Osana tätä toipumisprosessia päätin käydä vaihtamassa nipun virikeseteleitä leffasarjalippuihi ja menin katsomaan viisi Oscarehdokkuutta ja nolla pystiä kerännyttä Lady Birdiä.
Lady Bird kertoo itsensä Lady Birdiksi nimenneestä Christinestä, joka tasapainoilee teini-iän tunnekuohujen, vanhempien ja kavereiden odotusten ja uskonnollisen koulun jäykkien perinteiden välillä. Leffan sijoittuu vuoden 2002 Sacramentoon. Kaunis kuvaus kuljettaa Sacramentoa pitkin tehden siitä käytännössä yhden elokuvan päähenkilön vaikka Lady Bird itse pitääkin kaupunkia aivan liian pienenä itselleen.
Toinen elokuvan keskeinen suhde kuvaa Lady Birdiä ja hänen hyvin voimakastahtoista sairaanhoitajaäitiään. Tuo äidin ja tyttären suhde oli pitkälti elokuvan parasta antia. Gerwig on mahtavasti onnistunut kuvaamaan teini-ikäisen tyttären ja keski-ikäisen äidin jännittyneitä välejä. Tosin varmaan osasyy sille miksi leffa tässä kohtaa kolisi niin kovaa oli se, että välillä tuntui, että käsikirjoituksen materiaalina oli käytetty minun ja äitini takavuosien dialogeja.
Lady Bird oli elokuvana hurmaava yhdistelmä draamaa ja komediaa ja myötähäpeän inhoajana ihailin sitä, että tässä kasvutarina oli kerrottu ilman myötähäpeän tunnetta. Nolot ja kiusallisetkin kohtaukset saatiin kuljetettua lämpimästi ohi. Jos sydämesi sykkii nuorien kasvukokemuksille tämä on elokuva joka kannattaa tsekata.
Itselle tämä päiväleffa oli kokemus, jota en ollut kokenut moneen vuoteen, mutta taidanpa ottaa nämä nyt itselleni ohjelmaan. Olen tähän asti aina ajatellut, että miksi pitäisi nyt arkivapaita yksinäni kun muu perhe on töissä ja koulussa, mutta tässä tuli nyt taas mieleen, että mitä kaikkea niiden arkivapaiden kanssa voisikaan tehdä. Ja osa kokemuksesta tässä päiväleffassa tuli niistä muista kävijöistä. Hurmaavia eläkeläispariskuntia jotka pohtivat leffan jälkeen kamera-ajoja, kömpelöillä ensitreffeillä olevia opiskelijapariskuntia ja yksin leffassa kävijöitä useita.
Eli taidan nyt taas luvata itselleni että menen katsomaan muitakin leffoja kuin lapsen kanssa piirrettyjä ja miehen kanssa nörttileffoja, jotka kieltämättä ovat yhteinen intohimoni. Virikeseteleitäkin jäi vielä tämän kahdeksan leffalipun jäljiltä toiseen mokomaan settiin. Tarjotaan näillä nyt sitten sitä palautumista arkeen. Vaikka joku voisi senkin kyseenalaistaa, että miksi työpaikoilla työhyvinvointitoiminta on niin usein noita virikeseteleitä eikä kiinnitetä huomiota siihen, että mikä ihmistä siellä töissä kuormittaa.
Nojatuolimatka 