Yksi ajatus opintovapaani sijoittamiselle oli helpottaa koulun aloitusta ja tarjota lapselle se mahdollisuus, että hän saisi tehdä lyhyempää päivää iltapäiväkerhossa ja totutella kaikessa rauhassa koulunkäyntiin. Olimme kuulleet kaikilta tuttavaperheiltä, että ekaluokkalainen on pitkälle talveen todella väsynyt ja paukut ovat vähissä ja taputtelimme miehen kanssa toisiamme selkään erinomaisesta kasvatusvalinnasta.
Noh. Jälleen kerran saatiin huomata, että tuo meidän muna tiesi tässä kohtaa paljon kanaa paremmin mitä se haluaa. Yllättävän nopeasti huomasin, että minun paikkani korkeintaan väijyä olohuoneen ikkunassa miten viereisen vilkkaan risteyksen ylitys sujuu.
Ensimmäiset päivät meilläkin oli itkuinen ja sylinnälkäinen lapsi, mutta nyt kun koulua käyty puoli kuukautta on ääni jo muuttunut monella tapaa kellossa. Kun yritin viime viikolla hakea lasta iltapäiväkerhosta kotiutuessani kolmen jälkeen tulin kuulemma vain häiritsevästi keskeyttämään leikit. Tänään kun mentiin ysiksi kouluun vaikka tarjolla olisi ollut ensimmäiseksi tunniksi aamupäivätoimintaa, tuli kotiin neljän jälkeen lapsi joka ilmoitti, että hänkin haluaa aamutoimintaan kun kaveritkin on siellä. Meille on siis muuttanut lapsi joka haluaa olla koulussa vapaaehtoisesti joka päivä kahdeksasta neljään.
Toki tässä on hyviä puolia. Nyt vielä ainakin iltapäiväkerho on ulkoillut joka päivä eli lapsi on painanut pitkin koulun pihamaata ja kiipeilytelineitä pari tuntia päivässä kavereiden kanssa. Aamutoiminnassa taas suurin vetotekijä on yksi vanha eskarikaveri, joka menikin kokonaan eri iltapäiväkerhoon ja jonka kanssa ei kuulemma ehdi koskaan leikkiä kunnolla. Pitkiä päivä on siis tulossa, mutta itseasiassa uskoisin, että tuo kavereiden kanssa leikkiminen, juokseminen, kiipeily ja pelaaminen on juuri parasta palauttavaa toimintaa mitä lapsi koulupäivän rinnalle tarvitsee. Tottumalla myös tähän rytmiin lapsella syysloman jälkeen minun paluuni töihin ei ole näin suuri muutos.
Silti itsellä on vähän halju fiilis asiasta. Minä alkaisin suurimpana osana päivistä jo kolmen aikoihin olemaan valmis siirtymään opinnoista eteenpäin ja silloin alkaa olla jo ikävä lasta. Esitin nyt kompromissinä, että sovimme aina jatkossa yhden päivän jolloin iltapäiväkerhoon ei mennä vaan tullaankin suoraan kotiin. Se voisi sitten ole sitä meidän poika-äiti-aikaa jota ajattelin meidän tarvitsevan ekstrapaljon tänäsyksynä, mutta jota ilmeisesti nyt kaipasikin meillä vain minä.
Toisaalta tässä on hyvä muistaa se, että eihän lapsi edes ole tottunut siihen, että hän näkee minua näin paljon mitä nyt. Käytännössä viimeiset kuusi vuotta olen ollut lomakauden ulkopuolella vähintään kahdesti kuussa työmatkalla, tehnyt pitkiä päivä ja tullut myöhään kotiin. Että kun on tottunut siihen että äitiä näkee lähinnä aamusmoothien äärellä niin ehkä tämä kokoajan kotona odottavan äidin konsepti on lapselle jotain sellaista, jota se ei edes osaa kaivata. Ja itseasiassa nyt jo lapsi avasi keskustelu että voisiko minun töihin paluun jälkeen mitenkään olla niin että hän saisi olla ihan vain yksin kotona että voisimmeko tulla korkeintaa puoli viideltä kotiin.
Nojatuolimatka 