Kävin tänään tapaamassa taas työpsykologiani. Sitä tyyppiä, joka suositteli minulle sairaslomaa jo tammikuussa, mutta jota minä en uskonut vaan sinnittelin vielä melkein kaksi kuutta töissä.
Tämän vajaa kaksi kuukautta olen käynyt aika paljon dialogia itseni kanssa siitä mitä tässä nyt oikein on tapahtumassa. Olen tuijottanu tätä maisemaa työhuoneen ikkunasta ja tuijottanut junan ikkunasta vilisevää metsää ja yrittänyt selvittää missä olen ja mihin olen menossa.
Olen tajunnut, että suhteeni työhöni on monella tapaa epäterve. Sinäänsä asia ei ole mitenkään poikkeuksellista. Työskentelen järjestössä ja olen tähän järjestöön tullut töihin suoraan luottamustoimesta. En oikeastaan muista edes enää siihen, että miltä tuntuu se, että työ on vain työtä. 11 vuotta hommia rakkaudesta lajiin on saanut suhtemme muuttumaan oikeastaan aikalailla samaksi miten alkoholisti suhtautuu alkoholismiin. Olen menettänyt täysin suhteellisuudentajuni sen suhteen mitä on normaalit työmäärät ja olen löytänyt vakuuttelevani itselleni, että luen työsähköpostit nyt vain tämän yhden kerran illalla ja sitten alan taas olemaan itselleni armollinen.
Mitenkään yksinhän tässä suossa rämmi. Olen yhteisöpedagogiopintoihini liittyen nyt aika paljon selvitellyt kolmannella sektorilla palkkatöissä olevien työelämäkysymyksiä ja siellä nousee esiin oikeastaan kaikki minun työssäni olleet ongelmat. Teen työtä rakkaudesta lajiin. Uskon aatteeseen ja teen sen eteen töihin, jolloin myös sitten helposti teen vielä sen yhden ekstravenymisen tilanteissa, joissa se ei ole enää järkevää. Toinen haaste on epäsosiaaliset työajat. Työskentelen jäsenrajapinnassa ja koska jäsenistä iso osa on päivät töissä ovat kaikki koulutukset ja tilaisuudet iltaisin. Koulutukset ovat työni yhtä parasta antia, mutta silti pakko myöntää tilanteessa jossa palautumisaika on vähissä loppuu myös paukut kouluttajalta. Ja sitten on se kolmas teema, joka järjestöissä erityisesti korostuu. Vallan ja vastuun rajat. Laki lähtee siitä, että yhdistyksessä työnantajana toimii hallitus. Käytännössä kuitenkin meidänkin kokoisessa järjestössä se hallitus on täysin kuutamolla siitä päivittäisarjesta mitä me rivityöntekijät tehdään. Ja sitten kun ongelmana on se, että palkkajohtokaan ei aina ole ollut selvillä mitä pitää tehdä niin se valta ja vastuu ei ole tosiaankaan mennyt aina kuten olisi pitänyt mennä.
Työn tulevaisuutta kertovat tutkimukset tukevat kyllä sitä, että autonominen työ yleensä lisää asiantuntijan hyvinvointia, mutta kun autonomia muuttuu yksin sinnittelyksi niin sitä tulee yleensä seinä vastaan. Itselläni tämä tapahtui vähän huomaamatta useamman surullisen sattumuksen sarjana. Tiimistä yksi eläköityi kesken organisaatiouudistuksen, toisen määräaikaisuutta ei jatkettu ja kolmas joutui pitkälle saikulle. Surkeiden sattumusten sarjan myötä päädyin tekemäni yksinäni neljän ihmisen töitä varsinkin koulutusten osalta ja sitten en alkuvuodesta ollutkaan kotona käytännössä lainkaan. Lapsihan tuosta alkoi oireilla ja kun lapsi oli koko ajan perseen ammuttu karhu ja minäkin lähinnä vollotin omaa kurjuuttani kaikki hetket kotona niin alkuvuoden aikana meidän perheessämme ei elo ole ollut ihan ruusuilla tanssimista. Silti yritin venyä ja sinnitellä, koska se perussyy oli aina olemassa. Ne meidän jäsenet. Ne jäsenet tarvitsee apua ja enhän minä voi jättää heitä pulaan. Tässä kohtaa olisin tarvinnut oikeasti sitä, että joku olisi tullut toteamaan, että et voi auttaa muita ennen kuin autat itseäsi.
Tämän päivän keskustelu päättyi siihen että todettiin, että nyt vasta ollaan sen suhteen alkutekijöissä. Monella tapaa itseasiassa olen huonommassa jamassa kuin mitä olin vielä viikko sitten. Angiina ja vuodelepo pakottivat kyllä lepäämään mutta palautumisesta ei voida puhua vielä mitään. Torstaina menen lääkäriin ja sitten katsotaan jatkoa. Siihen asti sitten yritetään tehdä niitä asioita jotka olisivat palauttavia. Jos vaikka tämä streptokokki A olisi nitistetty tällä antibioottikuurilla.
Nojatuolimatka 