Kuuntelin aamulla aamutoimien lomassa ihanien Nooran ja Nooran tuoreinta podcastia. Noora K:n perheeseen odotetaan uutta tulokasta ja koska olen jo vuosia seurannut Nooran kirjoittelua ajattelin, että jalat maassa kulkevalta ja digiasioissa hyvin kartalla olevalla Nooralla on varmasti perustellut mielipiteet siitä miten aikoo itse toimia. Ilokseni podcastissa nostettiinkin esille myös lapsen digitaalinen jalanjälki ja itseasiassa Noora H:n kommentit saivat minun pohtimaan asiaa vielä enemmän. Itsehän olen näissä asioissa tavallaan käännynnäinen.

Lapsen esiintyminen kuvissa on asia, jossa mielipiteeni on jyrkentynyt hyvinkin paljon vuosien saatossa. Varsinkin aikaisemmassa blogissa lapsi esiintyi paljon enemmän kasvoillaan ja se on ehkä asia, joka minua harmittaa nyt aika paljon. Onneksi ihminen on oppiva eläin ja voin nyt todeta, että tällä järjellä toimisin toisin. Lapsen syntyessä olimme vauvan kanssa niin tiivissä symbioosissa etten vain ajatellut järkevästi. Tai no ajattelin riittävän selvästi että ihan mitä tahansa en lapsesta nettiin jakanut, mutta nyt tuntuu että olisin siitäkin voinut karsia.

Miksi sitten kuvitan tämän jutun kuvallani lapsesta? Siitä syystä, että tämä blogi kuitenkin kertoo kaiken muun lisäksi äitiydestäni ja minun suhteestani lapseen. Minä olen kirjoittajana se joka havainnoi lasta ja teen valinnan mitä paloja elämästämme koen sopivaksi jakaa ja myös mietin sen mikä on lapseni rooli blogissa. Se mikä minua ehkä eniten häiritsee perheteemaisissa blogeissa on lapsen alistaminen objektiksi sen asemasta, että lapsi olisi aktiivinen toimija. Vauvan kanssa tätä aktiivista toimijuutta ei vielä niin ollut, joten kuvien jakaminen oli helpompaa, mutta mitä vanhemmaksi lapsi tulee sitä vähemmän koen halua alistaa häntä vain objektiksi. Lapsi voi osallistua kertomalla mielipiteensä kirjoista, leffoista, peleistä tai asioiden kokeilijana, mutta täällä ei käsitellä lapsen elämää ja asioita vaikka niistä miten hauskoja anekdootteja voin kertoakin tutuille.

Lapsi ei myöskään ole minulle politiikan tekemisen väline. Minulla on valtavasti mielipiteitä tasa-arvoisesta kohtaamisesta päiväkodista tai vaikkapa uskontokasvatuksesta, mutta ne ovat minun mielipiteitäni eikä jotain sellaista jota kuvituskuvitan  lapseni kasvoilla. Siksi en aivan varauksettomasti ole myöskään ihastunut Noorien podcastissaan esiin nostamaan #normalizebreastfeeding-kamppikseen. Teemahan on ihan pirun tärkeä. Imettäminen on vauvalle yhtä normaali asia kuin kenellä vauvaa isommalle ihmiselle banaanin syöminen julkiselle paikalla, mutta kuvakamppis ei ole sieltä ongelmattomimmasta päästä. Useissa kuvissa imettävä äiti on rajannut itsensä tunnistamattomaksi. Sen sijaan lapsi on kuvassa täysin tunnistettavissa. Herääkin kysymys ovat nämä äidit juurikaan miettineet sitä, että haluavatko heidän lapsensa toimia imetyksen normalisoinnin posterilapsina sen enempää kuin Aito avioliitto -mielenosoituksiin roudatut lapset jakaa vanhempiensa tasa-arvoisen avioliittolain vastustuksen. Me vanhemmat valitessamme kuvia kuitenkin teemme päätöksiä siitä millainen digitaalinen jalanjälki lapsillemme muodostuu. Kuvissa häiritsevää on myös se, että kuvissa usein aktiivinen toimija eli imettävä äiti on rajattu pelkäksi tissiksi taustalle sen asemasta, että hänet olisi laajemmalla rajauksella sidottu siihen ympäristöön, jossa lasta imetetään.

Digitaalinen jalanjälki on monen muun mediakysymyksen tavoin myös asia, jossa vanhempien on syytä tunnustaa, että tilanne vaatii aika-ajoin tsekkaamista. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee sitä enemmän häneen vaikuttaa myös ympäröivä maailma. Oma lapseni siirtyy muutamassa vuodessa maailmassa jossa minulla ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa siihen tutustuuko lapsi somekanaviin ja miten. Luultavasti siinä vaiheessa instaava mutsi on jo siirtynyt täydelliselle kalkkiosastolle ja lapsi tietää äitiään paremmin mitä serkkujen maailmassa tapahtuu jonkun somekanavan välityksellä. Viime talvena suoritin digitaalisen nuorisotyön kursseja ja haastoin itseäni tutustumaan kanaviin, joita en aikaisemmin tuntenut ja veikkaan, että vanhempana tämä on vielä useampaan otteeseen edessä. En näe järkeä kieltää lapselta kanavia, koska kaikki tietävät, että ehdoton kielto lapsilla ja nuorilla todennäköisesti tekee asiasta vain houkuttavampaa. Sen sijaan taidan joutua opettelemaan edes jollain alkeellisella tasolla useampia somekanavia ja opettamaan lapselle näkemyksiäni some-etiketistä ja -vuorovaikutuksesta. Ja koska en ole vielä valmis julistautumaan kalkkikseksi jonka mielestä blogi on edelleen vlogia toimivampi alusta haastan itseäni edelleen ja menen ensi viikonlopuksi vapaaehtoisduuniin Tubeconiin. Kuka tietää, ehkä sieltä vaikka tarttuu jotain ihan uutta ja mullistavaa matkaan.

Noin ylipäätään digitaalisuuskysymykset linkittyvät mielestäni hyvin paljon myös muuhun mediakasvatukseen. Jos mietin, että mitkä itselläni olisivat lapsen digitaalijalanjälkeen liittyvät vinkit pähkinänkuoressa niin tiivistäisin ne ehkä tähän:

• Mieti mikä on lapsen rooli. Onko hän aktiivinen toimija ja onko toiminta ikätasoista?
• Älä tee lapsellasi politiikkaa. Vaikka teema olisi sinulle miten tärkeä ei lapsesi välttämättä halua olla posterilapsi ajamallesi asialle
• Kuuntele lasta ja älä vähättele tämän mielipidettä. Jos joku kanava on sinulle vieras, niin tutustu asiaan. Luultavasti sinulta löytyy kotoa kokemusasiantuntija joka osaa kertoa mistä on kyse.
• Sovi pelisäännöistä. Netti ei ole käytösvapaata aluetta, joten käy lapsen kanssa läpi miten netissä eletään ja ollaan ihmisiksi.

Ja koska tämän kohta kuuden vuoden aikana olen ehtinyt muuttaa mieltäni pariin otteeseen lupaan, että tämänkin jälkeen voin muutta mieltäni jos uuden tiedon valossa koen siihen tarvetta.