Viimeiset pari kuukautta meillä on tuijotettu melkoisella intohimolla Youtubesta Ninjago-elokuvan trailereita ja kun kesän lopulla kauppoihin alkoi saapua elokuvan Lego-pakkaukset niin niitä on myös käyty kuolaamassa ja hipeltämässä joka ikisellä kauppareissulla. Lauantaina sitten oli se päivä kun leffaa mentiin katsomaan.
En nyt oikein tiedä mitä tästä leffasta sanoa. Alkuperäistä sarjaahan meillä on veivattu tunteella ja kun jossain kohtaan julkaisuun tuli pidempi tauko olen käynyt maahantuojan kanssa jo kirjeenvaihtoakin aiheesta. Ninjago on myös ainoa sarja jonka olen pistänyt meillä jäähylle, koska sarja mielestäni opetti lapsille rumaa ja ylimielistä tapaa kommunikoida omassa elinpiirissäoleville ihmisille. Tästä huolimatta huomasin elokuvassa kaipaavani juurikin sarjaa.
Elokuva siis pyyhkii heti alkumetreiltä pöytää tv-sarjasta tutulla kaanonilla. Ninjat ovat lukiolaisia, Lloydin äidille on tehty Spidermanin May-tädit ja hahmoa oli nuorennettu reilulla kädellä (ja samalla olivat vaihtaneet nimenkin). Uudessa tarinassa Ninjoista oli myös tullut todella yksiulotteisia ja dialogista vieläkin onnettomampaa. Haluaisin kertoa myös elokuvasta enemmän, mutta rehellisesti sanottuna nukahdin siinä suunnilleen kolmen vartin kohdalla ja heräsin vasta varttia myöhemmin enkä edes voi kysyä mieheltä aiheesta kun samalla kun heräsin tökin hänetkin hereille.
Lapsi kuitenkin leffasta piti. Lapsesta elokuva oli paljon sarjaa parempi ja selvästi se vetosi näin alle metrimitanmittaisiin leffakävijöihin. Lapsi erityisesti tykkäsi siitä että elokuvaan oli tuotu Lego Movie-henkisesti reaalimaailmaa mukaan. Siinä missä Lego Batmanissa oli ulottuvuuksia meille vanhemmille, tässä ei kuitenkaan ollut mitään mihin itse olisi saanut otetta. Animaatiojälki oli komeaa katsottavaa, se leffan eduksi on kuitenkin sanottava. Itseäni häiritsi myös se, että leffassa naishahmot ovat todella onnettomia. Itse olisin taipuvainen sanomaan, että tämä leffa oli enemmän huti kuin hitti, mutta toisaalta enpä kyllä itse ole sen kohdeyleisöäkään.