Työ, perhe ja privilegio

Palataanpa taas puhumaan työstä ja perheestä ja tällä kertaa otetaan tulokulmaksi privilegiot.

Ehkä kuumimpia mahdollisia keskusteluja, joita perhe-elämään liittyen käydään, on se miten pitkään lasten kanssa ollaan kotona ja kuka siellä kotona on. Keskustelu on yleensä täysin hedelmätöntä. On sitä sitten kumpaa koulukuntaa tahansa, niin asemalinjat ovat nettikeskusteluissa tiukat, poterot syviä ja aseena käytetään yksilön kokemuksien yleistämistä tilastoksi sekä valittuja omaa tilannetta tukevia tutkimustuloksia.

IMG_6411

Siinä se blogin kirjoittaja ihailee kirkasta auringonnousua dumbattuaan lapsensa vieraiden hoiviin päiviksi vaiko sittenkin tässä supermutsi suuntaa päivän uusiin sekkailuihin työelämään, joka on yhtä kirkas kuin aurinko?

Asioita voi katsoa monelta kantilta kuten kuvatekstistä huomaa. Se mikä yleensä kummaltakin osapuolelta puuttuu on se pysähtyminen siihen, että mietittäisiin, että mitkäs tässä nyt ovatkaan ne minut etuoikeuteni ja että olisiko minun ehkä etuoikeutettuna syytä pitää suuni kiinni ja sormeni poissa näppikseltä. Mitä nämä etuoikeudet sitten ovat? No työhön palaavien leirissä usein on yksi iso etuoikeus. Se, että on  työ mihin palata. Turhan usein keskustelussa unohdetaan se näkökulma, ettei kotona oleminen välttämättä ole puhtaasti vapaaehtoista ja tilanne voi olla arka paikka naiselle, joka on tottunut töitä tekemään ja kantamaan kortensa kekoon. Työpaikkoja ei nuorille naisille löydy mitenkään joka puun oksalta tai jos löytyy voi työ olla sellaista ettei sen tekeminen enää tunnu mielekkäältä tai ole taloudellisesti järkevää esim. korkeiden työmatkakustannusten ja päivähoitomaksujen vuoksi. Toki jollekin toiselle se kotona oleminen on juurikin vapaaehtoista.

Tästä päästään siihen toiseen leiriin eli kotivanhempiin ja heidän etuoikeuksiinsa. Aina se kotona oleminenkaan ei ole mahdollista. Töihin palataan siitä syystä, että muuten perheen talous ei kestä. Tämä erityisesti korostuu perheissä, joissa on pienet tulot, mutta myös meillä oikeasti kivasti tienaavilla asiantuntijoilla, joissa perheen vanhemmilla on suunnilleen yhtä hyvät tulot. Esim. meidän tapauksessamme oli se ja sama kumpi kotiin jäi tulojen kannalta, mutta myös tästä syystä kovin pitkäksi aikaa emme taloudellisen tilanteen vuoksi voinut jäädä vain yksien tulojen varaan. Asumiskustannuksemme oli mitoitettu niin että selviämme vaikka jäisimme molemmat työttömäksi, mutta se, että toiselta tippuu täysin tulot olisi vienyt budjetin pahemman kerran miinukselle. Eli vaihtoehdot oli joko mennä töihin tai myydä koti. Tai no olisihan sitä aina voinut etsiä osa-aikatyön, mutta kun se oma työ tuntui kuitenkin molemmilla mielekkäältä. Ja meidän kummankaan työ ei antanut mahdollisuutta siihen, että työtunteja olisi pudotettu, koska olisimme sitten tehneet 80 %:lla palkalla 120 % töitä.

Eli tästä päästään myös yhteen privilegioon, joka varsinkin blogikirjoittelussa tuntuu unohtuvan. Suurimmalla osalla suomalaisista työtä ei tuoda niin helposti kotiin ja osa-aikaisuus on käytännössä mahdollista vain terveydenhuollossa ja palvelualoilla, joissa toisaalta jälkimmäisessä taas niitä täysiä tunteja ei välttämättä saa vaikka haluaisikin. Luultavasti työn tulevaisuus tuo enemmän tätä joustoa, mutta siihen asti kuitenkin monella se työarki tapahtuu työpaikalla ja itseasiassa meillä on valtavasti asiantuntijatyötä, jossa säännöllinen etätyö ei ole mahdollista.

Itselleni ehkä tärkein privilegio tunnistaa on se, että minä pääsin palaamaan unelmaduuniini. Siinä missä yhä useampi asiantuntija perhevapailta palatessaan saa kuulla, että oma työpaikka on sulanut alta, sain itse palata uuteen itselleni räätälöityyn ja pirun mielekkääseen työhön. Monella taas perhevapaat toimivat ensimmäisen mahdollisuutena pysähtyä ja miettiä mitä elämältään ylipäätään halutaan. Siinä kohtaa se vastaus voikin olla, että kaikkea muuta kuin sitä aikaisempaa työtä ja vuodet kotona voivat olla hyvinkin itselle mielekkäitä kun saa kerrankin ajatuksella  keskittyä siihen kotiarkeen.

Millaiseksi muodostuisi keskustelu äitiydestä, jos nämä privilegiot tunnistettaisiin? Millaiseksi muodostuisi äitiyskeskustelu, jossa tajutaan että  vaikka yhteiskunta muodostuu yksilöistä niin yksilön totuus asiasta ei ole yhteiskunnan tasolla totta? Voitaisiinko päästä siihen tilanteeseen, että uskallettaisiin aidosti puhua asioista niiden oikeilla nimillä.  Että taloudelliset asiat merkitsevät. Ja että tämä ei ole mikään paremmuuskilpailu koska perheillä on erilaiset tilanteet. Ja että myös uskallettaisiin puhua siitä mikä omassa tilanteessa on raskasta ilman pelkoa siitä, että vastapuoli tulee ja lyö maassa makaavaa. Ja että oltaisiin hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että järjestelmää tulee kehittää siihen suuntaan, ettei nuori nainen ole työmarkkinoiden alinta kastia. Ettei raskaanaolevian määräaikaisia sopimuksia jätetä uusimatta. Että tulevaisuudessa työ olisi monipuolisempaa ja yhtä useammalla mahdollisuus palata työelmään liukuvammin. Koska niin kauan kun me ollaan niissä poteroissa kiukuttelemassa myös julkisuudessa ja järjen äänenä aiheesta esiintyvät keski-ikäiset poliitikkomiehet, me naiset olemme niitä jotka häviävät, ihan poterosta riippumatta.

Nelisilmä

Sain silmälasit viidellä luokalla ja kuuluin siihen harvinaiseen ihmisryhmään, joiden mielestä rillien saaminen esiteininä oli tosi siistiä. Sain lasit ensisijaisesti tukemaan oikeaa silmääni, joka piilokarsasti ja korjaamaan lievää likinäköisyyttäni. Käytännössä en varmaankaan olisi tarvinnut laseja jatkuvasti, mutta olen aina pitänyt siitä miltä lasit päässäni näyttävät joten ne jäivät osaksi jokapäiväistä arkeani. Kuitenkaan nainen ja silmälasit eivät ole aina ihan ongelmaton yhdistelmä ja nyt viimeiset päivät aiheesta on käyty omassa hyväsiskoverkostossani tiivistä keskustelua aiheen lieveilmiöistä, koska yksi meistä sai lääkäriltä tiukan ukaasin pysytellä jatkossa erossa piilolinsseistä.

15349681_10154897133698469_1798744811523419503_n

Olenkohan koskaan aikaisemmin kuvittanut blogia näin selvästi ja tunnistettavasti omalla naamallani? No tässä sitä kuitenkin ollaan, viime joulukuussa ennen työpaikan pikkujouluja. Silmälasit kulkevat menossa mukana.

Usein varsinkin häiden ja vaikkapa Linnan juhlien kohdalla kuulee kritiikkiä siitä, että naiset tulevat juhliin silmälasit päässä. Että eikö nyt voisi juhlia varten panostaa piilolinsseisihin. Itsekin menin naimisiin ilman silmälaseja kun kuitenkin kohtalaisesti näen ilmankin ja koin etteivät silloiset silmälasini sopineet omaan juhlatyyliini. Ne olivat aivan liian kulmikkaat ja muoviset ja hääpukuni kertasi vahvasti 1900-luvun alkupuolta. Eli en nyt ehkä ole paras puhumaan aiheesta, mutta jatketaan ihan nyt noin periaatteelliselta tasolla.

Niin kauan, kun kukaan ei kysy miksi mies hääpäivänään on lasit päässä, ei sen pitäisi olla ongelma naisellekaan. Lasien tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa näkemisessä ja veikkaanpa, ettei moni halua lähteä puolisokeana tai epämukavalta tuntuvien piilareiden kanssa testaamaan onneaan missään elämän merkittävissä juhlissa. Haluaisin nähdä sen hetken kun joku menisi vaatimaan toiselta kuulolaitteen asustamista paremmin juhla-asuun sopivaksi. Ja ei se mikään kivitauluun hakattu ikiaikainen totuuskaan ole etteikö silmälasit myös voisi istua tyylillisesti naisen juhla-asuun. Nykyiset silmälasini esimerkiksi ovat sellaiset että ne eivät niin helposti ole eripariset juhla-asujeni kanssa, joten nykyään käytännössä juhlin aina rillit päässä. Olen kuitenkin ilmeisesti aika vahva poikkeus sääntöön, koska kun esimerkiksi yritin etsiä keskusteluryhmäämme Pinterestistä ideakuvia silmälaseista ja bileasuista oli tulos todella laiha. Nainen tai tyttö ei juhli sen paremmin muodollisesti kuin epämuodollisesti silmälasit päässä.

Silmälasit eivät muutenkaan tunnu olevan yksinkertainen asia, vaan ihmiset herkästi lokeroivat rillipään helposti. Ystäväni törmäsi meikkitutoriaaliin, jossa varoiteltiin punaisen huulipunan käytöstä silmälasien kanssa. Lopputulos kun on kuulemma helposti pornotähtimäinen. Että tässä sitä nyt sitten istutaan junassa matkalla kohti Kokkolaa pitämään työnhakuvalmennusta muina pornotähtinä. Onneksi tämä pyylevä 35-vuotiaan harmaaseen villatakkiin kääritty habitus noin muuten ohjaa ajattelun ihan kaikkeen muuhun kuin aikuisviihteeseen. Toisaalta eilen Aamulehti otsikoi sukupuolten välisiä eroja matemaattisissa taidoissa käsittelevän juttunsa oudolla lainauksella jossa viitattiin ettei tyttö halua olla silmälasipäinen nörtti. Että kumpia tässä nyt sitten ollaan nörttejä vai pornotähtiä vai yhdistetäänkö tässä nyt sitten molempia genrejä? Vai onko totuus sittenkin siinä minkä yksi vanhempi alumni minulle sanoi opiskelijapoliitikkoaikoina? Että kyllä minun kannattaa ne lasit pitää päässä, kun muuten olen vähän turhan missityyppinen enkä niin vakavastiotettava.

Melkoinen painolasti siis pistetty muutamalle grammalle hiottua linssiä, jonka ainoa tehtävä on auttaa sinua näkemään paremmin. Käytän laseja, koska tykkään nähdä hyvin. Käytän laseja enkä piilolinssejä, koska eipä nuo minun atooppiset silmämunani juuri taitaisi piilolinsseistä tykätä. En käytä laseja näyttääksen jotenkin vakavastiotettavammalta. Ja käytän silmälasieni kanssa huulipunaa, koska se on maailman nopein meikki, jolla tästä kulahtaneesta ja harmaasta ruuhkavuosimutsista saadaan sen näköinen,ettei omaa peilikuvaa tarvitse pelästyä.

Ulkopuolisen on myös hyvä pitää mielessä, että se miten toinen näkönsä korjaa on tämän oma asia ja kuten kaikki muutkin lääketieteelliset asiat niin ihan valtavasti ei kannata lähteä keulimaan sen suhteen miten muiden pitäisi asiansa hoitaa. Piilolinssit eivät ole kaikille vaihtoehto ja yllättävän usein pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa pysyviä ongelmia silmien pintaan. Kaikille ei sovi laserleikkaus. Ja ilmankaan kaikki eivät vain pärjää. Siinä missä minä voin mennä lapsen kanssa uimahalliin ja näen ihan mukavasti ilman silmälaseja joutuu mieheni ottamaan lasit altaalle mukaan, ettei tule syytetyksi lapsenkaappauksesta, koska todennäköisesti ilman silmälaseja se ei edes tunnistaisi omaa jälkeläistään lastenaltaan muista naperoista.

Ja toisaalta myös osalle ne silmälasit ovat todella vieras ja häiritsevä tekijä omassa ulkonäössä kaikesta niiden tarjoamasta avusta huolimatta. Viime vuosina olen törmännyt useampaan someavaukseen, jossa pienten prinsessavaihetta elävien lasten vanhemmat tuskailee kun lapsi vierastaa laseja ja ei se helpommaksi muutu aikusillakaan. Ystäväpiiristäni useampi on korjauttanut leikkauksessa näkönsä, muutama harkitsee asiaa. Lasit tuntuvat omassa ulkonäössä vierailta ja asiaa ei auta se, että lasipäinen kuvasto tuntuu puuttuvan kokonaan katukuvasta optikkoliikkeiden ikkunoita lukuunottamatta. Populaarikulttuurissa silmälasien takaa löytyy nörtti, josta kuoriutuu sädehtivä kaunotar kun joku ottaa tältä lasit pois päästä ja näyttää miten suoristurautaa käytetään. Eli käytännössä tuetaan sitä ulkopuolelta tulevaa lokerointia, jota jo ylempänä käsittelin sen asemasta, että vahvistettaisiin sitä, että apuvälineen käyttö tärkeää ja arvostettavaa. Vai onko niin, että kun silmälasit ovat niin tyypillinen osa katukuvaa, osalta unohtuu se, että laseja päädytään käyttämään tarpeen vuoksi sen sijasta, että ne olisivatkin vain tyylillistä itseilmaisua tai sen puutetta?

 

Riverdale

 

Näinhän siinä sitten kävi, että sain lapselta vatsataudin. Eilinen päivä meni sängyssä maaten ja vessaan hoippuen ja ei puhettakaan, että olisin kyennyt keskittymään lukemiseen. Päädyin selaamaan Netflixin tarjontaa ja työkaverien vinkkaamana tartuin Netflix Original -sarjoista Riverdaleen.

Riverdale perustuu kohtalaisen ikoniseen Archie-sarjakuvaan, jota on julkaistu 1940-luvulta lähtien. Kuten trailerista voi päätelä on toimintaa tuotu tälle vuosituhannelle melko isolla siveltimellä maalaten.

En itse ole lukenut Archie-sarjakuvia, mutta pikaisen googlailun perusteella kaikki sarjakuvien ystävät eivät ole sarjaa ilolla ottaneet vastaan, koska osaa hahmoista on viety sellaiseen suuntaan, josta he eivät ole pitäneet. Tähän on minun sarjakuvia lukematta vaikea sanoa mitään, mutta täysin ongelmaton sarja ei ole.

Trailerissa vahvasti esiin tuotu juonikuvio, jossa keskushenkiksi kuvattu Archie näytetään suhteessa opettajaansa on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Otetaan mikä tahansa lehtijuttu, jossa kerrotaan naisopettajan suhteesta teinipoikaan ja luetaan kommentteja niin päästään kiinni siihen mikä asiassa ongelmallista. Teinipoika kuvataan herkästi aina seksiin valmiina panokoneena, jolle tärkeintä on päästä panemaan ja jolle suhde vanhemaan naiseen on meriitti. Äärettömän harvoin tuodaan esiin sitä, että vaikka teini itse pitäisi suhdetta molemminpuolisena tulisi aikuisen tajuta, ettei se ole sopivaa ja pitää rajoista kiinni. Toki liki täysi-ikäisen suhde kymmenen vuotta vanhempaan voi olla myös tasavertainen, mutta opettajan ja oppilaan kohdalla asia ei ole näin. Että lähdetään nyt siitä olettamuksesta, että tasavertaiseen suhteeseen ei kuulu se, että toinen osapuoli joutuu rouvittelemaan toista.

Kuitenkin sarjaa ei kannata tuomita vain tästä näkökulmasta, koska tämä juonenkäänne käsitellään eikä mitenkään ihailevassa näkökulmasta, mutta silti pidän halpamaisena sitä, että juonikuviolla kalastellaan sarjalle katsojia, koska tässä sarjassa on paljon muutakin annettavaa.

Tarinan perusjuoni on Twin Peaksin ja Gossip Girlin jälkeläinen. Tarina lähtee liikkeelle Riverdalen rikkaimman perheen kaksosia kohtaavasta onnettomuudesta, jossa toinen kuolee ja siitä se tarina lähtee kehittymään.  Siinä sivussa sarja tartuu muutamaan muuhun ongelmaan, joita populaarikulttuurissa ei ole totuttu näkemään. Slut shaming tuomitaan yksiselitteisesti. Sarja tuo voimakkaasti esiin sen miten valkoinen poika saa asioita helpommin kuin rodullistettu tyttö.

Tällä hetkellä Netflixissä tarjolla on seitsemän jaksoa ja lisää saadaan maaliskuun lopussa. Sarja kuulu Neflixillä niihin, joita julkaistaan yksi viikossa eli jos nauttii sarjojen bingeämisestä niin sitten pitää malttaa taas odottaa useampi viikko, jos haluaa katsoa useita jaksoja putkeen. Itse katsoin kaikki julkaistut seitsemän kun eipä tuossa eilen muutakaan tekemistä ollut.

Vittuilua verorahoilla

Helsingin kaupungilla joku ihminen jätti hyvän harkintakyvyn väliin ja päätti suuressa viisaudessaan alkaa vittuilla veronmaksajille oikein olan takaa. Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa on puhutteleva ja hyvä slogan, mutta itse kampanja on toteutettu jäätävästi. Julkaistu video ja julisteiden kuvakieli tekee selväksi sen, että tässä puhutaan nyt äitien väliinpitämättömyydestä ja väliinpitämättömäksi äidin tekee se, että hän arjessa käyttää mobiililaitteita.

Kampanja räjäytti somen ja ensimmäiset kriitikot kritisoivatkin sitä, että tässä nyt ne koirat älähtävät joihin kalikka kalahtaa. Voi toki olla näinkin, mutta kun on vuosikaudet saanut lukea mielipidekirjoituksia joissa syyllistetäön kännykkää käyttäviä vanhempia ja koko oma ikäpolveni on leimattu sopimattomiksi somevanhemmiksi alkaa pinna olla kiristynyt äärimmilleen. En näe yhtään syytä miksi kyseinen kampanja olisi onnistunut. Se kyllä herätti keskustelua, mutta täysin vääristä lähtökohdista.

Väliinpitämättömyyden syistä on syytä puhua, mutta Helsingin kaupungin kampanja tyytyy vain osoittelemaan. Siinä missä esim. Väestöliiton Paras syy-kampis antoi työkaluja arjen läsnäoloon, löytyy kaupungin verkkosivuille ohautuvan osoitteen takana tasan tietoa siitä, että kyseistä tietoiskukamppista näytetään leffateattereissa.  Sivuilta ei löytynyt edes ainuttakaan linkkivinkkiä koko perheen mediakasvatukseen tai edes jotain ohjeistusta siitä miten olla arjessa läsnäolevanpi vanhempi. Vanhempin mediakasvatusta nimittäin varmasti kaivattaisiin ja toisella tulokulmalla olisi ovinut saada aikaan kaivattua muutosta. 

He olisivat voineet sivustollaan vaikka kertoa, että huomioithan, että päiväkodin portilla se puhelin viimeistään menee taskuun, koska on päivän tärkeimmän kohtaamisen aika. Siinä olisi voitu nostaa esiin, että vanhempien on syytä miettiä mitä pelejä pelataan ja ohjelmia katsotaan lasten ollessa hereillä. Siellä olisi voitu antaa vinkkejä tehokkaampaan ajankäyttöön jossa on poistettu turhat keskeytykset vaientamalla esim. viestisovellusten hälyytykset muista kuin välttämättömistä ketjuista. Siellä olisi voitu kertoa miten vanhempi voi tehdä älylaitteen käytöstä lapsen suuntaan siten läpinäkyvää, että lapsi oppii, että laitteilla voi tehdä muutakin kuin viihdekäyttöä. Että niillä voidaan lukea uutisia, maksaa laskuja tai tilata vaikka verkkokaupasta tarvittavia asioita ja että ne ovat yhtä normaali osa arjen pyöritystä kuin vaikka vessan pesu ja roskien vienti.

Ja ennen kaikkea olisi voitu nostaa esiin sitä, miten monella tapaa muuten lapsi voi tuntea etteivät vanhemmat ole läsnä vaikka he ovatkin paikalla. Aihe on tärkeä, mutta toteutus ala-arvoinen. Se leimaa naisia ja viraston antamien selityksien pohjalta myös miehiä. Se antaa varajesuksille lyömäaseen paheksua perheiden elämää entisestään. Aivan kuin tässä elämässä ei olisi jo riittävästi haasteita ilman,ettei tarvitse pelätä, että joku tekee minusta lastensuojeluilmoituksen, jos näkevät minut tekstaamassa ostoslistaa hiekkalaatikon reunalta.

Lokero lelukuvastossa

Pidän lelukuvastoista. Niiden selailu oli siistiä jo lapsena ja edelleen niitä ihan mielelläni selailen.  Tänään sohvan alta pilkisti ilmeisesti viime viikkoisen työmatkani aikana tullut kuvasto ja sitä plärätessäni päädyin siihen, että ehkä on parempi tarkistaa mielipiteeni sittenkin näiden pumaskojen sopivuudesta.


Kai minut on sitten pilattu BR-lelujen ruotsalaisella tasa-arvolla, mutta jotenkin kuvittelin ettei tällaista materiaalia enää ole tarjolla.

Siis olisivat nyt ennemmin sitten lähteneet edes rehellisesti jakamaan lelut tytöille ja pojille, koska tuo Nuket ja roolileikit sekä Autot ja seikkailulelut -otsikointi värikoodeineen on oikeasti irvokasta. Siis miten ihmeessä osa Legoista on toista ka osa toista? Niin ja Hama-helmet muuten sitten myös on Nuket ja roolileikit -osasto siinä missä magneetirakentelu kuuluu tuonne Autoihin ja seikkailuleluihin. Että olisivat nyt edes aidosti yrittäneet eivätkä läntänneet vanhaan kuvastoon vain uusia otsikoita, koska onhan tämä nyt aika selvää, että jaottelussa on ajateltu että tytöt etsikööt lelunsa punaisilta ja pojat sinisiltä sivuilta. Varsinkin kun kuvaston kuvakieli myös vahvasti vinkkaa, että mikä millekin sukupuolelle on suotavaa. Mikähän muuten tekee ruoanlaitosta roolileikkejä, mutta rakentelusta seikkailua?

Suomessa työmarkkinat ovat EU-alueen neljänneksi sukupuolittuneimmat ja siemen kahtiajakoa ylläpitävään ammatinvalintaan kylvetään jo lapsena. Jokainen tämän lelukuvaston kaltainen kuvamaailma vahvistaa käsitystä siitä mikä on sopivaa ja odotettua käytöstä niin tytölle kuin pojille. Jokainen tämän lelukuvaston kaltainen paperi pönkittää sitä ajattelumallia joka saa naisen äänestämään presidentiksi Trumpin kaltaisen ihmisen. Ja ennen kaikkea jokainen tämän kuvaston kaltainen esitys pitää huolta, että maailmassa on lapsia jotka kokevat että he ovat vääränlaisia vaikka ainoa joka tässä on väärässä on se ihminen jonka mielestä oli hyvä ajatus antaa painolupa mokomalle paperinivaskalle.

Itse näkisin, ettei meillä kansakuntana ole varaa kasvattaa lapsi istumaan lokeroissaan. Jotta tällä pienellä asiantuntijuudesta elävällä maalla on säilymisen edellytyksiä, olisi syytä oikeasti miettiä onko meillä varaa änkeä lapsia muotteihin, joihin he eivät sovi, sen asemasta että tukisimme heidän kasvuaan lasten luontaisia kykyjä ja kiinnostuksenkohteita tukien

Miten monella tapaa voi asian esittää väärin

Lehdistön murros on ollut jo vuosia pinnalla. Paperilehtien levikit ja tilaajamäärät ovat laskussa. Netin myötä ihmiset ovat tottuneet ilmaisiin uutisiin ja koska jollain homma pitää rahoittaakin niin sitten myydään mainostilaa ja pyritään saamaan paljon kävijöitä nettisivuille. Keltainen lehdistö on jo pidempään asioiden vääristelyä lööpeissä harrastanut, mutta yhä useammin samaan luokattomuuteen syyllistyvät myös ns vakavasti otettavat mediat. Tänään täysin turhan ja tarpeettoman somekohun laski liikkeelle Hesari, jota sittemmin muut aviisit kunniakkaasti komppasivat.


Klikknsäästäjä tiivisti päivän tapahtumat näppärästi yhteen kuvaan. Enpä muista koska olisin nähnyt viimeeksi näin vääristä lähtökohdista tehtyä otsikointia. Oikeasti voisi kuvitella, että median tavoitetila on ylläpitää kansan hiljaisten (tai no tänään harvinaisen ääneekkään) joukkojen käsitystä siitä, että feminismi on jotain joka vaatisi oman tautiluokituksen.

Klikkikiimassa kynäillyt otsikot yhdistettynä kansaan joista yhä useampi on saavuttanut sen lukutason ettei jutuista lueta kuin otsikot varmistivat, että pirun hyvin valmisteltu opas joka antaa menetelmiä tarpeettoman sukupuolijaottelun purkamiselle onkin yhtäkkiä pahinta mahdollista aivopesua, lasten kasvattamista homoksi ja ilmeisesti myös sen arvoista, että OPH:een on saatu lähettää uhkauksia. Elämme aikaa jolloin yhteiskunnallisen keskustelun taso on jo valmiiksi hävettävän alhaalla ja populistiset sutkautuket ovat voittaneet faktat. Tähän maailmaan kuin yhdistää sensaationhaluisesti klikkiotsikoita tehtailevan median ei voi kuin kysyä, että missä on journalistien ammattietiikka. Tuntuu, että tällä hetkellä parhaat avaukset saadaan ainoastaan Long Playsta ja muutamalta itsenäiseltä bloggarilta.Alan aidosti pohtia onko Hesarin tilaamisessa esim. mitään järkeä.

Naiset ja urheilu

Tässä parin päivän lööppejä seurattuani olen tullut tulokseen, että nyrkkeilevän naisen kohdalla urheilutoimitus on vain mennyt tilttiin ja päätynyt kirjoittamaan otsikoin joiden teemassa kerrataan suuren ajattelijan, M.A. Nummisen, tyyliä potkivasta ja purevasta Joulupukista, koska oikeasti muuten en keksi miten kenenkään mieleen tulee kirjoittaa otsikkoa jossa kerrotaan Äiti Putkosen lyövän naisia Riossa.

Käynnissä olevien Rion kisojen kohdalla ollaan surullisen hyvin päästy huomaamaan, että elämme edelleen maailmassa jos on urheilijoita ja naisurheilijoita. Urheilijat saavat rahat ja naiset sitten sen mitä jäljelle jää. Sitten ollaankin vähän hämmentyneitä kun mitalitilin avaa nainen, jolle tukea on maksettu viimeisen vuoden aikan 10000 euroa ja jonka valmentaja, joka myös sattuu olemaan nainen, ottaa treenileirejä varten palkatonta vapaata. Isot rahat urheilussa edelleen pyörii miehillä. Esim. Girolla miesten kisan voittaja kuorii ihan kivat tulokset siinä missä naisten kisan voittajan rahapalkkiot on lähinnä rinnastettavissa raaputusarpavoittoon. Niin ja kun nyt pyöräilystä lähdettiin puhumaan niin voidaan samalla muistuttaa siitä, että Ranskan ympäriajossahan naiset eivät kisaa. Tai että olympialaisissa naiset siirrettiin ampumaan omassa sarjassaan kun sattui käymään niin ikävästi että nainen ampui paremmin kuin yksikään mies.

Urheilumaailmassa on varmasti paljon muitakin häiritseviä rakenteita, mutta tällaiselle penkkiurheilijalle esiin tulee kipeimmin juurikin se miten vähän naisten urheilua rahoitetaan. Siinä missä miehet ovat ammattiurheilijoita treenaavat naiset kaiken muun ohessa ja sitten päästäänkin siihen, että toimittajien on helppo repiä otsikoita kaikesta aivan muusta kuin naisten urheilusuorituksesta. Kerrotaan, että ihminen on äiti, kerrotaan että isä itki. Kaivetaan esiin vaikka mummo kertomaan kokemuksia ja muistetaan kertoa että mummon serkku on pärjännyt joskus vuosikymmeniä sitten jossain lajissa. Naisen tekemä kova työ mielelläön annetaan miespuolisen valmentajan ansioksi ja jos ei muute niin sitten otsikoidaan ainakin siitä, että miten söpöä on kun naismitalisteja kositaan olympialaisiassa.

En sano, että äitiys pitää kumittaa pois. Onhan se iso osa ihmisen identiteettiä. On myös tervettä että mediassa esiintyy esimerkiksi kuvia huippu-urheilijoista vaikkapa imettämästä. Äitiys ei ole este urheilu-uralle, mutta ei se nyt hyvä luoja voi olla ensimmäinen asia joka huippu-urheilijasta nostetaan esiin. Tai jos nostetaan niin sitten haluaisin tasapuolisuuden nimissä myös lööppiotsikoita siitä miten pienen vauvan isä viskoo keihästä (vaikka minua kyllä valitstettiin jo että tämä on täysin eri asia). Menestyvän naisen latistamassa äidiksi jättää kertomatta kuitenkin monia tarinoita eikä poikkea mitenkään siitä, että menestynyt nainen usein esitellään jonkun tyttärenä, vaimona tai siskona riippumatta siitä miten ansioitunut hän on. Ilmeisesti ajatus naisesta, jota ei jo heti otsikossa maadoteta jonnekin nyrkin ja hellan kotimaastoon kuulostaa pelottavalta monelle.

Omaa karua kieltään kertoo myös se, että nykyiseen uutisointiin ja tilanteeseen tyytymättömät ihmiset on taas tänään ohitettu nettikitisijöinä ja valittajina. Asia joka tuokin vain vahvistaa käsitystä siitä, että näistä asioista pitää voida puhua, koska selvästikään urheilutoimituksessa ei tiedosteta missä pieleen mennään.

Ghostbusters

Palasin maantaina töihin ja muun perheen lähtiessä vielä jatkamaan lomaa isovanhempien luokse kuvittelin käyttäväni valtavasti paukkuja blogiin. No kuten huomataan niin blogi oli hiljainen joten itse keskityin enemmän käymään ihailemassa juuri maailmaan saapunutta pientä ihmistä, itkemään räkäposkella Orange Is The New Blackin tuoreinta tuotantokautta ja uusimaan viime kesänä ystäväni kanssa alkaneen tavan, jossa käymme ystäväni kanssa katsomassa jonkun viihdyttävän chick flickin. Viime vuonna käytiin katsomassa Mad Max Fury Road ja tällä kertaa katsottiin Ghostbusters


Joo joo, tiedän, ettei chick flickeillä ihan tarkoiteta tätä, mutta ehkä parempi olisi että tarkoitettaisiin.

Ghostbusters oli saanut todella ristiriitaiset arviota. Sellaisetkin kriitikot joiden kanssa meillä menee yleensä maku yhteen eivät nyt leffaa ostaneet ja leffan tiimoilta on käyty valtavasti keskustelua siitä oliko reboot ylipäätään tarpeen. Yllättäen tätä keskustelua ei ole käyty Turtlesin, Transformersien tai vaikkapa Batmanin kanssa, joten edes kovin tiukasti istuvaa foliohattua päähän sovittelematta uskaltaisin epäillä että nyt kenkä puristi castingissa.

Itse koin, että castaus oli todella onnistunut. Rakastan Kristen Wiigiä ja Kate McKinnon oli roolissaan aivan mieletön. Tietyissä piireissä vastustusta on herättänyt Chris Hemsworthin roolihahmon tollous, mutta tässä kohtaa ehkä syytä olisi tarkastella niitä sukupuolirooleja. Lapsen päiväkodin osallistuessa Tasa-arvoinen kohtaaminenpäiväkodissa -hankkeeseen oli yksi saatuja vinkkejä lukea tarinoita niin että sukupuoliroolit käännetään päinvastoin. Jos luettu kuulostaa hassulta niin silloin sukupuolikuvaukset ovat poteroituneet. Tämä elokuva alleviivaa kiusallisesti sitä miten blondi nainen voi olla luvallisesti koominen tyhmä hahmo, mutta miehen kohdalla se muuttuu osalle kiusalliseksi. Itse sanoisin että Hemsworth näytti leffassa siltä, että hänellä oli harvinaisen hauskaa leffaa tehdessään.

Leffa oli noin muutenkin minusta enimmäkseen hyvällä fiiliksellä tehty ja jälki oli hyvännäköistä. Kehittynyt animaatiotekniikka oli toimi tarinan eduksi ja kokonaisuudessaan leffa teki hiendosti kunniaa originaalille. Toki itse en ole koskaan ollut originaalileffan suuri fani, joten jos se alkuperäinen on ollut lapsuutesi paras elokuva kannattaa pohtia miten kestää tarinan herättelyn. Noin muuten kuitenkin leffaa suosittelen ja pidän tärkeänä että nyt valkokankaalle mahtuu myös naishahmoja tämän tyylisissä elokuvissa. Itselleni ainakin lapsena olisi ollut todella tärkeää nähdä tällaista kuvastoa ja lapsena. Elokuvan jälkeen paransimme ystäväni kanssa maailmaa fajitasten ja mansikkamargaritojen äärellä ja työstimme ajatusta lapsuuden populaarikulttuurin vaikutuksista omaan ajattelumalliin. Tästä tosin taidan kirjoittaa ihan oman postauksen. Muutenkin toiveissa on että syksyn myötä saadaan blogi uuteen lentoon.

Ghostbusters on K12 elokuva eli harkinnan mukaan yhdeksänvuotiaan voi viedä aikuisen seurassa leffaan. Elokuvassa on kummitusten myötä kauhuelementtejä, joten kovin herkkää yhdeksänvuotiasta en leffaan veisi. Muuten elokuva toimii mielestäni hyvin esiteinien koko perheen leffana ja suosittelen että katsomaan viedään myös poikia.

Häpeä Episodi

Nyt on päässyt käymään niin ikävästi, että ilkeät feministit pikkusieluisella toiminnallaan ovat menneet pahoittamaan Suomen suurimman elokuvalehden, Episodin, vakituisen avustajan Lauri Vuotilan mielen.

Lauria ahdistaa kovasti ajatus siitä, että elokuvayhtiöt matelevat kaiken maailman feministimielensäpahoittajien twiittien edessä ja poistavat katukuvasta mainosmateriaalia, joissa fiktiivinen mutanttipaskiainen kuristaa fiktiivisessä tarinassa yhtä fiktiivistä naishahmoa, jonka näyttelijä on tunnettu siitä, että hän kaatuilee gaalatapahtumissa helmoihinsa. Lauri kuuluttaa järjen ääntä ja pelaa rohkeasti keskustelussa myös First world problem -kortin sekä vahvalla tunteella todistaa, että tuskinpa kukaan kuvan perusteella äityy naista pieksemään.

On varmasti todella rankkaa joutua pyörittämään silmiään feministien sosiaalisessa mediassa aiheuttamien kohujen vuoksi (toisaalta itselleni ainakin silmälääkärit ovat suositelleet päätetyön rasittamille silmille säännöllistä jumppaa, joten ehkä Laurinkin nyt pitäisi olla kiitollinen että hänen silmien kunnostaan pidetään huolta), mutta haluaisin muistuttaa Laurille, että tässä kohtaa voidaan varmaan olla porukalla onnellisia myös siitä, että sinun ongelmasi tässä maailmassa ovat näinkin pieniä, kuin muutama vihainen feministi.

Lauri toivoo kirjoituksensa lopussa, että elokuvayhtiöt eivät jatkossa enää taipuisi mielensäpahoittajien ja kitisijöiden edessä. Itse lähinnä toivoisin, että kenelläkään ei olisi tarvetta pahoittaa mieltään tai kitistä. On aivan totta, että hyvin usein supersankarileffoissa naiset pieksevät naisia ja miehiä ja miehet yhtälailla miehiä ja naisia, mutta tähän asti tuota väkivaltaista kuvakieltä ei ole tarvinnut tuoda mainoksiin. Pelkkä tarinasta irrotettu kuva jää ilman kontekstia ja latistuu pelkäksi kuvaksi, jossa mielikuvistusmutantti kuristaa toista ja itse mieluiten ottaisin julkiset tilani ilman sattumanvaraisia väkivaltakuvauksia. Ja sitäkään nyt ei voi ohittaa, että tässä tapauksessa kuvan hahmot ovat selvästi oletettavissa naiseksi ja mieheksi. Vaikka kuva tuskin kannustaa ketään kuristamaan puolisoaan se kuitenkin tuossa kontekstissa on omiaan normalisoimaan väkivaltaa. Väkivalta on usein tarinoissa pakollinen paha ja erityisesti se nyt kuuluu tämän tyylisiin elokuviin, mutta silti on aiheellista keskustella siitä mikä on tarpeellista väkivaltaa ja mikä on tarpeetonta. Väkivallan luonne populaarikulttuurissa on muuttunut valtavasti 20 vuodessa. Esimerkiksi elokuvateollisuus on viimeisen vuosikymmenen aikana normalisoinut kiduttamisen osaksi tarinoita, joissa vielä viime vuosituhannen puolella ei todellakaan olisi sitä käytetty tehokeinona.

Niin mukavaa kuin se oma viihde olisikin ottaa vain viihteenä on kuitenkin muistettava, että viihde elää kiinni ajassa siinä missä me ihmisetkin. Vaikeita tarinoita pitää voida kertoa ja fiktion voimin voidaan käsitellä asioita, joiden käsittely on vaikeaa tai jopa jossain määrin mahdotonta. Kuitenkin asiayhteydestä irrotetun väkivallan istuttaminen arkiseen katukuvaan ei ole tarpeellista missään tilanteessa. Tämän toivoisin myös Episodin kirjoittajien muistavan.

Kun on aika puhua

Lauantaina minä lähdin. Ihan alkuun on varmaan parempi sanoa, ettei meillä kotona ole pistetty lusikoita jakoon, en ole irtisanoutunut töistäni enkä myöskään joutunut riitoihin perheeni tai tärkeimpien ystävieni kanssa. Jätin taakseni virtuaalisen yhteisön, jossa olin vaikuttanut tiiviisti reilun vuosikymmenen. Repäisin irti laastarin, nostin kytkintä, ostin pelkän menolipun.

Vuodet yhteisössä olivat mahtavia. Tutustuin upeisiin ihmisiin ja löysin ystäviä jotka kulkevat sydämessäni loppuikäni. Yhteisöni opetti minulle paljon ihmisyydestä ja erilaisuudesta. Ilman tätä yhteisöä näkökulmani elämään olisi ehdottomasti suppeampi. Yhteisö oli turvallinen paikka käydä keskusteluja. Se toimi feministisesti ajateltuna minulle omana huoneena, virtuaalisena jatkeena kodilleni. Viime aikoina yhteisön ilmapiiri kuitenkin muuttui. Useissa keskusteluissa huomasi että arvot ovat koventuneet ja rasistisesta ilmaisusta on tullut hyväksyttävämpää. Samaan aikaan itselläni kehitys kulki toiseen suuntaan eikä ennen niin turvallinen yhteisö tuntunut enää turvalliselta tilalta kirjoittaa.

Sinänsä arvojen koventuminen ei tule yllätyksenä, koska elänhän minäkin tässä yhteiskunnassa. Harva laaja-alainen yhteisö on immuuni sille mitä yhteiskunnassa tapahtuu ja nykyään turhan monen arvot ovat minun näkökulmastani katsottuna usein kovia ja rumia. Aikani jaksoin yrittää järjellä selittää asioita, mutta lopulta huomasin vain uupuvani. Niin tässä entisessä yhteisössäni kuin muissakin sosiaalisen median kanavissa kielenkäyttö muuttui sellaiseksi, että lopulta totesin, että ehkä kuitenkin lopulta haluan käyttää energiani ennemmin rakentavaan keskusteluun ja eheyttäviin tekoihin sen asemasta, että kuuluisan meemin tavoin vältteleen  nukkumaanmenoa, koska joku on internetissä väärässä.

Yhteiskunnan kannalta kuitenkin ne ihmiset, joilla on mielipiteitä, eivät ole lopulta ne jotka saavat eniten vahinkoa aikaa. Yksittäinen ihminen harvoin saa aikaan muuta kuin puhetta, mutta kun yksittäisen ihmisen ympärille löytyy ihmisiä, jotka hiljaisesti hyväksyvät toisen teon alkaa vahinkoa syntymään. On äärettömän helppo pestä omat kädet puhtaaksi asioista, jotka eivät suoranaisesti kosketa sinua, mutta tekemällä niin mahdollistat helposti ikävät teot. Tulostin viime syksynä työhuoneeni seinälle Martin Niemöllerin runon, koska halusin itse muistaa, että hiljeneminen, hiljainen hyväksyntä, on vain muutama sukupolvi sitten mahdollistanut kauheuksia.

First they came for the Socialists, and I did not speak out—

Because I was not a Socialist.

Then they came for the Trade Unionists, and I did not speak out—

Because I was not a Trade Unionist.

Then they came for the Jews, and I did not speak out—

Because I was not a Jew.

Then they came for me—and there was no one left to speak for me.

Toisen maailmansodan Saksaan sijoittuva runo on minusta äärettömän voimakas ja tarpeellinen viesti siitä, että miksi on tärkeää, että jokainen meistä käyttää ääntään. Hiljeneminen ja silmien sulkeminen on yhtä hyödyllistä kuin talvipakkasella housuun pisaaminen. Hetken voi olla lämmin, mutta pian huomaat olevasi kirjaimellisesti kusessa. 

Yhteiskuntamme on yhtä kuin meidän yhteiskunnan jäsenten summa ja siksi jokaisella meistä on merkitystä. Ei tämä tarkoita sitä, että kaikkien kanssa pitää olla aina samaa mieltä, mutta pitää nyt edes ainakin kyetä käyttämään sellaista kieltä, joka kunnioittaa vastapuolta. Vihapuhe internetissä on arkipäiväistynyt osin varmasti anonymiteetin luoman turvallisuusharhan ansioista, mutta tämä on asia jolle ei tarvitse antaa periksi. 

Verkkovuorovaikutukseen kuuluu aivan samat keskustelun lainalaisuudet mitä muuhunkin vuorovaikutukseen. Kuuntele, aseta itsesi kuulijan asemaan ennen kuin puhut ja muista puolustaa niitä, joilla itsellä siihen ei ole mahdollisuutta.