Toisinaan kirjaan on ladannut ehkä liiankin suuria odotuksia ja lopputuloksena tulee tikkuinen ja joka käänteessä vastaan pistävä lukukokemus. Tällainen kokemus tuli viimeeksi Nathan Hillin Nixistä.
Nix kulki mukana aamupalapöydässä, sohvalla, sängyssä ja joka välissä se pirulainen pisti lukukokemuksena vastaan.
En oikein tiedä mistä tämä johtui. Yleensä tykkään tämän tyylisistä kirjoista Kjell Westö on yksi lempikirjailijoistani, olen hotkinut läpi Joël Dickerit ja rakastanut tarinoita, mutta nyt kun tässä käsillä oli kirja, josta minun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tykätä tuli suuri turhautuminen.
Kirjassa teoriassa kaikki oli kohdillaan. Useammassa aikatasossa kulkevat tarinat yleensä miellyttävät minua, luen mielelläni kertomuksia alisuoriutuvista akateemisista miehistä joilla on ongelmallinen suhde vanhempiinsa ja tähän yhdistettiin vielä 60-luvun hippivuodet, joista vasta yleensä tykkäänkin, mutta silti. Joku tässä kirjassa vain pisti joka välissä vastaan.
En tiedä olisiko tämä kirja pitänyt ottaa lentokone- tai junakirjaksi. Siis kirjaksi jonka kanssa mennään kulkuvälineeseen ja viisi tuntia myöhemmin astutaan ulos kulkuvälineestä hieman hämmentyneenä koska tuntuu että matkan aikana on astunut täysin toiseen ulottuvuuteen. Tähän ei nyt sitten päässyt mitenkään tässä kotisohvalla, aamupalapöydässä tai sängyssä. En sitten tiedä onko se tämä uupumus, joka tekee minusta edelleen lyhytjänteisen, mutta tuntuu etten vain osannut keskittyä tähän kirjaan.
Tavallaan sääli. Jotenkin nyt olen Nixin kanssa siinä tilanteessa, että tekisi mieli sanoa Nixille, että vika ei nyt ole mitenkään hänessä vaan tämä on täysin minusta johtuvaa. Itseasiassa epäilen että minun ja Nixin suhde on vähän sellainen että me kohtasimme väärään aikaan. Nyt sitten herää kysymys, että laitanko Nixin hyllyyn odottamaan, että myöhemmin on meille oikea aika vai onko tässä vain todettava, että kohtasimme liian myöhään.
Nojatuolimatka 