Kun pilkka ja henkilökohtaisuudet valtasivat palstatilan

Eilen erään varustamon Facebook-seinälle kirjoitettiin palaute laivan valokuvaajien käyttämistä kuvakehyksistä ja niiden sopimattomuudesta tähän aikaan.  Palaute oli kirjoitettu hyvällä kielellä, ystävällisellä sävyllä ja kaikin puolin asiallisesti. Sen sijaan, että kyseinen varustamo olisi katsonut aiheelliseksi vasta palautteeseen päättivät he antaa tuntien ajan keskustelun velloa (ja se vellontaa jatkuu edelleen) niiden ihmisten toimesta, joista tällaisten asioiden esiin nostaminen on täysin tarpeetonta.

Itseasiassa se on heistä niin tarpeetonta, että että he ovat ehdottanut aloittajalle betonisaappaita ja yksityisristeilyä keulavisiiri auki. Lisäksi viesteissä on useampaan otteeseen todettu, että aloittaja on psykoosissa, autistinen, mielenvikainen ja ties mitä muuta. Tämän lisäksi nainen on vielä ruma kuten kaikki feministit yleensä. Sitten päälle tuli perinteinen keskustelu siitä miten tytöt eivät saa olla tyttöjä ja pojat poikia. Yksikin sankari kertoi, että olisi kyllä itku tullut, jos olisi pikkupoikana kutsuttu prinsessaksi. Tuohon teki mieli kommentoida, että niin olisi minuakin. Itseasiassa aika moneen kommenttiin olisi tehyt mieli kommentoida, että oikeastiko sanoisit noin päin ihmisen naamaa työpaikan kahvihuoneessa, mutta totesin, että tässä kohtaa ei vain kykene, koska muuten aivot nyrjähtäisivät.

Tai no nyrjähtäneethän ne jo ovat. En ole mikään käytöskukkanen itsekään, mutta päähäni ei vain mahdu miten jonkun mielestä tämä on mitenkäön hyväksyttävää tapaa käydä keskustelua. Missä kohtaa maan tavaksi tuli se, että sivistynyt ja ystävällinen puhe ovat turhuutta. Keskusteluissa mennään välittömästi henkilöön eikä pysytä aiheessa ja kirjoituksissa uhataan myös ihmisen turvallisuutta ja hekumoidaan usein naisten raiskaamisella tai raiskatuksi tulemisella. Miten vaikeaa on kertoa, että nyt en kyllä ihan ajattele samalla tavalla kuin sinä. Onko nainen mielipiteineen edelleen armon vuonna 2017 niin pelottava asia, että hänet seksuaalisen väkivallan pelolla pyritään vaientamaan.

Isäni tapasi muistuttaa, että kun sanat loppuu niin väkivalta alkaa ja näiden keskustelujen pohjalta sanonta pitää enemmän kuin paikkaansa. Mutta tässä kohtaa haluaisin tietää miksi ne sanat loppuu? Miten meidän palkittu ja kiitelty koulujärjestelmämme on onnistunut päästämään läpi ihmisiä näin heikolla luetunymmärryksen ja argumentoinnin tasolla? Ja miten netissä huutamisesta on tullut sauvakävelyn veroinen kansallisharrastus?

En sano, etteikö ihmisillä saisi olla sellaisia mielipiteitä mitä heillä on. Pidän kyllä outona miten kukaan pystyy kestävästi itselleen perustelemaan, että mielipiteensä ovat perusteltuja, mutta haluaisin että ihmiset muistaa että sanan- ja mielipiteenvapauden rinnalla meille tulee myös velvollisuuksia ja ne velvollisuudet on juurikin sitä, että keskustelun nyt pitäisi pysyä edes lain puitteissa.

Mietin myös, että miten paha olo ihmisellä pitää olla, että tämä käyttäytyy edelläkuvatulla tavalla? Haluaisin uskoa, että todella paha. Koska tuntuisi todella pahalta ajatella, että osa ihan hyvillä fiiliksillä tuota sontaa näppikseltään syytää. Tässä kohtaa haluaisin osoittaa syyttävällä sormella kohti päättäjiä. Nykyinen hallitus tekee tästä melkein liiankin helppoa, oman argumentoinnin voi hyvin peribrittiläisessä hengessä aina keskittää hallinnon kritisointiin, itseasiassa voidaan syyttää niitä myös tästä nyhtökeväästäkin, jolloin saadaan lunta ja paistetta sopivasti silputtuna annoksina. Joka tapauksessa se politiikka, jota nyt tehdään on omiaan lisäämään sitä pahaa oloa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja jos tällä tavalla jatketaan on meillä pian entistä enemmän pahoinvointia käsissämme.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Nostaa asioita edelleen keskusteluun. Se, että kaikki vaikenevat eivät auta tilannetta kehittymään. Pitää pää kylmänä. Se, että joku on netissä mulkku, ei tarkoita että sinunkin pitää olla. Asettua edes hetkeksi kuulijan asemaan ja lukea se oma viesti siitä näkökulmasta että miten se viesti toiseen suuntaan välittyy. Vinkkinä nyt ainakin että kannattaa yrittää viestiä siten, että lukijalle viesti varmasti menee halutulla tavalla perille. Niin ja sellainen pikkujuttu, että meidän pitäisi muuttaa maan suunta. Valita päättäjiksi ihmisiä, joilla inhimillisyys on vähän paremmin käsitteenä hallussa. Mutta ihan yksinkertaisimpana asiana voitaisiin lopettaa se netissä sattumanvaraisella väkivallalla uhkailu.

P.S. Ja mitä tulee itse palautteeseen, niin toivon, että Tallink tosiaan käy kuvaajien kanssa läpi käytäntöjä. Tosin meidän perheessä yritetään lapsi pitää niiden kameroiden edestä pois jo siitäkin syystä ettei meille kukaan ole kertonut kuka kuvien oikeudet omistaa. Eipä silti. Ne kuvaajat myös kiertävät tuon meidän jälkeläisen kaukaa kun se mulkaisee kameran kanssa häntä lähestyvää  luikkua kuvaajaa yleensä päiväkotikuvauksista tutulla ”syö kamerasi”-ilmeellä.

Äitiys, ura ja kipeää tekevät hetket

Jatketaan taas perhettä ja uraa pohtivilla teemoilla. Aikaisemmin olen jo kuvannut niitä asioita, jotka omassa elämässäni toimii mahdollistajina sille, että saan töiden, perheen ja opiskelujen kombon pidettyä paketissa sekä myös sitä miten tärkeää poteroitumisen asemasta olisi aiheeseen liittyvissä keskusteluissa tunnistaa oma etuoikeutensa. Nyt lähdetään puhumaan niistä asioista, jotka tekevät kipeää äitiyttä ja uraa yhdistettäessä. Niistä asioista, joista ei juuri koskaan puhuta ääneen, koska tiedetään, että niitä käytettäisiin vain aseena jolla voidaan lyödä lisää sitä joka makaa jo valmiiksi maassa.

IMG_6416

Keskiviikkoaamuyönä vanhempien väliin kömpi pieni kekäleeltä tuntunut poika, joka kuumelääkkeen saatuaan ei enää saanut unen päästä kiinni. Siinä kohtaa kun ennen viittä istut olohuoneen lattialla askartelemassa taikasauvaa kepistä ja silkkimassasta niin voit jo arvata, että päivästä tulee pitkä. Varsinkin kun kalenterista löytyi niin strategiatyöpajaa, asiakaspalaveria kuin opiskelupienryhmän tapaamista. Että siinä ei töihin tultu hyvällä fiiliksellä eikä fiiliksiä ainakaan auttanut työkaveri, joka kuullessaan, että joudun olemaan torstain lapsen kanssa kotona, myötätuntoisesti totesi, että tämä on nyt kyllä todella huono ajankohta.

Tuohon huonoon ajankohtaan kiteytyy se, miksi niin moni nainen puree huulta eikä puhu siitä mikä perheen ja työn fuusiossa on vaikeaa. Empatiaa ei tipu ja huomaat tulleesi sitä totuutta vahvistavaksi esimerkiksi, joita esim. BMW:n entinen Suomen toimitusjohtaja Hesarissa viime lauantaina kertoi. Että kun naisella ei ole lapsia hän voi keskittyä töihin. Lapsellinen nainen päätyy tekemään 200% töitä ja tuntee silti usein olevansa aina väärässä paikassa ja tekevänsä liian vähän töitä, mutta silti on pakko vain yrittää. Ystäväpiiristäni löytyy useampia akateemisia pätkätyöläisiä, joiden kokemus on se, että jo perhevapaa voi olla liian pitkä aika olla töistä pois. Tiput rahoituskierroksilta ja reilussa vuodessakin muutut jo täysin näkymättömäksi. Joudut hakemaan sen tasa-painon sille, että rakastat kyllä lastasi, mutta et silti hänen vuokseen ole valmis vetämään vessanpöntöstä alas kaikkea sitä jonka eteen olet hyvin usein edellisen vuosikymmenen tehnyt töitä.

Kukaan ei halua myöskään olla se, joka omalla naamallaan kertoo siitä miten stressi vie muistin. Kukaan ei somessa uskalla tunnustaa että meinasi unohtaa lapsensa syntymäpäivän, koska sen asemasta että saisit myötätuntoa saat kuulla miten kelvoton olet. Asia, jonka kuitenkin varmasti jokainen näin tuntee jo riittävästi ilman ilkeitä kommentteja. Tai ainakin näin tunsi se ystäväni, joka tehdessään työtään aivan liian pienillä resursseilla tajusi lapsensa syntymäpäivän olevan tulossa edellisenä iltana kahdeksalta matkalla kotiin. Ja silti onnistui muuttamaan tilanteen niin, että lapselle asia ei näkynyt.

Vaatii aika paksua nahkaa vastata maan toisella laidalla päiväkodista tulevaan puheluun siitä, että lapsi on sairastunut ja lähteä sumplimaan sieltä ranualaiselta maantieltä käsin sitä miten lapsi haetaan päivähoidosta (no on sillä isäkin, se tyyppi joka on itseasiassa meillä laitettu ensisijaiseksi yhteydenottokohteeksi päiväkotiin, mutta jolle ei koskaan soiteta) ja että miten varmistetaan että mies pääsee siihen palaveriin johon olisi pakko päästä (siihen tarvittiin yksi lapsen eno, joka kuljetti samaisen lapsen mummin aamun pikkutunteina juna-asemalle jotta mummi pääsee päästämään vävypoikansa töihin). Siinä sitä syyllistää itseään ihan riittävästi itseään siitä poissaolosta vaikka tietää, että lopputulos on aivan yhtä hyvä kuin se, että olisi itse ollut lasta hakemassa.

Itse pystyn näitä asioita käsittelemään muutamassakin vertaisryhmässä, mutta keskustelu pitäisi saada siirrettyä näiden ryhmien sisältä myös julkisuuteen, koska osin ongelma on asenteissa ja rakenteissa. Aivan ensimmäiseksi pitäisi saada yhteiskunnallinen keskustelu sille tasolle ettei ensimmäinen kommentti työn ja perheen uupumisessa ole kikkelis kokkeli mitäs läksit -tasoa. Jos tavoitteena yhteiskunnallisella tasolla on pidentää työuria on avainasemassa tässä pienten lasten äidit ja ne työurat eivät pitene sillä, että turhan moni meistä vetää arkensa läpi sinnitellen.

Kun lapsi kasvaa olisi mielenkiintoista kuulla lapselta itseltään miten paljon nämä tunteet ovat paistaneet lapselle itselleen läpi vai olemmeko onnistuneet siinä mitä on yritetty? Siinä, ettei lapsi itse tajua, että ulkopuolisen maailman käsitysten mukaan hänen elämänsä on aiheuttanut vanhemmille tai no oikeastaan vanhempien työkavereille äärettömän paljon huonoa ajoitusta.

 

Venuksen vuosi

Harvoin työpaikkani käytäväkeskustelut olivat olleet yhtä hämmentyneitä kuin sinä maaliskuun alun aamuna, jolloin aamu-TV paljasti, että entinen työkaverimme on mennyt ja kirjoittanut kirjan naisen vaihdevuosista ja seksuaalisuudesta.  Illalla kotisohvalla päätin, että kirja on etsittävä käsiin ja lähdin tonkimaan Bookbeatin valikoimaa ja siellähän se kirja oli uusien julkaisujen listassa.

IMG_6438

En ole ihminen, joka luontevasti keskustelee omasta seksielämästäni kahvipöydässä. Ehkä olisi syytä opetella olemaan avoimempi, mutta enpä kyllä kovin mielelläni keskustele muidenkaan seksielämistä. Tämä teki Venuksen vuoden lukemisesta monella tapaa kiusallisen ja tirkistelevän lukukokemuksen. Heli on haastatteluissa selvästi tuonut esiin kirjan omaelämänkerralliset elementit ja itseasiassa nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa en edes muista pääparin nimiä koska henkilöin heidät niin vahvasti Heliin ja hänen miesystäväänsä.

Kaikesta kiusallisuudestaan huolimatta tai ehkä juurikin syystä tämä on aihe josta pitäisi kirjoittaa ja puhua paljon enemmän. Nyt jo keskustellaan, tai ainakin netissä puolianonyymisti keskustelupalstoilla keskustellaan esimerkiksi imetyksen aiheuttamista fyysisistä vaikutuksista seksuaalisuuteen, mutta eipä meidän kolmi-nelikymppisten keskuudessa juurikaan keskustella siitä mikä meitä voi odottaa tulevaisuudessa. Vaihdevuosioireinen nainen on Spede-sketsihenkinen kuumista aalloista kärsivä hermokimppu, mutta ikinä ei päästä käsiksi siihen, että mistähän tämä johtuu. Että sen lisäksi että hormonit myllertävät niin fysiiset oireet voivat olla sitä luokkaa, että se vitutus on hyvinkin kirjaimellista.

Millainen Venuksen vuosi sitten oli kirjana? No ainakin nopealukuinen. Istuin sohvalle alkuillasta ja nukkumaan mennessä olin sopivasti saanut kirjan pakettiin ja seuraavana aamuna osasin tuoda käytäväkeskusteluun jo ihan uuden näkökulman. Kirja oli kirjoitettu sujuvasti ja tarinaa kuljetettiin hyvin pitkälti keskushahmon päänsisäisestä maailmasta käsin. Minulle kirja tosiaan henkilöityi vahvasti Heliin, mutta olisi mukava kuulla miten kirjan näkee ihminen, joka tarttuu tarinaan vain mediasta tuttuna  teoksena. Joka tapauksessa suosittelen kirjan lukemista. Juuri keskushahmon päänsisäinen puhe tekee kirjasta merkityksellisen ja vie tarinan vain pidemälle siitä miten kaksi keski-ikäistä panee.

 

Työ, perhe ja privilegio

Palataanpa taas puhumaan työstä ja perheestä ja tällä kertaa otetaan tulokulmaksi privilegiot.

Ehkä kuumimpia mahdollisia keskusteluja, joita perhe-elämään liittyen käydään, on se miten pitkään lasten kanssa ollaan kotona ja kuka siellä kotona on. Keskustelu on yleensä täysin hedelmätöntä. On sitä sitten kumpaa koulukuntaa tahansa, niin asemalinjat ovat nettikeskusteluissa tiukat, poterot syviä ja aseena käytetään yksilön kokemuksien yleistämistä tilastoksi sekä valittuja omaa tilannetta tukevia tutkimustuloksia.

IMG_6411

Siinä se blogin kirjoittaja ihailee kirkasta auringonnousua dumbattuaan lapsensa vieraiden hoiviin päiviksi vaiko sittenkin tässä supermutsi suuntaa päivän uusiin sekkailuihin työelämään, joka on yhtä kirkas kuin aurinko?

Asioita voi katsoa monelta kantilta kuten kuvatekstistä huomaa. Se mikä yleensä kummaltakin osapuolelta puuttuu on se pysähtyminen siihen, että mietittäisiin, että mitkäs tässä nyt ovatkaan ne minut etuoikeuteni ja että olisiko minun ehkä etuoikeutettuna syytä pitää suuni kiinni ja sormeni poissa näppikseltä. Mitä nämä etuoikeudet sitten ovat? No työhön palaavien leirissä usein on yksi iso etuoikeus. Se, että on  työ mihin palata. Turhan usein keskustelussa unohdetaan se näkökulma, ettei kotona oleminen välttämättä ole puhtaasti vapaaehtoista ja tilanne voi olla arka paikka naiselle, joka on tottunut töitä tekemään ja kantamaan kortensa kekoon. Työpaikkoja ei nuorille naisille löydy mitenkään joka puun oksalta tai jos löytyy voi työ olla sellaista ettei sen tekeminen enää tunnu mielekkäältä tai ole taloudellisesti järkevää esim. korkeiden työmatkakustannusten ja päivähoitomaksujen vuoksi. Toki jollekin toiselle se kotona oleminen on juurikin vapaaehtoista.

Tästä päästään siihen toiseen leiriin eli kotivanhempiin ja heidän etuoikeuksiinsa. Aina se kotona oleminenkaan ei ole mahdollista. Töihin palataan siitä syystä, että muuten perheen talous ei kestä. Tämä erityisesti korostuu perheissä, joissa on pienet tulot, mutta myös meillä oikeasti kivasti tienaavilla asiantuntijoilla, joissa perheen vanhemmilla on suunnilleen yhtä hyvät tulot. Esim. meidän tapauksessamme oli se ja sama kumpi kotiin jäi tulojen kannalta, mutta myös tästä syystä kovin pitkäksi aikaa emme taloudellisen tilanteen vuoksi voinut jäädä vain yksien tulojen varaan. Asumiskustannuksemme oli mitoitettu niin että selviämme vaikka jäisimme molemmat työttömäksi, mutta se, että toiselta tippuu täysin tulot olisi vienyt budjetin pahemman kerran miinukselle. Eli vaihtoehdot oli joko mennä töihin tai myydä koti. Tai no olisihan sitä aina voinut etsiä osa-aikatyön, mutta kun se oma työ tuntui kuitenkin molemmilla mielekkäältä. Ja meidän kummankaan työ ei antanut mahdollisuutta siihen, että työtunteja olisi pudotettu, koska olisimme sitten tehneet 80 %:lla palkalla 120 % töitä.

Eli tästä päästään myös yhteen privilegioon, joka varsinkin blogikirjoittelussa tuntuu unohtuvan. Suurimmalla osalla suomalaisista työtä ei tuoda niin helposti kotiin ja osa-aikaisuus on käytännössä mahdollista vain terveydenhuollossa ja palvelualoilla, joissa toisaalta jälkimmäisessä taas niitä täysiä tunteja ei välttämättä saa vaikka haluaisikin. Luultavasti työn tulevaisuus tuo enemmän tätä joustoa, mutta siihen asti kuitenkin monella se työarki tapahtuu työpaikalla ja itseasiassa meillä on valtavasti asiantuntijatyötä, jossa säännöllinen etätyö ei ole mahdollista.

Itselleni ehkä tärkein privilegio tunnistaa on se, että minä pääsin palaamaan unelmaduuniini. Siinä missä yhä useampi asiantuntija perhevapailta palatessaan saa kuulla, että oma työpaikka on sulanut alta, sain itse palata uuteen itselleni räätälöityyn ja pirun mielekkääseen työhön. Monella taas perhevapaat toimivat ensimmäisen mahdollisuutena pysähtyä ja miettiä mitä elämältään ylipäätään halutaan. Siinä kohtaa se vastaus voikin olla, että kaikkea muuta kuin sitä aikaisempaa työtä ja vuodet kotona voivat olla hyvinkin itselle mielekkäitä kun saa kerrankin ajatuksella  keskittyä siihen kotiarkeen.

Millaiseksi muodostuisi keskustelu äitiydestä, jos nämä privilegiot tunnistettaisiin? Millaiseksi muodostuisi äitiyskeskustelu, jossa tajutaan että  vaikka yhteiskunta muodostuu yksilöistä niin yksilön totuus asiasta ei ole yhteiskunnan tasolla totta? Voitaisiinko päästä siihen tilanteeseen, että uskallettaisiin aidosti puhua asioista niiden oikeilla nimillä.  Että taloudelliset asiat merkitsevät. Ja että tämä ei ole mikään paremmuuskilpailu koska perheillä on erilaiset tilanteet. Ja että myös uskallettaisiin puhua siitä mikä omassa tilanteessa on raskasta ilman pelkoa siitä, että vastapuoli tulee ja lyö maassa makaavaa. Ja että oltaisiin hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että järjestelmää tulee kehittää siihen suuntaan, ettei nuori nainen ole työmarkkinoiden alinta kastia. Ettei raskaanaolevian määräaikaisia sopimuksia jätetä uusimatta. Että tulevaisuudessa työ olisi monipuolisempaa ja yhtä useammalla mahdollisuus palata työelmään liukuvammin. Koska niin kauan kun me ollaan niissä poteroissa kiukuttelemassa myös julkisuudessa ja järjen äänenä aiheesta esiintyvät keski-ikäiset poliitikkomiehet, me naiset olemme niitä jotka häviävät, ihan poterosta riippumatta.

Nelisilmä

Sain silmälasit viidellä luokalla ja kuuluin siihen harvinaiseen ihmisryhmään, joiden mielestä rillien saaminen esiteininä oli tosi siistiä. Sain lasit ensisijaisesti tukemaan oikeaa silmääni, joka piilokarsasti ja korjaamaan lievää likinäköisyyttäni. Käytännössä en varmaankaan olisi tarvinnut laseja jatkuvasti, mutta olen aina pitänyt siitä miltä lasit päässäni näyttävät joten ne jäivät osaksi jokapäiväistä arkeani. Kuitenkaan nainen ja silmälasit eivät ole aina ihan ongelmaton yhdistelmä ja nyt viimeiset päivät aiheesta on käyty omassa hyväsiskoverkostossani tiivistä keskustelua aiheen lieveilmiöistä, koska yksi meistä sai lääkäriltä tiukan ukaasin pysytellä jatkossa erossa piilolinsseistä.

15349681_10154897133698469_1798744811523419503_n

Olenkohan koskaan aikaisemmin kuvittanut blogia näin selvästi ja tunnistettavasti omalla naamallani? No tässä sitä kuitenkin ollaan, viime joulukuussa ennen työpaikan pikkujouluja. Silmälasit kulkevat menossa mukana.

Usein varsinkin häiden ja vaikkapa Linnan juhlien kohdalla kuulee kritiikkiä siitä, että naiset tulevat juhliin silmälasit päässä. Että eikö nyt voisi juhlia varten panostaa piilolinsseisihin. Itsekin menin naimisiin ilman silmälaseja kun kuitenkin kohtalaisesti näen ilmankin ja koin etteivät silloiset silmälasini sopineet omaan juhlatyyliini. Ne olivat aivan liian kulmikkaat ja muoviset ja hääpukuni kertasi vahvasti 1900-luvun alkupuolta. Eli en nyt ehkä ole paras puhumaan aiheesta, mutta jatketaan ihan nyt noin periaatteelliselta tasolla.

Niin kauan, kun kukaan ei kysy miksi mies hääpäivänään on lasit päässä, ei sen pitäisi olla ongelma naisellekaan. Lasien tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa näkemisessä ja veikkaanpa, ettei moni halua lähteä puolisokeana tai epämukavalta tuntuvien piilareiden kanssa testaamaan onneaan missään elämän merkittävissä juhlissa. Haluaisin nähdä sen hetken kun joku menisi vaatimaan toiselta kuulolaitteen asustamista paremmin juhla-asuun sopivaksi. Ja ei se mikään kivitauluun hakattu ikiaikainen totuuskaan ole etteikö silmälasit myös voisi istua tyylillisesti naisen juhla-asuun. Nykyiset silmälasini esimerkiksi ovat sellaiset että ne eivät niin helposti ole eripariset juhla-asujeni kanssa, joten nykyään käytännössä juhlin aina rillit päässä. Olen kuitenkin ilmeisesti aika vahva poikkeus sääntöön, koska kun esimerkiksi yritin etsiä keskusteluryhmäämme Pinterestistä ideakuvia silmälaseista ja bileasuista oli tulos todella laiha. Nainen tai tyttö ei juhli sen paremmin muodollisesti kuin epämuodollisesti silmälasit päässä.

Silmälasit eivät muutenkaan tunnu olevan yksinkertainen asia, vaan ihmiset herkästi lokeroivat rillipään helposti. Ystäväni törmäsi meikkitutoriaaliin, jossa varoiteltiin punaisen huulipunan käytöstä silmälasien kanssa. Lopputulos kun on kuulemma helposti pornotähtimäinen. Että tässä sitä nyt sitten istutaan junassa matkalla kohti Kokkolaa pitämään työnhakuvalmennusta muina pornotähtinä. Onneksi tämä pyylevä 35-vuotiaan harmaaseen villatakkiin kääritty habitus noin muuten ohjaa ajattelun ihan kaikkeen muuhun kuin aikuisviihteeseen. Toisaalta eilen Aamulehti otsikoi sukupuolten välisiä eroja matemaattisissa taidoissa käsittelevän juttunsa oudolla lainauksella jossa viitattiin ettei tyttö halua olla silmälasipäinen nörtti. Että kumpia tässä nyt sitten ollaan nörttejä vai pornotähtiä vai yhdistetäänkö tässä nyt sitten molempia genrejä? Vai onko totuus sittenkin siinä minkä yksi vanhempi alumni minulle sanoi opiskelijapoliitikkoaikoina? Että kyllä minun kannattaa ne lasit pitää päässä, kun muuten olen vähän turhan missityyppinen enkä niin vakavastiotettava.

Melkoinen painolasti siis pistetty muutamalle grammalle hiottua linssiä, jonka ainoa tehtävä on auttaa sinua näkemään paremmin. Käytän laseja, koska tykkään nähdä hyvin. Käytän laseja enkä piilolinssejä, koska eipä nuo minun atooppiset silmämunani juuri taitaisi piilolinsseistä tykätä. En käytä laseja näyttääksen jotenkin vakavastiotettavammalta. Ja käytän silmälasieni kanssa huulipunaa, koska se on maailman nopein meikki, jolla tästä kulahtaneesta ja harmaasta ruuhkavuosimutsista saadaan sen näköinen,ettei omaa peilikuvaa tarvitse pelästyä.

Ulkopuolisen on myös hyvä pitää mielessä, että se miten toinen näkönsä korjaa on tämän oma asia ja kuten kaikki muutkin lääketieteelliset asiat niin ihan valtavasti ei kannata lähteä keulimaan sen suhteen miten muiden pitäisi asiansa hoitaa. Piilolinssit eivät ole kaikille vaihtoehto ja yllättävän usein pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa pysyviä ongelmia silmien pintaan. Kaikille ei sovi laserleikkaus. Ja ilmankaan kaikki eivät vain pärjää. Siinä missä minä voin mennä lapsen kanssa uimahalliin ja näen ihan mukavasti ilman silmälaseja joutuu mieheni ottamaan lasit altaalle mukaan, ettei tule syytetyksi lapsenkaappauksesta, koska todennäköisesti ilman silmälaseja se ei edes tunnistaisi omaa jälkeläistään lastenaltaan muista naperoista.

Ja toisaalta myös osalle ne silmälasit ovat todella vieras ja häiritsevä tekijä omassa ulkonäössä kaikesta niiden tarjoamasta avusta huolimatta. Viime vuosina olen törmännyt useampaan someavaukseen, jossa pienten prinsessavaihetta elävien lasten vanhemmat tuskailee kun lapsi vierastaa laseja ja ei se helpommaksi muutu aikusillakaan. Ystäväpiiristäni useampi on korjauttanut leikkauksessa näkönsä, muutama harkitsee asiaa. Lasit tuntuvat omassa ulkonäössä vierailta ja asiaa ei auta se, että lasipäinen kuvasto tuntuu puuttuvan kokonaan katukuvasta optikkoliikkeiden ikkunoita lukuunottamatta. Populaarikulttuurissa silmälasien takaa löytyy nörtti, josta kuoriutuu sädehtivä kaunotar kun joku ottaa tältä lasit pois päästä ja näyttää miten suoristurautaa käytetään. Eli käytännössä tuetaan sitä ulkopuolelta tulevaa lokerointia, jota jo ylempänä käsittelin sen asemasta, että vahvistettaisiin sitä, että apuvälineen käyttö tärkeää ja arvostettavaa. Vai onko niin, että kun silmälasit ovat niin tyypillinen osa katukuvaa, osalta unohtuu se, että laseja päädytään käyttämään tarpeen vuoksi sen sijasta, että ne olisivatkin vain tyylillistä itseilmaisua tai sen puutetta?

 

Riverdale

 

Näinhän siinä sitten kävi, että sain lapselta vatsataudin. Eilinen päivä meni sängyssä maaten ja vessaan hoippuen ja ei puhettakaan, että olisin kyennyt keskittymään lukemiseen. Päädyin selaamaan Netflixin tarjontaa ja työkaverien vinkkaamana tartuin Netflix Original -sarjoista Riverdaleen.

Riverdale perustuu kohtalaisen ikoniseen Archie-sarjakuvaan, jota on julkaistu 1940-luvulta lähtien. Kuten trailerista voi päätelä on toimintaa tuotu tälle vuosituhannelle melko isolla siveltimellä maalaten.

En itse ole lukenut Archie-sarjakuvia, mutta pikaisen googlailun perusteella kaikki sarjakuvien ystävät eivät ole sarjaa ilolla ottaneet vastaan, koska osaa hahmoista on viety sellaiseen suuntaan, josta he eivät ole pitäneet. Tähän on minun sarjakuvia lukematta vaikea sanoa mitään, mutta täysin ongelmaton sarja ei ole.

Trailerissa vahvasti esiin tuotu juonikuvio, jossa keskushenkiksi kuvattu Archie näytetään suhteessa opettajaansa on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Otetaan mikä tahansa lehtijuttu, jossa kerrotaan naisopettajan suhteesta teinipoikaan ja luetaan kommentteja niin päästään kiinni siihen mikä asiassa ongelmallista. Teinipoika kuvataan herkästi aina seksiin valmiina panokoneena, jolle tärkeintä on päästä panemaan ja jolle suhde vanhemaan naiseen on meriitti. Äärettömän harvoin tuodaan esiin sitä, että vaikka teini itse pitäisi suhdetta molemminpuolisena tulisi aikuisen tajuta, ettei se ole sopivaa ja pitää rajoista kiinni. Toki liki täysi-ikäisen suhde kymmenen vuotta vanhempaan voi olla myös tasavertainen, mutta opettajan ja oppilaan kohdalla asia ei ole näin. Että lähdetään nyt siitä olettamuksesta, että tasavertaiseen suhteeseen ei kuulu se, että toinen osapuoli joutuu rouvittelemaan toista.

Kuitenkin sarjaa ei kannata tuomita vain tästä näkökulmasta, koska tämä juonenkäänne käsitellään eikä mitenkään ihailevassa näkökulmasta, mutta silti pidän halpamaisena sitä, että juonikuviolla kalastellaan sarjalle katsojia, koska tässä sarjassa on paljon muutakin annettavaa.

Tarinan perusjuoni on Twin Peaksin ja Gossip Girlin jälkeläinen. Tarina lähtee liikkeelle Riverdalen rikkaimman perheen kaksosia kohtaavasta onnettomuudesta, jossa toinen kuolee ja siitä se tarina lähtee kehittymään.  Siinä sivussa sarja tartuu muutamaan muuhun ongelmaan, joita populaarikulttuurissa ei ole totuttu näkemään. Slut shaming tuomitaan yksiselitteisesti. Sarja tuo voimakkaasti esiin sen miten valkoinen poika saa asioita helpommin kuin rodullistettu tyttö.

Tällä hetkellä Netflixissä tarjolla on seitsemän jaksoa ja lisää saadaan maaliskuun lopussa. Sarja kuulu Neflixillä niihin, joita julkaistaan yksi viikossa eli jos nauttii sarjojen bingeämisestä niin sitten pitää malttaa taas odottaa useampi viikko, jos haluaa katsoa useita jaksoja putkeen. Itse katsoin kaikki julkaistut seitsemän kun eipä tuossa eilen muutakaan tekemistä ollut.

Vittuilua verorahoilla

Helsingin kaupungilla joku ihminen jätti hyvän harkintakyvyn väliin ja päätti suuressa viisaudessaan alkaa vittuilla veronmaksajille oikein olan takaa. Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa on puhutteleva ja hyvä slogan, mutta itse kampanja on toteutettu jäätävästi. Julkaistu video ja julisteiden kuvakieli tekee selväksi sen, että tässä puhutaan nyt äitien väliinpitämättömyydestä ja väliinpitämättömäksi äidin tekee se, että hän arjessa käyttää mobiililaitteita.

Kampanja räjäytti somen ja ensimmäiset kriitikot kritisoivatkin sitä, että tässä nyt ne koirat älähtävät joihin kalikka kalahtaa. Voi toki olla näinkin, mutta kun on vuosikaudet saanut lukea mielipidekirjoituksia joissa syyllistetäön kännykkää käyttäviä vanhempia ja koko oma ikäpolveni on leimattu sopimattomiksi somevanhemmiksi alkaa pinna olla kiristynyt äärimmilleen. En näe yhtään syytä miksi kyseinen kampanja olisi onnistunut. Se kyllä herätti keskustelua, mutta täysin vääristä lähtökohdista.

Väliinpitämättömyyden syistä on syytä puhua, mutta Helsingin kaupungin kampanja tyytyy vain osoittelemaan. Siinä missä esim. Väestöliiton Paras syy-kampis antoi työkaluja arjen läsnäoloon, löytyy kaupungin verkkosivuille ohautuvan osoitteen takana tasan tietoa siitä, että kyseistä tietoiskukamppista näytetään leffateattereissa.  Sivuilta ei löytynyt edes ainuttakaan linkkivinkkiä koko perheen mediakasvatukseen tai edes jotain ohjeistusta siitä miten olla arjessa läsnäolevanpi vanhempi. Vanhempin mediakasvatusta nimittäin varmasti kaivattaisiin ja toisella tulokulmalla olisi ovinut saada aikaan kaivattua muutosta. 

He olisivat voineet sivustollaan vaikka kertoa, että huomioithan, että päiväkodin portilla se puhelin viimeistään menee taskuun, koska on päivän tärkeimmän kohtaamisen aika. Siinä olisi voitu nostaa esiin, että vanhempien on syytä miettiä mitä pelejä pelataan ja ohjelmia katsotaan lasten ollessa hereillä. Siellä olisi voitu antaa vinkkejä tehokkaampaan ajankäyttöön jossa on poistettu turhat keskeytykset vaientamalla esim. viestisovellusten hälyytykset muista kuin välttämättömistä ketjuista. Siellä olisi voitu kertoa miten vanhempi voi tehdä älylaitteen käytöstä lapsen suuntaan siten läpinäkyvää, että lapsi oppii, että laitteilla voi tehdä muutakin kuin viihdekäyttöä. Että niillä voidaan lukea uutisia, maksaa laskuja tai tilata vaikka verkkokaupasta tarvittavia asioita ja että ne ovat yhtä normaali osa arjen pyöritystä kuin vaikka vessan pesu ja roskien vienti.

Ja ennen kaikkea olisi voitu nostaa esiin sitä, miten monella tapaa muuten lapsi voi tuntea etteivät vanhemmat ole läsnä vaikka he ovatkin paikalla. Aihe on tärkeä, mutta toteutus ala-arvoinen. Se leimaa naisia ja viraston antamien selityksien pohjalta myös miehiä. Se antaa varajesuksille lyömäaseen paheksua perheiden elämää entisestään. Aivan kuin tässä elämässä ei olisi jo riittävästi haasteita ilman,ettei tarvitse pelätä, että joku tekee minusta lastensuojeluilmoituksen, jos näkevät minut tekstaamassa ostoslistaa hiekkalaatikon reunalta.