termiä vähän vierastan. Niin kauan kun laitteiden käyttö ei ole soveltavaa ja keskittyy pelkkään viihteeseen ei siinä vielä kovin natiivisti digejä olla. Facetimen lisäksi tänään lapsi oppi huomaamattaan kuitenkin toisen ihan hyödyllisen digitaidon, kuvien käsittelyn, josta ensimakua tuli Instagramin puolella. 

 
Nuori taiteilija on kovin kiintynyt tällä hetkellä mustavalkofiltteriin.

Huomiselle lupasinkin, että lataamme lapsen pädille oman kuvankäsittelyohjelman ja lataamme hänen itse ottamiaan kuvia sinne käsiteltäväksi. Sitten voidaankin alkaa opetella vaikka stop motion -animaatioiden tekemistä. Toki meilläkin lapsi pädillä pelaa ja katsoo lastenohjelmia, mutta toisaalta meiltä vanhemmilta tulleen mallin avulla lapsi on oppinut että pädillä myös opiskellaan, sitä käytetään muistikirjana, siitä luetaan aamun sanomalehti ja pyöritetään sähköpostia sekä kalenteria. Ja että  ennen  kuin pädi tuli lapselle se kuului aikuiselle ja sama tulee olemaan myös puhelimen kanssa.

Seikkailija Dora

  
Tuttavaperheemme lapsi alkoi puhua viime kesänä englannilla maustettua suomea ja paljastui, että tyttö oli ihastunut Seikkailija Dora -piirrossarjaan. Nick Jr:n pitkäikäisimpiin sarjoihin kuuluva piirrossarja niittää suosiota lasten keskuudessa kautta maailman. Alkuperäisarjassa opitaan espanjaa, mutta muualla maailmassa paritettu kieli on yleensä ollut englanti. Lapselle Dora oli aikaisemmin tuttu kaapelikanavien mainoksista, mutta nyt iloksemme huomattiin, että Dora on tullut maikkarin viikonloppuaamuihin.

Sorruin epäilemään (onneksi ääneti) että Dora ei välttämättä ole enää lapsen makuun. Lapsi on melkoinen populaarikulttuurin suurkuluttaja ja Doraa ei parhaalla tahdollakaan voi väittää kovin visuaaliseksi kokemukseksi ja tarinat ovat simppeleitä. Ilmeisesti kuitenkin halua oppia sanomaan englanniksi muutakin kuin ”no” toimi ja lapsesta Dora on ihan paras. Tosin Dora osin ammentaa samoista elementeistä osallistavuudessaan mitä Mikki Hiiren Kerhotalo ja Pikku Kakkosessa näytetyt Touhukkaat eli lapset otetaan ruudun läpi viemään tarinaa eteenpäin ja nuo ohjelmat ovat olleet lapsen mieleen. Aikuisen silmään vaan tuollainen lattea tietokoneanimaatio näyttää tylsältä.

Dorassa pirteää kuitenkin on se, että sarjan keskushahmoksi on valittu tyttö. En oikein pidä populaarikulttuurissa olevassa oletuksesta, jossa tyttö ostaa helpommin pojan päähenkilönä kuin poika tytön. Lapsia opettavien tv-sarjojen, kuten Dora, tai vaikkapa liikuntaa tukevien tv-sarjojen, kuten Touhukkaat ja Puu fu Tom, tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Tyyliin on niitä asioita ennenkin opittu kirjoista ja liikunta saatu juoksemalla pitkin metsiä. Mediakasvatuksen näkökulmasta on kuitenkin hyvä, että mediaa esitetään myös muuna kuin pelkästään viihteen lähteenä. Pienillä lapsilla oppiminen tapahtui leikin varjolla joten luontevaa on myös se, että mediassa tätä hyödynnetään. Ei diginatiiviksi synnytä vaan aitoon välineiden soveltamiseen tarvitaan esimerkkiä. Onkin ihan hyvä pohtia miten lapset oppivat hyödyntämään mediaa ja teknologiaa oppimisen välineenä.

Seikkailija Doran seitsemännen kauden jaksot MTV 3:lla lauantaisin 8.40 ja sunnuntaisin 8.35. Jaksot näyttäisi myös löytyvän Katsomosta.

Kuva: Nick Jr