Meillä oli monipuolisesti syövä taapero siihen asti että tyyppi aloitti päiväkodin. Päästyään Palmian laitosruokien makuun se tyyppi sitten vaihtuikin johonkin ja nyt ties miten monta vuotta olemme kuunneelleet sitä, että ruoka on aina parempaa päiväkodilla tai koulussa.
Vaikka kuinka olemme tehneet samoja ruokia niin ne eivät vaan maistu samalta. Mies epäilee, että ongelmana on se, että ruoka nimenomaan meidän kokkaamana maistuu siinä missä koulussa se ei ehkä niinkään. Suurelle skeptisyydellä lähdinkin eilen tekemään papulasagnea, jota lapsi oli kehunut Palmian tarjoilemana. Itseasiassa olin jo niin vakuuttunut tappiosta että tungin kastikkeeseen papujen lisäksi pussillisen suppilovahveroita varmana siitä, että lapsi ei kuitenkaan syö.
Eilen kuitenkin tapahtui joku hämmentävä käänne. Lapsi maistoi lasagnea pitäen lautaselleen asetetettua annosta erittäin suspektina, mutta joutui lopulta myöntämään että tuohan oikeastaan oli yhtä hyvää mitä koulussa. Sinne se katosi kaikkine papuineen ja sienineen.
Että tätä voittoa voikin nyt helliä mielessään kun seuraavat puolivuotta taas katsoo sitä miten tyyppi kääntelee haarukalla ruokiaan ympäri lautasta ja syö vain lisäkkeenä tarjotut kurkut ja porkkanat hyvällä ruokahalulla. Tai kun saa kuunnella lukuisia erilaisia versioita lauseesta ”tämä ei nyt oikein ole minun makuuni”. Tai sitten voisiko nyt taas olla edessä se hetki jolloin lapsi taas alkaa avartaa ruokalistaansa. Josko evoluution edellytämä ”onko tuo myrkkysieni”-vaihe vihdoinkin takana.
Sinäänsä kyllä ymmärrän lasta. Olen ollut kiusallisen nirso lapsi pienenä, koska se miltä ruoka tuntui suusta vain teki monesta ruoasta täysin mahdottoman syödä. Ihan monipuolinen ruokailija minustakin on vuosien saatossa tullut, joten elätellään että tämä myös toimisi lapsella.
Nojatuolimatka 