Päätöksestä jäädä sairauslomalle on nyt mennyt 1,5 kuukautta ja nyt alkaa näyttää siltä, että pahin on takana. Kävin eilen tapaamassa työpsykologia, jonka myötä sain myös ulkopuoliselta asiantuntijalta vahvistusta siihen, että kyllä tässä nyt ollaan selvästi voiton puolella.
Mikä sitten kertoi itselle, että pahin on takana päin?
Siinä missä alkuvuodesta hymy piti pakottaa kuviin tulee se nyt itsestään. Ja sehän vasta hymyilyttääkin kun jaksoi tehdä kahden tunnin kävelylenkin ihanassa auringonpaisteessa.
Olen siis taas jaksanut liikkua ja itselleni se liike on parasta lääkettä. Tiedän, että kaikilla tämä ei toimi samalla tavalla, mutta minulle lenkkipolku on parasta hoitoa mitä voi olla. Mitä enemmän saan liikuttua sitä paremmin nukun ja sitä parempi yleisfiilis minulla.
Jaksan myös tehdä asioita sen asemasta, että vain makaisin sohvalla. Maanantaina löysin itseni pesemästä uunia ja pyyhkimästä pölyjä. Ihmiselle, joka vihaa siivoamista tämä on melkoinen suoritus. Ja tämäkin on tavallaan itseään ruokkiva kierre. Mitä enemmän saan asioita hoidettua sitä parempi fiilis itselle tulee. Tosin tässä on myös riskinsä. Se, että lähtee ahnehtimaan liikaa. Haluaisin tehdä esimerkiksi eteisessä pienen pintaremontin eli pistää aika lailla koko vaatesäilytyksen uusiksi ja maalata seinät, ovet ja karmit uusiksi (sekä asentaa ne lattialistat, jotka puuttuvat edelleen puolilta seiniltä), mutta tässä järki tuli väliin. Tämä asia voi odottaa vaikka kesälomaan.
Kolmas iso asia on se miten suhteudun töihin. Töihin on kiva mennä, työihmiset ovat mahtavia ja saan iloa töihin uppoutumisesta, mutta en ruoki stressiä enää jatkuvalla tsekkailulla. Itseasiassa työsähköposti on nyt kännykästä kokonaan poissa päältä ja niin saa ollakin työn ulkopuolella. Osittainen paluu työhön on nyt parin viikon perusteella tehnyt hyvää. Koska tässäkin on taas se totuus, että se työarki auttaa kuntoutumaan kun ei pääse laitostumaan kotisohvalle.
Ja sitten on se, että olen tajunnut, että minun ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Olen niin monta vuotta sammuttanut tulipaloja, tehnyt tolkuttomia työtunteja, opiskellut siinä ohessa ja hoitanut luottamustoimia. Ja olen myös turboahtanut vapaa-aikani ja kokenut, että kyllähän minun pitää tehdä ja ehtiä. Nyt olen tajunnut että ei pidä eikä tarvitse. Vedin henkselit opinnäytetyön kirjoittamisen päälle. Sen ehdin saada valmiiksi syksylläkin ja päätin, että kesäksi suunniteltu ihana ja odotettu, mutta pirun työläs ulkomaanmatka saa odottaa ja tehdään jotain paljon pienimuotoisempaa. Maataan vaikka mökillä riippumatossa (tai jos sataa niin vintillä villasukat jalassa) lukemassa kirjaa, tehdään pyöräretkiä (siinä ei sadekaan haittaa) ja nautitaan myös tästä kesäisestä Helsingistä, joka on tämän reilun vuosikymmenen pääkaupunkiseudulla asumisen jälkeen minulle aika vieras.
Edetään siis hitaasti ja nautitaan siitä mitä tehdään. Mietitään kaiken kohdalla, että lisääkö tämä minun hyvinvointiani.
Nojatuolimatka 