No niin, viikko opintovapaata takana ja epäilen että ennen kuin ollaan syyskuuta alan väijyä naapureita sillä silmällä, että kenestä saa parasta keskusteluseuraa. Että varo vain alakerranmies, joka käyt tupakalla 15 kertaa päivässä. Olen juuri saamassa kiinni rytmistäsi…
Olen itseasiassa yllättynyt miten vaikeaa tämä yksin oleminen on. Kun olen yksin kotona ehdin ajatella liikaa asioita ja sitten ne ajatukset ehtii eskaloitua mennen tullen päässäni. Siinä kohtaa kun löydät itsesi pohtimassa sitä onko Jenni Vartiaisen uusimmassa kappaleessaan voimakkaasti käyttävä ryssiä-verbi osoitus nyky-yhteiskunnan rusfoobisesta ajattelusta alkaa toivoa, että olisi ihmisiä joiden kanssa tätäkin asiaa purkaa ettei samaa tarvitse miettiä viidettä yksinäistä louansta putkeen.
Se myös heijastuu siinä että kun saan nuo perheen miehet vihdoin kotiin puhun suunnilleen non-stopina kaikesta kunnes lapsi joutuu muistuttamaan, että olisi helpompi keskittyä läksyihin jos äiti ei puhuisi koko ajan.
Työpäivän aikana sitä sosiaalista kuormitusta oli aina saatavilla. Ainoastaan harvoin söin lounasta yksin. Nyt tuo eilisen päivän jämistä koottu lounas koneen ääressä on enemmän kuin vakkaria. Olen yrittänyt sopia itselleni lounastreffejä viikolle, mutta kovin monia ei auta sopia koska muuten ei etene opinnot ja toisaalta myös budjettikaan ei taivu ihmeellisyyksiin.
Moni ystävä on onneksi näppäimistön päässä. Messengerissä ja WhatsAppissa kulkee viestejä, mutta aina nettikirjoittelu ei ole helpointa ja toisen viestien tulkinnassa on melkoiset väärinkäsityksen mahdollisuudet kun pari väsynyttä ja stressaantunutta ihmistä kirjoittamassa kännykkäviestejä on suora resepti väärinymmärykselle.
Yksi vaihtoehto olisi siirtää opiskelut jonkun korkeakoulun kirjastoon, mutta loppujen lopuksi sielläkin on aika tylsä työskennellä jos ei ole sitä lounas- ja kahviseuraa mukana. Ja kun ei ole on aina riskinä päätyä ystäväni kuvailemaksi oudoksi tätiopiskelijaksi, joka tuppautuu horisemaan outoja nuorempien seuraan.
Toinen vaihtoehto on alkaa käydä keskusteluja vaikka radion kanssa. Viritin pitkästä aikaa radioon taajuuden paikalleen ja nytkin voisin alkaa käydä yksipuolista dialogia vaikka Liberan Heikki Pursiaisen kanssa kun herraa parhaillaan YleX:llä haastatellaan. Toisaalta siinä kohtaa epäilen, että meidän kissa alkaisi käyttää kuulosuojaimia ja kohdistaisi karvapallojen oksentelun minun puolelleni sänkyä.
Tai sitten vain palaan tuohon ensimmäiseen kerrostalokyttääjäskenaarioon. Tosin sitäkin voi harrastaa nykyään netissä. Menestyksekkäästi olemme viereisen pyöräkorjaamon omistajan kanssa vaihtaneet kokemustietoja väärinpysäköidyistä rekoista tuossa meidän lähipyörätiellä. Se on hyvä, että toinen voi täydentää tietoja kun itsellä ikävästi muuntaja blokkaa puolet näkymästä.
Tavallaan kuitenkin olen hämmentynyt että tämä yksin päivien viettäminen on näin tylsää minusta. Olen aina ajatellut, että olen tietyllä tapaa sosiaalisesta kanssakäymisestä kuormittuva ihminen ja että minulla on monia introverttejä piirteitä. Itselleni aisosti hyvä valinta viettää aikaa on uppoutuminen kirjaan sohvan nurkassa ilman ettei kukaan ota minuun mitään kontaktia. Kuitenkin viikossa olen muuttumassa siksi tosi oudoksi naapuriksi tai tätiopiskelijaksi, joka tekee tikusta asiaa. Sinäänsä ehkä ihan hyvä, että olen ottanut taloudellisesti tiukan kuurin, koska muuten varmaan pakottaisin tuon naapurin kahvilan työntekjät ystävystymään kanssani haluavat ne tai eivät.
Nojatuolimatka 