Tässä on nyt taas pari vähemmän iloista päivää, jos olet pelikasvattaja. Ensin Darude osin ihan aiheellisesti nosti esiin sen, että peliaddiktio on vaarallinen asia, mutta sitten tämän jälkeen Hesari päätti kaivaa naftaliinista Jari Sinkkosen.
Sinkkosesta on tullut näin eläköitymisen myötä yksi pirun Paavo Väyrynen. Se sinkoaa jostain laatikosta esiin vieteriukon lailla joka ikinen kerta kun vähänkin puhutaan kasvattamisesta vaikka näin yhteiskunnan eteenpäin kulkemisen vuoksi olisi parempi, jos kumpikin keskittyisi vaikka sauvakävelemään, bingoamaan ja tekemään mitä nyt eläkeläiset yleensä tapaavat tehdä. Pitkän työuran jälkeen olisi hyvä ihan nauttia vaikka työnsä hedelmistä sen asemasta että muuttuu vain höperöksi huru-ukoksi. Koska sitä tuo Sinkkosen meininki nykyään on ainakin tuon Hesarin jutun perusteella.
Jutussa nostetaan esiin miten Sinkkoseen yhteyttä ottaneet vanhemmat ahdistuvat lapsensa peli-innosta tai miten vanhempaa ärsyttää se, että muut vanhemmat eivät sitoudu ikärajoihin ja lapsi vinkuu ja kitisee kun kaverit saa pelata mutta itse ei saa. Tässä kohtaa jotenkin itsellä tippui täysin maahan. Ei ongelma meillä ole lapset jotka haluavat pelata vaan vanhemmat jotka eivät vain jaksa olla tämän asian kanssa vanhempia.
Eipä sillä, kyllä minä tiedän että joskus ei vaan jaksa. Kun raahaudut töistä kotiin aivot surraten edelleen työpäivän ylikuormitusta keksisin miljoona mielekkäämpää asiaa kuin alkaa vääntämään jostain perkeleen mobiilipelistä, jota kaikki muut eli ainakin yksi luokkakaveri saa pelata.
Rehellisesti sanottuna olen todella usein keplotellut itseni tilanteesta ilmoittamalla, että kysypä kuule isältä ja karannut itse työmatkalle. Mutta todella usein asiasta riittää lapselle myös ilmoitus, että me vanhemmat tutustumme peliin. Klikkaamme itsemme Common Sense Mediaan tai kysymme vanhemmilta tieteenharjoittajilta eli lapsen serkuilta tai ystäviltäni joilla on vanhempia lapsia.
Peleistä vääntäminen on tylsää ja tympeää ja voisin äärettömän hyvin elää ilman tätä vääntöä, mutta koska ne pelit nyt vaan ovat sitä elämää jossa lapseni elää niin minun tehtäväni on jaksaa olla se aikuinen niinäkin hetkinä kun ei vain huvita. Sitä kun tavataan kutsua vanhemmuudesi. Se tarkoittaa sitä, että välillä pitää olla se nuiva ääliö joka kertoo että vaikka kuinka kaikki muut saa pelata ties mitä pelejä niin meidän perheessä vanhemmat skriinaa ne pelit ja päättää että pelataanko vai eikö pelata. Toisaalta se myös tarkoittaa sitä että parhaimmillaan peleistä voi löytyä uusia harrastuksia koko perheelle. Tai kun istuu lapsen vieraan katsomaan tämän pelamista ja kuuntelemaan hänen ajatuksiaan saattaa sivussa kuulla jonkun sellaisen lapsen arkisen ajatuksen joka muuten jäisi kuulematta.
Yhtä kaikki, välillä tästä lasten mediakasvatuksesta puhuttaessa vain tulee mieleen, että lapsia enemmän hukassa tässä on se että vanhemmat eivät vain jaksaisi tässä arjen puristuksessa olla tässäkin asiassa pallon päällä. Onneksi näitäkään asioita ei tarvitse pohtia yksin. Yleltä tuli tänään ulos hyvä vinkkilista, Common Sense Mediasta löytyy hyviä vinkkejä joihin kiinnittää huomiota esim. Hesarin jutussakin esiin nostetun Fortniten kanssa ja yksinkertaisimmillaan sinne Facebookin voi laittaa julkaisun jossa kysyy kanssavanhemmilta vinkkejä. Me vanhemmat ollaan tässä kuitenkin samassa veneessä ja kun ruuhkavuosissa ne paukut on välillä vähissä niin voisimme myös auttaa toisiamme.
Nojatuolimatka 