Kaktus karnevaalitunnelmissa

Joskus alkuvuodesta perheen miehet kävivät ilman minua kukkakaupasta ja lapsi älläsi isänsä ostamaan tuliaisa kotiin. Viisivuotiaan hörhelöiden rakastajan itsevarmuudella lapsi valitsi kuivakukilla koristellut kaktukset, mutta kaktuksista toinen päätti vielä vähän nostaa karnevaalitasoa näin vappuviikon kunniaksi.


Tuosta ei enää viherkasvi hölmömmän näköiseksi pääse muuttumaan.

En kyllä kuollaksenikaan keksi miten me tuo kaktus on saatu kukkimaan. Toki se on viettänyt päivät eteläänaukeavalla  ikkunalaudalla, mutta epäilen ettemme ole sille vettä antaneet oikeastaan koko aikana mitä kasvi on meillä ollut. Yleensähän kaktukset käsittääkseni kukkivat siitä riemusta kun ne vihdoin vettä saavat. Tai ainakin isoäitini joulukaktus tapasi iloisesti kukkia lokakuussa kun se yleensä muistettiin kantaa pihalta sisälle ennen yöpakkasten alkua. Joka tapauksessa riemukkaan näköinen tuo kaktus on noinkin.

Kaktusten lisäksi meiltä ei nyt itseasiassa löydy muita viherkasveja. Itse haluaisin enemmänkin kaktuksia. Ne ovat jotenkin sympaattisia kasveja ja tykkäsin kasvattaa niitä jo lapsena. Meidän erittäin paahteinen olohuoneen ikkunalautamme ei myöskään kovin monelle muulle kasville sopeudu. Chilit me olemme siinä myös saaneet menestymään, mutta jotenkin tänä vuonna vain unohdinne kylvää mokomat. Näillä näytöillä voi ollakin vähintäänkin kyseenalaista mitä saamme kasvamaan pihalla kun taloyhtiön porukalla hankimme viljelaatikot. Ehkä me vain keskitymme viljelemään rusakkojen makuun sopivaa kasvistoa ja toivotaan, että naapurit saa jotain satoakin laatikoistaan jos me saanne pidettyä pihamme semikesyn rusakon kurissa ja nuhteessa.

Kevään valo

En ole juurikaan kevään ystävä. Parhaimmillaankin se on vaaleanvihreä ja haisee koirankakalle, mutta pahimmillaan se on viikkojen savotta katupölyä ja vielä vanhuuden päivinäkiin aamuöisin ympäri asuntoa hilluvaa kissaa. Yksi asia keväässä kuitenkin on ihanaa ja se on valo.

  
Keväinen valo maalaa mahtavia varjoja ja se tuo myös esiin asioita, joilta talven aikana on voinut sulkea silmänsä. Talon julkisivun rappauksessa ei nyt ole juuri mitään silmiltä suljettavaa vaikka kaupunginosa-arkkitehdin mukaan rappausjälki onkin vähän sieluton. Sain purra huultani, etten todennut, että kai se nyt on kun sielu jouduttiin jo myymään tonttivuokrakorotuksiin, mutta kun rakennusluvan kanssa oli muutenkin vähän vaikeuksia niin vittuileva taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja tuskin prosessia edistäisi muutenkaan.

Talon sisällä se valo kuitenkin on tehnyt tepposiaan ja viimeistään eilinen vierailu ystäväni avarassa kodissa käynnisti massiivisen Miksi helvetissä täällä asunnossa on niin paljon asioita, joilla ei ole omaa paikkaansa -romahduksen, jonka seurauksena asunto näyttää nyt itseasiassa vielä kamalamammalta. Sukelsimme makuuhuoneen kaappiin, josta tehdyistä löydöistä kuultuaan työkaverini epäili meidän joku kerta löytävän reitin Narniaan ja totesimme, että vuosi sitten meillä puhti järjestellä asioita taisi loppua juuri tähän kaappiin. Nyt kaappi on kuitenkin raivattu, samoin on kaivettu kaapeista kaikki lapselle pieneksi jääneet tavarat sekä inventoiu lelut.

Operaatio saa jatkoa ensi viikonloppuna kunhan saamme nyt olohuoneen vallanneet Ikeakassit ja jätesäkit siirrettyä eteenpäin. Vielä kun vaan itse pysytään kärryillä sen suhteen että mikä on a) myyntiin b) mökille c) talteen pojan muistojen laatikkoon d)tekstiilijätekeräykseen.

Se pieni ero

Minulla on lahja sulkea silmäni keskeneräisiltä asioilta. Tämä supervoima mahdollistaa sujuvasti sen, että että asumme jo seitsemättä vuotta asunnossa jossa ei ole vieläkään olohuoneessa lattialistoja… Sitten tulee päiviä, jolloin innostun viemään asioita eteenpäin ja tänään oli juuri sellainen päivä.

  

Saimme laitettua melkein vuoden tauon jälkeen verhot ikkunaan. Aikaisemmin meillä ikkunassa oli Marimekon hedelmäpeliä, jotka viidessä vuodessa olivat kulahtaneet vähän ikävästi auringossa olin muutenkin kuosiähkyssä, joten kun verhot otettiin julkisivuremontin tieltä alas elelimme hyvinkin kahdeksan kuukautta ilman ikkunaverhoja. Lopulta verho-ongelma ratkesi kaivamalla liinavaatekaapin alakorista edelliseen kotiin teetetyt pellavaverhot ja nyt ne tuntuvat juuri täydelliseltä asuntoon.

Seuraavaksi sitten pitäisi varmaan pohtia niitä lattialistoja tai vaihtoehtoisesti sitä mitä tehdään  ruokapöydän tuoleille. Tiedättehän ne rasittavat ihmiset, jotka löytävät ties mitä designaarteita jätelavoilta? No meistä on vähän kuin huomaamattamme tullut sellaisia. Ensin löysin yhden Artekin 69 tuolin jätelavan viereltä kun lähikirkko meni remonttiin (tarkistin työmiehiltä että oikeasti saan tuolin mukaan ja lopulta marssin hakemaan lasta pöiväkodista kainalossani yksi aikuisten ja yksi lasten tuoli). Sitten viime kesänä ystäväni laittoi viestin, että halutaanko me kuuden hengen Artekin ruokapöytä. Heillä kun olisi töissä yksi ylimääräinen, aikaisemmassa paikassa paksulla maalilla pilatti, mutta vaivalla kunnostettavissa oleva yksilö. Pöytä saatiin juuri ja juuri ängettyä peräsupon muotoiseen Kiaamme vaikka epäilimmekin miehen kanssa että miten oksymorooniautoluokkaan kuuluva pieni tila-auto moisen nielee. Viime kesänä mökillä sitten hiottiin ja maalattiin ja pohdittiin mikä ratkaisu tehdään tuoleille. Ja kun ei taaskaan hötkyilty tulivat tuolit meidän luokse. Toisen ystäväni appiukko työskenteli aikanaan erään korkeakoulun vahtimestarina ja sinäänsä surullisten asiankäänteiden kautta meistä tuli viiden tuolin onnelliset omistajat kun kuolinpesä pisti tavaroita kiertoon. Eli pitkä tarina lyhykäisyydessään. Nyt meillä on kuusi tuolia, joista viisi on kauttaaltaan lakkapintaista ja vähän elämää nähnyttä ja yksi kirkolta dyykattu on istuinosasta ruskealla pinnoitettu ja puuosiltaan kulunut. Ainakin tuo jälkimäinen pitöisi varmaan maalata ja lopuillekin pitöä jollain aikajänteellä jotain tehdä koska istuimien lakkaus on kulunutta.

Mutta mitä noille nyt sitten tekisi. Maalaisi? Lakkaisi? Kaikki samanvärisiksi? Kaikki erivärisiksi? Pitäisikö istuimet pehmustaa Bryggen tyyliin (tämä nyt ei aukea kuin niille, jotka käyvät syömässä kasvisruokaa Turun yliopistolla)? No meidät tuntien tässä ei nyt ihan äkkiä mitään tapahdu. Varsinkin kun yksi tuoli on edelleen ystävälläni Turussa. Tosin kuten kuvasta näkyy niin on täällä kotona muutkain työsarkaa. Sitä voisi vaikka käydä läpi nurkkaan kertyneet aikakausilehdet ja paikata pojan kahdet housut, jotka saivat tuta tappajasepelistä pari viikkoa sitten. Niin ja fiksumpi keräisi nuo Hamahelmetkin pois ennen kuin ne ovat kaikki levällään lattialla.