Room

Vaikka siltä saattaisi vaikuttaa, niin en ole lukinut itseäni perunakellariin tai tullut ufojen sieppaamaksi. Olen kevään ajan tehnyt vaan niin paljon töitä tuottaen materiaalia ja samalla viimeistellen opinnäytetyötä, ettei enää vain irronnut mitään tänne puolelle vaikka olen lukenut kirjoja enemmän kuin vuosiin. Ja nytkään en linjoille palaa kirjan vaan elokuvan merkeissä.

Eilen lähdin siis nojatuolimatkalle elokuvan siivin. Matkasin Yhdysvaltoihin omakotitalon takapihalla olevaan vajaan, jossa asuvat Jack ja hänen äitinsä Joy.

Äärimmäisen klaustrofobisena ihmisenä pysähdyin ensin hämmästelemään sitä miten elokuva oli onnistuttu kuvaamaan siten että en ahdistunut ahtaasta tilasta. Elokuvan yksi upeus olikin siinä miten sen ensimmäinen puolikas, joka sijoittuu Huoneeseen saa Jackin näkemään huoneen kokonaisena maailmana, koska äiti on näin hänelle uskotellut. Tilanteessa, jossa tulee selväksi, että pitää paeta ja pako onnistuu, mittasuhde muuttuu parivaljakon astuessa uuteen maailmaan.

Nautin elokuvan pienistä yksityiskohdista, joilla kuvataan ihmisiä, jotka eivät ole tarinan keskiössä. Jackin paettua ja päädyttyä poliisien hoiviin miespuoleinen poliisi ei kuuntele vaan puhuu päälle ja hukkaa aikaa jota ei oikein olisi hukattavissa. Joyn isä taas ei pysty käsittelemään Jackin olemassaoloa eikä tajua että samalla torjuu tyttärensä, jolle Jack oli ainoa elämässä kiinni pitänyt voima.

Elokuva oli myös mielenkiintoinen koska se lopulta toteutettiin kouralisella näyttelijöitä ja näistäkin vain puolilla oli nimet. Nimettömät hahmot toimivat median ja virkavallan edustajina ja heidät tietoisesti pidettiin tarinan ulkopuolella. Keskiössä lopulta olivat vain Jack, äitinsä ja isoäitinsä.

En yhtään ihmettele miksi Brie Larson suorituksellaan suunnilleen kaikki mahdolliset palkinnot voitti ja miksi elokuva oli myös elokuvana ehdolla. Kerrankin voin kiittää itseäni, että satuin bongamaan suosituksen muuten melko pökälemäistä sisältöä tuottavan Episodin päivityksistä ja muistin kääntää televion päälle oikeaan aikaan. Kun ei juurikaan enää katso televisiota televiona oli oikeastaan aika virkistävä harjoitus katsoa elokuva hyvinkin selvästi aikaan ja paikkaan sidottuna.

Dirty dancing – yllättävä kasarihelmi

 

1987 julkaistu Dirty Dancing oli aikansa ilmiö. Patrick Swayzen tanssiopettaja Johnny oli naisten ja tyttöjen päiväunien kohde ja elokuvan maine kulki aikana ennen internetiä suusta suuhun. Itse olin leffan julkaisun aikaan kuusivuotias ja keskityin lähinnä katsomaan piirrettyjä, mutta tullessani teini-ikään tutustutti parhaan ystäväni seitsemän vuotta vanhempi isosisko meidät tähän aikansa klassikkoon.

Eilen kun leffa tuli telkkarista laittoi ystävä viestiä, että miten ihmeessä tämän vuorosanat voi edelleen osata ulkoa. No sinäänsä ei ehkä mikään yllätys, koska loppujen lopuksi meillä oli teineinä tapana lukittua katsomaan tiettyjä leffoja luupilla. Olen mennyt jo sekaisin laskuista kuinka monta kertaa leffan olen nähnyt, mutta nyt eilen katsoin elokuvaa ensimmäistä kertaa sellaisten silmälasien läpi, että mietin mikä sai kaksi hipihtävää teinityttöä palaamaan elokuvan pariin kerta toisensa jälkeen.

Tätä varten elokuvaa pitää tarkastella kahden eri ulottuvuuden kautta. Toinen on julkaisuvuosi 1987 ja toinen on 1963, joka on vuosi johon elokuvan tarina sijoittuu.

Aloitetaan julkaisuvuodesta.

Vuosi 1987 julkaistiin itseasiassa todella paljon elokuvia, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa populaarikulttuurissa. Ensi-iltansa sai toinen  teinivuosieni rakkaus, Full metal jacket, lapsena naurattanut Kolme miestä ja baby, Predator, Tappava ase, Lahjomattomat ja RoboCop, nyt muutamia elokuvia mainitakseni. Se mikä eroittaa Dirty Dancingin näistä muista aikakautensa lapsista näkyy jo ensimmäisissä kohtauksissa elokuvassa. Dirty Dancing on nuoren naisen kertoma tarina aikana jolloin elokuvia tähditti miehet, tai itseasiassa korostetun miehekkään miehet.

Kasarin lapsena hyviä naishahmoja ei elokuvissa juhlaksi asti ollut. Baby kuitenkin oli paitsi keskeinen naishahmo niin myös äärettömän samastuttava hahmo. Loppujen lopuksi uskon, että minut tämän elokuvan pariin veti juurikin Jennifer Greyn Baby eikä niinkään Johnnyn kuuma tanssi.

Naisia löytyy myös elokuvan taustalta. Tuottajana toimi nainen ja erityisen merkittävää elokuvalle oli käsikirjoittaja Eleanor Bergstein, jonka ansiota on se, että tarinalla on niin monta muutakin ulottuvuutta kuin vain epäsopiva rakkaussuhde säädyttömänä pidetylly tanssilla höystettynä. Tästä päästäänkin siihen vuoden 1963 ulottuvuuteen.

Kesällä 1963 JFK oli vielä hengissä, mutta suuri yhteiskunnallinen muutos oli jo tapahtumassa. Kun katsoo tarinan taustalle löytää sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Sosioekonomisten erojen aiheuttaman näköalattomuuden ja sen miten mahdollisuuksien tasa-arvo on usein tarjolla vain niillä jotka saivat jo ensimmäisessä jaossa ne parhaat kortit käteensä. 60-luvun alussa rotukysymykset olivat pinnalla ja luokkayhteiskunta tosiaankin piti vahvasti otteessaan.

Elokuvan yksi keskeisiä alajuonia on laiton abortti ja seksuaalinen vapaus. Johnnyn tanssipari Penny on raskaana ja Baby pyytää isältään rahaa, jotta abortti voidaan teettää. Ja pieleenhän se puoskaroitu abortti menee, jolloin Babyn lääkäri-isä joutuu tulemaan hätiin ja kohtaamaan myös samalla omat ennakkoluulonsa sekä yhteiskuntaluokkien eroavaisuuksia ja oman lapsensa seksuaalisuutta kohtaan. Käsikirjoittaja Bergstein piti etenkin laittoman abortin teemaa elokuvalle tärkeänä, koska julkisessa keskustelussa aborttioikeus on niin kuuma peruna ja abortin kieltoa on helppo vaatia, jos ei koskaan näe mitkä ovat kiellon vaikutukset. Populaarikulttuurilla on siis mahdollisuus vaikuttaa ajatuksiimme ja käsityksiimme maailmasta niin monella tavalla ja tässä on se toinen syöttö joka osui suoraan lapaan minun kohdallani.

Jos olen idealistinen 36-vuotias, niin voin kertoa että parikymmentä vuotta sitten vasta idealistinen olinkin. Elokuvan yhteiskunnalliset taustateemat ovat puhutelleet varmasti sitä hippityttöä monella tasolla. Eihän sitä teininä kunnolla tajunnut että elokuva on niin paljon enemmän kuin vain kuvaus kielletystä rakkaudesta, mutta pitää olla kiitollinen että ystävän isosisko meidät tämän helmen pariin tutustutti. Elokuvan hyvyydestä kertoo jotain myös sekin, että elokuva ei ole muuttunut 30 vuoden jälkeen vieläkään noloksi. Isolle osalle kasarileffoja kun on käynyt niin. Yksiulotteisia neuvostovihollisia ja kirkasotsaisi machosankareita katsoessa huomaa että ne tarinat eivät ole millään tavalla kestäneet aikaa ja pakostakin tulee miettineeksi, että miten ihmeessä sitä on näinkin täysjärkiseksi päässyt katsomalla sitä kuraa. Koska kyllähän sitä tuli katsottua kun ei niin sanotusti parempaakaan tarjolla ollut.

Oman ajan multitaskausta

Lapsi tosiaan syyslomalla löysi äänikirjat ja on sen jälkeen kuunnellut koko Bookbeatin Paula Norosen tuotannon läpi. Itseasiassa juuri aamulla otettiin kokeiluun Storytel ja nyt kirjoitan tätäkin juttua taustallani Vesa Vierikon lukema Harry Potter ja Liekehtivä pikari. Tässä äänikirjoja kuunnellessa ottauduin itsekin miettimään että voisin antaa äänikirjoille mahdollisuuden.

IMG_1457

Marraskuun mustuudessa lenkkiseurana on taivaalla kiiluva kuu ja kuulokkeissa pyöri ensimmäistä kertaa ääni kirja.

Lenkkipolkuni kulkee metsän keskellä, joten kirjavalinta piti valita sen pohjalta, että tarina ei nyt ainakaan saa olla missään määrin pelottava. Valinta kohdistuikin chick litiin ja hämmästyksekseni huomasin, että kirjan kanssa lenkkeily on oikeastaan aika miellyttävää. Tosin tässä kohtaa kyllä ehkä olisi pitänyt vaan arvatakin että jos ihminen tykkää lukea ja tehdä pitkiä kävelylenkkejä niin niiden multitaskaus se vasta onnistunut tapa viettää vapaa-aikaa onkin.

Se, että äänikirjat kulkevat iPadissa tai puhelimessa on kyllä meidän perheelle hyvä ratkaisu. Seuraavaksi vain pitää ostaa autoon Bluethoot-vastaanotin niin voimme keskittyä myös automatkoilla kuuntelemaan äänikirjoja. Itse ajattelin kokeilla äänikirjoja myös tässä kuussa työmatkoilla. Varsinkin pitkien koulutuspäivien jälkeen illalla junassa uskoisin, että äänikirjat olisivat paljon parempi ratkaisu kuin väsynein silmin kirjojen lukeminen tai Netflixin tuijottaminen.

Elämäni TV-sarja

Täytin kymmenen sinä vuonna kun Twin Peaksia alettiin näyttää Suomessa. Vanhempani tyypillisinä kasarilapsen vanhempina olivat ikärajoista kuutamolla kuin lumiukot ja antoivat kymmenvuotiaan katsoa sarjaa. Tiettyjen herätyskellojen olisi ehkä pitänyt soida siinä kohtaa kun sarjan lähetysaika on lapsen nukkumaanmenoaikaa myöhäisempi, mutta sen sijaan isäni tunnollisesti nauhotti minulle jaksot ja koska olin lähetyspäivän jälkeisenä aamuna menossa kouluun vasta kymmeneksi oli torstaiaamujeni viihdettä syödä aamupalaa olohuoneen sohvalla ja matkustaa Twin Peaksiin. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna tuo luultavasti piti huolta siitä, että sarjaa sain katsoa koska yleensä kumpikaan vanhemmista ei ollut kotona sen katsomista todistamassa.

Huolimatta siitä, että olin liian nuori sarjaa seuraamaan (Itseasiassa vielä kevään 1995 uusintojenkin kohdalla sarjaa olisi pitänyt katsoa aikuisen kanssa) rakastuin siihen ja Davin Lynchin tuotantoon palavasti. Ja ennen kaikkea rakastuin Dale Cooperiin. Ehkä maailman parhaiten käsikirjoitettuun hahmoon, jonka myötä olen ikuisesti sitä mieltä että tyylikkäintä mitä mies voi päälleen pukea on musta puku kapealla mustalla kravatilla.

Saatan myös joutua tunnustamaan, että nyt kun kolmas kausi on pyöritetty läpi, että itkin valtoimenaan kun originaali Badalamentin teema lähti soimaan ja Dale Cooper lähti kohti Twin Peaksia 25 vuoden jälkeen.

Twin Peaks: Return oli sarja jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Jos olin innoissani Gilmore Girlsien paluusta niin kerro se tunne 25:llä niin päästään lähelle sitä missä tunnelmissa sarjaa odotin. Jaksojen vastaanotto oli ristiriitainen. Originaalisarjan ystävissä näkyy selvästi että osalle jo toinen kausikin meni vähän liian hapokkaaksi ja Lyncin muu tuotanto vasta hapokkaaksi menikin. Return on siis sitä sitä hapokkaimman päädyn Lynciä. Jos odotit että kolmas tuotantokausi paketoi kasaan tarinan niin luultavasti joudut pettymään tai ainakin rakentamaan itsellesi oman totuuden siitä mitä sarjassa tapahtuu.

Tai niin ainakin minä päädyin tekemään. Minulla on oma tulkintani juonesta. Tulkinta mukailee selvästi suurimpia nettispekulaatioita. Sitä, että sarja liikkuu kolmannella kaudella useammassa aikatasossa ja todellisuudessa ja että on vain hyväksyttävä että kaikkeen emme saaneet vastauksia.

Jos et ole Twin Peaksiin vielä tutustunut niin nyt siihen on mahdollisuus Sub näyttää tänäsyksynä ensin alkuperäiset kaksi tuotantokautta ja sen jälkeen nyt kesällä HBO:n näyttämän Return-tuotantokauden. Itse olen sarjan katsonut läpi useita kertoja, mutta epäilen, että minun on taas lähdettävä matkalle Twin Peaksiin. Siitäkin huolimatta, että tarina särkee sydämen ja BOB on pelottavinta mitä televisiossa on koskaan näytetty.

Karma

Nyt ei puhuta korulauseita siitä miten universumi kyllä antaa oikealla mitalla takaisin vaan nyt puhutaan viikonlopun tärkeimmästä someilmiöstä.

Perjantaina klo 17 Instagramissa pyörähti käyntiin Suomen ensimmäinen kokonaan Instan varaan rakennettu draamasarja. Sarjaa kuvattiin reaaliaikaisena storiesin puolelelle ja kohtaukset myös hävisivät storiesin logiikan mukaisesti vuorokauden sisään. Jos et sarjaa ehtinyt katsoa viikonloppuna on sarja kuitekin nähtävissä myös Youtuben puolella.

Sarjan taustajoukoista löytyi Ylen lisäksi kimppu lahjakkaita nuoria (täti täällä terve), joista osan kanssa Yle on tehnyy yhteistyötä ennenkin. Yksi kolmesta päänäyttelijästä eli Mimosa Willamo sekä sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut Ronja Salmi ovat melko monessa suomalaisessa lapsiperheessä tunnettuja Pikku Kakkosesta ja Galaxista muutaman vuoden takaa. Tosin tässä kohtaa ehkä myös se, että kyseiset naiset ovat minulle tuttuja siltä ajalta kun oma lapseni käynnisteli Pikku Kakkosen katsomisia, kertoo vahvasti siitä, että sarjaa ei nyt ihan ensimmäiseksi ole suunnattu tällaiselle 36-vuotiaalle täti-ihmiselle. Suurena teinidraamojen ja YA-kirjallisuuden ystävänä kuitenkin halusin ehdottomasti sarjan seurata vaikka tunsin luvattoman suurta halua jatkuvasti huomauttaa Allun hahmon kirjoilusta.

Karmaa olisi helppo verrata Skamiin, mutta tavallaan on vähän älyllisesti epärehellistä verrata sarjoja toisinsa. Toisaalta itsekin aikanaan suosittelin yhdelle ystävälle Skamia, että se on vähän kuin My So Called Life, jonka julkaisusta tuli muuten tällä viikolla kuluneeksi 23 vuotta. Että ehkä se on vain niin että nuortentelevisiossa asioita ei edes tapahdu kerran vuosikymmenessä. Noh, mutta takaisin Karmaan. Karman logiikka on jotain täysin uutta. Kohtaukset kuvattiin reaaliaikaisesti. Tämä on se joka tekee sarjasta mielenkiintoisen. Sarjassa kaiken piti mennä maaliin kerralla. Jokainen kuvakulma, valaistus ja asento piti miettiä valmiiksi ja se tekee näyttelijöiden valmistautumisesta melkosen urakan. Sarja piti myös käytännössä leikata jo käsikirjoitusvaiheessa jotta 17 sekuntin pätkät seurasivat toisiaan oikein. Ja sitten on myös se, että Karma on kuvattu pystyssä. Kuten siis kuuluukin. Kuvasuhteen muutos tekee kuitenkin sarjasta erilaisen seurata ja tämä sarja on tarkoitettu luurista seurattavaksi.

Mitä seuraa tämän jälkeen? Luotan ja toivon että saamme lisää Karmaa. Ja uskon että tulemme näkemään myös muita vastaavia tulevaisuudessa. Sosiaalinen media tulee uimaan entistä tiiviimmäksi ilmiöksi fiktion tuotannossa. Tämä tuo myös silloin mediakasvatuksen näkökulmaan uuden ulottuvuuden. Vanhempien pitää olla tästä ilmiöstä kartalla, jotta voidaan käydä läpi se, että mikä ero on  somessa sillä, että joku kertoo totuuden, joku värittää omaa totuuttaan ja joku tuottaa sinne täysin käsikirjoitettua sisältöä. Koska noista videoista ei edes hoksaa välttämättä katsovansa draamaa jos ei osu oikeaan aikaan katsomaan kun lopputekstit rullaavat. Ja tämä myös on ilmiö joka ainakin meillä kiinnosti lasta. Sarjan päätösjaksoa olisi ollut koko ajan kuikuilemassa yksi ekaluokkalainen, jonka tosin passitin pois katsomasta. Ensimmäisen jaksonhan katsoin ylhäisessä yksinäisyydessä perjantain ja lauantain välisenä yönä kun kukuin murehtien naapurissa samaisena yönä tapahtunutta vesivahinkoa.

Huuruisan aamun pähkinät purtavaksi

Heräsin jotekin kummallisen aikaisin siihen, että lapsi sovitti kantapäätään kylkeeni ja kännykkää hapuillessa katoili unet silmistä. Ylen Uutisvahti varotti Turun Orikedolla olevasta palosta ja ilmoitti yksikantaan, että tässä olisi nyt syytä pysyä täällä lapsuudenkodissani sisätiloissa.

Sittemmin tuuli on hieman kääntynyt, mutta siitäkin huolimatta huurut ilmeisesti istuvat tämän alueen päällä sitkeästi. Pahin palo on kai saatu jo kuriin, mutta sammutustyöt tulevat jatkumaan vielä pitkään. Tässä nyt sitten meni samalla sitten uusiksi päivän ohjelma. Tai no, uusiksi se meni jo eilen kun miehelle tuli töistö kysely, että pääsisikö se lähtemään maanantaina Saksaan. Nyt se huuruja väistellen lähti käymään Turun toimipisteellä ja sillä välin me olemme lapsen kanssa sitten yrittäneet keksiä itsellemme ohjelmaa.


Onneksi on pelejä. Ostinne Tukholmasta Mastermindin matkaversion ja eilen lapsi sai ystäväni perheeltä lahjaksi niin ikään matkakokoisena Othellon. Kumpikin peli on selvästi lapsen mieleen ja matkakokoisia pelejä mielellään kuljettaa mukana reissuissakin jotta kulkuvälineissä ja hotelleissa on muutakin tehtävää kuin iPadin tuijottaminen.

Samoin meillä on nousussa tällä hetkellä erilaiset korttipelit. Unoa meillä on pelattu jo pidempään ja nyt lapsi on ihastunut pelaamaan Skip-Boa. Tukholman hotellista saimme perinteisen korttipakan ja googlasinne heti muutaman helpon korttipelin ohjeet. Illat ja aamut hotellilla menikin pelaillen Seiskaa ja jatkossa meidän vanhempien on syytä ottaa haltuun myös useampia pelejä.

Lapsella on selvästi kehittynyt oma pelimaku ja se onneksi on aika yhtenevä varsinkin minun kanssa. Lapsi pitää peleistä joita rakennetaan yhteistyössä, strategisesta pohdinnasta ja peleista joissa pitää ratkaista ongelmia. Varsinkin nyt kesällä on huomannut myös sen miten paljon lapsi kehittyy strategisessa ajattelussaan kun pelejä pelataan. Siinä missä aikaisemmin peleissä lapsi teki ihan hölmöjä, usein lyhyttä hyötyä tavoittelevia siirtoja on nyt huomattavissa paljon monimutkaisempaa ajattelua.

On myös ollut kiva huomata, että tällä kertaa pelit eivät ole jääneet kesäksi tauoille. Tähän asti pelaaminen on ollut meillä enemmän talvikuukausien hommaa. Ehkä se on nyt sitten tämä sateinen sää joka kannustaa palaamaan. Tai sitten se, että nyt lapsen kanssa voi pelata palkon monipuolisemmin.

Toisaalta siitä huolimatta saisivat nyt pian saada sen palon kuriin, tässä olisi vielä yksi rippilahja ostettavana ja jääkaappikin näyttää kovin tyhjältä.

Riverdale

 

Näinhän siinä sitten kävi, että sain lapselta vatsataudin. Eilinen päivä meni sängyssä maaten ja vessaan hoippuen ja ei puhettakaan, että olisin kyennyt keskittymään lukemiseen. Päädyin selaamaan Netflixin tarjontaa ja työkaverien vinkkaamana tartuin Netflix Original -sarjoista Riverdaleen.

Riverdale perustuu kohtalaisen ikoniseen Archie-sarjakuvaan, jota on julkaistu 1940-luvulta lähtien. Kuten trailerista voi päätelä on toimintaa tuotu tälle vuosituhannelle melko isolla siveltimellä maalaten.

En itse ole lukenut Archie-sarjakuvia, mutta pikaisen googlailun perusteella kaikki sarjakuvien ystävät eivät ole sarjaa ilolla ottaneet vastaan, koska osaa hahmoista on viety sellaiseen suuntaan, josta he eivät ole pitäneet. Tähän on minun sarjakuvia lukematta vaikea sanoa mitään, mutta täysin ongelmaton sarja ei ole.

Trailerissa vahvasti esiin tuotu juonikuvio, jossa keskushenkiksi kuvattu Archie näytetään suhteessa opettajaansa on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Otetaan mikä tahansa lehtijuttu, jossa kerrotaan naisopettajan suhteesta teinipoikaan ja luetaan kommentteja niin päästään kiinni siihen mikä asiassa ongelmallista. Teinipoika kuvataan herkästi aina seksiin valmiina panokoneena, jolle tärkeintä on päästä panemaan ja jolle suhde vanhemaan naiseen on meriitti. Äärettömän harvoin tuodaan esiin sitä, että vaikka teini itse pitäisi suhdetta molemminpuolisena tulisi aikuisen tajuta, ettei se ole sopivaa ja pitää rajoista kiinni. Toki liki täysi-ikäisen suhde kymmenen vuotta vanhempaan voi olla myös tasavertainen, mutta opettajan ja oppilaan kohdalla asia ei ole näin. Että lähdetään nyt siitä olettamuksesta, että tasavertaiseen suhteeseen ei kuulu se, että toinen osapuoli joutuu rouvittelemaan toista.

Kuitenkin sarjaa ei kannata tuomita vain tästä näkökulmasta, koska tämä juonenkäänne käsitellään eikä mitenkään ihailevassa näkökulmasta, mutta silti pidän halpamaisena sitä, että juonikuviolla kalastellaan sarjalle katsojia, koska tässä sarjassa on paljon muutakin annettavaa.

Tarinan perusjuoni on Twin Peaksin ja Gossip Girlin jälkeläinen. Tarina lähtee liikkeelle Riverdalen rikkaimman perheen kaksosia kohtaavasta onnettomuudesta, jossa toinen kuolee ja siitä se tarina lähtee kehittymään.  Siinä sivussa sarja tartuu muutamaan muuhun ongelmaan, joita populaarikulttuurissa ei ole totuttu näkemään. Slut shaming tuomitaan yksiselitteisesti. Sarja tuo voimakkaasti esiin sen miten valkoinen poika saa asioita helpommin kuin rodullistettu tyttö.

Tällä hetkellä Netflixissä tarjolla on seitsemän jaksoa ja lisää saadaan maaliskuun lopussa. Sarja kuulu Neflixillä niihin, joita julkaistaan yksi viikossa eli jos nauttii sarjojen bingeämisestä niin sitten pitää malttaa taas odottaa useampi viikko, jos haluaa katsoa useita jaksoja putkeen. Itse katsoin kaikki julkaistut seitsemän kun eipä tuossa eilen muutakaan tekemistä ollut.