Palmian paremmat antimet vs kotikeittiö

Meillä oli monipuolisesti syövä taapero siihen asti että tyyppi aloitti päiväkodin. Päästyään Palmian laitosruokien makuun se tyyppi sitten vaihtuikin johonkin ja nyt ties miten monta vuotta olemme kuunneelleet sitä, että ruoka on aina parempaa päiväkodilla tai koulussa.

Vaikka kuinka olemme tehneet samoja ruokia niin ne eivät vaan maistu samalta. Mies epäilee, että ongelmana on se, että ruoka nimenomaan meidän kokkaamana maistuu siinä missä koulussa se ei ehkä niinkään. Suurelle skeptisyydellä lähdinkin eilen tekemään papulasagnea, jota lapsi oli kehunut Palmian tarjoilemana. Itseasiassa olin jo niin vakuuttunut tappiosta että tungin kastikkeeseen papujen lisäksi pussillisen suppilovahveroita varmana siitä, että lapsi ei kuitenkaan syö.

IMG_3823

Eilen kuitenkin tapahtui joku hämmentävä käänne. Lapsi maistoi lasagnea pitäen lautaselleen asetetettua annosta erittäin suspektina, mutta joutui lopulta myöntämään että tuohan oikeastaan oli yhtä hyvää mitä koulussa. Sinne se katosi kaikkine papuineen ja sienineen.

Että tätä voittoa voikin nyt helliä mielessään kun seuraavat puolivuotta taas katsoo sitä miten tyyppi kääntelee haarukalla ruokiaan ympäri lautasta ja syö vain lisäkkeenä tarjotut kurkut ja porkkanat hyvällä ruokahalulla. Tai kun saa kuunnella lukuisia erilaisia versioita lauseesta ”tämä ei nyt oikein ole minun makuuni”. Tai sitten voisiko nyt taas olla edessä se hetki jolloin lapsi taas alkaa avartaa ruokalistaansa. Josko evoluution edellytämä ”onko tuo myrkkysieni”-vaihe vihdoinkin takana.

Sinäänsä kyllä ymmärrän lasta. Olen ollut kiusallisen nirso lapsi pienenä, koska se miltä ruoka tuntui suusta vain teki monesta ruoasta täysin mahdottoman syödä. Ihan monipuolinen ruokailija minustakin on vuosien saatossa tullut, joten elätellään että tämä myös toimisi lapsella.

 

Liikunta ja uupumus

Jossain vaiheessa ajauduin siihen pisteeseen, että en enää jaksanut käydä liikkumassa työpäivien ulkopuolella. Yllättävän pitkään sain asian pidettyä sidettävällä tolalla arkiliikunnalla, koska kävelen päivittäin osan työmatkoista ja normaalisti olen myös pyöräillyt melkein puolet vuodesta. Varsinkin työmatkapyöräily taisi pitkään olla se  minun fyysisen kuntoni kulmakivi.

Vuosi sitten lapsi kasvoi ulos pyörän peräkärrystä eli pitkät koko perheen pyöräretket jäivät oikeastaan siihen ja samaan aikaan myös Keskipasilan rakennustyömaa muutti pyöräilyreitilleni pakottaen minut todella huonolle kiertoreitille tai vaihtoehtoisesti vaihtamaan liikennevalottoman reitin useampiin valoihin. Aloin huomata, että työmatkapyöräily vain ärsytti minua ja tulin töihin ja kotiin kiukkuisempana kuin aikaisemmin. Jätin pyörän seisomaan autotalliin ja kävin ostamassa kausikorttiin lisää virtaa.

Nyt sitten pikkuhiljaa havahduin siihen, että olen oikeastaan aika surkeassa fyysissä kunnossa. Minä joka kuitenkin olen jaksanut ylipainokiloineni juosta kymmentä kilometriä ja polkea satasta en jaksanutkaan enää samaan malliin ja kun myös ne henkiset voimavarat oli kortilla päädyin sohvannurkkaan joka lopulta oli karhunpalvelus molemmista näkökulmista jaksamista tarkasteltaessa.

IMG_3798

Nyt sitten pitäisi saada pikkuhiljaa myös tuo fyysinen puoli kuntoon, koska uskoisin, että se myös kantaisi henkistä puolta eteenpäin. Terve sielu terveessä ruumiissa ja niin pois päin. No tiedän ettei se aina niin mene, mutta niin vaikeaa kuin se liikkeelle lähteminen onkin niin isolta osin liikunta on kuitenkin aina ollut sellaista, että se kuitenkin antaa enemmän mitä ottaa.

Eilen lähdimme kauniin päivän kannustamina ulkoilemaan vaikka se sohvan nurkka olisikin kutsunut kauppareissun jälkeen. Kompromissina otin 20 minuutin voimanokoset ja sitten lähdettiin meidän perheen ja kaveriperheen isän ja lapisen kanssa luultavasti tämän talven viimeisiä pulkkamäkiä laskemaan. Tämän jälkeen lähdimme vielä miehen kanssa saunalenkille ja omaa vuoroa odotellessa kaivoin pitkästä aikaa kahvakuulat esiin ja tein reilun vartin pikatreenin kotona.

Jo saunaan mennessä tuntui kropassa hyvältä. Kevätauringon, raikkaan ilman, treenissä väsytettyjen lihaksien ja yleisen saunan tuoman raukeuden huomasi siitä, että heräsin varttia vaille kymmenen kun tiputin kännykän naamalleni nukahtaessani sohvalle. Siirtyminen petiin toi yhdeksän tunnin hyvinkin rennot yöunet ja aamulla herätessä lihaksissa tuntui jo lupaavasti se mukava pieni tuntemus, jonka treenitauon jälkeen niin herkästi tulee.

Nyt sitten pitäisi vain löytää se uusi tapa liittää liikunta osaksi arkea, koska Pasilan tilanne ei työmatkapyöräilyyn kutsu. Uskoisin että töihin palattuani voisin kuitenkin useammin työmatkalenkkeillä. Viiden kilometrin työmatka kun on siihen aika optimaalinen ja pystyn hyödyntämään isolta osin maastona Keskuspuistoa. Ajattelin myös ostaa itselleni pari kahvakuulaa lisää, jotta saisin kotitreeneistä opimaalisimman. Isoin haaveeni olisi palata ensi syksynä tanssitunneille vuosien jälkeen ja tämä on yksi asia joka on ollut keskusteluissa töiden suuntaan.

Nyt aikaisemmin iltakoulutusten sattumanvaraisuus on aiheuttanut sen etten ole pystynyt sitoutumaan mihinkään iltaharrastukseen joka tapahtuu viikottain tiettynä päivänä ja tähän haluamme tiimiparina kanssa muutosta. Epäsosiaaliset työajat ja pitkät päivät ovat jo muutoinkin kuormittavia, mutta jos siihen päälle lisätään vielä se, että emme pysty sitoutumaan mihinkään meille tärkeään ajasta ja paikasta riippuvaan toimintaan ei tilanne ole enää kestävä. Toki aina viikonloppuisinkin voisi jotain harrastaa, mutta kun on arjet ollut pitkälti poissa perheen luota niin a) en ole raaskinut olla erossa perheestä, b) pitänyt myöskään reiluna puolisoa kohtaan sitä että viikonloputkin vielä menisin aina omissa menoissani  sekä vielä c) viikonloppuharrastukset herkästi johtavat siihen, että lapsi ei näkisi isovanhempiaan kuin jouluna ja kesällä joten ollaan siitäkin syystä yritetty pitää viikonloput vapaana.

Lapsen kuitenkin koko ajan kasvaessa alkaa sitä aikaa löytyä aivan eri tavalla. Nyt kahtena viikonloppuna olemme käyneet miehen kanssa yhdessä lenkillä ja tästä kyllä haluan pitää kiinni ja muutenkin tuo A-kohta sitä kautta muuttuu enemmän sallivaksi. B on tietysti yhtenlainen haaste edelleen, koska ihan yhtälailla minun töitteni vuoksi myös puoliso on joutunut karsimaan harrastuksiaan eli vieläkään en täysin minä, minä ja minä edellä voi tässä mennä.

Ja sitten on se C. Viimeeksi hiihtolomalla mumminsa nähnyt pieni mies kun on haaveillut mumminsa näkemisestä nyt taas jo kaksi viikkoa joten pääsiäisenä nyt taas mennään mummilaan ja sitten on vielä se puoli että ei nuo meidän vanhemmat tästä nuorru ja vaikka sekä minun äidilläni että miehen vanhemmilla asuu lapsia myös lähellä niin en pidä sitäkään reiluna että me toisessa maakunnassa asuessa täysin pesisimme kätemme heistäkään.

Eli aika paljon tässä on oppittavaa ja jonkun verran myös vanhoja uskomuksia kaadettavana. Sitten siellä toisessa vaakakupissa on se fyysisen hyvinvoinnin tuomat edut myös henkiseen puoleen sekä myös unen laadun parantuminen. Selvää on se, että liikunnalle se aika ja paikka pitää elämässä raivata, mutta se muutos kyllä taitaa vaatia aikansa.

Päiväleffassa: Lady Bird

Osana tätä toipumisprosessia päätin käydä vaihtamassa nipun virikeseteleitä leffasarjalippuihi ja menin katsomaan viisi Oscarehdokkuutta ja nolla pystiä kerännyttä Lady Birdiä.

IMG_3771

Lady Bird kertoo itsensä Lady Birdiksi nimenneestä Christinestä, joka tasapainoilee teini-iän tunnekuohujen, vanhempien ja kavereiden odotusten ja uskonnollisen koulun jäykkien perinteiden välillä. Leffan sijoittuu vuoden 2002 Sacramentoon. Kaunis kuvaus kuljettaa Sacramentoa pitkin tehden siitä käytännössä yhden elokuvan päähenkilön vaikka Lady Bird itse pitääkin kaupunkia aivan liian pienenä itselleen.

Toinen elokuvan keskeinen suhde kuvaa Lady Birdiä ja hänen hyvin voimakastahtoista sairaanhoitajaäitiään. Tuo äidin ja tyttären suhde oli pitkälti elokuvan parasta antia. Gerwig on mahtavasti onnistunut kuvaamaan teini-ikäisen tyttären ja keski-ikäisen äidin jännittyneitä välejä. Tosin varmaan osasyy sille miksi leffa tässä kohtaa kolisi niin kovaa oli se, että välillä tuntui, että käsikirjoituksen materiaalina oli käytetty minun ja äitini takavuosien dialogeja.

Lady Bird oli elokuvana hurmaava yhdistelmä draamaa ja komediaa ja myötähäpeän inhoajana ihailin sitä, että tässä kasvutarina oli kerrottu ilman myötähäpeän tunnetta. Nolot ja kiusallisetkin kohtaukset saatiin kuljetettua lämpimästi ohi. Jos sydämesi sykkii nuorien kasvukokemuksille tämä on elokuva joka kannattaa tsekata.

Itselle tämä päiväleffa oli kokemus, jota en ollut kokenut moneen vuoteen, mutta taidanpa ottaa nämä nyt itselleni ohjelmaan. Olen tähän asti aina ajatellut, että miksi pitäisi nyt arkivapaita yksinäni kun muu perhe on töissä ja koulussa, mutta tässä tuli nyt taas mieleen, että mitä kaikkea niiden arkivapaiden kanssa voisikaan tehdä. Ja osa kokemuksesta tässä päiväleffassa tuli niistä muista kävijöistä. Hurmaavia eläkeläispariskuntia jotka pohtivat leffan jälkeen kamera-ajoja, kömpelöillä ensitreffeillä olevia opiskelijapariskuntia ja yksin leffassa kävijöitä useita.

Eli taidan nyt taas luvata itselleni että menen katsomaan muitakin leffoja kuin lapsen kanssa piirrettyjä ja miehen kanssa nörttileffoja, jotka kieltämättä ovat yhteinen intohimoni. Virikeseteleitäkin jäi vielä tämän kahdeksan leffalipun jäljiltä toiseen mokomaan settiin.  Tarjotaan näillä nyt sitten sitä palautumista arkeen. Vaikka joku voisi senkin kyseenalaistaa, että miksi työpaikoilla työhyvinvointitoiminta on niin usein noita virikeseteleitä eikä kiinnitetä huomiota siihen, että mikä ihmistä siellä töissä kuormittaa.

Ilo pintaan vaik syän märkänis

Kun tulee karjalaisesta suvusta niin on oppinut  syömään maksalaatikkonsa rusinatta ja käytämään joka tilanteeseen sopivia sananlaskuja. Nyt tässä saikun aikana olen sitten pohtinut tuota meidän mummolta oppimaani sanontaa, joka palasi mieleeni jouluna kun veljeni kritisoi siirtokarjalaisten jälkeäisten FB-ryhmiä antikarjalaisen hartaasta ja hymistelevästä toiminnasta. Olen tässä nyt tutkiskellut tuota sanontaa. Sitä voisi syyttää kaikestä siitä mistä esim somea syytetään. Julkaistaan iloista ja siloteltua vaikka taustalla olisi mitä surua ja murhetta. Mutta itse ehkä näen sen enemmän niin, että keskitytään niin arjen pieniin iloihin oli tilanne miten synkkä tahansa. Vahvistetaan positiivista ja ei anneta inhottaville asioille valtaa.

Silti mietin, että näinköhän tämä logiikka sairasloman aikana tulee kostautumaan minulle, mutta silläkin uhalla julkaisin tämän kuvan.

IMG_3729

Hymy on pitkästä aikaa aito, mutta kuvasta voi myös tuoreet raidat hiuksista ja uutuuttaan kiiltelevät silmälasit. Huulipunaakin on jaksettu laittaa huuliin. Eli mahdetaanko tässä nyt edes oikeasti olla uupuneita kun täydessä meikissä keskellä päivää keskustalla paloillaan.

Jotenkin naurettavasti pelkään siis, että en sairasta oikein. Näen ihmisiä, käyn tosiaan kaupungilla hoitamassa asioita, kävin siellä kampaajalla, luen kirjoja, yritän lenkkeillä. Käytännössä siis kaikkea sitä mitä lääkäri käskikin minun tehdä, mutta silti tulee sellainen olo, että joku ihminen joka ei tiedä kaikkea näkee minut väärässä paikassa ja puhuu värille ihmisille ja sitten vain lähtee juttu kiertämään, että siellä olevinaan burn outinsa kanssa lorvii pitkin kyliä täydessä (tai ainakin minun mittakaavan mukaan täydessä) tällingissä.

Tiedän jo samalla, että tämä nyt on ihan hölmö pelko, koska kyllä töissä minun tilanteeni tiedetään, mutta silti. Ja kun sitten taas toipumisen kannalta nimenomaan pitää tehdä näin. Ensimmäisen pariviikkoisen vaelsin naama harmaana ympäri Haaga, mutta pakko sanoa, että itsellä se fiilis nyt kummasti kohenee siitä kun olen paitsi ihmisten ilmoilla niin myös yritän tehdä itsestäni edes vähän kivemman näköisen. En laita huulipunaa, en vaalentanut hiuksia tai ostanut uusia kehyksiä sen takia että kuvittelisin, että minun pitää näyttää pirteältä, tein ne siksi että se tuntui hyvältä ja kerrankin minulla on mahdollisuus keskittyä noin elämän pieniin turhamaisuuksiin. Mutta silti, se pieni ääni pään sisällä epäilee, että joku tämänkin ottaa vääriin.

Viha jonka kylvät

Sunnuntait ovat täydellisiä päiviä sille, että nappaa aamuteetä juodessaan käteensä hyvän kirjan, menee sohvan nurkkaan eikä nouse siitä ennen kuin kirja on luettuna.  Tällä kertaa sunnuntain käperryn sohvannurkkaan kirja oli young adult-menestys, Angie Thomasin Viha jonka kylvät.

IMG_3690

Kirja kertoo mediasta tutun valitettavan surullisen tarinan siitä, miten poliisit ampuvat aseettoman mustan miehen, koska kokevat tämän uhaksi. Tarinaa lähdetään kertomaan ampumisen silminnäkijän, teini-ikäisen Starrin näkökulmasta. Ristiriita mustan yhteisön kirjoittamattomien lainalaisuuksien ja halulle saada oikeutta hämmentää repii paitsi Starria niin myös hänen perhettään.

Itselle tällaisen yli-ikäisenä YA-kirjojen kuluttajan tuli välittömästi mieleen, että tässä on nyt kirjoitettu 2000-luvun versio S.E. Hintonin Me Kolme ja Jengistä, joka on ollut itselleni lapsuudesta teini-ikään siirryttäessä yksi merkittävimpiä lukukokemuksia. Täysin yksin en havaintojeni kanssa ollut, koska Goodreadsia vilkaisemalla useampi meistä kovaa vauhtia keski-ikäistyvistä lukijoista samat teemat osallisuuden esteistä yhteiskunnan rakenteissa löysivät.

Osalta Goodreadsin lukijoista sitten taas tarina ei nyt sitten ihan näyttänyt aukeavan. Itseasiassa vaikka aina väitetään ettei internetin alalaitaa pitäisi lukea niin tämän kirjan kohdalla yhden tähden arviot avasivat oven kokonaan uuteen universumiin. Yksi näkökulma nosti esiin sitä miten kirja on poliisivihamielinen. Jotenkin täältä liberaalista kuplasta käsin on vaikea nähdä miten yhteiskunta oikeuttaa nuorten ja viattomien ampumisen, mutta noiden kirjoitusten kautta sai eturivin näköalapaikan siihen miten ihminen voi olla täysin sokea paitsi omille etuoikeuksilleen niin myös siihen miten ihmisiltä puuttuu myös alkeellinen populaarikulttuurin tuntemus, jota kirjan intertekstuaaliset viittaukset olisivat vaatineet.

Kirja oli nopea lukea ja kirjoitus on helppoa. Tätäkin osa Goodreadsiissa kritisoi, mutta toisaalta sitten taas muistutettiin, että kirja on suunnattu nuorille ja siksi tietyt kirjoittajan ratkaisut ovat enemmän kuin perusteltuja. Pidin kirjan populaarikulttuuriviittauksista sekä siitä miten kirjassa nostettiin esiin osallisuuden esteitä yhteiskunnallisissa rakenteissa ja yhteisön epävirallisissa valtasuhteissa. Usein hypetettyjen kirjojen kanssa tulee sellainen vähän mjää, mitä tässä nyt kohkataan -fiilis, mutta tämä tarina lunasti lupaukset. Jos et vielä ole lukenut niin kannattaa.

Kun ei vain jaksaisi olla

Tänään kahdeksan aikaan kiskoimme lapsen kanssa kengät jalkaan. Käveltiin koululle päin ja poimittiin läheisestä risteyksestä pari kaveria matkaan ja juteltiin siinä lasten kanssa kuluneesta viikonlopusta, söpöistä koirista ja miten lapset aikoo pukeutua tämän viikon tyyliviikkoon ja että onko e-urheilu oikeaa urheilua jolla voisi kuitata sporttityylipäivän. Lapset jäivät koulun pihalle ja itse jatkoin kävelyä eteenpäin.

IMG_3699

Kiersin läheisen metsäpolun kautta tyhjän leikkipuiston läpi toiselle metsä polulle ja kävelin kotiin. Pidempää lenkkiä en uskaltanut tehdä, koska sain eilen lenkkeiltyä uusilla lenkkareilla toiseen kantapäähän vähän häijyn rakon. Tulin kotiin, petasin sängyt, avasin verhot jotta valo pääsee kiertämään, vaihdoin maljakkoon tuoreen veden kukille ja sitten tulin istumaan tähän koneen ääreen.

Tässä kohtaa iski se hetki kun tuntui, että jos vaan ihan nopeasti tsekkaan sähköpostit ja alan tekemään jotain tuottavaa. Mutta sitten muistin, että tässähän sitä nyt ollaan sairaslomalla eli ei tässä nyt aleta suunnittelemaan uusia koulutuksia eikä edes miettimään opintojen edistämistä. Jotain tässä kuitenkin pitäisi keksiä, koska rehellisesti sanottuna en vain osaa olla. Toisaalta tiedän etten myöskään vielä läheskään jaksa palata töihin. Lauantaina kävimme pidemmän kaavan mukaan ruokakaupassa ja illalla kävin kaverin synttäreillä ja olin jo kymmeneltä illalla ihan rätti poikki. Silti tässä on tolkuton ristiriita sen kanssa, että en vain osaa olla. En jaksa vain olla. Haluaisin tehdä ja liikkua ja toteuttaa, mutta sitten en taas kuitenkaan.

Kaksi viikkoa nyt ainakin mennään tällä moodilla, mutta sitten kyllä toivon, että töihin paluu onnistuisi jollain osittaisdiilillä. Sellainen syö kakku ja säästä se -malli olisi nyt se mitä tavoittelen. Koska pää lahoaa ihmisellä siihen, ettei ole riittävästi tekemistä ja pelkällä lukemisella ja kävelylenkeillä en jaksaa päiviäni täyttää. Toki muuten voisi miettiä myös muita liikuntamuotoja, mutta näppäränä naisena kun kävin torstaina ottamassa jatkoa tatuoinnille niin kaikki hikirääkki ja uinti on esim. poissa laskuista.

Että on tämäkin nyt, ensin sitä ihminen valittaa kun ei saa riittävästi levätä ja sitten kun vihdoin saisi levätä niin valittaa sitä että ei halua levätä vaan tehdä asioita.  Mutta ehkäpä tämä tästä. Taidan mennä hauduttamaan kupin teetä ja katsoa vaikka jakson The Good Fightia HBO:lta.

Hertta ja Sandra

Alkuvuodesta valitessani 12 hyllynlämmittäjää poimin kirjahyllystä Heidi Köngäksen Hertan lukupinoon. Lapsen nukkuessa influenssassa olohuoneessa meni illat lukiessa ja hotkaisin Hertan parissa illassa.

IMG_3341

Hertta oli lukukokemuksena jotenkin saippuaooppermainen rankasta aiheesta huolimatta. Hertta Kuusisto on mielenkiintoinen persoona ja aatteellisuus hänen taustallaan oli mielenkiintoinen. Jotenkin tarina kuitenkin keskittyi miessuhteeseen enemmän kuin avaamaan Hertan poliittista uraa.

Herttaa lukiessani jäin pohtimaan, että voisiko mikään aate mennä koskaan vanhemmuden ohi ja että miten julmassa maailmassa tuo ikäpolvi eli. Tarina sai myös miettimään propagandan vaikutusta ihmisen ajatteluun ja sitä miten jotenkin tässä välissä ehti jo pitää itsestään selvänä, että nykyään tietoa on enemmän saatavilla, mutta sitten taas toisaalta elämme tässä faktojen jälkeisessä maailmassa, jossa valeuutiset ja propaganda elää uutta kukoistustaan.

Hertan peilaaminen nykyhetkeen olikin mielenkiintoista myös siitä valosta, että miten nopeaa muutos tuolloin oli. Kansalaisoikeutensa menettänyt saattoi seuraavassa hetkessä nousta vallan huipulle. Pakostakin tuossa miettii, että miten pää pysyy tuossa mukana.

IMG_3685

Sandraan tartuin eilen aamulla. Olin lukenut että kirja on vaikuttava kokemus, mutta jotenkin Hertan jälkeen en vain odottanut kuin ajankohtaista teemaa. Päädyin yllättymään täysin. Sandra kertoo huutolaislapsesta torpparin vaimoksi kasvaneesta Sandrasta, jonka mies joutuu pakosta rintamalle 1918. Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa sadan vuoden takaista kuvaa Sanda ja kälynsä Lyyti, nykyajassa taas kertoo Sandran tyttären tytär.

Sandrassa vaikuttavinta ehkä oli juuri se sukupolvien ketju ja se miten nopeasti tieto voi kadota jos päätämme vain olla puhumatta. Suoraan sanottuna  en juurikaan tiedä oman sukuni taustoista vuodesta 1918. Vanhempi isoäideistäni oli tuolloin 13 ja nuorempi isoäitini vastasyntynyt. Isoisät olivat sitten tuolta väliltä. 1918 on isovanhempieni historiassa ollut siis lapsuutta. Meidän perheen tarina jota siirrettiin eteenpäin oli sitten toinen maailmansota, koska molemmat vanhempani ovat evakoita. Tulen niinsanotusti sukupolvisäästäjien suvusta varsinkin äitini puolelta ja 1918 teini-iän kynnyksellä ollut mamma jonkun verran minulle lapsena puhui myös tuosta ajasta, mutta olin liian pieni ymmärtääkseni tai muistaakseni. Mamma kuoli samana vuonna kun olin 11 ja vaikka historian nälkäinen lapsi olinkin niin tämä meni enemmän ohi. Enemmän sitten mieleen on jäänyt ne evakkomatkat. Nyt heräsikin tarve saada ymmärtää enemmän omaa taustaa 1918 ajalla. Isän isän puolella ollaan oltu tukevasti valkoisia, sotien väliseltä ajalta löytyy kuvia suojeluskunnista ja koska mummo dokumentoi kaiken löytyy myös papereita. Äidin puolesta en oikein tiedä mitään ja ehkä olisi syytä tätä perspektiiviä laajentaa. Ja opettaa myös lapselle. Sukupolvisäästäjien ketjua kun ollaan niin tuo 2010 syntynyt lapsi on siitä harvinainen ikäpolvensa edustaja, että hänen molemmat minun puoleiset isovanhemmat ovat tosiaan evakkoja ja sitä kautta se hänen perheensä historia on monella tavoin kirjoitettu mitä osalla ystävistä, joiden isovanhemmat ovat itseasiassa enemmän lapseni enon kuin isovanhempien ikäluokkaa.

Sandrassa ja Hertassa molemmissa arvokasta on se, että niissä ääni annetaan heille, joille harvoin on tilaa virallisessa historiankirjoituksessa. Naisille ja Sandran tapauksessa vielä vähäosaisille. Meillä olisi aika paljon historiaa jota pitäisi tehdä näkyväksi ja myös myöntää rehellisesti sata vuotta sitten moni asia meni kaikkea muuta kuin oikein. Suomen ja suomalaisten pitäisi kyetä myöntämään että punavankileirit olivat keskitysleirejä ja että oman historiamme kanssa meidän täytyisi tehdä sovinto, jotta tilanteet eivät toistuisi. Historia ei voi olla pelkkää sankarikertomusta vaan välillä täytyy myös tunnustaa virheet. Ilman tätä kasvua ja kehitystä ei tapahdu sen paremmin yhteiskunnassa kuin yksilöissä.

Viallinen

Nyt ei puhuta minun pääkopastani vaan kirjasta jonka poimin heräteostoksona Suomalaisesta kirjakaupasta lähtiessäni törsäämään kanta-asiakasalennuskuponkia.

IMG_3582

Cecelia Ahern on minulle tullut tutuksi lähinnä chick litin puolelta, mutta koska en ollut pitkään aikaan lukenut dystopiaa ajattelin, että tämä istuu nyt hyvin siihen tarpeeseen.

Viallinen sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, jossa päättäjien mokattua riittävän lahjakkaasti päätettiin että viallisten ihmisten pääsy johtavaan asemaan pitää estää. Vialliset merkittiin ja heidät pakotettiin käyttämään tunnuksia jotka auttavat muita kansalaisia tunnistamaan heidät ja vartioimaan että he käyttäytyvät asiallisesti. Järjestelmä ei nyt siten kuitenkaan vähemmän yllättävästi toiminut ja lopulta vialliseksi merkityksi saattoi joutua oikeastaan kuka tahansa joka ei sopeutunut riittävästi massaan tai ylipäätään yritti olla inhimillinen.

Niin kävi myös kirjan päähenkilölle, joka itse joutui merkittäväksi autettuaan sairaskohtauksen saanutta viallista. Tämän jälkeen tarina sitten niin sanotusti eskaloitu. Pahiksista tuli pahoja, hyviksistä hyviä ja ilman omaa ansiota teinitytöstä tuli muutoksen ajuri. Kuvioon luonnollisesti sotkettiin myös kaksi nuorta miestä. Eli täydellinen resepti ya-dystopialle.

Tarina pysyi jotenkin paketissa ensimmäisen kirjan ajan ja tämän äjlkeen klikkasin Google Playsta seuraavan osan. Ilahduttavasti tässä oli nyt onnistuttu välttämättän dystopiatrilogioidan tarve, mutta vähemmän iloisesti sitten taas toisessa osassa paljastui että me ei nyt sitten ihan olla Ahernin kanssa samalla tontilla yhden pikku asian suhteen. Toisessa kirjassa Ahern avasi tarkemmin muiden viallisten tarinoiden taustoja ja pääsääntöisesti nuo toimivat kuten kuuluikin. Herättivät lukijan sympatiat viallisten puolelle. Kunnes tuli sitten yksi pariskunta, joista tuli viallisia sen vuoksi että he lääkäreinä halusivat keskittyä rokotevastaiseen tutkimukseen.

Eipä siinä, yhteiskunta ei hyödy mitään siitä rokotevastustajat tungetaan marginaaliin, mutta siinä kohtaa kun kirjassa, joka on suunattu rehelliseti sanottuna puolet minua nuoremmille esitetään samalla viivalla lähimmäisen auttaminen sairaskohtauksessa ja oikeus rokotevastaisuuteen ollaan pahasti hakoteillä. Ilmettelen aidosti miten kustannustoimittaja ei ole tähän puuttunut ja pakko sanoa että tuon jälkeen lähinnä vain luin kirjan loppuun tuntien suurta vastenmielisyyttä. Ja pakko myös sanoa, että tämän jälkeen ei tee vähään aikaan mieli katsoa koko Aherniin päin. Että pitäkööt foliohattunsa päässä vaikka miten tiiviisti, mutta minä myös kuluttajana voin tehdä ratkaisun ja jättää jatkossa rahoittamatta hänen hörhöilynsä.

Että kyllä, tämä meni nyt ihan kunnolla tunteisiin. Ensimmäisen kirjan pohjalta siis aika peruskauraa dystopiana, mutta tarina saatiin vesitettyä toisessa osassa parilla rivillä.  Suosittelen jättämään väliin. Keskinkertaista dystopiaa kun löytyy myös muiden kirjailijoiden valikoimista.

Voiko uupumustakin suorittaa

Kirjoitin tämän jutun jo ties miten monta päivää sitten, mutta en sitten muistanut julkaista tätä. Kertoo ehkä sekin oman tarinansa…

Maanantaisesta psykologikeikasta alkaen olen pohtinut yhtä asiaa ja se on minun haluni suorittaa asioita ja nyt olen huomannut että ulotan tuon saman tunnollisuuden, tai no kaipa tässä kohtaa voi myös puhua typeryydestä, myös tähän sairastamiseen.

Tarkemmin kun asiaa mietin niin olen itseasiassa suorittanut tätä uupumustani jo aika pitkään. Olen koko talven kouluttanut ajanhallintaa ja siinä sivussa yrittänyt esittää että minulla on hommat täydellisesti hanskassa. Olen lukenut Joustavaa mieltä ja puhunut resilienssistä. Käytännössä kuitenkin tuo on yhtä viisasta kuin yritykset korjata luumurtumaa laastarilla. Tässä kohtaa pitäisi nyt vain hyväksyä, että en kyllä nyt tästä itseä itseäni valmenna ylös.

IMG_3521

Toisaalta sitten tässä vieläkin väijyy se toinen suorittamisen peikko hengittämässä niskaan. Lääkäri suositteli tässä kohtaa hoidoksi asioita jotka tuovat energiaa ja pidän melko todennäköisenä, että löydän itseni seuraavaksi mittaamassa aktiivisuusmittarilla sitä olenko nyt varmasti kävellyt riittävästi ja excelöimässä lukemiani kirjoja siitä näkökulmasta, että olenko tässä  nyt sentään edes onnistunut ylläpitämään lukuharrastustani riittävän monipuolisena.

Että kuten psykologi totesi, että tässä nyt on vielä aika pitkä matka kuljettavana jotta tästä päästäisiin siihen pisteeseen, että en niin intohimoisesti suorittaisi kaikkea. Alkaen tämä sairaus.

Koulun tyyliviikko haltuun normaaleilla arkivaatteilla

Eilen Wilmaan tipahti viesti siitä, että ensi viikolla vietetään koulussa tyyliviikkoa. Ensimmäinen ajatus, että en kyllä repeä tässä mihinkään teema-asuaskarteluihin kunnes totesimme perheen kanssa, että itseasiassa lapsi voi mennä joka päiväkouluun niissä vaatteissa kuten muutenkin.

IMG_2638

Tyyppi kulkee joka päivä hupparissa se pistetään nyt taipumaan sitten koko tähän viikkoonkin.

Ma Urheilu- eli sporttityyli, verkkarit, pelipaita tai muu sporttinen asu päälle

Eli tyyppi laittakoot hupparin ja verkkarit. Mitään sen kummempaa sporttityyliä kun herran vaatekaapista ei löydy. Uimahousut kun ei näissä pakkaslukemisssa taida olla hyvä ajatus.

Ti Hupparipäivä, lempihupparit päälle

Suurin ongelma tämän päivän kohdalla on kuulemma se, että hän rakastaa tasaisen yhtä paljon jokaista huppariaan.

Ke Kaksoset tai monikko; kaverin tai ryhmän kanssa voi pukeutua samalla tavalla. Suurin pukeutunut monikkoryhmä palkitaan pienellä yllätyspalkinnolla!

Tähän täytyy sitten puhua kaveritkin mukaan, mutta enimmäkseen nuo pikkukundit nyt näyttävät kulkevan samassa uniformussa jokainen

To Julkkis tai satuhahmo

Tätä pohdittiin pisimpään. Ensimmäinen ajatus oli että tyyppi olisi pukenut päälleen kylpytakin ja kertonut olevansa Mörkövahdin kylpytakki. Sitten hoksattiin Kepler62:n Joni kulkee huppari päällä ekassa kirjassa, joten sillä mennään. Ja itseasiassa hupparityylissään lapsi nyt voi oikeastaan olla kuka tahansa myös Ella- tai Supermarsu-kirjoista. Tai sitten voidaan sanoa vain, että lapsi on pukeutunut IT-tukihenkilöksi.

Pe Eläinteema, voi pukeutua eläimeksi tai laittaa eläinaiheisia vaatteita päälle

Kaapista löytyy myös dinosaurushuppari. Eli viikko taputeltu ilman ettei kenenkään tarvitse nähdä suurempaa vaivaa. Huppari. Harvinaisen monimuotoinen vaatekappale, joka sopii näemmä tyyliin kuin tyyliin.

Ja siis ihanaa, että tällaisia jaksetaan järjestää. Näissä kohdissa vain huomaa sen, että äidillä on lusikat vähän vähissä. Ja toki jos lapsi keksii itse hauskoja ideoita niin lähdetään niitä toteuttamaan, mutta noin muuten nyt opetellaan menemään siitä mistä aita on matalin.