Lapsi ja ruutuaika

Latasin marraskuun alussa lapsen iPadilla Storytel-sovelluksen, koska lapsi oli ehtinyt kuuntelemaan jo käytännössä kaikki äänikirjat mitä Bookbeatilta häntä kiinnostavista sarjoista löytyi. Storytelin puolelta taas tiedettiin löytyvän Harry Pottereita ja Liekehtivän pikarin kuvat silmissä lapsi odotti, että sovellus saadaan ladattua.

20 päivää sovelluksen käyttöönoton jälkeen, eilen illalla noin kello kahdeksan kävi sitten niin, että Liekehtivä pikari tuli loppuun. Lapsi on siis kuunnellut viimeisen kolmen viikon aikana keskimäärin reilun tunnin äänikirjaa joka ikinen päivä.

Tämän rinnalla lapsi luonnollisesti on käynyt koulussa, jossa iltapäiväkerhoineen vierähtää kahdeksan tuntia. Hän nukkuu yössä yhdeksän tuntia ja tekee läksyjä, soittoläksyjä sekä puheterapiaharjoituksia noin tunnin päivässä. Kahtena iltana viikossa hän lähtee harrastamaan ja niihin menee matkoineen pari tuntia. Viikonloput ovat olleet vaihtelevan buukattuja. Silti sanoisin, että lapsen urakka on melkoinen saavutus. Ja hän ei ollut mitenkään uupunut tämän kuuntelunsa jälkeen vaan klikkasi heti innokkaasti seuraavan kirjan sarjasta. 33 tuntia ja laskettiin, että eiköhän tämä ole taputeltu jouluun mennessä.

Tämän lisäksi lapsi on viettänyt ruudun ääressä aikaa pelaten. Kuukauden suuri suosikki on ollut Clash Royale, joka lapsen puhelimeen päätyi kavereiden vinkkaamana ja jota meillä alkoi myös pelata mies, jotta saadaan toteutettua se periaate, että vanhemmat on about suunnilleen kartalla siitä mitä lapsi pelaa. Tämän lisäksi lapsi on päivittäin vieraillut pädille Netflixissä, Ruudussa tai Yle Areenassa. Ruudun ääressä siis tulee vietettyä aikaa melkoisesti jos kysytään niiltä ihmisiltä, jotka ovat tiukimpien rajoitusten ihmisiä. Itse kuitenkin tässä kohtaa kannustaisin katsomaan ikkunasta ulos. Marraskuu on ehkä ankein kuukausi mitä tästä maasta löytyy ja jos silloin nysvää enemmän sisätiloissa niin otetaan se sitten takaisin joku sellainen kuukausi kun ulkona voi liikkua ilman ettei silmälasit ole pisaroitunut umpeen.

Mediassa kuitenkin on nyt digipositiivisen kirjoittelun rinnalle alkanut nousta entistä äänekkäämin esiin tiukkojen rajoitusten koulukunta. Pahin näistä esimerkeistä löytyi tällä viikolla Hesarissa kun paljastui, ettei toimittaja edes antanut lastensa katsoa kerralla yhtä kokonaista elokuvaa. Mietin juttua lukiessani, että soveltaakohan hän myös itseensä näitä samoja toimitapoja ja jos ei niin miten hän mahtaa asian itselleen perustella.  Sillä välin kun lapsi on jatkanut siis itselleen luontevaa ruutuajan käyttöä minä päädyin sosiaalisessa mediassa vääntämään juurikin tuon Hesarin jutun pohjalta siitä, että onko munakellolla aikatauluttaminen hyvää mediakasvatusta vai ei. Itse sanon edelleen että ei ole. Ei edes siinä kohtaa kun lapsi on sitä addiktoituvaa sorttia.

Munakellottamalla  peliaika päättyy yleensä juuri siihen hetkeen jolloin sen ei ole hyvä päättyä pelin pelaajan kannalta. Kannustan itse edelleen ennemmin kokeilemaan sitä tapaa, että lapselle etukäteen ilmoitetaan koska on tarve pelaaminen lopettaa esim. vieraiden saapumisen, ruokailun tai kotoa lähdön vuoksi ja lapsi lopettaa pelin seuraavaan hyvään hetkeen. Tämä toimii, koska ainakin tuo oma lapseni sanoitti, että häntä eniten ärsyttää jos peli pitää lopettaa huonoon kohtaan.

Haluan tässäkin kohtaa taas korostaa, että se ettei ole peliaikoja ei edelleenkään tarkoita että lapsi saisi pelata aina ja joka paikassa ja mitä tahansa. Meillä vanhemmat tarkastavat pelit etukäteen. Lapsi ei saa ladata mitään kännykkäänsä itse ja selvästi myös kerromme koska saa pelata ja koska ei. Hesarin jutussa pelikokeilun fiaskoksi kerrottiin että lapset eivät irtautuneet pelistä kun isoäiti yritti houkutella pelaamaan. Meillä esim. pelaaminen loppuu kun kylään tulee vieraita. Toki lapsi pelaa myös isoäitinsä läsnäollessa koska välillä vietämme saman katon alla useitakin vuorokausia putkeen, mutta silloinkin pelit eivät esim. änge ruokapöytään. Ja vaikka lapsi tietää tämän niin ei se estä sitä yrittämästä kysyä sitä. Viimeeksi tänään kävimme keskustelun siitä miksi pädi ei ole tervetullut pöytään, mutta ei siitä mitään tunnereaktioita tullut. Lapsi tuli pöytään ja istuimme ruokailun ajan keskustellen heidän luokan itsenäisyyspäiväjuhliin valmistelemasta esityksestä.

Olen miettinyt, että mikä voisi meillä saada pelikäytännöt vaatimaan muutosta. Ensimmäinen olisi selvästikin se, että lapsi laiminlöisi omat velvollisuutensa koulun ja harrastusten suhteen. Tällä hetkellä kuitenkin lapsi soittaa esim. soittoläksynsä useampana päivänä kuin mitä hänen soittopen mielestä olisi edes tarpeen ja hän myös itsenäisesti huolehtii, että ärrätreenit tulee tehtyä viisi kertaa viikossa. Toinen hälyytysmerkki olisi yöuniin liittyvät ongelmat. Toistaiseksi lapsi itse ehdottaa useimmiten viimeistään puoli yhdeksältä että olisi aika mennä nukkumaan, klikkaa äänikirjan päälle ja palauttaa sopivassa vaiheessa tarinaa pädin iltasatuseurana olevalle vanhemmalle, pistää pään tyynyyn ja nukahtaa. Kolmas olisi keskittymisongelmat, mutta olemme saaneet sekä koulusta että musiikkiopistosta viestiä, että lapsi on hyvä keskittymään ja sanoisin, että tuo 24 tuntia 20 päivässä äänikirjaa kertoo myös siitä, että lapsi itse löytää mielihyvää myös siitä että rauhoittuu tekemään asioita. Neljäs olisi sosiaalisten suhteiden ongelmat. Vielä lapsella pyörii kaverisuhteet pitkälti iltapäiväkerhon varassa ja ne ovat täysin ruutuvapaata aikaa. Toisinaan lapsi sopii jonkun ystävänsä kanssa leikkitreffejä ja silloin tapaamisiin voi liittyä pelaamista tai sitten siihen ei liity.

Ja ihan koska meillä nämä asiat on nyt mennyt niin hyvin niin ollaan miehen kanssa nyt päätetty, että joululahjaksi ostamme Nintendo Switchin ja voin jo etukäteen luvata, että joululomalla tosiaankin pelaamme. Ihan vaan koska voimme.