Kategoria: Viihde

Rogue One

~ Anu ~ Kommentoi

Aatonaatosta on kuin huomaamatta tullut meidän parisuhteemme treffipäivä. Lapsen syntymän jälkeen ensi-iltaan on tullut viimeisiä Pottereita, Hobittia ja Star Warsia sopivasti tarjoamaan joulun alle leffaohjelmaa. Tällä kertaa vuorossa oli luonnollisesti Rogue One ja jälleen kerran varoituksen sanana, että jos et ole nähnyt elokuvaa niin lue trailerin alla oleva omalla vastuullasi.

Rogue One on tuntunut keräävän ihmisiltä hyvin ristiriitaista vastaanottoa. Star Wars-maailmaa tuntemattomilta on tullut hämmästelyä jedien puutteesta (no daa, selvittäisivät aikajanan) ja osa faneistakin on pitänyt elokuvaa rimanalituksena, koska hahmoihin ei saatu riittävää syvyyttä ja musiikkikin oli perseestä.

Minulle Rogue One kuitenkin oli elokuva paikallaan. Jos tarinana juoni pitää jotenkin tiivistää niin elokuva kertoo sen miten Leia sai kuolontähdenpiirustukset ja tuo kertoo myös paljon siitä miten elokuvan keskeisten henkilöiden tarina tulee kulkemaan. Originaali Star Wars on ollut aina tarina Skywalkerin suvusta ja kun kerrotaan sankareiden historiaa tupataan yleensä sivuttamaan aika nopeasti se, että jokainen historiaan jäänyt sotasankari seisoo melkoisen ruumisläjän päällä. Rogue Onessa avataan näiden kasvottomien ihmisten tarinaa, niiden joilla on vahva aate ja he ovat valmiita tekemään sen edestä paljon, tarvittarssa jopa kuolemaan.

Rogue One on monella tapaa ajankohtainen elokuva. Tarinasta voi löytää helposti kaikuja maailman politiikkaan ja siihen miksi totalitaarisuutta pitää uskaltaa vastustaa. Surullisella tapaa ajankohtaiseksi elokuva myös tuli eilen Carrie Fisherin kuollessa. Elokuva aloittaa Leian tarinan samalla kun tätä näytelleen lahjakkaan naisen tarina tuli loppuun. Vuoden päästä tuo kapinallisprinsessa vielä palaa valkokankaalle ja tiedän jo nyt ettei seuraavan Skywalkerien tarinaa jatkavan elokuvan katsominen tule olemaan helppoa. Star Wars on minulle monella tapaa merkityksellinen elokuva, mutta Leia on hahmona ollut se, joka ollut kaikista merkityksellisin.

Pitkälti Leian raivaamalla reitillä tallaa myös Rogue Onen Jyn Erso. Star Wars on geekkulttuurissa siitä harvinaisessa asemassa, että näissä tarinoissa tyttöjä ei ole tehty kenenkään kylkiluusta vaan he ovat itsenäisiä toimijoita. Jyn oli hahmona aivan verraton,ja vaikka kohtalaisen aikaisessa vaiheessa olikin selvää että tarina ei tule hänen kohdallaan päättymään onnellisesti, oli mahtavaa että tämä tarina kerrottiin.

Visuaalisesti Rogue One ammensi enemmän episodeista 4-6 eli elokuva pyrkii selvästi tekemään pesäeroa episodien 1-3 osin lastenleffamaiseen visuaaliseen ilmeeseen. Itselleni äänimaailmakin toimi ja pakko myös myöntää, että olen niin helppoa yleisöä että otan ilolla vastaan kaikki fan service -elementit, joita leffaan oli upotettu. Rogue One on elokuva, joka vaatii alleen vähintään alkuperäisen trilogian tuntemuksen, mutta eniten irti saa jos tuntee Skywalkerit ja heidän keskinäiset sotkunsa a:sta ö:hön.

Neljä viimeistä sanaa

~ Anu ~ Kommentoi

ÄLÄ LUE TÄSTÄ PIDEMMÄLLE, JOS ET TIEDÄ NELJÄÄ VIIMEISTÄ SANAA JA HALUAT MYÖS OLLA TIETÄMÄTTÄ!!!

Eli seuravaksi seuraavan videon alapuolella aloitan Gilmore Girlsin tuoreimpien jaksojen läpikäynnin joten lukeminen omalla vastuulla, jos et ole sarjaa vielä katsonut.

Netflix teki siis sen mikä alkuperäiseltä sarjalta vietiin. Tarjosin mahdollisuuden Amy Sherman-Palladinolle kuljettaa tarinan päätökseen niillä neljällä sanalla johon sarjan alunperinkin piti päättyä.

Paluu Stars Hollowhin ei ollut ongelmaton. Paluu Gilmorejen perheen pariin piti sisällään jo tiedon, että jotain on muuttunut pysyvästi Lorelain isän näyttelijän kuoltua. Suru leimasi varsinkin ensimmäistä osaa Talvea ja tarjosi pohjan A Year in the Lifen hienoimmalle kasvukertomukselle, jossa Emily vihdoin alkaa elämään elämää itselleen sen asemasta, että toimisi niin kuikn kokee että häneltä oletetaan. Uudistunut Emily onnistuu myös siinä missä ei ole koskaan aikaisemmin onnistunut eli pitämään kotiapulaisen. Uusista hahmoista Berta olikin loistava. Tosin itse tajusin vasta IMDB:tä selatessani että häntä näytteli Stars Hollown automekaanikko Gypsya koko sarjan näytellyt Rose Abdoo.

Neljä vuodenaikaa olivat kuvattu kovin epätasaisesti. Itselleni suurin pettymys oli kesä, joka tuntui keskittyvän liikaa musikaalikohtaukseen sekä avausjako talvi, jossa tunnuttiin juoksuttavan ruutuun tuttuja naamoja vuosien takaa ihan vain siitä ilosta, että niin tehtiin. Parhaiten minusta onnistuivat sitcomaiseksi arvosteltu kevät sekä tarinan lopettanut syksy. Tuntui myös, että sarjassa haaskattiin yllättävän paljon aikaa juoniin, jotka eivät kehittäneet tarinana suurta kaarta eteenpäin. Itse koin myös, että tarinassa Lorelai käytti aivan liikaa ääntä ja koska en koskaan juurikaan pitönyt Lorelaista hahmona pidin tätä häiritsevänä. Suomalaisesta yhteiskunnasta käsin myös jatkuva Lorelain ja Luken avioliitottomuuden taivastelu tuntui typerältä.

Hämmentävintä sarjassa oli Roryn tarinakaaren suppeus. Saimme kuulla yllättävän vähän siitä mitä Rory oli vuosien saatossa puuhaillut. Jonkun näköinen asema hänellä viestinnän allalla on, mutta printtimedian murroksessa omaa sijaa ei tuntunut löytävän. Uravalmentajanäkökulmasta katsottuna sarja nosti hyvin esiin petetyn sukupolven ongelman. Kun tiedossa on jo ettei koskaan saavuta vanhempiensa elintasoa niin miten pystyy itsenäistymään? Rory olisi ansainnut minusta enemmän. Epäparisuhde Pauliin ja salasuhde Loganiin tuntuivat häiritsevältä ja mitä pidemmälle sarjassa päästiin alkoi käydä selväksi, että Roryn, Jessin ja Loganin suhteesta luotiin rinnakaista Lorelain, Luken ja Chrisin suhteelle.

Pidin jo alkuperäisessä sarjassa Chrisin ja Lorelain suhteesta. Se oli hieno kuvaus siitä, että joskus rakkaus ei vain riitä jos aika ja paikka on aina joltain osin väärä. Olisin toivonut Rorylle ja Loganille muuta. Minulle harvassa tarinassa on niin selkeää OTP-visiota, mutta Logan ja Rory ovat sellaisia ja kumpikin heistä ansaitsisi enemmän mitä nyt he olivat saamassa. Ja tästä päästäänkin niihin neljään viimeiseen sanaan. Lähdin uumoilemaan asiaa jo syksyn puolivälissä ja viimeistään keskustelu Chrisin kanssa varmisti epäilyni siitä, että sarja tulee päättymään tietoon siitä, että olemme saamassa vielä yhden Gilmoren (tytön?). Toisaalta viimeisessä osassa ajettin vahvasti myös Jessiä takaisin peliin mukaan.

Sivuhahmoista parhaiten palasivat Paris ja Kirk, jotka olivat hyvin hahmoilleen uskolliset ja kehittyneet hyvin siihen suuntaan mihin heidän olisi voinutkin kuvitella kehittyvän. Alkuperäisessä sarjassa nautin eniten Roryn opiskeluajoista, joten Life and Death Brigaden vierailu lämmitti sydämessä. Deanin vierailu onnistui myös ilman päälleliimattua fiilistä, mutta muuten osa sivuhahmoista jäi lähinnä turhan fiilistelyn kohteiksi. Esimerkiksi Hep Alienin bänditreenit tuntuivat täysin päälleliimatulta ja pakkoko se Mr Kimkin oli vihdoin näyttää. Paljon hyvääkin sarjaan oli onnistuttu tuomaan Kirkin toinen elokuva ja salakapakka oli ehtaa Gilmore Girlsiä. Sarja onnistui myös tuomaan uusiin osiin moninaisuutta paljon aikaisempaa enemmän. Moitittavaa silti jäi tältä osastolta. Jaksoihin oli uitettu naurettavaa fatshamingiä ja osin käytös oli hauskan asemasta vain ilkeää esim. Roryn onnetonta poikaystävää Paulia kohtaan eikä asiaa selitä edes se, että hahmolla irvailtaisiin Lorelain alkuperäisen sarjan poikaystäville joiden tarkoitus oli vain hidastaa parisuhdetta Luken suuntaan. Ja niin onnistunut kuin Emilyn kotiapulainen Berta olikin koin vaivaannuttavana sen, että tämän perheen puhumasta kielestä irvailtiin.

Kokonaisuudessaan neljä jaksoa jättivät jälkeensä hengästyneen olon ja halun vaatia tarinalta lisää. Jääkö Rory yksinhuoltajaksi, pystyykö Logan irrottautumaan isänsä peukalon alta ja jos pystyykin niin ottaisiko Rory häntä takaisin. Entä miten Jess. Miten Lorelai kehittää hotelliaan? Miten Emily kehittyy eläessään elämäänsä kerrankin omista lähtökohdistaan. Toivon ja samalla vähän pelkään, että Netflix onnistuu tekemään tarjouksen josta ei vain voi kieltäytyä ja saamme palata vielä kerran Stars Hollowhin. Itse toivoisin ettei sarjaa pitkitettäisi, mutta toivoisin myös ettei tarinaa jätettäisi näin pahasti auki. Varsinkin Roryn kohdalla tarinaa on vielä kerrottavana. Niin ja Loganilla kuten sarjan fiilistelychatissa ystävieni kanssa todettiin. Jos ei muuta niin haluamme lisää Matt Czuchrya, jonka Gilmorejen lisäksi tällä viikolla hyvästelimme myös Good Wifen. Näiden kahden sarjan myötä sarjataivaalta katosi Mattin lisäksi valtava määrä hyvin kirjoitettuja naishahmoja ja molemmista mielelläni viihteessäni nauttisin.

Lastarisuhde Porvoossa

~ Anu ~ Kommentoi

Eilinen lepopäivä teki tehtävänsä ja uskallauduin aamulla lähtemään ystävien kanssa tyttöjen lounaalle Porvooseen. Pieni kaupunki rannikolla on nimittäin mitä parhain laastarisuhde Stars Hollowlle, ainakin kotimaisessa mittakaavassa puhuttuna.


Tällä kertaa Porvoo vielä ylitti kaikki odotukset.

Lounastimme Zum Beispielissä. Pöytä kannettiin täyteen mitä herkullisempia hampurilaisannoksia, laseihin kaadettiin pienpanimoiden limonaadia ja jälkiruoaksi syötiin vielä vähän lisää tautisen hyvää leipää. Ja jos tässä ei nyt vielä oltu riittävän Gilmoreja niin sponttaani Tiernapoikaesitys piti huolta siitä, että tunsit tippuneesi elokuvan lavasteisiin.


Kahviakaan ei tällä reissulla unohdettu. Kävin Skafferissa ostamassa miehelle tuliaiseksi Keakoffeen Arabicaa ja itselleni teetä. Viereisestä Designdelistä ostin herkutteluun lakritsia. Muutenkin vanha kaupunki on täynnä toinen toistaan kiehtovampia putiikkeja, joihin pistäytyä.

Jälkiruoat kävinme syömässä Petris Chocolate Roomissa, josta jokaiselle lautaselle löytyi omanlainen kakkupala ja sielti vitriiniin jäi vielä aika monta makua testattavaksi.


Henkilökohtaisesti parasta tässä Stars Hollowssimulaattorissa on se, että Gilmoren tyttöjen asemasta  seuraksi saatiin vielä hurmaavampaa paikallista äiti-tytärseuraa. Ja ihana lokaali asukas oli vielä lastannut vaunujen alakorin täyteen Hesarin glögitestin voittajalla, joten huomenna päästään kotioloissakin fiilistelemään kunnolla alkavaa joulunalusaikaa.

Päiväretki Porvooseen oli kyllä mitä parhain laastarisuhde akuuttia Stars Hollowikävää potevalle. Kotimatkalle kurvatessanme ohitimme vielä joulukulkueen soihtuineen ja pukkeineen. Ainoa mikä tässä jäi uupumaan oli Kirk virittelemässä kasaan jotain bisnesyritelmäänsä.

Onko elämää Gilmoren tyttöjen jälkeen?

~ Anu ~ Kommentoi

Yleisestä kohteliaisuudesta en vielä mene uusien jaksojen sisältöön enkä tosiaankaan kerro neljää viimeistä sanaa.


Tälle päivälle oli kalenteriin merkitty varaus kotisohvalla kello kahdeksalta, mutta kohtalo päätti toisin. Eilen kotimatkalla Jyväskylästä nousi kuume ja koska olen kuullut juttua ettei työnsankareita varsinaisesti juhlita jäin tänään kotiin torkkumaan sohvalle ja kympiltä iskin selaimen refresh-nappia ja kohtasin vanhat ystävät.

Olin kuvitellut pääseväni maaliin jo ennen miehen ja pojan kotiutumista, mutta päivää sotki sinäänsä odotetut uutiset miehen työrintamalta joten miesten palatessa kotiin oli kautta jäljellä 30 minuuttia ja nyt kun ne lähtivät uimakouluun niin jäljellä ei ole sitäkään ja epäilen tarvitsevani kipeästi laastarisuhdetta. Uskon, että useimpien sarjojen kohdalla se että ne lopetetaan enemmin kuin myöhemmin olisi täysin oikein, mutta tässä kohtaa toivoisin vielä yhtä paluuta Stars Hollown  kaduille, koska monella tapaa tätä tarinaa olisi vielä kerrottavaksi. Tai ehkä on parempi ettei sinne palata ja saan itse kirjoittaa tarinalle juuri haluamani lopun.

Nyt kuitenkin etsitään tositarkoituksella laastarisuhdetta. Tai sitten vain palaan suosiolla katsomaan vitoskauden jaksoja. Eli sarjaa tunteville ei varmaankaan tarvitse kertoa minkä nimen minä painaisin t-paitaani.

Kanelia kainaloon

~ Anu ~ Kommentoi

Ensimmäiseksi varmaan täytyy tunnustaa, että olen pitkän linjan Tatu ja Patu -fani, joten kaikki mitä tulet lukemaan on kirjoitettu hyvin outojen lasien läpi leffaa tiirailleen ihmisen näkökulmasta. Ensikontaktini Tatuun ja Patuun on ollut varmaan viitisentoistavuotta sitten kun veljenpoikani istutti meidät sohvalle ja iski taaperon päättäväisyydellä kouraani Tatu ja Patu päiväkodissa -kirjan. Olikin kohtalaisen selvää, että omalle lapselleni Tatut ja Patut olivat listan kärkisijoilla kun aloimme lapselle kirjahyllyä kokoamaan. Nyt kuusivuotiaana lapsi on jotenkin parhaassa Tatu ja Patu iässä. Lapsi tajuaa sanaleikit, intertekstuaaliset viittaukset ja nauttii aivan mielettömöstä kuvitusjälkestä. Kun näimme ensimmäisen kerran leffan mainoksen oli selvää, että elokuvaa mennään katsonaan niin pian kuin mahdollista ja tuo hetki oli viikko sitten lauantaina.

Aluksi vierastin hieman leffan toteutusta, jossa Tatusta ja Patusta oli tehty aikuiset, mutta itse elokuvassa valinta toimi täydellisesti. Leffan casting toimi muutenkin hyvin ja omalla tavallani tykkäsin myös siitä, että elokuvassa luotettiin tarinan kantavan vaikka taustalla tapahtui välillä vähän epäloogisia asioita kun lunta satoi, suli ja sekaan tuli vettä välillä kuin saavista kaatamalla. Tosin sellaisia nämä Helsingin talvet tuppaavat olemaan, yhtenä hetkenä ollaan talven ihmemaassa ja seuraavassa tuli uhrattua taas yhdet kengät loskan jumalille.

Elokuva oli melkoista fan serviceä. Nauroimme koko perhe kippurassa, mutta työkaverini joka ei niin ole sisällö kirjojen maailmassa totesi että hänelle leffa oli komedian tasolla pettymys. Tai toki asia voi olla myös niin, että meillä miehen kanssa on keskiverto kuusivuotiaan huumorintaju… Elokuva on kuitenkin selvästi koko perheen viihdettä, tosin meidän kuusivuotias änki yhdessä kohtaa syliin kun kuulemma jännitti liikaa. Sama asia on huomattu muutenkin elokuvien kanssa. Ihmisten näyttelemänä kohtaukset jotka animaatioissa ovat lällyjä, muuttavatkin todella hurjiksi ja pelottaviksi.

Tatu ja Patu jätti option auki myös jatko-osille, mutta toivon, että mahdollisuutta käytetään harkitusti. Nyt elokuva toimi hyvin kun tarinaan saatiin ammennettua monista tarinoista, mutta pelkään että ote menetetään jos tarinoita lähdetään tehtailemaan liukuhihnalta. Näin yksittäisenä kokemuksena uskon kuitenkin että elokuvasta tulee näiden 2000-luvun toisen vuosikymmenen alkupään lasten ikäpolvikokemus. Ja leffa oli myös hyvä esimerkki siitä, että kotimainen komediallinen viihde voi olla muutakin kuin Luokkakokouksia, joiden kakkososaa näppärästi mainostettiin myös Tatun ja Patun alussa pienellä klipillä. Jotenkin sitä toivoisi, että lastenleffoissa mainoksiinkin kiinnitettäisiin vähän enemmän huomiota, mutta onneksi lapsi ei mainosta juuri noteeranut. 

Baltimoren sukuhaaran tragedia

~ Anu ~ Kommentoi

Olen nyt lukenut Joel Dickeriltä kaksi kirjaa ja tullut siihen tulokseen, että jos en jo olisi naimisissa niin tietäisin kenelle alkaisin avioliitosta haaveilevaksi stalkkeroivaksi fanitädiksi. Sillä jos mies osaa kirjoittaa minulle noin hyvin uppoavia kirjoja niin eihän kyse voi olla kuin aidosta rakkaudesta. Vanhasta blogista kun kaivelin faktoja luin Totuuden Harry Quebertin tapauksesta oikeastaan hyvinkin kaksi vuotta sitten. Tällä viikolla lähdin keskiviikkona Vaasasta Seinäjoen kautta kohti kotia ja klikkasin BookBeatista auki Baltimoren sukuhaaran tragedian.


Siis kirjahan on vielä julkaistu suomeksi minun syntymäpäivänäni. Voisiko asioita selvemmin enää kertoa?

Baltimoren suvun tragedia tuo luoksemme takaisin Marcus Goldmanin, mutta tarina ei silti ole jatko-osa THQT:lle. Useammassa aikatasossa kulkeva tarina lähtee avaamaan meille lukijoille Marcuksen kertomana tapahtumaa joka muutti ikuiseksi ajaksi Baltimoressa asuvien serkkujen elämän. Marcuksen kerronta on miellyttävää, mutta kuten usein meillä kaikilla Marcuskaan ei ole paras ihminen aina objektiivisesti arvioimaan omaan elämäänsä liittyviä tapahtumia ja lapsuuden uskomukset muuttuvat helposti aikuisen totuuksiksi jos omia kokemuksiaan ei kyseenalaista.

Jos vielä aloituksesta ei voinut päätellä niin pidin lukemastani aivan valtavasti. Dicker käyttää kaunista kieltä, suomennos toimi ilmeisen hyvin ja pidän siitä että Dickerin hahmoista puuttuu Woody Allenin populaarikulttuuriin istuttama kuva neuroottisista juutalaisista. Ylipäätään nautin valtavasti Marcuksen inhimillisyydestä. Lukukokemuksena kirja itseasiassa herätti aikalailla samoja fiiliksiä kuin Gilmoren tyttöjen katsominen vaikka kerronnallisesti tarinat nyt tietyllä tavalla janan eri päissä ovatkin. Henkilöhahmojen inhimillisyys on mielestäni  kuitenkin samassa janan päässä.

Kirja on taas mitaltaan melkoinen järkäle, mutta nopealukuisena sitä ei kannata pelätä. Tiiliskiviromaanien kanssa ekirjat ovat myös näppäriä. Työmatkalla järkälemäinen kirja vie usein kassista liikaa tilaa, mutta ekirja kulkee helposti matkassa. Olen nyt testannut ekirjojen kanssa BookBeatia ilmaisen kahden viikon kokeiluajan ja tässä parissa viikossa luin jos nyt oikein muistan kuusi kirjaa ja taidan pitää palvelun maksullisenakin ainakin tovin käytössä, koska onhan tämä kirjojen Spotify ihan törkeän näppärä työmatkaajalle. Tosin en pidä tabletilla lukemisesta niin paljon mitä lukulaitteella lukemisesta, mutta ainakin vielä olen jaksanut pädillä lueskella. Plussaa BookBeatille siitä että sivun taustan saa vaihdettua seepiansävyiseksi, jolloin kontrastista saa aika miellyttävän ja kun vetää kirkkaudet pienimmällä niin olen ihan hyvin saanut luettua näitä myös sängyssä pimeässä (paha tapa johon olen opetellut eli luen lukulaitteella tai tabletilla pilkkopimeässä miehen jo nukkueassa).

Kolmen viikon katoaminen

~ Anu ~ Kommentoi

Näemmä onnistuin pitämään kolme viikkoa huomaamattani blogitaukoa. Voisin perustella tauon kamalalla flunssalla. Kolmen viikon kurimus, joka aaltoilee, muttei nosta kunnollista kuumetta. Keuhkot vinkuvat ja kroppa on kuin piesty säkillisellä appelsiineja. Voisin perustella ne sillä, että aloitin opinnot ja niihin on liittynyt kaikkea säätöä. Tosin säätö ehkä kannattaa kun ensimmäisen päivän jälkeen opintorekisteriote näytti 65 opintopistettä. Voisin kertoa käyneeni Prahassa, vaikka olin siellä vain yhden yön. Voin kertoa fasilitointikoulutuksesta jonka kävin ja vähän vielä lesota pojan pianotunneilla. Rehellisyyden nimissä viimeiset kolme viikkoa olen kuitenkin käyttänyt kaiken normaalisti esim. blogin kirjoittamiseen käyttämäni ajan aivan muissa merkeissä.


Katsoin nimittäin seitsemän kautta Gilmore Girlsejä.

Ystäväni on hillitön Gilmore Girls -fani ja tulin aikanaan katsoneeksi jakson sieltä ja toisen täältä. Tiesin, että sarja olisi ns minun sarjani, mutta se vain osui huonoon saumaan elämässä. Ja lähetyskohta osui huonoon saumaan viikossa. Nyt sitten kuitenkin oli aikaa. Lopulta sitten katsoin kolmessa viikossa sarjan kaikki 153 jaksoa.

Gilmore Girls oli tähän väliin juuri sitä mitä tarvitsin. Naurua, itkua ja suuria tunteita. Roskaruokaa, populaarikulttuuria ja ihmissuhteita. Erityisesti pidin Gilmore Girlseistä siitä, että sarja oli äärettömän inhimillinen. Ihmiset tekivät sarjassa virheitä, osa heistä otti niistä myös opikseen ja monen hahmon kohdalla nähtiin aivan mahtavia kehityskaaria. Nautin myös erityisesti siitä, ettei tarinoissa takerruttu yhteen oikeaan rakkauteen vaan myönnettiin, että niitä elmän suuria rakkauksia voi olla monia ja että myös toisinaan vaikka miten ihmistä rakastaisi niin hetki on totaalisen väärä.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä sarja aikanaan siinä iässä kun Rory olisi ollut lähempänä omaa ikää, koska Rory vaikutti hahmolta johon samastua. Lorelai oli minusta läpi sarjan lähinnä lapsellinen ja ärsyttävä, mutta yllättävän paljon pidin Lorelaista silti. Ja kun nämä jaksot katsoi putkeen niin ehdin muodostaa myös vankkoja mielipiteitä Gilmoren naisten miessuhteista. Rorylle toivon tulevan minisarjan tuovan kokonaan uuden rakkauden, mutta näistä olemassa olevista poikaystävistä olen ehdottomasti Team Logan. Tai no Jess kyllä aikuistui hahmona kivasti myös. Loreille en taas pysty näkemään muita kuin Luken. Chris kun juuri on sitä väärä hetki -tyyppiä. Uusia jaksoja kuitenkin odotan nyt kipeästi. Epäilen, että miehellä on sopivasti tuona iltana pikkujoulut, joten pitänee ottaa illan sotasuunnitelmaksi saattaa lapsi ajoissa nukkumaan, ottaa sohvalle pesuvadillinen poppareita ja pitää maraton.

Siihen asti voisin sitten taas kokeilla elämä Netflixin ulkopuolella. Kännykkä piippasi juuri merkiksi että kahdessa e-lainassani on alkanut laina-aika. Opintoka varten pitäisi kirjoitella ensimmäiset paperit palautuskuosiin ja sitten olisi vielä niitä töitä, soittotunteja ja muutakin elämää elettävänä.

Nerve

~ Anu ~ Kommentoi

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin menin lupautumaan Tubeconiin vapaaehtoiseksi ja pääsin sitä kautta eilen katsomaan ennakkonäytöksessä viikon päästä ensi-iltaan tulevan Nerven.

Kohta 35-vuotiaana ylempänä toimihenkilönä en ehkä niinkään ollut leffan kohdeyleisöä ja laitoin teatterin aulasta jo miehelle viestin, jossa epäilin nostavani paikan keski-ikää vähintään viidellä vuodella yksinäni, muta koska teema kiinnosti niin leffaan mentiin (ja hei ja minähän en muutenkaan sano ei ilmaisille leffoille).

Nerve periaatteessa ammentaa samasta lähteestä mistä dystopiaelokuvatkin. Liutateinejä irrotetaan meille tutusta yhteiskunnasta ja jätetään selviytymään. Tällä kertaa miljöö vain oli dystopisen maailman asemasta New York. Itseasiassa jo pelkästään New Yorkin vuoksi leffa kannatti katsoa ja ehdin jo kehittää hillittömän matkakuumeen lokakuiselle matkalleni.

Mistä Nervessä sitten on kyse? Nerve on mobiilipeli, joka urkkii tietosi eri sosiaalisen median kanavista ja jossa katsojat voivat äänestää mitä pelaajan pitää tehdä. Eli vähän kuin virtuaalista pullonpyöritystä, jossa on jätetty totuus pois tehtävävalikoimasta. Elokuvan päähenkilö Vee (Emma Roberts) päätyy pelaamaan peliä vähän vahingossa näytäessään parhaalle ystävälleen ettei ole tylsä. Katsojat parittavat Veen nopeasti Ianin pariksi ja kuten videosta näkee niin haasteet kovenee.

Käytännössä jos olet nähnyt trailerin tiedät mitä elokuvassa tapahtuu. Elokuvan käsikirjoitkseen ei saatu sisällytettyä yhtään varsinaisesti yllättävää käännettä. Sen sijaan korkeanpaikankammoiselle ihmiselle siinä oli kyllä yllinkyllin jännityselementtejä. Kannattaako elokuva sitten katsoa jos juoni ei ole kovin hääppöinen? Vaikea sanoa. Elokuva oli viihdyttävä. En vilkuillut kelloa tai haaveillut kotiinpääsystä. Tarina rullasi eteenpäin vauhdilla ja elokuva ei ainakaan ärsyttänyt. Casting oli hyvä. Veen äidinä vilahteli Juliette Lewis ja aisapariksi kisaamaan oli castattu ihanan James Francon veli Dave. Sivurooleissa vilahti myös OITNB:sta tuttuja kasvoja (Kimiko Glenn ja Samira Wiley). Ja itse pääosanäyttelijä Emma Roberts tulee varmasti kuulumaan tulevaisuudessa elokuvamaailman vakikalustoon.

Nervessä kuitenkin mielenkiintoisinta minulle oli idea jota peli edusti ja varsinkin pelissä oleva koukku siitä ettei pelistä puhuta eteenpäin. Toteutus oli tietysti viety melko äärimmilleen, mutta tarina kyllä toi esiin sen miten virtuaalisessa maailmassa liikkuessasi sinun pitää ymmärtää että teoilla on yleensä seurauksensa ja maine harvemmin tulee kunnian kanssa samaan perhesäästöpakettiin pakettuna vaan pikemmin maine luo helposti kultaisen häkin ympärilleen. Julkisuuden kanssa pelatessa saa koko ajan tasapainoilla sen varassa hallitseeko itse julkisuutta vai julkisuus sinua. Eikä tämä nyt ole mitään sellaista ”netissä kaikki ei ole sitä miltä näyttää”-varottelua vaan oikeastaan jatkoa sille mistä viimeeksi kirjoitin. Mikä on se digitaalinen jalanjälki ja miten sitä käytetään? Oikeastaan olisi todella kiva tietää miten  ehkä enemmän elokuvan kohdeyleisössä olleet leffan hahmotti. Pitänee varmaan sukeltaa tubettajien maailmaan ja katsoa tuleeko sieltä millaisia kommentteja leffalle. Koska kirjoitetussa muodossa tuskin tästä ennakkonäytöksestä muita kommentteja tulee. Elokuvateatterin toinen yli 30-vuotias eli vieruskaverinkin paljastui tubettajaksi ja itseasiassa hänen innoittamaan itsekin pistin työpäiväksi taustalle pyörimään muutamia hyviä videoita. Radiossa hermostun helposti juontajiin ja aina ei jaksa kuunnella musiikkiakaan joten videot ja podcastit voisi olla kyllä siinäkin mielessä itselleni mielekästä kuunneltavaa.

Ghostbusters

~ Anu ~ Kommentoi

Palasin maantaina töihin ja muun perheen lähtiessä vielä jatkamaan lomaa isovanhempien luokse kuvittelin käyttäväni valtavasti paukkuja blogiin. No kuten huomataan niin blogi oli hiljainen joten itse keskityin enemmän käymään ihailemassa juuri maailmaan saapunutta pientä ihmistä, itkemään räkäposkella Orange Is The New Blackin tuoreinta tuotantokautta ja uusimaan viime kesänä ystäväni kanssa alkaneen tavan, jossa käymme ystäväni kanssa katsomassa jonkun viihdyttävän chick flickin. Viime vuonna käytiin katsomassa Mad Max Fury Road ja tällä kertaa katsottiin Ghostbusters


Joo joo, tiedän, ettei chick flickeillä ihan tarkoiteta tätä, mutta ehkä parempi olisi että tarkoitettaisiin.

Ghostbusters oli saanut todella ristiriitaiset arviota. Sellaisetkin kriitikot joiden kanssa meillä menee yleensä maku yhteen eivät nyt leffaa ostaneet ja leffan tiimoilta on käyty valtavasti keskustelua siitä oliko reboot ylipäätään tarpeen. Yllättäen tätä keskustelua ei ole käyty Turtlesin, Transformersien tai vaikkapa Batmanin kanssa, joten edes kovin tiukasti istuvaa foliohattua päähän sovittelematta uskaltaisin epäillä että nyt kenkä puristi castingissa.

Itse koin, että castaus oli todella onnistunut. Rakastan Kristen Wiigiä ja Kate McKinnon oli roolissaan aivan mieletön. Tietyissä piireissä vastustusta on herättänyt Chris Hemsworthin roolihahmon tollous, mutta tässä kohtaa ehkä syytä olisi tarkastella niitä sukupuolirooleja. Lapsen päiväkodin osallistuessa Tasa-arvoinen kohtaaminenpäiväkodissa -hankkeeseen oli yksi saatuja vinkkejä lukea tarinoita niin että sukupuoliroolit käännetään päinvastoin. Jos luettu kuulostaa hassulta niin silloin sukupuolikuvaukset ovat poteroituneet. Tämä elokuva alleviivaa kiusallisesti sitä miten blondi nainen voi olla luvallisesti koominen tyhmä hahmo, mutta miehen kohdalla se muuttuu osalle kiusalliseksi. Itse sanoisin että Hemsworth näytti leffassa siltä, että hänellä oli harvinaisen hauskaa leffaa tehdessään.

Leffa oli noin muutenkin minusta enimmäkseen hyvällä fiiliksellä tehty ja jälki oli hyvännäköistä. Kehittynyt animaatiotekniikka oli toimi tarinan eduksi ja kokonaisuudessaan leffa teki hiendosti kunniaa originaalille. Toki itse en ole koskaan ollut originaalileffan suuri fani, joten jos se alkuperäinen on ollut lapsuutesi paras elokuva kannattaa pohtia miten kestää tarinan herättelyn. Noin muuten kuitenkin leffaa suosittelen ja pidän tärkeänä että nyt valkokankaalle mahtuu myös naishahmoja tämän tyylisissä elokuvissa. Itselleni ainakin lapsena olisi ollut todella tärkeää nähdä tällaista kuvastoa ja lapsena. Elokuvan jälkeen paransimme ystäväni kanssa maailmaa fajitasten ja mansikkamargaritojen äärellä ja työstimme ajatusta lapsuuden populaarikulttuurin vaikutuksista omaan ajattelumalliin. Tästä tosin taidan kirjoittaa ihan oman postauksen. Muutenkin toiveissa on että syksyn myötä saadaan blogi uuteen lentoon.

Ghostbusters on K12 elokuva eli harkinnan mukaan yhdeksänvuotiaan voi viedä aikuisen seurassa leffaan. Elokuvassa on kummitusten myötä kauhuelementtejä, joten kovin herkkää yhdeksänvuotiasta en leffaan veisi. Muuten elokuva toimii mielestäni hyvin esiteinien koko perheen leffana ja suosittelen että katsomaan viedään myös poikia.