Viime viikolla kirjoitin päivän pohdintoja, mutta tuumailin, että tästähän voisi yrittää saada ihan pysyvän teeman. Kun aika usein sitä tulee jotain pohdittua.
Alkuviikosta lenkkeillessä intoilin mahtavaakin mahtavammasta Outo Laakso podcastista. En ole oikein aikaisemmin jaksanut keskittyä podcasteihin, mutta nyt löytyi sellainen, joka kolisi kympillä. Sofia ja Ville rakastavat kauhua ja käyvät läpi nyt tätä populaarikulttuurista ilmiötä. Kyse ei siis ole mistään pelottavasta vaan siitä mitä ilmiöitä teemaan liittyy. Ensimmäinen teema käsitteli Final Girliä eli kauhuleffojen niin tyypillistä viimeistä henkiin jäänyttä naishahmoa. Reilun tunnin aikana esiteltiin ikonisimpia hahmoja, mutta myös pohdittiin sitä ristiriitaa, että final girlit ovat populaarikulttuurissa usein harvinaisia toiminnallisia naissankareita, mutta silti ilmiö on usein kaikkea muuta kuin feministinen.
Tälle hyvänä jatkumona osui silmiin Hesarin Nytin kirjoitus siitä miten elokuvien naisten kokema väkivalta on käytännössä aina sadistista. Tyypillinen tapa syventää naisen henkilökuvaa on raiskaus vaikka loppujen lopuksi tässä ei kyse ole muusta kuin laiskasta käsikirjoittamisesta. Naishahmoon voi saada syvyyttä ja luonnetta ihan vain sillä, että päästäisi tämän vaikka leffassa ääneen. Lisäksi tarpeeton väkivalta normalisoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja myös muokkaa sitä kuvaa miten naisiin suhtaudutaan. Nuori nainen väkivallan kohteena herättää ilmeisesti katsojien sympatiat, mutta se on myös muuttunut väsyneeksi stereotypiaksi.
Miksi stereotypioita vastaan sitten kannattaa tapella? Siksi että normit harvoin tekevät kenestäkään onnellista ja varsinkin meidät naiset on normitettu todella ahtaalle. Kun olemme nuoria kelpaamme populaarikulttuurissa tapettavaksi kun muutumme vanhoiksi muutumme anoppivitsien hirviöiksi
En oikeastaan tiedä miksi seuraan edelleen Instassa Meidän perhettä, mutta kaipa tämä on sellainen lemppariärsytysjuttu kun en saa poistettua itseäni seuraajista. Nyt kuitenkin ollaan lähellä sitä. Käsi sydämelle, oma äitisuhteeni ei ole ollut aina sieltä yksinkertaisimmasta päästä, mutta silti keksin aika monta kamalampaakin ihmiskohtaloa itselleni kuin se, että kuulostan äidiltäni.
Työkaverini Jenni on viimeaikoina tullut tunnetuksi setäkuiskaamisesta ja aiheesta järjestetyssä työpajassa puhuimme siitä miten pojille niitä roolimalleja löytyy ja kukaan ei pidä naurettavana jos poika astuu isien jalanjälkiä. Siinä itseasiassa liehuu siniristiliput ja kyyneleet kihoaa setien silmiin kun näin toimitaan. Jostain syystä kuitenkin se kuukauden päästä sunnuntaina ylistämällä alistettu äiti siirretään tähän kuvaan niin äidistä tuleekin vitsi. Siitä tulee jotain sellaista jota voidaan pilkata meemeissä. Silti samaan aikaan Meidän perhe pitää kiinni siitä, että äitiys on naista kapea-alaistavaa jakamalla Poikein äidit-blogin hengessä perhe-elämästä yksisilmäisen ja paskamaisen kuvan antavaa kuvakieltä.
Että, eikö houkutakin heittää jo ehkäisy nurkkaan ja ryhtyä lisääntymistalkoisiin?
Ai ei vai? No ei kyllä minuakaan. Meillä onneksi tuo yksi kupeiden hedelmä on jo maailmassa eli säästymme suoranaiselta painostukselta, mutta tunsin kyllä vahvaa yhteenkuuluvuutta lukiessani eilen tätä Yle juttua yli 30-vuotiaista lapsettomista. Sopipa muuten tämäkin hyvin jatkoksi tähän samaan julkisen keskustelun naisista maalaamaan kuvaan. Ensin me kelvataan populaarikulttuurin kalmoiksi (tosin vain jos olemme riittävän kauniita), sitten meitä voidaan syyllistää siitä ettemme muista lisääntyä ja lopuksi meistä tulee vain vanhoja vitsejä sanan kirjaimellisessa merkitysessä.
Nojatuolimatka 