Jossain vaiheessa ajauduin siihen pisteeseen, että en enää jaksanut käydä liikkumassa työpäivien ulkopuolella. Yllättävän pitkään sain asian pidettyä sidettävällä tolalla arkiliikunnalla, koska kävelen päivittäin osan työmatkoista ja normaalisti olen myös pyöräillyt melkein puolet vuodesta. Varsinkin työmatkapyöräily taisi pitkään olla se  minun fyysisen kuntoni kulmakivi.

Vuosi sitten lapsi kasvoi ulos pyörän peräkärrystä eli pitkät koko perheen pyöräretket jäivät oikeastaan siihen ja samaan aikaan myös Keskipasilan rakennustyömaa muutti pyöräilyreitilleni pakottaen minut todella huonolle kiertoreitille tai vaihtoehtoisesti vaihtamaan liikennevalottoman reitin useampiin valoihin. Aloin huomata, että työmatkapyöräily vain ärsytti minua ja tulin töihin ja kotiin kiukkuisempana kuin aikaisemmin. Jätin pyörän seisomaan autotalliin ja kävin ostamassa kausikorttiin lisää virtaa.

Nyt sitten pikkuhiljaa havahduin siihen, että olen oikeastaan aika surkeassa fyysissä kunnossa. Minä joka kuitenkin olen jaksanut ylipainokiloineni juosta kymmentä kilometriä ja polkea satasta en jaksanutkaan enää samaan malliin ja kun myös ne henkiset voimavarat oli kortilla päädyin sohvannurkkaan joka lopulta oli karhunpalvelus molemmista näkökulmista jaksamista tarkasteltaessa.

Nyt sitten pitäisi saada pikkuhiljaa myös tuo fyysinen puoli kuntoon, koska uskoisin, että se myös kantaisi henkistä puolta eteenpäin. Terve sielu terveessä ruumiissa ja niin pois päin. No tiedän ettei se aina niin mene, mutta niin vaikeaa kuin se liikkeelle lähteminen onkin niin isolta osin liikunta on kuitenkin aina ollut sellaista, että se kuitenkin antaa enemmän mitä ottaa.

Eilen lähdimme kauniin päivän kannustamina ulkoilemaan vaikka se sohvan nurkka olisikin kutsunut kauppareissun jälkeen. Kompromissina otin 20 minuutin voimanokoset ja sitten lähdettiin meidän perheen ja kaveriperheen isän ja lapisen kanssa luultavasti tämän talven viimeisiä pulkkamäkiä laskemaan. Tämän jälkeen lähdimme vielä miehen kanssa saunalenkille ja omaa vuoroa odotellessa kaivoin pitkästä aikaa kahvakuulat esiin ja tein reilun vartin pikatreenin kotona.

Jo saunaan mennessä tuntui kropassa hyvältä. Kevätauringon, raikkaan ilman, treenissä väsytettyjen lihaksien ja yleisen saunan tuoman raukeuden huomasi siitä, että heräsin varttia vaille kymmenen kun tiputin kännykän naamalleni nukahtaessani sohvalle. Siirtyminen petiin toi yhdeksän tunnin hyvinkin rennot yöunet ja aamulla herätessä lihaksissa tuntui jo lupaavasti se mukava pieni tuntemus, jonka treenitauon jälkeen niin herkästi tulee.

Nyt sitten pitäisi vain löytää se uusi tapa liittää liikunta osaksi arkea, koska Pasilan tilanne ei työmatkapyöräilyyn kutsu. Uskoisin että töihin palattuani voisin kuitenkin useammin työmatkalenkkeillä. Viiden kilometrin työmatka kun on siihen aika optimaalinen ja pystyn hyödyntämään isolta osin maastona Keskuspuistoa. Ajattelin myös ostaa itselleni pari kahvakuulaa lisää, jotta saisin kotitreeneistä opimaalisimman. Isoin haaveeni olisi palata ensi syksynä tanssitunneille vuosien jälkeen ja tämä on yksi asia joka on ollut keskusteluissa töiden suuntaan.

Nyt aikaisemmin iltakoulutusten sattumanvaraisuus on aiheuttanut sen etten ole pystynyt sitoutumaan mihinkään iltaharrastukseen joka tapahtuu viikottain tiettynä päivänä ja tähän haluamme tiimiparina kanssa muutosta. Epäsosiaaliset työajat ja pitkät päivät ovat jo muutoinkin kuormittavia, mutta jos siihen päälle lisätään vielä se, että emme pysty sitoutumaan mihinkään meille tärkeään ajasta ja paikasta riippuvaan toimintaan ei tilanne ole enää kestävä. Toki aina viikonloppuisinkin voisi jotain harrastaa, mutta kun on arjet ollut pitkälti poissa perheen luota niin a) en ole raaskinut olla erossa perheestä, b) pitänyt myöskään reiluna puolisoa kohtaan sitä että viikonloputkin vielä menisin aina omissa menoissani  sekä vielä c) viikonloppuharrastukset herkästi johtavat siihen, että lapsi ei näkisi isovanhempiaan kuin jouluna ja kesällä joten ollaan siitäkin syystä yritetty pitää viikonloput vapaana.

Lapsen kuitenkin koko ajan kasvaessa alkaa sitä aikaa löytyä aivan eri tavalla. Nyt kahtena viikonloppuna olemme käyneet miehen kanssa yhdessä lenkillä ja tästä kyllä haluan pitää kiinni ja muutenkin tuo A-kohta sitä kautta muuttuu enemmän sallivaksi. B on tietysti yhtenlainen haaste edelleen, koska ihan yhtälailla minun töitteni vuoksi myös puoliso on joutunut karsimaan harrastuksiaan eli vieläkään en täysin minä, minä ja minä edellä voi tässä mennä.

Ja sitten on se C. Viimeeksi hiihtolomalla mumminsa nähnyt pieni mies kun on haaveillut mumminsa näkemisestä nyt taas jo kaksi viikkoa joten pääsiäisenä nyt taas mennään mummilaan ja sitten on vielä se puoli että ei nuo meidän vanhemmat tästä nuorru ja vaikka sekä minun äidilläni että miehen vanhemmilla asuu lapsia myös lähellä niin en pidä sitäkään reiluna että me toisessa maakunnassa asuessa täysin pesisimme kätemme heistäkään.

Eli aika paljon tässä on oppittavaa ja jonkun verran myös vanhoja uskomuksia kaadettavana. Sitten siellä toisessa vaakakupissa on se fyysisen hyvinvoinnin tuomat edut myös henkiseen puoleen sekä myös unen laadun parantuminen. Selvää on se, että liikunnalle se aika ja paikka pitää elämässä raivata, mutta se muutos kyllä taitaa vaatia aikansa.

Tänään kahdeksan aikaan kiskoimme lapsen kanssa kengät jalkaan. Käveltiin koululle päin ja poimittiin läheisestä risteyksestä pari kaveria matkaan ja juteltiin siinä lasten kanssa kuluneesta viikonlopusta, söpöistä koirista ja miten lapset aikoo pukeutua tämän viikon tyyliviikkoon ja että onko e-urheilu oikeaa urheilua jolla voisi kuitata sporttityylipäivän. Lapset jäivät koulun pihalle ja itse jatkoin kävelyä eteenpäin.

Kiersin läheisen metsäpolun kautta tyhjän leikkipuiston läpi toiselle metsä polulle ja kävelin kotiin. Pidempää lenkkiä en uskaltanut tehdä, koska sain eilen lenkkeiltyä uusilla lenkkareilla toiseen kantapäähän vähän häijyn rakon. Tulin kotiin, petasin sängyt, avasin verhot jotta valo pääsee kiertämään, vaihdoin maljakkoon tuoreen veden kukille ja sitten tulin istumaan tähän koneen ääreen.

Tässä kohtaa iski se hetki kun tuntui, että jos vaan ihan nopeasti tsekkaan sähköpostit ja alan tekemään jotain tuottavaa. Mutta sitten muistin, että tässähän sitä nyt ollaan sairaslomalla eli ei tässä nyt aleta suunnittelemaan uusia koulutuksia eikä edes miettimään opintojen edistämistä. Jotain tässä kuitenkin pitäisi keksiä, koska rehellisesti sanottuna en vain osaa olla. Toisaalta tiedän etten myöskään vielä läheskään jaksa palata töihin. Lauantaina kävimme pidemmän kaavan mukaan ruokakaupassa ja illalla kävin kaverin synttäreillä ja olin jo kymmeneltä illalla ihan rätti poikki. Silti tässä on tolkuton ristiriita sen kanssa, että en vain osaa olla. En jaksa vain olla. Haluaisin tehdä ja liikkua ja toteuttaa, mutta sitten en taas kuitenkaan.

Kaksi viikkoa nyt ainakin mennään tällä moodilla, mutta sitten kyllä toivon, että töihin paluu onnistuisi jollain osittaisdiilillä. Sellainen syö kakku ja säästä se -malli olisi nyt se mitä tavoittelen. Koska pää lahoaa ihmisellä siihen, ettei ole riittävästi tekemistä ja pelkällä lukemisella ja kävelylenkeillä en jaksaa päiviäni täyttää. Toki muuten voisi miettiä myös muita liikuntamuotoja, mutta näppäränä naisena kun kävin torstaina ottamassa jatkoa tatuoinnille niin kaikki hikirääkki ja uinti on esim. poissa laskuista.

Että on tämäkin nyt, ensin sitä ihminen valittaa kun ei saa riittävästi levätä ja sitten kun vihdoin saisi levätä niin valittaa sitä että ei halua levätä vaan tehdä asioita.  Mutta ehkäpä tämä tästä. Taidan mennä hauduttamaan kupin teetä ja katsoa vaikka jakson The Good Fightia HBO:lta.