Syysloman jälkeen tiedossa oli paluu arkeen ja tässä kohtaa ei tietenkään tarjolla ollut pehmeää laskua vaan lähinnä hyppy suoraan syvään päähän. Siinä missä minä lähdin kimpsuineni ja kampsuineni Itä-Pasilaan lähti mies Osloon ja lapsi sai nyt ensimmäisen kerran tulla omine nokkineen kotiin. Huomenna sitten vielä pitäisi onnistua siinä että teen täyden työpäivän matkoineen lapsen ollessa koulun hoivissa vain kahdeksan tuntia.
Tänään vielä päästiin ihmettelemään kotiläksyjä ilta-auringon laskeutuessa. Pian ollaan siinä pisteessä että lähdemme ja tulemme pilkkopimeässä kotiin.
Olihan tämä melkoinen muutos alkusyksyn rentoihin aikatauluihin, mutta pakko sanoa, että töihin oli mukava palata. Minulla on huiput työkaverit ja oli ihana päästä taas heidän keskelleen. Ja onneksi minulla on niin huiput tiimikaverit että töissäkään ei ollut mitään tulipalona sammutettavana. Tosin kun fiksailin kalenterejani tuli kyllä sellainen olo, että ennen joululomaa saattaa palaa jotain. Jos ei muuta niin minun hihani kun katselin miltä kalenteri näyttää marras-joulukuun ajan junassa istuttujen tuntien suhteen.
Arkeen kuuluu myös varmaankin pakollisena pahana opettajalta tulevat Wilmaviestit jossa kerrotaan koulussa jylläävästä täiepidemiasta. Pystyykö kukaan lukemaan sellasta uutista ilman päänahan välitöntä kutinaa. Varmaan sitä pitää käydä ostamassa täikampa ja alkaa pitää seulontoja. Aikaisempina vuosina meitä säästi kummasti se, että lapsi oli käytännössä kalju. Nyt sitten noita kiharoita riittää ja niissö riittää myös setvimistä. Missähän niitä torjuntashamppoita myytiin…
Nojatuolimatka 